Toimen päivä. Eikä tunnu loppua tulevan. Joulubrunssia äidille ja äidin kanssa, studionäyttöön kuvia, kauppareissuja Pehtoorin kanssa ja yksin, kirjeitä, Aapelia, leivontaa, lahjapuuhia. Mukavaa touhuamista.
Kalenterikuvassa on koko Hangasojan tonttuarmeija. Ei siellä tuolloin lunta satanut, eikä se Tuulentuvan terassilla edes sataisi, mutta tein sateen. 😉
Enää muutama päivä mahdollisuus kommentoida kalenterikuvia, muistathan, että kaikilla on mahdollisuus kahteen arpalipukkeeseen. Kommentoijia on nyt vähän toistakymmentä, ja vain yhdellä taitaa olla kaksi kommenttia. Kaikki tähänastiset kalenterikuvat ovat täällä: KLIKS!
Samppanjaa ja vaahtokarkkeja uudenvuoden valvojaisiin tai jouluun? Suomen satavuotisjuhlavuoden alkaessa on Alkossa moniakin Suomi 100 vuotta viinejä ja kuohuvia, ja muitakin alkoholijuomia. Ensimmäisenä päästiin Kuusamon Tundrassa maistamaan Ayalan samppanjaa, joka on kolmen rypäleen perusbrut. Ja minä kyllä pidin siitä, siinä on mukavasti vähän paahtoleivän tuoksua, ja maku on aika täyteläinen. Etiketti on Tove Janssonin ”Juhlat maalla”, mikä on sekin oikein hyvä idea. Samppanja on hyvä aperitiivi, uudenvuoden juhlistaja ja sopii varmasti Toast Skagenille ja muille katkarapuruoille ja kalaisille alkupaloille. Eikä samppanjaksi edes pahan hintaista.
Halvempi juhlistaja voisi olla luxemburgilainen Bernard-Massardin skumppa. Siis sama talo, jonka oranssietikettinen kuohuva on ollut Finnairin valikoimissa vuosikausia. Jostain merkillisestä syystä kuohuvan nimi on Kuulea. No nimi ei skumppaa pahenna; me maistoimme tämän Pehtoorin kanssa viime viikonloppuna, ja molemmat pidimme siitä enemmän kuin juuri siitä Finskillä myynnissä olevasta aika napakasta vakiotuotteesta. Kuulea oli hapokas ja raikas, mutta siinä oli myös mukavasti hedelmäisyyttä maussa.
Ja taas kerran hoksautan: nuo kuvissa olevat lasit- Lehmann on merkki. Alkossakin on niitä myynnissä. Viime hetken lahjavinkki? Tai osta itsellesi. On vaikea kertoa, kuinka erilaiselta samppanja ja kuohuviini noista tuoksuu ja maistuu, verrattuna mihin muuhun tahansa. Nuo on hyvät.
Ja otinpa sitten kuvan siitä jouluviinisuositusten yhteydessä Juniorin suosittelemasta Pongraczistakin. Se on vähän kalliimpi (15 €) kuin luxemburgilainen (12 €), mutta kyllä sillekin paikkansa juhlaviikkojen aikana varmasti on.
Ja samppanjan kanssa vaahtokarkkeja! Viime jouluna tein eka kertaa itse, ja tänään toisen kerran. On ne sen verran hyviä!
Vuoraa neliskanttinen, reunallinen vuoka (25 x 32 cm) leivinpaperilla. Ripottele leivinpaperin päälle runsaasti tomusokeria. Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen.
Mittaa kattilaan vesi, mansikkatomusokeri, sokeri ja siirappi. Erottele valkuaiset valmiiksi kulhoon. Kuumenna lastalla sekoitellen vesi-sokeriseos kiehuvaksi. Säädä liesi keskilämmölle ja jatka keittämistä ilman sekoittelua. Laita paistomittari kattilaan. Seos on valmista, kun se saavuttaa 127 asteen lämpötilan.
Aloita valkuaisten vatkaaminen kovaksi vaahdoksi kymmenen astetta aikaisemmin. Näin sokeriseos ja vaahto valmistuvat suunnilleen yhtäaikaisesti.
Kun sokeriseos on valmista, lisää siihen liotetut liivatteet ja vanilja-aromi. Kaada seos hyvin ohuena nauhana pienissä erissä, hitaasti vatkaten valkuaisvaahdon joukkoon. Jatka vaahdotusta vielä kymmenen minuuttia vatkaimen keskinopeudella. Kaada vaahtokarkkimassa vuokaan. Anna jähmettyä huoneenlämmössä noin seitsemän tuntia.
