Joskus käy niin ettei ehdi blogipäivitystä tehdä. Tänään ei ole ehtinyt.
Välihyvä
Luento Lahteen on valmis. Ei enää muuta ongelmaa kuin että se kestää about puolitoista vuorokautta ja se saa kestää puolitoista tuntia. Vielä on siis edessä pientä hiomista ja fokusointia keskeisimpiin seikkoihin, ihan pientä vain. 🙂 Nyt ei vain jaksa. Meillä vuorotteluvapaalaisilla tahtoo olla niin, että perjantai-iltaisin emme paljonkaan tee töitä.
Totta puhuen en ole tänään päivälläkään paljon töitä tehnyt. Sosiaalisia kontakteja hoidellut, kuullut yhden tutun äkillisestä kuolemasta, miettinyt sitä, tehnyt kaikkea järjestelyä, joka onkin tuntunut kovin turhanaikaiselta, miettinyt mikä sittenkään on tärkeää, kannattiko sittenkään ilmoittaa palaavansa töihin, nauttinut siitä, että on voinut/ehtinyt kokeilla yhtä sun toista hyvää uutta reseptiä ja soveltaa omia.
Ja tässä yksi sovellus. Mövenpickillä on uusi sorbetti: Lime & Citron. Huomionarvoista on ettei siinä ole juuri minkään vertaa kaloreita. Lasinpohjalle vähän basilikasilppua, sitten sorbettia ja päälle vähän basilikaa, ennen kuin viet lasin/väliruoan tarjolle kaada lasiin kuohuvaa. Proseccoa, cavaa tai vaikka samppanjaa. Pieni välihyvä on valmis. Raikas, putsaa suun. Viilentää oloa. On hienostunut. On hyvää ja helppoa. Yllätä itsesi ja ystäväsi. Mutta ole tarjoilussa nopea. Sorbetti ei saa sulaa…
Ainako se olisi oltava jotenkin vaikeampaa?
Pian alkaa Tie Roomaan, Ella Kannisen pyhiinvaellusmatkan ties monesko osa. San Gimignano. Sen haluan katsoa, siellä olen ollut, sinne voisin vielä mennä. Sinne toivoisin voivani palata. Sinnekin.
Sellaisenkin päivän voisi viettää
Aamuisin kannattaisi aina nousta aikaisin.
Aamupäivisin kannattaisi olla ahkera.
Lohileipä sopisi useimpiin päiviin lounaaksi.
Iltapäivän aluksi voisi lähteä lenkille. Miettiä, ottaako sauvat vai kameran – siinäpä sitä olisi pohtimista.
Lenkin jälkeen kotikylpylä: suihkussa läträilyä, hiuksille hyvää tekeviä hoitoaineita, hyväntuoksuisia suihkugeelejä ja ihanalta tuntuvia kosteusvoiteita. Pesun jälkeen karhea kylpytakki ja pieni huilaus jääkylmän veriappelsiinimehun kanssa.
Etsisi valmiiksi parhaimmalta tuntuvat kamppeet, farkut, paitapusero ja villapusero (miksi ihmeessä villapusero?) vai suorat, mustat housut, musta toppi ja taas villa! takki. Ja huivi, luonnollisesti. Vaaleansininen, -punainen vai ehkä sitten musta jossa on valkoisia palloja.
Kuuntelisi musiikkia, lukisi tovin. Olisi huoleton ja elämä olisi helppoa.
Illan tullen lähtisi pyöräilemään, tapaamaan samanhenkisiä ihmisiä, syömäänkin vähän. Tai ehkä vähän enemmänkin.
Palattua miettisi kirjoittaisiko blogia vai ei? Mistähän saisi hyviä kuvia mukaan liitettäväksi.
Sellaisenkin päivän voisi joskus viettää. Aina ei voi. Ei tänään.
Muutoin, mutta tuo huoleton olo jäi toteutumatta… 😉
Kasvitieteellisessä kameran kanssa
Aamulla aikaisin lähdimme pehtoorin kanssa kasvitieteelliseen puutarhaan, vähän kuin hakemaan ideoita meidän omenapuiksi.
Mutta enemmän meni ihailuksi, kävelyksi, paleluksi ja kuvaamiseksi. Miksen minä käy useammin siellä kuvailemassa? No loppukesästähän voin viettää ruokatunnit siellä kuvaillen, kasvitieteellinenhän on meidän duunipaikan ”takapihalla”.
