Reija

Täydenkuun aikaan kirjoja ja turisteja

Täysikuu

Uni loppui, lopullisesti ennen seitsemää: jatkoin siitä, mihin illalla jäin. Tarpeeksi vaatetta, monta kerrosta, vinkkelit jalkaan ja ulos. Eihän se täysikuu ollut yön aikana mihinkään hävinnyt, päinvastoin näkyi vähän selvemmin kuin illalla, jolloin pilviverho oli paksumpi.

Nyt mökkipiha oli kuin satumetsä. Meidän uusi nili ja sen vieressä korkealle nouseva (15 – 20 metriä?) aihki, meidän valaistu voimapuu, olivat vaikuttava pari tummaa taivasta vasten. Talven ihmemaa, jossa ihan ilman Eepin avustusta näin tonttuja palaamassa etelän jouluretkiltään. Tai oliko metsän katveessa sittenkin vain meidän mökkitienoon omia maahisia? – Pehtoori ei näitä minun arvelujani kommentoi.

Kirjojen parissa – uusi haaste ja ladullakin

Tänään keskipäivällä julkaistiin lukuhaaste vuodelle 2024: viisikymmentä kirjaa ensi vuonna luettavaksi. Tämä on nyt neljäs vuosi, kun aion osallistua. Ja nytkin, kuten viime vuonnakin, aion himmailla, hissuksiin edetä, enkä suorittamalla suorita. Ei väliä, vaikken pääsiäiseksi saisi valmiiksi. Toivottavasti tällä kertaa onnistun tässä aikeessa – kolmena edellisenä vuonna viimeistään vappuna on kaikki haasteen 50 kohtaa tullut täytettyä. Jos laittaisinkin itselle haasteen, että ennen juhannusta EI SAA olla valmis?

Edellisten vuosien haastevastaukset ja jonkinlaiset kommentit (edes tähdet) niistä on täällä: 2021, 2022, 2023
Viiden Bookbeat-vuoteni aikana olen kuunnellut liki 600 kirjaa. Tämä kulunut vuosi on – yllättäen – ollut kaikkein ”runsaskirjaisin” (140 kirjaa), varsinkin kun näiden lisäksi on vielä ”oikeita” paperikirjojakin, ja aika paljon leikki-ikäisen kirjoja. 🙂

Ja milloinhan olen viimeksi tehnyt ”Luettua”-postauksen? Joskus elo-syyskuussa? No sen jälkeen olen sentään edes maininnut joistakin vahvimmin vaikuttaneista (Jeninin aamut, Minne katosi Antti Järvi?, Annikin sota ja rauha, Neuloosi, Oi niitä autoja (Jake Nymanin mainio opus, jonka ostin joululahjaksi sekä Pehtoorille että sisaren miehelle) … monista muistakin hienoista kirjoista olisi täällä mainittava, muutama suositus esiin nostettava. Ehkäpä tulevina pakkaspäivinä sen teenkin. Jos vaikka tarvitset kirjasuosituksia tätä uutta haastetta varten?

Tänään iltapäivällä, Sivakkaojan – Kakslauttasen ladulla, kuuntelin loppuun eilen aloittamani Sirpa Kähkösen ”36 uurnaa”. Se sopisi ensi vuoden haasteessa vaikka kohtaan ”37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita”. Minä vain en voi käyttää, kun tänään jo luin loppuun. Viime tai toissa vuonna näinä vuodenvaihteen viikkoina en ehkä olisi pystynyt tätä lukemaan. Nytkin se oli hyvin vahva kokemus, nuorempana tämän olisi varmaan kokenut toisin. Kirja on kamala, se on hieno, raastava, ymmärtävä, ymmärtämään auttava, huikean hienoa ja vahvaa kieltä, murretta käytetty vahvasti, viisas, vahvasti osa Suomen historiaa, helpottavakin, erilainen sukupolviromaani, autobiografia. Viimeistään nyt Sirpa Kähkönen on Finlandiansa ansainnut.

