Niitä näitä

Varhainen aamu. Lahjaprojekti loppuun. Työpäivä. Aika lyhyt sellainen ja sitten teatteri-ilta. (Kalaasi)ystäväpariskunta kutsui meidät teatteriin, me kutsuttiin heidät ulos syömään ja siispä Sokeri-Jussiin töiden jälkeen ja sitten teatteriin katsomaan Mielensäpahoittaja ja miniä. Miniä oli hyvä, koheltaja, uranainen, ihminen, äiti, miniä. Mielensäpahoittajan miniä oli paljon kepeämpi kuin Mielensäpahoittaja, mutta haittaakse? Meitä ei. Näytelmää katsoessa tuli mieleen, että on appivanhempia ja on appivanhempia.

Minulla on ihan hyvä appiukko. Eipä ole meillä ollut näytelmän kaltaisia skaboja. Päinvastoin, hyvin on apen kanssa juttuun jo liki 40 vuotta tultu.

Ja on minulla ihan hyvä anoppikin. Joku voisi väittää, että on vähän äkkiväärä, tai ei ehkä niinkään, vaan että on tiukka mielipiteissään, mutta onko se joku ongelma? Ei ole ainakaan meidän välillä ollut. Naisella pitää olla mielipiteitä. Ja ollaanhan me monesta asiasta eri mieltä. Ehkä eniten matkustamisesta: anoppi kun on sitä mieltä, että meidän tyttären Meksikoon muutto on suunnilleen poikansa ja miniänsä vika: ”Ite ootte niitä penskoja ihan pienestä asti maailman joka kolkkaan raahanneet, siinä on oppineet kulkemaan”. Mitäpä tuotakaan kiistämään: jos aina ois oltu vain kotinurkilla, olisiko lapsi rohjennut maailmalle lähteä. Meidän vika. Ja ennenkin olen täällä kertonut anopin kuolemattoman viisauden: ”Ihminen ei koskaan elä niin vanhaksi, että ehtisi tarpeeksi olla kotona.” Sanoo ihminen joka ei paljon reissaamisesta perusta. Mutta ei se haittaa. Hyvä anoppi on.

Ja teatterilta lähtiessä taivas!! Oliko minulla järkkäri mukana? No hyvänen aika: ei sentään teatterissa. Mutta kännykkä oli. Ja siinä kamera. Tässä tulos…

Hyvä oli perjantai-ilta. 

Olin kampaajalla, – hiuksissa on nyt siis uutta sävyä, hieman viileämpää kuin ennen. Siis ”cool”! Heh! Lueskelin siellä Trendiä, Elleä, Gloriaa, Cosmopolitania ja ties mitä. Juuri tänään pitikin sattua silmiin artikkeli pakkoneurooseista, siitä, kuinka ne voivat olla koko elämää rajoittavia, tuhoaviakin. Minullakin on muutamia, joskin viime aikoina on tuntunut,  että niitä on tullut uusia. Niin kuin nyt juuri tänään, taas tänään: olin aamulla jo melkein kolmannessa kerroksessa kun yhtäkkiä en ole ollenkaan varma, laitoinko auton oven lukkoon. Ei muuta kuin paluu parkkipaikalle, ja tarkistamaan: lukossa on. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta tämän vuoden aikana.

Illalla aina tarkistan, että ulko-ovi on lukossa. Yleensä (98 prosenttisesti) pehtoori laittaa sen lukkoon, silti tarkistan. Luennolle lähtiessä tarkistan liki main tuhat kertaa, että oikeat diat ovat tikulla. Että varmasti on viimeisin versio. Ja sitten saatan unohtaa sen tikun työhuoneeseen! Noh, äkkiäkös luentosalista hilpasen takaisin työhuoneeseeni. Aamutoimet on hyvä tapahtua tietyn rituaalin vai sittenkin vain ihan tavallisen järjestyksen mukaisesti? D-vitamiini ennen allergialääkettä, hampaiden pesu ennen meikkaamista. Repusta tarkistus: avaimet, lompakko, kalenteri, kännykkä, muistitikku, toinenkin, kamera ja vielä kerran kaikki. Ja sama töistä lähtieässä: onhan repussa avaimet, lompakko, kalenteri, kännykkä,  . –  –

Ja sittenkin käy niin kuin toissapäivänä: unohdin avaimet työhuoneeseen. Hoksasin sen sitten kotona. No ei haittaa, siellähän ne on työhuoneessa lukon takana, mutta miten pääsen sinne aamulla? Voihan joku työkaveri avata oven (saman käytävän varrella avaimet sopivat kaikkien huoneisiin).  Toki joku voi avata, mutta kun olen ehdottomasti aina paljon ennen muita, ja muistin, että se ainokainen, joka tulee j0/edes kahdeksaksi, on kertausharjoituksissa, ja sitten seuraava tulee ties milloin… Niinpä eilen oli odoteltava/lueskeltava kotona puoli yhdeksään ennen kuin katsoin soveliaaksi mennä kohti byroota. Pääsin sisälle. Mutta tällä episodilla on taas sellainen seuraus, että entistä tarkemmin tarkistan repun aamuin ja töistä lähtiessä.

Lehdessä oli myös juttu, jonka otsikko oli ”Olen meikannut 20 vuotta väärin!” Monen mielestä minäkin varmaan – paitsi että en nuorempana, lasten tarha- ja ala-asteaikoina töihin enkä muutenkaan juuri meikkaillut. Tuli vaan mieleen, että niin traumaattiseksi en ”vuosikymmeniä kestänyttä väärinmeikkaamista” koe kuin lehden jutun poloinen, joka tuntui todella menettäneen elämässään jotain olennaista.