Ripottele leivinpaperin päälle mansikkatomusokeria. Kumoa vaahtokarkkilevy sen päälle. Leikkaa paloiksi öjytyllä veitsellä ja kierittele palat joka puolelta mansikkatomusokerissa, jotta pinta ei jää tahmaiseksi.
Joulukalenterikuvassa on joulukuun kalenteri vuodelta 1891, – sata vuotta ennen kuin meidän Juniori syntyi. Silloinkin oli Tuomaksen päivänä talvipäivänseisaus. Nyt elellään kolme päivää ns. ”pesäpäiviä”. Ajateltiin, että aurinko pysyy pesässään näinä päivinä, mutta jos niin onnekkaasti käy, että se edes vähän näyttyy, niin ensi kesän suloinen suvisää on turvattu. Tähän uskotaan ja toivotaan auringonsäteitä ennen aattoa.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aamuyöllä alkoi sade joka vei maisemasta loputkin pitsiset rippeet, talven ihmemaasta ei ole enää jäljellä kuin liukkaat kadut, sohjoiset sivutiet ja mustat puut. Onneksi sentään maa on vielä valkoinen.
Kurja keli oli hyvä (teko)syy viettää koko aamupäivä sisällä; ja kyllä minulla oli ihan tähdellistä hommaakin. Ensimmäiseen studiosarjaan on sata kuvaa otettuna, josko niistä illan päälle viisi valitsisi ja muokkaisi, niin yksi neljästä ennakkotehtävästä olisi tehtynä.
Kuvien muokkauksesta puheenollen, käytinpä eilen iltasella pitkän tovin harjoitellen layerien käyttöä Photoshopissa, ja leikin kuvilla ja tein niinsanottuja komposiittikuvia. En montakaan, koska homma on hidasta, enkä oikein hallitse, mutta värkkäsin sitten Tiernapoikapatsaasta ja Kauppahallista yhteiskuvan, – aika hyvin patsas minusta sopi Kauppahallin ovenpieleen. Onhan fasadissa kuin tehty kolo sille. Ja laitoinpa kuvan sitten tänään aamulla Facebookiin ”Oulu tutuksi” -ryhmään leppoisan joulunajan toivotuksin. Vähän niin kuin joulukortin ryhmäläisille lähetin. Enkä ollenkaan tajunnut, mitä tein!
Tiernapoika-patsashan on tänä vuonna vaihtanut paikkaa Rotuaarilta (= Oulun kävelykatu) Isollekadulle, uuden Valkea-kauppakeskuksen parkkihallin sisäänmenoaukon päällä oleville portaille, josta se ei totta puhuen oikein hyvin näy. Tänään illansuussa siinä ei ollut edes noita valoja, jotka valaisivat nämä hellyttävät patsaat viime viikolla, kun yhtenä aamuna lenkillä ohi menin ja kuvasin.
No mutta, minä (pöhkö) vielä kirjoitin FB-postaukseen, että ”Tiernapojat ovat ihan itse valinneet arvoisensa paikan”. Noh, tästäkös sitten jotkut saivat hiilloksen uudelleen liekkeihin; Oulussa kun tämän (ja niin monen muunkin, aikanaan myös Toripolliisin,) patsaan paikasta ja ulkonäöstä on käyty valtaisa yleisönosasto-, some-, sanomalehti- ja valtuusto- yms. keskustelu. Ja nyt sitten tuon alla, joulukalenterikuvassa, olevan komposiittikuvani jäljessä FB-ryhmässä on kymmenittäin puolesta ja vastaan kommentteja. Liittyen nimenomaan Tiernapoikien paikkaan, ei kuvaan tai jouluntoivotukseen. No minähän niin kovasti tänne blogiinkin toivon kommentteja ja vuorovaikutusta, niin eikö nyt pitäisi olla vain tyytyväinen, kun keskustellaan? 😀
Se, mikä minua ilahdutti noissa kommenteissa oli se, kun joku kuvan perusteella luuli, että patsas olisi oikeasti siirretty: siis photoshoppaus ei ihan huono ollut! 😉
Kun päästiin näistä oululaisuuksista alkuun, niin laitanpa murrealueen ulkopuolisten iloksi pienen dialogin, – kääntyykö suomeksi?
Onnikassa kuultua:
– Paappa pipo päähä ja piippaappa ni jäähää polliisilaitoksen kohalla pois.
– Mistätootta? Määttätootta Oulusta.