Kulleroitakin siellä jo oli.
Niitä tavallisia joita on yleensä ojanpenkat keltaisenaan juhannusviikolla mökille ajellessa, mutta tavallisten lisäksi oli tällaisia. Altainkulleroita.
Tässä se tavallinen ja altain.
Kevätesikoita jos vaikka minkä värisiä ja minä keltaisten kukkien inhoaja – tai no ainakaan en niistä niin kovasti pidä – kuvailen keltaisia (idänkevät)esikoita.
Ja sitten tällaisia. Näistä pidin hyvin paljon, ja olen jo unohtanut nimen. Mongoliasta Altain vuoristosta tämäkin oli, joku pulsatilla?
Klikkaa varsin tuo viimeinen kuva isommaksi. Se on aika hyvä. Tai siinä on ainakin ihanat värit.
Tunnin siellä vaelleltuamme lähdettiin Bauhausiin ja puutarhalle. Omenapuita ei vielä ostettu, mutta jo suojat niille.
Ja tiikkiöljyä ja kuramattoja ja muutama poikkiliina, uusi kori tyhjille pulloille, yrttisiemeniä ja muutama taimi vielä. Koti ja puutarha alkavat kohtsillään olla kaikinpuolin kesäkuosissa.
Iltapäivällä olisi ollut kaikkea tähdellistä ja minä sain aikaiseksi kampaajan ja hotellivarauksen elokuun Jyväskylän rotissöörikapitulia varten ja luettua vähän ja sen sellaista tyhjäntoimitusta. Nyt lähden laittamaan meille ruokaa. Olemme Italiasta paluun jälkeen pitäytyneet välimerellisessä ruokajärjestyksessä: syömme pienen lounaan (n. klo 13) ja sopivan (tavoitteena ainakin on ollut) illallisen (klo 18 – 19.30), emmekä vain yhtä isohkoa päivällistä (klo 14 – 16).
________________
Nyt löysin tämän biisin. Tämä soi Umbriassa kaikkialla…
Tämä tuo sen hullun huolettomuuden mieleen, vaikkeihan biisi mikään lomakertomus olekaan. Mie vaan pidän tästä.
Tämä on vielä parempi, nyt.
Kukkia, kakkuja, kaikenmoista
Sunnuntaiaamu. Lenkille. Ihan kuten kaikkina muinakin päivinä. Sataako vai ei? Ei sada, vai sataako sittenkin? Kylmä ainakin on. Hiljaa mielessäni tupisen, mutta koetan olla valittamatta. Eihän se sää nyt ihmiselossa niin ratkaiseva tekijä ole. Ei ainakaan nykyihmiselle, kaupunkilaiselle, vuorotteluvapaalaiselle. Niinpä tarvon menemään ja kuuntelen hyvää musiikkia ja olen lopultakin aika tyytyväinen, kaikkinensa.
Jo puolelta päivin alan valmistella ruokaa. Saamme nuoret ja murmelin syömään, joten minulla on hyvä syy kokata. Ja kuinka se onkaan mukavaa kun on tulossa ”vieraita”, kun on oma siisti Festan keittiö, omat kauniit astiat, omat yrtit, paljon lautasliinoja, paljon lisukemahdollisuuksia. Saan kattaa kauniisti, ottaa omia ehjiä, kauniita posliineja esille.
Ei, ei Villa Francossakaan huono tilanne ollut, mutta minä niin nautin kun saan ”kotikenttäedun” ruokaa tehdessäni. On omat veitset, hyvät pinnoitetut kattilat; ”alumiiniämpärit” eivät luo fiilistä ;). Laittelen kaikenmoista (pikku skooleissa lime-mascarponea, ohje LappItaliassa).
Pääruokana on Viskaalin tilalta tilattua Limousin-grillimakkaraa (80 % lihaa!), siis oikein kulinaariset kekkerit: grillimakkaraa. No, ainakin äitini totesi, että paras päivällinen, mitä koskaan olen tehnyt. Mitä sitä turhaa pipertämään? Hyvä makkara on hyvää ruokaa! On vaan niin mukavaa kun vieraat ymmärtävät ruoan päälle; että se ei ole vain mahantäytyke. (kamala sana: täytyke!)
