Lämmittävää

Mennessä oli paljon kylmempi kuin palatessa. Mennessä tiesin, muistin, talven olevan hyvinkin lähellä jo. Ja muistin siinä palellessani, että ostin paksun villakangastakkini, jota minuakin vanhemmat ihmiset sanovat ehkä ulsteriksi, sinä syksynä kun oli isän hautajaiset. Siitä on nyt 13 vuotta.

Ja jo viime talvena ajattelin, että ostan itselleni uuden pitkän untuvatakin. Vanha, tympeän ruskea, viettää juuri nyt 10-vuotissynttäreitään. Se on kyllä paremmassa kuosissa kuin tuo villakangastakki, jossa väistämättä näkyy ikääntyminen aika pahasti. Totta puhuen molemmat ovat aika kulahtaneita. Tällainen kaltaiseni, nykyisin aika vähän ”pramilla oleva” ei nyt ole kummoisempia niin kovin kovasti kaivannutkaan, mutta lämpöä kuitenkin vaatteisiin kaipaa, eikä moneen kertaan kastuneissa, pestyissä, littanoissa, niin kovin paljon sitä ole, ei lämpöä, eikä ryhtiä, saatikka mitään tyyliä.

Niinpä – kun minulla oli jokunen kymmenen minuuttia aikaa ennen tapaamista – tepastelin Partioaittaan (lämmittelemään ja) katselemaan joko uudet untuvaiset, puolipitkät, mustat talvi(untuva)takit olisivat rekeillä. Ja todellakin; jo ovelta näen rivin kauniita, lämpimän näköisiä, laadukkaan oloisia, ihania punaisia, sinisiä ja mustia, karvareunuksisilla hupuilla varustettuja takkeja…. Ja kohti niitä kävellessä jo kiroan, että varmaan on kaikki minun kokoni menneet… ja sitä jo suren.

Pääsen katselemaan takkkeja, vakuutun, että juuri nämä ovat niitä, mitä haen. Jos ottaisinkin punaisen? Siihen oheen mustat uuden softshellit niin olisi taas vuosikausiksi ulkoilu- ja citykampettakin. Sovitankin, ja yes! Ihan juuri se mitä haen. Ja nanosekunttia ennen kuin kannan löytöni kassalle, tulen – ihan muina naisina – tsekanneeksi hinnan: 960 euroa!!! Tonnin takki. En muuten ostanut.

Silti tullessa oli lämpimämpi.

Tapasin ystäväni. olemme suunnitelleet tätä pitkään… Se lämmitti, ja pisti miettimään, että se takkiko se nyt on joku iso asia?

Ehei. Muistin, että ystävyys on iso asia.