Täällä on murretestikin (MTV:n sivu): sainpas täydet pisteet, olisi ollut outoa, jollen. Kokeilehan sinäkin!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
klikkaa isommaksi
PS. Täällä blogissa julkaisemattomia ”Joulun valot” -kuviani on Haastekansiossa, jonne kyllä voisivat muutkin laitella kuvia… 😉
Kun pieni, puolitoistavuotias juoksee kädet levällään, kasvot hymyssä vastaan ja sanoo ´mummi´, ei maailmassa ole muuta. On vain paljon iloa ja valoa, on onni. Ei minulta mitään puutu.
Iltapäivällä menin hakemaan Apsua. Miniällä oli tänään ensimmäinen virallinen työpäivä, iltatuuri. On pitkin syksyä tehnyt muutaman päivän sijaisuuksia, satunnaisesti käynyt paikkomassa sairauspoissaoloja, mutta tänään siis palasi työpaikalleen äitiysloman ja kotihoitojakson jälkeen. Juniori ei nyt joululomaksi mene töihin, vaan on Aapelin kanssa kotona, mutta tänään oli hänelläkin satunnainen duunipäivä, joten mummille oli tarvetta. Ja lukukauden alun jälkeen on useinkin, koska Apsulla ei vielä ole päiväkotipaikkaa.
On jouluviinisuositusten aika. Tänä vuonna poikkeuksellisen vähän viinejä ehdolla, – kuluneen vuoden aikana meidän ruoka(/viini)kunnan viinit kun on tullut roudatuksi pääasiassa Haaparannan Systembolagetista. Mutta onhan toki Pehtoorin kanssa tätä jouluviiniasiaa työstetty, jotta jotain suosituksia ja vinkkejä olisi taas tarjolla.
Nyt kun Alkostakin on tullut verkkokauppa, kaikkia viinejä jokainen saa omaan kauppaansa, kunhan vain tilaa ja odottaa muutaman päivän.
Aloitetaan kuohuvasta. Tietysti. Tässä on yksi, ei niin tavattoman erikoinen, mutta kuitenkin vähän harvinainen herkku Suomessa: Bourgognen crémanteja ei usein Alkon hyllyillä näe. Tämä on sellainen ranskalaisen hienostunut, hyvä BdB (pelkistä valkoisista rypäleistä tehty) -kuohuva, joka on erinomainen äyriäis- ja valkoisten kalojen alkupalojen kanssa. Kyllä se maistui meille ihan ”sinälläänkin”. Tässä on pakko erikseen hoksauttaa kuvan ”bokeheista”. Huomaatteko: nuo jouluvaloista lähtevät pienet valopisteet ovat viinilasin malliset! Kiitos systeri ”muotin” tekemisestä ja kiitos koulukaveri Kr. opetuksesta!
Tästä viinistä on kyllä vielä sanottava, että perheen kuohuva-asiantuntija alias Juniori sanoi, että ”suosittelisit ennemmin vaikka Pongránczin Roseeta”. No tässä sekin sitten on nyt mainittu. En kiistä, etteikö olisi hyvä juhla-ajan kuohuva sekin. Halvempia, ”helpompia” kuohuvia on tässä kaksin kappalein.
Fresitan joulupullotus maistuu meillä ainakin Miniälle – tänään meillä oli sellainen ”prejoulupäivällinen”, koskapa J:llä on jouluaattona iltavuoro, eikä pääse meidän joulupöytään; halusin kuitenkin hänellekin jotain jouluista tarjota. Aloitimme Fresitan mansikkaisella kuohuvalla, ja jatkoimme joululimppu-graavilohi-leivillä. Pääruoaksi kalkkunaa ja jouluruukkua ja jälkkkäriksi valkosuklaalastuja, jätskiä (Kolmen Kaverin uusi kookos-suklaa, nam!) ja boysenmarjoja sekä kahvia. Ja Vallformosan cava on kyllä hyvä. Osta uudenvuoden juhliin. Et pety.
No mutta palatkaamme alkuruokien, kalapöydän, äärelle. Mitä tarjota, jos pöydässä on savukalaa ja graavilohta, jopa sienisalaattia, kananmunia, — ja muuta ”viinillisesti vaikeaa”, – ehkä jouluolut olisi paras vaihtoehto, mutta jos on yhtä surkea oluiden kanssa kuin minä, niin sitten voisi harkita Kyrö Distelleryn karpalo-lonkeroa. Joulunpunainen vähän kitkerä, mutta ei makea, long-drink on hyvää myös ruoan kanssa.
