Niitä näitä

Kun maisema on tällainen, ei ole mitään sisäistä ääntä, joka vaatisi lähtemään lenkille tai ulos kuvailemaan. Maailman uutisvirran soljuessa autoradiosta en valita, ja huomaan ilahtuvani voidessani ostaa tulppaaneja kaupasta. On jo tulppaanien aika.

Pimeässä, sateisessa lintukodossa, jatkuvasti pienemmäksi käyvässä kuplassani tuntuu kaikki oikeastaan olevan tasaisen hyvin. Mutta kuitenkin – taas kerran – ohikiitäväksi hetkeksi jään pohtimaan maailmantuskaa:, Australia palaa, uusi sota on syttymässä, Antarktis sulaa ja – nanosekunnin ajan – poden huonoa omaatuntoa, etten edes yritä tehdä mitään. Annan itseni ajatella, etten kuitenkaan voisi ja… – vain ostan tulppaaneja.

Ja kuvailen niitä – niin ja sitruunoita.

Maailmantuskasta ja sietämättömästä tammikuisesta, aika ajoin rankasta, vesisateesta huolimatta kuitenkin aika hyvä päivä.

Tänään on ollut lähtöjen, matkaan saattamisten päivä.

Haikeutta, ikävää, surua, luopumista. Ja sitten sellaista epämääräistä pohjaimua muutenkin.

Tytär lähti kotiin, – Pehtoori vei aamukoneelle. Koodariopiskelijan arki alkoi kyllä jo torstaina täällä, mutta nyt oli aika palata omaan kotiin ja opiskeluyhteisöön. Ikävä taas jäi. Mutta sellainen hyvä ikävä.

Joulunkin pakkasin jo matkoihinsa. Valoja ja kynttilöitä lukuunottamatta purin joulun pois – menköön jo!

Ja tänään oli viimeiselle matkalle saatto – ystävä lähti tuonilmaisiin.

Vaikkei hän karjalainen tai ortodoksi ollutkaan, jotenkin tuonilmaisiin tuntuu hänen kohdallaan oikealta ilmaisulta. Innokas lintuharrastaja hän oli, mutta maan pinnalla teoissaan, sanoissaan ja ajatuksissaan, vahvasti. Vain hieman minua vanhempi, ja menehtyi – hänkin – syöpään ja siirtyi pois … monissa muistosanoissa ja -värssyissä puhuttiin linnuista, lentämisestä, irtaantumisesta… jälleen yksi siirtyi tuonilmaisiin. Läheisimpänsä suuri suru satutti kovasti.

Yhteisiä loppiaisia on vietetty usein monin verroin paremmissa oloissa, hyvillä mielin. Tänään on surun aika.

Lupaus pitää blogia tänäkin vuonna, on jo ensimmäisenä mahdollisena päivänä lipsumassa. Kuvasaalis olisi valtava, reseptejä jaettavaksi montakin (mm. friteerattu halloumi granaattiomenan kera!! Ihan pelkkää herkkua – ja kaloreita! ja lohiomenamousse… tästä tulee vielä yksi vakiojuhlaruoka). Mutta nyt ei virettä… 🙁

Vaikka iltapäivän kokkailin ja kuvailin, sekä samalla katselin ja kuuntelin läppäriltä Wienin konserttia, ehdin aamupäivällä ulkoillakin, ja kuvailla – tosin ulkoa kuvasaalis ei kummoinen.

Apsun kanssa piirustelusta ja kirjoittelusta voisin sentään kertoa. Poika kirjoittelee omaa nimeään ja kaikkia kirjoimia peräjälkeen ja pyytää sitten minua lukemaan niitä. Minähän luen. Ja sitten kirjoitan sisarensa nimen, ja Apsu osaa lukea vai sittenkin vain tietää, mitä siinä lukee. Luettelee kirjaimet, kun kirjoitan tätinsä nimen ja kun kirjoitan ´pappa´, – ja niin jatketaan. Ja kun kirjoitan ´mummi´, Apsu luettelee kirjaimet: äm, uu, äm, äm, suora viiva! Iille ei vielä ollut nimeä. 🙂 Jos tämä pieni ei olisi ”oma”, niin olisiko juttu näin hauska? Tuskinpa.

Ja ei, ei ole tarkoitus opettaa Apsua lukemaan, poika itse vain tykkää kirjainjutuista nyt. Ja sitä en aio kieltää… 😉

Tytärkin palasi pohjoisesta, joten juhlakausi vielä jatkuu.

Liukasta, märkää, toki lämmintä (+ 3C). Joessa jäätä, vettä jään pinnalla, ohutta jäätä, sulavesi virtapaikassa, heijastuksia auringosta ja helmiäispilvistä. Maisemassa siis vaihtelevuutta, joten ulkoilu tuntui kuitenkin, liukkaasta kelistä huolimatta, hyvälle.