Saariselän turisteista

Ensinnäkin Hangasojan varressa on kovin harvassa mökissä valoja, mutta kylillä Kuukkelissa käydessä tuntui aasialaisia, varsinkin japanilaisia, olevan ihan tungokseen asti. Ja olen ennenkin tätä ihmetellyt: miten japanilaiset, jotka tulevat miljoonakaupungeistaan tänne Lapin suht pieneen tunturikohteeseen, ovat tientukkona, hölmistyneinä ja jämähtäneinä hyllyjen ja varsinkin hevi-vaakojen edessä ja ääressä. Tokion suurimmilla metroasemilla miljoonat päivittäiset matkustajat soljuvat sujuvasti eri linjojen välillä mutta Kuukkelin muutaman sadan neliön kaupassa tai talvikävelyreiteillä tunturissa he tukkivat kaikkien kulkuväylät! 😀

Meillä oli sitten läheisempikin kohtaaminen parin hollantilaisen nuorehkon naisen kanssa. Oltiin vasta menossa autolla kauppaan ja juuri kun oltiin kääntymässä Hangasojantieltä kohti pohjoista, hoksattiin pari naista seisomassa lumipenkan päällä ja viittoilevan meitä pysähtymään. He kyselivät reittiä porotilalle: ”Mistähän löytyisi ”reindeer farm” , pitäisi olla ihan tässä lähellä”.

Selittivät kävelleensä jo kolme tuntia, ja totta puhuen, olivat kyllä jo aika punaposkisia ja väsyneen näköisiä, luonnollisesti avopäin huolimatta kymmenen asteen pakkasesta, mutta niinhän ”kaikki” muutkin ulkomaalaiset täällä ovat. Kännykästä näyttivät olevansa menossa Aholammentien päässä olevalle farmille, ja sinnehän on matkaa: ensin nelostietä jokunen kilometri etelään ja sitten metsätietä kolme-neljä kilometriä keskelle ei-mitään. Sitä paitsi hämärä oli vaihtumassa umpipimeäksi. Päätettiin viedä heidät. Kun hoksasivat matkalla, kuinka pitkästi sinne vielä oli matkaa, ihmettelivät kovasti, että noin vain heidät vietiin perille. Onneksi farmilla näytti olevan sekä poroja että porukkaa, joten jätimme tyytyväiset turistit kohteeseen. 🙂

Mökin pirtinpöydän ääressä jouluruokia muistellen – yleisön pyynnöstä :)

Aamulla oli vaikea tunnistaa aamun hetkeä, kellonaikaa mahdoton arvailla. Heräilimme moneen kertaan, mutta oli univajettakin, nukahtelimme mökin rauhassa, kaamoksen pimeässä uudelleen ja uudelleen. Heräsimme kymmentuntisten unien jälkeen yhdeksältä!! Ihan juhlaa!

No niin, ja nyt vihdoin niitä lupaamiani joulun tienoon ruokajuttuja, reseptejäkin. Näistähän saattaa olla vinkkejä vaikka vuodenvaihteen tarjoiluihin, eikös?

Ruokajuttuja

Ensinnäkin niistä ”suolaisista hilloista” (= lakoista). Sellaisista kuulin syksyllä kun telkkarissa oli menossa Master Chef Professionals -ohjelma, jonka parissakin jaksossa ammattilaiset kertoivat käyttäneensä annoksissa (lähinnä niiden koristelussa, ihan kuten minäkin noissa joulun ruoissa) suolattuja hilloja. Etsin ko. ohjelman reseptisivuilta tarkempaa ohjetta tai vinkkiä asiasta, mutta kun ei löytynyt, niin ajattelin, että eihän nuo voi kovin kummoista olla: hilloja ja suolaa. Laitoin kippoon 1 dl vielä vähän jäisiä hilloja ja sekoitin niiden joukkoon vajaan teelusikallisen maldon-suolaa. Siinä se!