Tai sitten valkoviiniä. Onhan niissäkin mahdollisuuksia. Alsacen ja Rheingaun rieslingit tai tokay pinot gris -viinit ovat AINA – tai ainakin melkein aina – erinomaisia, on vaikea uskoa, että niihin pettyisi. Mutta jotain uuttakinhan näissä suosituksissani on tarkoitus hakea. Siispä tässä ehdolle kolme:
Vasemmalla chileläinen 15 euron sekoiteviini (riesling, chardonnay, viognier), joka sopii savulohen, savuleikkeleiden, sienisalaattien etc. kanssa oikeinkin hyvin. Keskellä ”pikkuriesling”, koristeltuna kuusietiketillä, -kympin viiniksi kelvollinen. Ja oikealla eteläafrikkalainen chardonnay, joka meillä todettiin oikeinkin hyväksi graavilohen oheen. Ei liikaa tammea, hedelmäisyyttä riittää, ja kaikinpuolin mukava chardonnay pitkästä aikaa.
Ja sitten helmenä pohjalla. Vihdoinkin Italia. Ihan vaan sen takia, että on tullut käydyksi Toscanassa ja nimenomaan San Gimignanossa kannattaa tämä vernaccia-rypäleestä tehty viini joulupöytään hankkia. Ei ole ihan edullisimpia, mutta raikas ja hyvä se on.
Ja sitten aika punaisille. Kuten tiedätte, meillä ei kinkkua syödä, joten kinkkuviinisuosituksiakaan ei juuri ole… Joskin tuo vasemmassa reunassa viiniköynnöksen pätkällä koristeltu Zaccardinin punaviini on hyvä possulle, kinkulle, sellaisenaan, pihville, juustolle, takkatulelle, nojatuoliin, mökille… Se vaan on hyvä. Se on tämän vuoden ykkössuositukseni. Viidellätoista eurolla mehevää ja hilloista, kuten Alko sivuillaan lupaa. Silti tämä ei ole ällöttävän kosiskeleva.
Seuraavaksi toinen vasemmalta: uusi löytöni. De Krans, etelä-afrikkalainen touriga nacional-viini jossa on luonnetta ja ryhtiä, siinä on tanniineja, muttei liikaa. Se kannattaa avata hyvissä ajoin … silloin sen parhaat vivahteet tulevat esiin. Seuraavaksi vanha tuttu, menneiden aikojen muistoksi, jouluaattoillan, -yön, tunneille, sinihomejuuston ja appenzellerin kanssa, joululahjakirjan ja takkatulen, kaksin istuskelun hetkeen… Coto de Imaz. Riojalainen Gran Reserva on vanha tuttu. Rustiikki ja rohkea, voimallinen ja silti lämmin. Maksaahan se, mutta so what. On joulu.
Kuvassa oikealla on chateneauf-du-pape. Sehän se on se meidän jouluviini numero yksi; tänä vuonna tuo on Haaparannalta roudattu, mutta taas kerran suosittelen, hanki oma Chateneaufisi. Sen jälkeen vietät joka joulu sen kanssa. 😉
Glögeistä sananen: tänä vuonna Loimu ja Blossa ovat meistä olleet hyvin tasavertaisia, joskin pitkästä aikaa Blossaa on pidetty koko porukan mielestä hieman parempana. Tuo kuvassa oleva extra-Blossa on vielä testaamatta. Ehkä kerron siitä joskus toiste.
Neljä lanttulaatikkoa, neljä porkkanalaatikkoa, kolme jouluruukkua (/vuokaa), neljä joululimppua, kolme saaristolaisleipää, joulutäytekakun pohjat ja valkosuklaalastuja. Ja sitten kelpo päivällinen kahdelle. Olenpa saanut kokkailla. Oli mukava.
Sitä tuossa keittiössä mietin, ruokahistorioitsijaksikin kun itseäni joskus tituleeraan, että kuinkahan monta vuotta, tai jopa sukupolvea, jotain ruokaa on vuodesta toiseen laitettava, kuinka monta joulunajan ruokahetkeä on tietyn ruoan äärellä nautittava, kuinka laajojen kansankerrosten samaisesta ruoasta tiedettävä, onko ruoan oltava tunnettu suunnilleen jokaisessa maakunnassa, että siitä voidaan sanoa, että se ruoka on ”jo perinteinen suomalainen jouluruoka”. Onko jouluruukku jo perinneruoka? Meillä ainakin on.
Tänään on ollut tällainen päivä. Ulkoilun ”uhrasin” perheen ja lähipiirin jouluruokien tekoon, mutta ei haitannut. Nyt vielä ruokien pakkaaminen kauniisti, ja pakastaminen.
Ja minulle jo tullut kirjasuosituksiakin: kiitos paljon, Sanna ja Sirpa! Ja muutama arvontakommenttikin; kiitos niistäkin. Koko tähänastinen joulukalenteri tässä. Siellä on se luukku 17 myös. Ja nyt äänestäminen on vielä helpompaa. 🙂 Tähdittääkin saa.