Ja kyllä edes jonkinlainen arki oli tervetullut. Järjestelyä, enimpiä tonttuja ja kynttilätuikkuja  siirtelin jo vähän sivummalle, pesin pyykkiä, vastailin sähköposteihin, Vastavaloon laskukin ja tein keräilyeräruokaa. Ja illansuussa sitten kaksi pientä, joiden kanssa katseltiin Pikku Kakkosta. Onkohan muissa maissa niin pitkään pyörinyttä, varsin hyvää lastenohjelmaa, joka on jo useammallekin sukupolvelle tuonut arki-iltoihin pienen levollisen tuokion?

Hiljalleen kohti joulua… paino sanalla hiljalleen.

Tänään on (taas) ollut sellainen päivä, että vähän kaiholla ja jopa hieman epäuskoisena muistellut vuosien takaisia aikoja, jolloin kaikenlainen touhuaminen oli paljon toimekkaampaa ja aikaansaavampaa kuin esimerkiksi tänään. Tosin visio ja missio olivat entisessä elämässä kovin erilaisia kuin nykyisin, – nyt ei niin paljon itseltään odotakaan, eikä ole tarvekaan kovin paljon tehdä. On vähemmän tehtävääkin.

Tästä kaikesta elämänmenon verkkaistumisesta huolimatta, ja siitä nauttienkin, saatiin sentään joululaatikot tehdyksi, lahjaksi asti niitä valmistui leivinuunin lämmössä.

Siinä ohessa vielä tänäänkin kotistudiossa kuvailin, – se on sellaista puuhaa, jossa keskityn niin, että oikeastaan rentoudun aika lailla. Vähän kuin ruoanlaitossa. Tai lenkillä.

Lenkille en sitten kuitenkaan ”ehtinyt”, sillä erehdyin lähtemään Prismaan lauantaina iltapäivällä. Milloinhan olen viimeksi moisen virheen tehnyt? – No tästä päivästä oppineena, en ihan heti mokomaa virheliikettä tee toiste. Ei ole minusta ruuhkassa kulkijaksi. Ja tänään oli tosiiiiii paljon joululahja yms. yms. ostelijoita kuljeksimassa käytävillä ja hevi-osastolla miettimässä, että ostaisiko luomu- vaiko halpisporkkanoita ja kilauttamassa kaverille kirjaosastolla, että onkohan sillä vaarilla jo uusin Remes vai ei? Tungosta siis, eikä meikä metsäläinen, kotoilija sellaiseen oikein sovi. Muonavarastoja ja jouluherkkujen raaka-aineita sain kuin sainkin hankituksi, muutaman pienen lahjankin, – vaatetta pienille ja uusi Kimble (vanha 25 v. on rikki ja nappuloita hukassa – nyt on itsellekin kivempi pelata kun peli pelittää).

Kunhan iltaan päästiin lämmittelin glögin, laitoin koneelta Ruudusta tulemaan ”Vain elämää” joulujaksot, istahdin työhuoneen lattialle ja aloin paketoida lahjoja. Hyvälle tuntui se.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

#14 Tiernapojat (Sanna Koivisto) 

Marraskuun pakkasiltana kuvattu tämä Oulun viehättävin patsas. Kovin on ajankohtainen aihe nyt…

Jos eilen oli huikea auringonpaiste tai oikeammin auringonlasku ja kaunis nouseva kirkas kuutamo, niin tänään ei ole moisia valoilmiöitä näkynyt. Ei näkynyt taivasta, eikä edes pilviä ennen kuin joskus iltapäivän lopulla, sillä pyryä ja lumituprua oli maisema valkoisenaan. Tuuli ja tuiskusi matalalla ja maahan asti.

Ei juuri innostanut lähteä kävelemään, eikä kuvailemaan, ulkoilu jäi kovin vähiin tänään.

Iltapäivällä olin reipas ja sain lähdetyksi jouluostoksille. Ei mitään traumaattisia kokemuksia, päinvastoin tuli hyvä mieli, kun muutaman oikein hyvän, uskoakseni mieluisan ja tarpeellisen lahjan löysin. Ja sitten leluosastolla. Vaikka minulla oli Apsun joulupukinkirjeestä otteita niin olin aika hukassa. Näin siitä huolimatta, että tiedän, keitä ovat ”Ryhmä Hau” ja ”Francesco” etc.

Ostoskierroksen jälkeen pääsin valmiiseen ruokapöytään: yrttisiikaa ja pinaattiraviolia – kyllä on mun herkkua tuollaiset. Ja sitten vähän restaurointihommia: kerrankin niin päin, että Pehtoori oli särkenyt jotain ja minä korjasin. Kerrankin. 😉

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

#11  Olli, Voltti ja Valtteri ovat veljeksiä.

Valtteri elelee Hangasojan rannalla, Olli asui ennen Iissä, mutta siitäkin on tullut nyt citytonttu ja Voltti Helsingissä vai olikohan se niin, että Olli onkin stadilainen, Voltti lappilainen ja Valtteri oululainen? 😀 

Joka tapauksessa tonttuilua, touhua ja tunnelmaa tänään…