Uunitomaatit ja sisilialainen munakoisohöystö ja tattiraviolit kyllä sopivat kylkiäisiksi. Ja jälkkäriksi suoraan kotiinkuljetuksella erinomaisia espanjalaisia mansikoita.
Eilen pitkästä aikaa teki mieli leipoa: pakastimesta pensasmustikoita ja piiraspohjaan paljon mantelilastuja. Sitten vähän erilaisia kastikkeita ja johan meiltä nälkä lähti.
Nyt haluaisin lähteä uudelleen merenrantaan: siellä on vesi hurjan matalalla. Laittaisi kumpparit jalkaan niin voisi kävellä melkein suoraan ”meren yli” Möljälle, ilokiville. Mutta kun tulee vettä, ihan hitosti sataa vettä. Siis onko oikeasti ryhdyttävä tekemään rotissööritiedottajan hommia?
Oikeastiko kesäkuu?
Aamulla vielä oli näin aurinkoista.
Pehtoori lähti ahkeroimaan takapihalle meidän omenapuu-, hiiligrilli-, yrttiviljelys -projektin parissa ja minä jäin koneelle. Tällä kertaa kyllä vastentahtoisesti. On nimittäin käynyt niin, että tässä viikolla päivitin käyttiksen: siirryin Windows XP:stä (josta olen pitänyt kovasti, mutta joka ei nyt kertakaikkiaan enää ole yhteensopiva monien muiden uusien (kuvankäsittely)ohjelmien kanssa, joten oli vain pakko siirtyä. Ja hyvähän Windows seiska on. Hyppäsin siis Vistan yli.
Kaikki muu on sujunut jotensakin jouhevasti mutta pehtoorin sähköpostitilin luominen (meillähän ei todellakaan perheen insinööri ja mies näitä datistijuttuja tee, saatikka hanskaa, vaan humanistivaimo) on vienyt aikaa, hermoja, rahaa ja aiheuttanut (turhia) neuvotteluja Helpsonin työhönsä kertakaikkisen surkeasti ja kyllästyneesti suhtautuvan nuoren (äänestä ja ”tietsä”-jutuista päätellen) miehen kanssa.
Aamupäivä siis hurahti ennen kuin sain näytölle tämän!
Sitten oli aika lähteä lenkille. Poikkeuksellisesti läksimme kaksistaan. Ei muuta kuin windstopperit päälle ja ulos. Kieltäydyin laittamasta hanskoja. Minä EN kesäkuussa kävele hanskat kädessä.
Kävelimme tymäkässä tuulessa ja pikkusen vettäkin ripsiessä torille, tai oikeastaan halliin. Mentiin turkkilaisen pikku putiikkiin lounaalle: vähän salaattia ja kevätkääryle ja lasilliset furminttia (unkaril. valkkari). Poislähtiessäkin tuli mieleen, myötäelettyä kaikkien niiden mukana, joilla oli tänään lakkiais- tai muu valmistujaisjuhlapäivä. Olisi suonut lämpimämpää ja aurinkoisempaa… Tällainen ilma kuuluu olla kun alkaa syysloma – ei silloin kun alkaa kesäloma!
Iltapäivä vielä tietskariasennuspuuhia. Ja muita pieniä puuhia. Paljon.
Villa Francon salaatteja
Olen luvannut jo monta kertaa niitä kesäsalaattien reseptejä. Näistä me nautimme Umbriassa, näistä kannattaa nauttia Suomen suvessa, jahka me se kesä vielä tännekin saadaan … tänään on aamulenkin jälkeen ollut niiiiiin kylmä ja nyt sataakin. Mutta siis, aurinkoisempiin tunnelmiin. (Helatorstain kattaus…)
Kaikki kolme Umbrian viikkoa söimme paljon salaatteja. Lounaalla (erityisesti silloin kun olimme talolla) oli vain kaksi salaattia ja ehkä focacciaa tai pizzapaloja lähikaupasta, ei muuta, ja se olikin jo aika hyvää. Varsinkin toinen salaatti oli yleensä edellisen illan ruoan jämistä rakenneltu…
Vein mukanani kaksi keittokirjaa, jotka osoittautuivatkin oivallisiksi innostajiksi: vanhat opukset olivat Marja Lindforsin ”All´Italiana, Ruokaa Italiasta” ja ”Cucina Povera (köyhä keittiö), Ruokia Etelä-Italiasta”.