Huikea, mielettömän hieno sää ja valo tänään! Monta tuntia olin aamulla kiertelemässä kaupungissa: en suinkaan jouluostoksilla, vaan ulkoilemassa, tepastelemassa, nauttimassa vapaasta, kuvaamassa. Välillä piipahdin pikaisesti Stockan Herkussa ja cappuccinolla uudessa Kahvila Stockholmissa.
Ja taas jatkoin joulukuisen Oulun valojen tallentamista….
[ehdottomasti kannattaa klikata kuvat suuremmiksi]
Kotiin palattua oli sähköpostissa yksi pienen pieni kuvauskeikka Haaparannan suunnalle tarjolla; totta kai suostuin. 😉
Iltapäivällä joululahja-asioita, ja studionäytön kuvauksen suunnittelua. Ja myötäelämistä kun puolet opiskelukavereista on jo tänä viikonloppuna (siis nyt) Torniossa näytössä. Minulla vasta loppiaisena, kolmen viikon päästä, mutta paljon enemmän pitäisi olla tehtynä kuin on. Miljöönäytön uusinnatkin tekemättä…
Joululahja-asioista puheenollen: minulla on nyt pieni uhka, että yöpöydällä romaanit alkavat huveta, tai ainakin olisi hyvä olla varalla jotain lukemista… Parhaillaan luen ystäviltä (VMP) kesällä saatua H. Selmer-Geeth´n ”Siltalan pehtooria” (1903) – mikä mainio kirja se onkaan! Lapsuudesta muistan elokuvan, mutta kirjaa en ole koskaan lukenut.
Harald Selmer-Geeth oli salanimi, jonka takana oli ViipurinoikeuspormestariWerner August Örn. Alkuperäinen ruotsinkielinen teos menestyi aluksi varsin hyvin, ja siitä otettiin vuonna 1920 kolmas painos, mutta sen jälkeen se jäi unohduksiin. Suomennoksen suosio alkoi kasvaa vasta vuoden 1934 elokuvan myötä ja on sittemmin jäänyt elämään kartanoromantiikan klassikkona, josta on otettu uusi painos viimeksi 1994.
Oikeasti kirja on kirjoitettu erinomaisen hauskasti, ajankuva ja miljöö ovat – tietysti – hyvin uskottavia ja oikein kunnon romanttinen komedia koko juttu on. Mutta mitä sitten kun tuon saan pian luetuksi. Otetaanpas sellainen ajatusleikki, että antaisit minulle joululahjaksi kirjan, niin mikä se olisi? Jos haluaisit antaa nimenomaan sellaisen kirjan, josta uskoisit minun pitävän, mikä se olisi? Ainakin Tuulestatemmatun vakilukijat ja ystävät tietänevät kiinnostuksen kohteeni, senkin, millaista yleensä luen… Pari vuotta sitten kyselin kesälomalukemisia, ja se oli kyllä mukava kesä. Lukukokemukseni avartuivat … Sitä toivoisin nytkin. Kerro minulle kirjoista… Kerro joululahjaksi. 😉
Vielä minä yritän teitä, hyvät blogivieraat/ystävät, aktivoida: a) innostaa paitsi joulukalenterikuva-arvontaan b) antamaan kirjasuosituksia, c) myös kertomaan, onko mitään mieltä minun tehdä jouluviinisuosituspostausta? Töissä ollessa moni työkaveri sitä kyseli, tiedän monen heistä kauppalappuni kanssa viiniostoksille lähteneen, mutta onko Tuulestatemmatun lukijoille ko. suosituksista mitään iloa? Klikkailetkos vastauksesi – kannustaaksesi minua huomenna puuhaan ryhtymään tai ymmärtämään, että ei ole ihan turhaa moista vaivaa nähdä… 😉
Ja joulukalenterikuvassa aamuista satoa. Joulukalenteriarvontaan osallistujia on vasta KAKSI!! Turhaan säästelette viimeisiin päiviin, kaikillahan on kaksi ääntä käytettävänä.
Nyt – vihdoin – olen saanut Japanin matkan kuvakansiot perattua. Yli 3000 kuvaa niitä yhteensä on, – huolimatta kamerarikosta. Kuvien taso ja kuvausinnostukseni määrä on ollut hyvin vaihteleva, ja lopultakin vähän yli 300 kuvaa kelpuutin kuvasivustolleni. Tässä sinne suora linkki . Siellä on kuusi kansiota: Kioto, Tokio, Retki Naraan, Ruoka, Puistoja, Nagoya ja lennot kotiin.