Sitten yhdessä lehdessä oli ihan räävittömän hyvännäköinen farkkutakki! Pidän farkkutakeista. Nytkin minulla on kaksi: toinen, vähän citympi täällä kaupungissa ja sitten mökillä on toinen vanha, pehmeä, isohko. Mutta! Se lehdessä esitelty oli sellainen luxury, jonka voisi pistää vaikka jonnekin illallisille. Ja? – Ja se maksoi 380 euroa. Kolmesataa kahdeksankymmentä euroa! Tarkemmin ajatellen, ei se niin hieno ollutkaan. Saatikka yksi hienon näköinen lompakko: oisko ollut YSL? 640 egeä lompakosta. Minä mitään uutta lompakkoa tarvi!

Mietin niitä catwalk-kuvia katsellessa, miksi niiden mallien on oltava niin vakavia. Paitsi että ovat lommoposkisia, kituliaan näköisiä kropaltaan, ovat lisäksi murjottavia. Unisia. Eteerisiä. Luotaantyöntäviä. Eikö vaatteiden ja muotiluomusten markkinointi menisi paremmin perille jos hymyilisivät? Olisivat iloisia, näyttäisivät nauttivan kun saavat pitää yllään jotain kaunista ja taiteellista? – Ei kai sitten. Minun puolestani voivat murjottaa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuva-arkistojen äärellä edelleen, ja hoksasin, että parin viikon takaiset siilokuvat on postailematta. Niiden rakentamista kun täällä on tasaisin välein kuvin tullut raportoitua, niin tässä viimeiset otokset:

Aamulla poikkeuksellisen myöhään töihin, ja autokin väärälle puolelle.

Ilta mennyt käsityön parissa. Lahjaa olen tehnyt. Ja taas rupesin ”tekemään piironkia” kuten emeritus-esimiehellä oli tapana sanoa. 

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ja koska lahja on yllätys, en voi tietenkään vielä kertoa, mistä on kyse.

Mutta siihenkin liittyy, että arkea pitäisi kuvata enemmän. Ja sitä vartenhan minä raahaan Canoniani aina ja joka paikassa mukana, mutta aika vähän on arkikuvia. Noh, tänään duunissa niitä kuitenkin räpsin. Mikä ehkä kertoo siitä, että ei niin hoppu päivä tänäänkään. Ja keksin taas 🙂 uuden jutun… uudistuksen. Byrokratiaa yritän vähentää. Tiedättehän ”poisvalintoja”.

Kirjastossa uusi kuvakulma.

Nyt on jatkettava vielä projektia …  siispä huomiseen.

Ehkä huomenna Meksikon terveisten aika?

Kandiseminaarissa kuultua:

1980-luvulla oli aina lämpimät kesät ja parempia irtokarkkeja!

Seminaarilaisten joukossa on yksi 1970-luvun lopulla syntynyt, jolta tällaisen historiaan liittyvän faktan opin tänään. 😀

Dekaanikahveilla kuultua:

Yliopistossa olisi korkea ryhtyä tekemään ”poisvalintoja”!

Poisvalintoja? Muutama vuosi sitten meille opetettiin uusi termi: ”luopumisosaaminen”! Ja sitä on opeteltu ja opittu. Nyt ryhdytään tekemään poisvalintoja!  🙁   Kaikkea sitä kuuleekin.

Muutoin töissä lussakka päivä, erinäisiä järjestelyjä. Kotonakin erinäisiä järjestelyjä. Ruokaa ei paljon tarvinnut töistä tullessa tehdä, sillä viikonlopun (pe, la, su)  runsaahkojen päivällisten jämiä oli vielä lämmitettäväksi. Eilen systeri ja Juniori syömässä Tomi Björckin keittokirjan ohjeilla tehtyä aasialaista ruokaa. Minä palaan vielä!! Sokeripossu oli hyvää. Miniäkokelas ei malttanut tulla edes syömään, kun on pienen ihanaisen koiranpennun hankkinut.

Sisar ymmärsi kehua minun floristin taitojani: lauantaina väkertämäni kukkakimppu kun ei perheen puutarhuri-pehtoorilta oikein mainesanoja saanut osakseen, mutta sisareni ymmärsi. Ymmärtäväinen sisar. 😉

Totta puhuen tuon kimppuni viimeisteli ja lopulliseen muotoon korjasi kukkakauppias, joka meille paistinkääntäjille sidontakurssin järjestikin. Olen aina ihaillut, miten oikeassa kukkakaupassa osaavat sitoa kauniita kimppuja ja nyt kun parin tunnin pikakurssilla näytettiin, miten ne oikein tehdään ja koetettiin itse tehdä, ymmärrän entistä enemmän arvostaa ammattilaiskäsityötä. Kukkakauppa Kanervassa oltiin ja olisi ollut mahdollisuus tehdä sellainen pieni pöytäasetelmakin, mutta minun oli lähdettävä kesken pois, sillä bakkanaalit odottivat. Kesken jäi tämä…

  Mutta kuvia ehdin ottaa.. Nyt on moneen onnittelukorttiin kuvamateriaalia. 🙂

Nämä kannattaa klikata isommiksi. Vaikka taustakuviksi läppäriin?