Suurentamalla kuvan näet myös viinipullon etiketin: menomatkalla pysähdyimme Europa Brückellä ja turistikaupassa silmäni sattuivat ko. viiniin: Sankt Laurent! Siis taas San Lorenzo alias Pyhä Lauri! Kun tiesimme, että saamme vieraaksemme GSL:n (Gruppo San Lorenzo) jäseniä, oli viini ostettava. Ko. viinin helatorstain aattona villiparsan ja fenkoli-pecorinosalaatin kanssa nautimme, ja sehän olikin vallan erinomaista.
Siispä tulomatkalla pysähdyimme uudelleen Europa Brückellä – ihan vaan pissalla – mutta tulihan se tuliaisviini kalaasiporukalle ostettua… 😉
Mutta salaateista piti kirjoittamani: ensiksikin Insalata Caprese, tomaatti-mozzarella -salaatti. Onhan se klisee, mutta Italiassa se on jotain ihan muuta kuin Suomessa, jossa se on usein tehtävä ”lentotomaateista”. Erityisesti esikoisemme ja ystävänsä Klippan olivat sen perään. Varmaan söivät sitä joka päivä. Ja vaikka nuoret naiset ovat hoikkia kuin mitkä, ei mozzarrellaa ollut koskaan liikaa. Perugian ristorantessa salaatti tarjottiin näin:
Villa Francossa ko. salaatista tehtiin kahden ja neljän ja seitsemän hengen (yläkuvassa) versioita.
Sitten yksi parhaista salaateista nautitiin kun oli nuorenparin lounasköksävuoro.
Salaattipohja pussista, vähän rucolaa, paljon hunajamelonia, minitomaatteja, purkista pikkusipuleita, kurkkukuutioita, ja sitten se juju: Parman kinkku (prosciutto) viipaleet levitetään leivinpaperin päälle ja sen jälkeen ne käytetään uunissa (~200 C) noin 5 – 10 minuuttia (eivät saa kärähtää), kinkkuviipaleiden annetaan hetki jäähtyä ja sitten ne silputaan salaatin päälle. Pinjansiemenet, basilikasilppu ja mustapippuri sekä luonnollisesti oliiviöljy ja balsamico viimeistelevät salaatin. Siitä ei jäänyt mitään, ei mitään. (Huonohkossa kuvassa keskellä).
Salaatteihin voitaneen lukea myös salsat ja crostinit. Tytär teki yhtenä iltana crostineja.
Tomaattihakkelus uunissa paahdettujen patonginpalasten päällä: se on siinä. Hakkeluksen voi tehdä monin tavoin. Yksi äärimmäisen hyvä versio hakkeluksesta on ns.
Leilan salsa
2½ dl tomaatteja pieninä palasina (kanta ja siemenet pois)
½ dl purjoa tai kesäsipulia
2 valkosipulin kynttä
1½ dl rypsiöljyä
½ dl punaviinietikkaa
2–3 tl hunajaa
2 rkl silputtua tuoretta basilikaa
suolaa, mustapippurirouhetta
Kaikki aineet vain sekaisin.
Tämä on siis hyvää myös tuoreen patongin tai esimerkiksi tomaatti-mozzarella-salaatin kanssa. Se säilyy muutaman päivän jääkaapissa. Jos säilyy. 😉
Tein sitä tänäänkin. Sen resepti on myös LappItalia-keittokirjassani. Tänään otin itsekin ko. opuksen esille pitkästä aikaa. Ja voin kyllä suositella. Siellä on monta hyvää kesäreseptiä. Katso vaikka. Jollei sinulla ole ko. kirjasta itsellessäsi niin se on nettiversiona täällä KLIKS)
Ja sitten ohje, jota en ole tainnut ennen kirjoitella, vaikka hyvänen aika!! olisi kyllä kannattanut!
Meillä kaikilla jää joskus pastaa, jota ei viitsisi heittää poiskaan, mutta josta saa seuraavan päivän lounaan, eväsruoan, alkusalaatin tai jotain. Tämäkin idea on noista edellisistä keittokirjoista, mutta olen soveltanut lämpimän ruoan salaatiksi. Tätä olen tarjonnut Umbriassa, Toscanassa, Hangasojalla, Rantapellossa … ja aina siitä on tykätty.