Nyt reissun jälkeen, kuvia katsellessa, retkipäivä Kiotosta Naraan oli ehkä leppoisin, ennakko-odotuksia ei ollut, kaikkinensa mukava päivä. Sen päivän kuvakansio on tuolla kuvasivustollakin, mutta laitanpa tähän siitä kuvakarusellin, jota voit katsella tässä tai voit avata kuvat koko ruudulle klikkaamalla oikeasta yläreunasta kahta nuolta, kestää tovin aueta, sitten vain nuolilla oikeasta reunasta eteenpäin.
Tämän linkin takana myös reissupäiväkirja, jonka olen koonnut blogiteksteistäni.
Kuvia katsellessa kannattaa hoksata japanilaisten univormut (esim. siivoojilla arvon ja sukupuolen mukaan, metron järjestyksenvalvojalla on lakerikengät, valkoiset hanskat melkein kaikilla). Suusuojia käytetään paljon, melkein enemmän siksi, ettei tartutettaisi omaa flunssaa tms. muihin kuin saasteiden takia. Kännyköitä ei kovin paljoa kaduilla räplätä, mutta metrossa sitäkin enemmän, – jollei siellä nukuta. Siisteys ulottuu roskiksiin ja jäteautoihin asti; ne kiiltävät kauniimmin ja puhtaampina kuin Suomessa julkisten rakennusten (esim. kirjastojen, teattereiden) aulat. Kaikki tapahtuu järjestyksessä, rynnimättä, huutamatta, sujuvasti. Kadulla-asujatkin (vain muutamia nähtiin, kerjäläisiä ei yhtään) ovat siistejä; pakkaavat ”kotinsa” sateenvarjojen alle päiväksi kun lähtevät – töihin?
Kuvissa on myös paljon kieltotauluja, niitä ja kuvia niistä olisi paljon enemmänkin, oikein keräilin niitä. Ja tässä yksi, joka oli Hamamatsun onsenin (kylpylän) eteisessä (kiitos kuvasta TK).
Meillä oli vallan lystiä, kun koetimme tulkita, mikä kaikki oli kielletty kylpylään menijöiltä. Eniten ihmettelimme symboleita viides ylhäältä vasemmassa rivissä ja toinen ylhäältä oikeassa rivissä. Ja ihmettelimme vielä sittenkin, kun opas meille kertoi, mitä noissa kohdissa oikeasti kiellettiin. Arvaatkos?
Yhdessä kuvassa pilvenpiirtäjien pienoismallista näkyy, miten ne rakennetaan maanjäristyksien varalta. Laitetta saatiin kokeilla ja näimme, miten hyvin ”iskarit” vaimentavat maanjäristystä. Kuvistani paljastui myös, että Superkuu näkyi sittenkin Kioton huikean liikenne- ja liikekeskuksen pihalla aika hyvin. … ja sellainen surkuhupaisa juttu, että Todai-jin eli Suuren Buddhan temppelin, joka on Unescon maailmanperintökohde ja joka lienee maailman suurin puinen pyhättö, palokalusto on aika miniatyyrimäinen.
Tässä sitten kolme kuvaa kun pääsimme Pehtoorin kanssa pienten koululaisten haastateltaviksi. Asakusan nelosluokkalaisia oli montakin ryhmää kävelykadulla liikkeellä ja englantia sitten heidän kanssaan juteltiin. Kun kysyivät, mitä aion viedä tuliaisiksi Japanista ja vastasin, että jotain ruokaa, olivat he hyvin kummissaan. 😉
Ennen en pitänyt sunnuntaipäivistä, tai siis siitä, että ne loppuivat aina kesken. Tylysti päättyivät siihen, että oli kaiveltava työpapereita esille, orientoiduttava alkavaan viikkoon, tehtävä juttuja ”alta pois” ja kun vielä maanantai oli kandiseminaarin päivä, oli joko valmisteltava opetusta tai luettava opinnäytetöitä. Nykyisin sunnuntait ovat oikein mukavia päiviä. Sunnuntait ovat ruoanlaittopäiviä, tavallista paremman ruoan kokkaamiseen sopivia päiviä. Niin tänäänkin.
Ja sunnuntait ovat ´aina´ olleet lenkkipäiviä. Huolimatta siitä, että pakkasta oli reilustikin toistakymmentä astetta ja edelleen tuuli pohjoisesta, joskin paljon huomaamattomampi kuin eilen, lähdin ulos. Eihän se aurinko näillä leveysasteilla puolenpäivän aikaan kovin korkealla ole, mutta komeasti se Tervaporvarin puiston rannalla ja Kuusisaaren takaa paistoi, ja enää reilu viikko, niin päivä jo pitenee.