Riimiporon ja sokeroitujen puolukoiden, cantaloupemelonin kanssa olivat oikeinkin tykätty piriste annokseen. VIimeistään rotissööri-kulinaari EK:n useiden dinneriarviointien perusteella olen oppinut että erinomaisessa ruoassa/annoksessa on oltava kaikkia neljää makua: suolaista, makeaa, karvasta ja happoa. Tässä annoksessa niitä kaikkia oli, – ja mukana myös umamia. Siis sitä viidettäkin perusmakua: umamia on poronlihassa aika paljonkin.

Toinen – hieman monimutkaisempi – ohje, jonka lupasin postailla, on (taas kerran) kirjailija Outi Pakkasen FB-sivulta löytämäni. Monta vuotta meillä nautittiin ympäri vuoden monissa juhlissa Pakkasen parmankinkku-voitaikina-rullia, ohje on LappItalia-keittokirjassanikin, dekkaristin luvalla, ja nyt löytyi tällainen meille uusi simppeli alkupala, aperitiivin ohessa tarjottava suolainen pikkusuolainen: parmesaanikeksit.

Noihin rulliin tarvitaan mascarpone-juustoa, ja sitä laitoin tälla kertaa myös porkkanarisottoon. Siitähän on tullut meillä vakiojouluruoka. Tällä kertaa en käyttänyt Philadelphia-juustoa (boikotti, you know), enkä muutenkaan, enkä Violaakaan, vaan nimenomaan mascarponea. Ja sillähän risotosta tuli entistäkin mehevämpi, samettinen suorastaan. Suosittelen, sopinee muihinkin risottoihin viimeistelyyn voin sijaan.

Jouluaattona meidän aikuisten jouluillallisella oli perinteinen kalapainotteinen alkuruokavalikoima (lohimousse, mätimousse, graavikala, silliä (koska vävy on vähän perso – muutkin rohkenivat sitten kokeilemaan), ihan kaupan maalaispatee, jollaista ei ole ennen ollut, mutta josta pidettiin kovastikin, ja tuli puheeksi, että ens jouluksi voisin tehdä piiiiiiiiitkästä aikaa itsekin. Isälle sellaista ruukasin tehdä monena jouluna, sekä maksa- että lihapateeta. Samalla tietysti kotiinkin. Meillä oli niitä silloin joskus uudenvuoden ruokapöydässä – lähinnä minun nautittavana, muut eivät silloin perustaneet, mutta josko ensivuonna. Jos tekisi poronvasanmaksasta? …. Hmmmm ..

Pääruokana perinteiset laatikot, poronpaistia, korvasienikastiketta, kaarnikkahyytelöä. Siis ihan normi. Jälkkärikakun jo näittekin!

Tänään hiihto- ja lumityöpäivän jälkeen tonnikalapasta oli oikein hyvä ja riittävä ruoka. 🙂

Täysikuu ja Pollux-tähti

Ensi yönä on täydenkuun aika, ja kuun rinnalla pitäisi näkyä 17. kirkkain Pollux-tähti. Nyt on aika pilvessä, mutta ehkä …

Joulu Mökkielämää

Tapaninajelulla pohjoiseen

Tapaninajelulle lähdettiin vasta aamukymmeneltä: Emmiliinin kanssa vielä nähtiin, joten ei maltettu aiemmin matkaan suoriutua – ei, vaikka melkein kaikki oli jo eilen iltasella pakattu.

Ajokeli enimmäkseen hyvä, pari kertaa joku lumisadekuuro sattui kohdalle. Ei rekkoja, eikä muutenkaan paljon liikennettä. Melkein kolmen kuukauden poissaolon jälkeen oli taas niin hyvä tulla tänne.