Sitruunapastasalaatti tai jotain sinnepäin
Kun pastaa jää laita se kylmään, mutta lorauta sen joukkoon oliiviöljyä – sopivasti. Riippuu pastan määrästa. 2 -5 rkl lienee aika sopiva. Kun seuraavana päivänä on salaatin aika, sekoita keskenään yksi silputtu valkosipulin kynsi, 2 dl turkkilaista (tms) jukurttia, puolikkaan sitruunan raastettu kuori ja vähän sitruunamehua. Sekoita tämä kasti pastaan ja sekoita pasta salaatin joukkoon. Salaatiksi sopii hyvin joku kaupan valmis pussisalaatti ja lisäksi kurkkua, ehkä tomaattia, mitä mieli tekee, mitä kaapissa sattuu olemaan. T’ämä ON hyvää. Miehetkin pitävät tästä 😉
Ja sitten vielä salaatti jonka M. teki Villa Francossa. Ohje edelleen noista em. kirjoista ja on erikseen mainittava että Italiassa toukokuussa fenkolit olivat jotain ihan muuta kuin meillä täällä talvella… siis kannattaa valita tuoreita, pieniä, herkullisia…
Fenkoli-pecorinosalaatti
2 – 3 fenkolia
Kastike
7 rkl oliiviöljyä
1 tl dijoninsinappia
½ tl suolaa
mustapippuria
2 rkl sitruunamehua tai valkoviinietikkaa
1 valkosipulinkynsi
1 dl pecorinolastuja
persiljaa (sileälehtistä luonnollisesti jos italialaista ruokaa tehdään… ;))
Sekoita öljyn joukoon sinappi, suola, mustapippuri, sitruunamehu ja valkosipuli silputtuna.
Huuhtele fenkolit, leikkaat suikaleiksi. Nosta suikaleet kulhoon, kaada kastike päälle ja ripottele pinnalle persilja ja pecorino.
Mukavahan se oli Italiassa salaatteja(kin) tehdä kun raaka-aineet (ainakin siellä landella) olivat ensiluokkaisia ja varsin edullisia. Todin lauantaimarkkinoilta ostin tällaisen satsin ja maksoi 10 euroa. Mitä yksin parsanippu maksaa Suomessa? Viisi euroa?
Ai niin, tein tänään myös Saltimbocca alla Romanaa…
Ehkäpä siitä kerron ja resepteeraan joku toinen kerta.
Viipyilen menneessä, mietin tulevia
Postipäivä tänään. Ajatukset jossain ihan muualla kuin tässä olemisessa koko päivän.
Kylmissäni kävelin aamulla kampukselle (alla oleva kuva on kahden viikon takaisesta aamulenkistä, ei tältä aamulta. Silloin ei ollut kylmä.) ; Lenkin suunnan syynä oli tiedotustilaisuus, johon minun oli oikeastaan mentävä. Koskee ensi vuotta. Koskee väitöskirjojen ohjaamista. Ja yhden naapurioppiaineen uuden jatko-opiskelijan seurantaryhmään (miksi tuo nimitys kuulostaa jotenkin kummalliselta) jo lupauduinkin. Minä en ole edes aloittanut töitä, minulla on vielä kaksi kuukautta vuorotteluvapaata ja minä jo käyn tiedotustilaisuuksissa ja lupaan tehdä hommia! Eihän se näin pitänyt mennä!
Monilla on lukukauden lopetusfiilis, ja minä vietän jo syksyä mielessäni. Yöksi lupasi sitä paitsi hallaa; on nostettava yrttipurkit Festaan. Pitäisiköhän japaninkellot peitellä?
Olen tänään ollut paljon sorvin ääressä, ja seuraillut nettilehtien otsikoita. Minä en ymmärrä, miksi noista väkivaltajutuista on uutisoitava noin paljon, tuolla tavalla, joka minuutilta, rekonstruoinneista tiedotettava. Minulla on hyvin vahva tunne, että tuollainen uutisointi ja revittely ei ole hyväksi…
Mutta sitten olen myös käynyt tutustumassa merkittävään Kotiseutuplus-julkaisuun; sen uutisoinnista pidin. Noheva varusmiehemme kun on päässyt oikein lehtien palstoille.
Kun Villa Francon ikkunaluukut aamulla meidän makkarista avasi, oli näkymä useimpina aamuina tällainen.