Kotiin palattua oli aika ryhtyä kokkaamaan. Oli leppoisaa tehdä kaikkea uutta, omia viritelmiä ja muiden reseptejä mukailla. Ideana oli tehdä jouluruokaa italialaisella twistillä.
Eturuokana ihan taivaallisen hyvä, ei-niin-erityisen-vähäkalorinen 😉 risotto, prosciuttolla yms. täytetty possun sisäfile ja aurinkokuivattutomaatti-salaatti. Ja jälkkäriksi pipari-tiramisu (oikeastaan enemmänkin pappilan hätävara).
Risotto-ohjeen perusta on Risto Mikkolan reseptiikkaa, mutta hänen muutaman vuoden takainen ohjeensa, joka netissä on ainakin kymmenessä eri paikassa, on sellainen ammattilaisten resepti, jossa mittayksikkönä on grammat, ihan kuin jotain olisi leipomassa. Eikä se minulle oikein sovi. Ruoanlaitossa olen suurpiirteinen, ruokalusikalliset ja kappaleet ovat minulle parempia mittayksiöitä kuin grammat. Sitä paitsi muuttelin ohjetta vähäsen (mm. vaihdoin kuohukerman ruokakermaan, ja tuorejuustoa laitoin vähemmän, – vieläkin voisi vähentää… varsinkin jollei ole ihan juhlaruokien juhlaruoka kyseessä.)
Porkkanarisotto
Risottopohja:
2 sipulia hienonnettuna 400 g risottoriisiä (Arborio) 2 hienonnettua valkosipulinkynttä 3 rkl rypsiöljyä 3 timjaminoksaa 500 g vettä 400 g porkkanamehua 2 kasvis- tai kanaliemifondia
Laita kattilaan vesi, porkkananmehu ja liemikuutiot, kiehauta ja sekoita niin, että kuutiot sulavat.Paista sipulia ja valkosipulia kevyesti öljyssä, lisää risottoriisi ja kuullota kevyesti. Lisää kiehautettu liemi, keitä noin 15 minuuttia tai kunnes on al dente ja jätä sitten jäähtymään.
Porkkanarisoton valmistus:
1 risottopohja 2 dl ruokakermaa 150 g tuorejuustoa (esim. Philadelphia) 1 dl porkkanamehua 2 isoa porkkanaa kuutioina 1 dl raastettua parmesanjuustoa 1 rkl hienonnettua ruohosipulia suolaa, sokeria ja mustapippurirouhetta
Laita risottopohja kattilaan, lisää nesteet ja lämmitä varovasti. Lisää muut aineet, kuumenna, mausta ja tarjoile.
Se on siinä ja siinä teenkö jouluksi porkkanalaatikkoa vai tätä! Me kaikki tykättiin ihan hurjan paljon. Apsukin sanoi ´nams´. 😉
Ja sen kanssa possun sisäfilettä. Tein kaksi, eikä niistä paljon jäänyt (nuoripari on aina mielellään syönyt lihaa… 😉 ).
Porsaansisäfileet italialialaisittain
2 viljaporsaan sisäfilettä 1 pkt prosciuttoa pieni prk punaista pestoa timjamia pippuria, suolaa aurinkokuivattujen tomaattien säilöntäöljy
Poista fileistä kalvot, ja leikkaa fileet pituussuunnassa auki. Levitä pestoa fileen sisäpinnalle, laita päälle prosciuttoviipaleet ja sulje fileet narulla tai cocktail-tikuilla. Pippuroi ja suolaa pinta (toiseen laitoin pinnalle myös peperoncinoa), sivele myös pinnalle pestoa ja sitten vielä kiedo loput prosciuttot fileiden ympärille. Kaiken päälle salaattiin menevien aurinkokuivattujen tomaattien (Lidlissä on tosi hyvä pkt) öljyinen ja yrttinen liemi.
Ja sitten uuniin. Ensin viisi minuuttia grillivastusten alla (250 C) ja sitten lämpö lasketaan 200 asteeseen, ja vuoan päälle alumiinifolio. Noin tunnin oli paketti uunissa. Kannattaa antaa levätä vähän aikaa ennen tarjolle viemistä. Porkkanarisoton kanssa sopi erinomaisen hyvin. Chianti olisi kuulunut oheen, mutta eipä nyt sellaista sattunut viinikaapissa olemaan…
Jälkkäri oli tällainen – en tarvinnut ohjetta, enkä tähänkään osaa sellaista jakaa… Mutta siis kuivattuja luumuja, sitruunarahkaa, kermaa, vaniljasokeria, piparimurua ja puolukoita.