Loppuvuosi mökkielämää. Ehkä saamme – perinteisesti – ystävät uudeksivuodeksi seuraksemme ja vuodenvaihteen jälkeen sitten Emmiliini ja luonnollisesti myös vanhempansa tulevat tänne. Tytär oli suunnilleen puolivuotias kun ensimmäistä kertaa oli näissä mökkimaisemissa, ja haluaa nyt tuoda oman tyttärensä tänne: Lapin kävijäksi totutetaan varhain. 🙂

On pikkupakkanen, hiljaista, valkoista, kuu melkein täysi. Vähän tehtiin jo lumitöitä, asettauduttiin, ”talviasetukset” kuntoon. Hiihtämään en illan syvänsinisessä pimeydessä enää lähtenyt, eikä rantasaunaakaan lämmitetty, – kynttilöitä ja tonttuja vielä laittelin esille.

Ja kukas meidän uutukaisen nilin nurkalle olikaan kavunnut: tiesin, että Tomafoi viihtyisi sen suojassa.

Hautausmailla Joulu Ruoka ja viini

Hiljalleen joulutunnelma hiipuu

Hyvät blogiystävät!

Joulupäivän illassa ollaan, ja aatonaatosta asti on ollut joulua ja touhua.

Eilinen aatto oli tietysti ruokajuhla ja perheen juhla. Meillä oli yhteinen puurobrunssi puolenpäivän aikoihin, niin että suunnilleen eka kertaa elämässäni minulta jäi joulurauhan julistus katsomatta. Mutta jos puuropadan ympärillä on kolme lastenlasta, molemmat lapset puoliskoineen ja mies, niin kyllä siinä Suomen Turku ja Prinkkalan parveke unohtuvat.

Iltapäivä meni Emmiliinin kanssa ”jutellessa” ja joulupäivällistä kokkaillessa. A & E olivat menivät äidilleen, joten heitä ei illalla enää pöydässämme ollut, mutta – perinteiden mukaisesti 🙂 – saimme systerini miehensä kanssa meille. Meitä oli siis kahdeksan aikuista + Emmiliini, joka jaksoi muutamien päikkäreiden turvin ilahduttaa meitä hymyllään ja hyväntuulisuudellaan yli seitsemään asti.

Söimme aikas hyvin. Pientä haparointia oli laadussa, mutta eipä kukaan valittanut. Muisteltiin lapsuuden jouluruokien inhokkeja (kuinka ollakkaan lipeäkala oli aika monella meistä ”ei-se-ykkösherkku”) ja ehdottomia lemppareita (lanttulaatikko jakoi mielipiteitä!) oli monia.

Illan tarjoilut kruunasi sisareni (melkoinen kakkumaakari nykyisin) tuoma puolukka-valkosuklaakakku. Jossa oli yllätyskin: valkoisen palleron alta paljastui mökki ja pihakuusi!!!

Muista tarjoiluista myös resepteineen sitten huomenna.

Tänään olen jo vähän laitellut joulua pois, ja pakannut, jakanut ruokarääppiäisiä, siivoillut. Iltapäivän leppeässä lumisateessa, sinisessä hetkessä, rauhassa kävin (taas) hautausmaalla. Teki hyvää olla hetki itseksekseen, kävellä ja katsella. Siellä oli niin kaunista, hiljaista, lumista, tunnelmallista. Kiertelin kauan, vanhempien haudalla, ystävien haudoilla, Stooleporin puolella, muualle haudattujen ja Karjalaan jääneiden muistomerkillä…

Joulupäivän illassa vetäydyn nyt takkahuoneeseen. Lukemaan. Niin joulupäivän iltana on usein tapana tehdä.

Niitä näitä

Hyvää Joulua kaikille seuraajille ja piipahtelijoille

Isovanhemmuus

Jo on joulu!

Miksihän tämän päivän juhlaa nimittäisi? -Pikkujoulut? Joulun etkot? Etukäteiset? Joulu etuajassa? Varaslähtö jouluun? – Ei mitään noista. Ehkä paras olisi ”lasten joulu” tai ”joulua lasten kanssa”. Tänä vuonna meillä kävi joulupukki tai paremminkin tonttu jo tänään. Muksuilla kun on tänä vuonna joulun vietto äidillään, niin me vietimme sitä kuudestaan omalta osaltamme jo tänään.