Tunnustus ja haaste: seitsemän faktaa
Ollessamme reissussa sain kahdelta eri suunnalta, miltei samanaikaisesti, tunnustuksen ja haasteen. The Versatile Blogger -tunnustus tuli sekä Wonders-blogista Irmalta että Lepolandian Pasilta. Kiitän ja kumarran ja olen kieltämättä hieman otettukin, että Lepolandiastakin kerrottiin täällä minun jutuissani säännöllisesti piipahdettavan. Pasin blogissa minä käyn jatkuvasti oppimassa uutta valokuvauksesta, ja muutoinkin. Ja Irmalla on paitsi kuvia myös kirjeitä, joita enemmän kuin innokkaasti käyn lukemassa.
Tämän tunnustuksen saajan on haasteen mukaan kerrottava seitsemän satunnaista faktaa itsestään. Ja sitten olisi haastettava 15 bloggaajaa … enhän minä niin monia seuraa. Muutamia vain. Ja ne ovat juuri Lepolandia, Valoon ja tuuleen, Irman Wonders … ja sitten muutama ”ammattilaisblogi” joita en ryhdy haastelemaan. Mutta jos joku täällä piipahtelija innostuu, niin minun puolestani ole hyvä vain: tunnustuksen minulta saat.
Siispä vastaan haasteeseen vain kertomalla ne seitsemän satunnaista faktaa…
1) Olen horoskoopissa härkä. Minä en usko horoskooppeihin. Läheiset kuitenkin väittävät, että olen tyypillinen härkä.
Eläinradan toinen merkki on maanläheinen, rauhallinen, leppoisa, kauneudentajuinen, taiteellinen ja aistillinen Härkä. Härkä on hitaasti lämpenevä, (josta syystä hän voi vaikuttaa laiskanoloiselta) ja harkitseva muutoksissa, mutta kun hän johonkin on päättänyt ryhtyä, niin hän on sinnikäs, kestävä ja aikaansaapa. Härkä on varsin mukavuudenhaluinen ja hedonistinen, arvostaa kaikkea kaunista ja käsinkosketeltavaa ympärillään, mutta jos hän kärsii jostain syystä turvattomuuden tunteesta, niin hän takertuu helposti myös materiaan ja on hyvin mustasukkainen ja omistushaluinen läheisistään. Härän muutoksen pelko voi johtaa myös itsepäisyyteen ja jos häntä yritetään painostaa sellaiseen, mitä hän ei halua tehdä, saadaan aikaiseksi Raivo Härkä, jonka läheltä kannattaa poistua nopeasti takavasemmalle! Perus-Härkä arvostaa kuitenkin rauhallista, tasaista, mukavaa perhe-elämää ja koti-iltoja hyvän ruoan, juoman ja seuran parissa.
Tuon saatan uskoakin. Ehkä. Joskus. Tuon viimeisen lauseen ainakin.
(lainaus on täältä http://www.horoskooppi.com/aik_luonnekuvaus.html#harka Uskokoon ken tahtoo…)
2) En koskaan ole ollut paras missään. En paras yhtään missään. En, vaikka yritystä ei ole puuttunut.
3) Olen laihduttanut elämäni aikana kymmeniä, jollen satoja kiloja. Ja silti olen yleensä vähän (tai vähän enemmän) ylipainoinen.
4) Katson miehistä aina ensimmäiseksi kädet ja kengät. Ja sen, miten hän tervehtii. Jos miehellä on valkoiset kengät (ei koske tennareita eikä urheilu/skeittikenkiä), eikä hän katso silmiin tervehtiessään, niin sen jälkeen minua on vaikea saada vakuuttuneeksi enää yhtään mistään.
5) Olen hirveän, ihan luokattoman huono odottaja. Osaan odottaa ja olen hyvä odottamaan tavoitetta (esim. loma Umbriassa, joka oli varattu jo vuotta aiemmin tai väitöskirjan valmistumista, mikä kesti vuosikausia) tai mitä tahansa, kunhan se toteutuu aikataulussa, mutta jos joudun odottamaan, kun aikataulu pettää, kun joku myöhästyy, kun liikenne ruuhkautuu, kun en saa asiaa tehdyksi kuten on sovittu, kun joku vatuloi tai muuten ei olla aikataulussa, kun ei pidetä kiinni sovitusta. Silloin olen surkimus. Kuin pieni kakara. Eikä silloin millään järkipuheella ole mitään tekemistä asian kanssa. Olen surkea jonottaja ja odottaja.