Nyt voisi jäädä valvomaankin, odottamaan täyttyvän kuun ja revontulten kohtaamista. Voisi lähteä ilmiötä odottamaan ja kuvaamaan kuten tiedän satavarmasti muutamien koulukavereideni – sellaistenkin, joilla on huomenna työpäivä – tekevän. Voisi jäädä telkkarin ääreen kutomaan ja katsomaan kun Saara Aalto voittaa UK X-Factorin. Tai voisi takkatulen ääreen mennä lukemaan ”Akvarellit” loppuun.
Saapa nähdä. Taidan viimeisteillä vielä Japani-kuvat ja matkapäiväkirjan, huomenna ovat sitten valmiita.
Huomenna sitten myös joulukalenteriin liittyvä kilpailu tai arvonta, ihan miten vain.
Ajatukset kulkevat hiljalleen, palasina, tuokiokuvia, – viipyilen mietteissäni tavallista kauemmin. Ehkä ”Akvarelleja Engelin kaupungista” jättää jälkensä myös oman ajatteluni tapaan. Kaltaisellani elämäntapabloggaajalla (lienenkö keksinyt uuden sanan? 😉 ) kun on tapana, huomaamatta, päivittäin, jatkuvasti miettiä, miten ja mitä illalla kirjoitan, – ja nyt kun hiljalleen luen tuota Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon voittanutta kirjaa, fiktiivistä Engelin yöpäiväkirjaa, se jättänee jälkensä myös minun päivittäisten tapahtumien jäsentämiseeni, päivien pukemiseen sanoiksi.
Kirja on ollut yöpöydän kirjapinossani jo pari viikkoa, ja heti alkuun huomasin, että sitä ei voi, sitä ei saa lukea kerralla, ei liian nopeasti. Kirjassa päivät etenevät verkkaisesti, vuodet kuluvat hiljakseen, Helsinki rakentuu pala palalta, talo talolta, palatsi kerrallaan, Engel itse asettuu paikoilleen, miljööseensä, vaiheittain, … kirjassa lauseet ja kappaleet ovat runoja, aforismeja, tuokiokuvia.
Se on hyvä kirja. Se on Finlandiansa ansainnut. Luulenpa, että palaan siihen vielä, …
Lauantai-ilta kotona. Kahteen kuukauteen ensimmäisen kerran lauantai-iltana kotona. On oltu tai olen ollut Torniossa, Tokiossa, Hangasojalla, Kuusamossa, ylipäätään menossa. Enemmänkin on viikot oltu kotona, ja sitten viikonloput poissa.
Kotona on hyvä. Nyt kohti joulua. Kaikkea pientä kohti joulua. Ja iso osa päivästä meni Digitarvikkeessa, jonne meidät vattilaiset oli kutsuttu vieraiksi. Nyt kun vastikään olen upottanut reilusti rahaa uuteen kameraan, en antanut itseni mennä helppoon, joten en ostanut kaikkia niitä tuiki tarpeellisia kamera- ja studiotarvikkeita, joita meille parituntisen aikana esiteltiin. Sinänsä ko. kauppa on hyvä, paljon parempi kuin Rajala (ks. kokemuksia täältä). Hiilikuitu- tai edes alumiininen reissu/patikkajalusta kyllä jäi kutkuttamaan, mutta sinne jätin. Edelleen olen sitä mieltä, että kuvaamiseni ei ole kalustosta kiinni; on vain opittava kuvaamaan.
Ja toinen asia, joka minun olisi opittava on se, että oppisin pitämään tavarat/asiat tallessa. Että edes suunnilleen tietäisin, missä ovat avaimet, linssisuojus, resepti, hanskat, puhelinnumero, lempparikynä, tärkeä tiedosto, vihkimykset (kihla- ja vihkisormus), muistiinpano, vaniljasokeri, nastalenkkarit, lasku, kuvakansio, … Aina on jotain hukassa. AINA. Etsimiseen tai huoleen asioiden katoamisesta menee ihan hirmuisen paljon aikaa.
Joku aika sitten tytär kertoi lukeneensa jutun, jossa todettiin, että naiset käyttävät kaksi vuotta elämästään siihen, että miettivät, mitä laittavat päälleen. Ei tarkoita sitä, että intensiivisesti miettisi VAIN sitä, mitä laittaa päälleen, mutta että kuitenkin, ajatuksissa se on. Kieltäydyn uskomasta, että minun kohdallani olisi noin, mutta minun elämästäni kuluu VARMASTI vähintään kaksi vuotta siihen, että etsin kadoksissa olevia asioita.