Kun olimme syömässä – pahaa, tai paremminkin hyvää, aavistamattomat lapset eivät tienneet mitään siitä, että samaan aikaan toisaalla kävisi tonttu, ja toisi terveiset ja lahjat joulupukilta, joka oli kuullut, että lapset viettäsivätkin osan joulustaan isällään ja mummilassa.

Tämän päivän menu oli ”lapsiystävällinen”, eli lapsille oli vaihtoehdot, maistoivatkin melkein kaikkea, me aikuiset nautimme kyllä jo tämän päivän ruoasta. Villeroy & Bochit pöytään ja jouluinen kattaus oli valmis.

Ja tässä menu

Enhän minä olisi koskaan, en ikinä, uskonut ryhtyväni pipertelijäksi, mutta tässä sitä taas oltiin. ”Salaatti” . Lapsetkin tykkäs. 🙂

Toinen uusi juttu oli parmesan-keksit. Todettiin kuohuviinin kanssa vallan hyväksi. Teen toistekin ja kirjoittelen tänne ohjeen ja sen keneltä se on peräisin. Kunhan vähän tohina laantuu…

Alkuruoka (aikuisille) oli riimiporo ja suolaiset hillat! Palaan asiaan.

Söimme vähän hätäisesti, mummia taisi jännittää, kun tiesi tonttujen käynnistä, … mutta toisaalta, eipähän ollut tarkoituskaan viettää mitään pitkää jouluillallista.

Eepi 5 v. totesi, kun availi saamiaan lahjoja: ”Mitä ihmettä? – Kummallista, että vaikka ei olla oltu ihan kilttejä, niin saatiin näin paljon lahjoja!” Mihin veljensä 8 v. totesi lakonisesti: ”E., tappelu on ihan normi!”

Olivat iloisia, Legoineen, pyyhkeineen, kirjoineen, Mario- ja Yksisarvis-vaatteineen (btw: Sevillan rautatieasemalta hankittu Espanjan maajoukkueen pelipaita oli varsin onnistunut juttu, sehän se piti heti saada päälle. Valkoinen kauluspaita välittömästi pois, ja pelipaita tilalle 🙂 ).

Lähtivät jo kuudelta kotiin, mutta tulevat onneksi vielä huomenna joulupuurolle brunssille, ja huomenna tulee Emmiliinikin! Mummin onnen päivät!

Niitä näitä

Joulu on jo ovella

Mihin nämä joulun aluspäivät kuluvat? – Ei edes kiirettä, hyvin ehdin ulkoilla upeassa säässä. Maisema melkein kuin mökillä tähän aikaan vuodesta.

Mutta tuntuu, ettenpä paljon muuta sitten ole ehtinytkään tehdä. Noh, parin seuraavan päivän menut ehdin viimeisteillä ja jotain misoja tehdä.

Illansuussa meillä piipahti pari pientä isänsä kanssa – joulukalenterin pussukat piti päästä availemaan: tähtisädetikuista olikin iloa. Ja nautimmepa kipolliset jouluglögiäkin. Eepi varsinkin aika täpinöissään joulusta, ja ensi töikseen tänään viimeistä päivää tämän vuoden puolella päiväkerhossa ollut ilmoitti heti tullessaan: ”Mullapa alko tänään kesäloma”! Noh, loma kuin loma, kesät talvet. Joulu on jo ovella.

Niitä näitä

Kolme yötä jouluun on…

Hyvissä ajoin aamulla lähdettiin vielä kauppa-asioille, – ja sitten hautuumaille tekemään lumityöt. Ja toki viemään myös kynttilöitä.

Intiössä (= Oulun hautausmaa) oli vielä aamuhämärää, ja hyvin kaunista sielläkin.