6 ) Minulla on selässä 30 cm pitkä arpi.
7) Minähän en mieluusti omista asioistani juttele. Mistä hyvänä osoituksena ovat nämä 1703 blogipostausta, jotka viimeisen viiden vuoden aikana olen tänne Temmattuun kirjoitellut. 🙂
Puutarha, viinikisa ja spondeus
Miksi minun perennapenkeissäni (niissä kahdessa metsänreunassa olevassa, jotka meidän pihalla on minun vastuulleni pitkän harkinnan jälkeen luovutettu) kasvaa koivuja, haapoja ja saniaisia, mutta pehtoorin monessa, isossa penkissä kasvaa vain kauniita ja terveitä perennoja, joista monet jo kukkivatkin kauniisti? Että perennapenkeissä ei muka kuulu kasvaa haapoja saatikka maahumalaa tai heiniä? Miten niin ei kuulu? Ihan yliarvostettuja tuollainen luontainen ja ahkera puutarhanhoito jota pehtoori harrastaa. Ei vaan saa koivuja kasvamaan kukkapenkeissä. Ei vaan osaa! Muka puutarhapalkintoja pokannut montakin. Hmph!
Reippaan ja aika pitkänkin aamupäiväurheilun jälkeen siis oltu puutarhassa; ihana ilma. Ei itikoita, vielä. Siitepölyä on, ihan mielettömästi on, mutta siedätyshoitomentaliteetilla olen ulkona ollut. Ja Xyzal rulettaa!
Orvokeita minäkin osaan istuttaa. (Denim jump)
Ja valkovuokkojakin meillä on: monta. Ja tästä aamulla poimin kolme ja vein murmelille. Joten melkein voi sanoa, että meillä on ”valkovuokkokenttä”.
Että ei voi? – Monella Oulussa ei kasva ollenkaan valkovuokkoja, joten seitsemän voi olla kenttä.
Kristallihelmiäkin löysin takapihalta.
Tähän on sitten vielä liiteltävä muutama kuva meidän Assisin Giro-taipaleesta… KP toimitti kuvia. Minä kun en oikein ehtinyt kuvaamaan… 🙂 Eiköhän tämä nyt siitä legendaarisesta Assisin ajelusta riitä ….
Ja sitten on vielä hieman kehuskeltava.
Illansuussa vietimme tovin Oulunsalossa, viininmaistiaisissa. Onkin viime aikoina tullut niin vähän viinejä maisteltua. 🙂 Ja tänään oli jokavuotinen Challenge. Viinitietouskilpailu (Botrytis Ouluensis 8th CHALLENGE) : oli sokkomaistajaisissa tunnistettava viinin rypäle, maa, alue, tuottaja, jne. Tämä oli kahdeksas kerta kun tämä kilpailu meidän 10 hengen porukan kesken järjestettiin. Olen aiemmin sijoittunut surkeasti: ei yhtään mitalisijaa lakkarissa. Mutta tänään: Umbrian korkeanpaikanleirin jälkeen! Voitin! Selkeästi paras. Ja pehtoori kakkonen. Ei ole mennyt meillä kuukauden treenikausi hukkaan. 😉
Ja ruokatarjoilu: jotain niinkin yksinkertaista kuin vihersalaattia ja savustetttua lohta. Mutta ne olivat erinomaisen hyviä. Onneksemme emme olleet juuri mitään päivällä ehtineet syödä.
Ja sitten vielä: lisäilo meille molemmille oli kun saimme varmistuksen, että mekin olemme ”spondeja”*. Me nimittäin näimme viimeisenä Villa Francon päivänä pihallamme tämän näköisen linnun:
Harjalintu. Tiesittehän sen? Me sen näimme ihan itse, ja tänään saimme E:lta varmistuksen, että harjalintuhan se. Siis nyt tunnetaan sekä viinejä että lintuja. Heh!
Ja tunnetaan ainakin hyvä olo.
*[ (lintuslangi) Sponde on lintuslangin keskeinen ja paljon käytetty termi. Se tulee adjektiivista spontaani, ja sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti hyvää lajia, joka on havaittu spontaanisti eli ilman, että siitä on ollut etukäteen tietoa. Spondet ovat linturetkeilyn suola, ja maistuvat paljon paremmilta kuin pinnat, joita on varta vasten lähdetty hakemaan. ]