Hautausmaan oman kuusen valoketjut olivat ihan uudenlaiset; ennen olleet kovaa valoa, kirkkaat, ja riippuneet kohtisuoraan alas, nyt tällaiset lämpimämmät ja korumaisesti ripustellut. Molemmat kauniita, – tänään tämä tuntui tunnelmallisemmalta.

Kunhan oli viivähdetty minun vanhempieni haudalla, ajelimme Jääliin Haipuskyläntienvarteen ja siellä pienelle, rinteessä olevalle hautausmaalle. Pehtoorin isän haudallakin paksu lumipeite: siispä polku ja tilaa kynttilöille …

Ja sitten Pehtoorin äidin luo. Ihan erityinen ilo oli mennä luokseen tänä jouluna; viime viikolla M-mummu (ens kuussa 93 v.) joutui sairaalaan, mikä hänen kohdallaan tarkoittaa todella vakavaa juttua. Kyllä pahasti jo säikähdimme ja pelkäsimme, mutta sieltäpä mummu vaan muutaman sairaalapäivän jälkeen kotiutui. Ja oli tänään virkeämpi kuin mitä minä olen koko syyspuolella tätä vuotta nähnyt.

[Tämä kuva on värikuva!]

Iltapäivällä kävin jo ladullakin, kuuntelin kirjaa koko kympin, mutta ei mitään muistikuvaa, mistä se kertoi. Ajatukset ihan muualla, – uusi huoli.

Ilta kulunut pienissä ruokapuuhissa, paketoidessa neuleita, perhechatissa, kynttilöiden valossa, joulukukkia ihastellessa.

Kolme yötä jouluun on…

Niitä näitä

Pimeimpänä päivänä kohti valoa

Hyvinkin jo toipilaana olen touhunnut koko päivän: meidän ”kesäkeittiön” – La Festan – suursiivous, jota olen suunnitellut koko syksyn tekeväni, tuli vihdoin tehdyksi. Radio raikasi ja Spotify soi joululauluja ja reipasta rokkia – homma hoitui mukavasti.

Ja kun se oli hyvin perusteellisesti tullut tehdyksi, oli vielä vähän valoa, ja metsän takaa näkyi, että voisi vielä olla aurinkoa rannassa. Siispä ulos!

Vuoden pimeimpänä päivänä auringonlaskun luoma iltarusko oli jo kolmen aikoihin, mutta hyvin ehdin mukavassa pikkupakkasessa Meri-Toppilan kukkuloille ja merenrantaan.

Nyt on niin kaunista. Pehmeät kimmeltävät hanget, pakkasta just sopivasti. Valkoinen joulu näyttää lupaavasti olevan tulossa.

Merta (ja valoa) kohti mennessä näytti kuin olisi metsäpalo edessä. Ei ollut.

Juuri tässä kohtaa hanki kimmelsi ihan poikkeuksellisen kauniisti, vaikka – tai ehkä juuri sen vuoksi että – alkoi jo hämärtyä, – pimeässä pienet kimmellykset näkyvät parhaiten.

Sitten jo Koskelantielle. Juuri tässä kohtaa, juuri tällaisella ilmalla, tällaisessa lumisessa maisemassa muistan, että olen kävellyt tästä aina. Pian jo 60 vuotta. Tämä oli jo minun kansakouluvuosieni koulutie: koulu on puolen kilometrin päässä takana, edessä oikealla näkyy pappilan piharakennuksen katto ja vasemmalla on kerrostalo, jossa asui yksi kaverini. Pappilan, jossa kävin pyhäkoulussa ja jossa myöhemmin vedin seurakunnan poikakerhoa, takana oli luistinkenttä. Pieni kenttä, jossa oli joka talvi-iltapäivä ja ilta paljon lapsia.

Tuosta kohtaa ei ollut 60-luvulla ihan kilometriäkään kotiin, nyt ei ole puoltakaan kilometriä.

Tässä meidän kotikuja nyt. Onhan kaunista, eikös vain?

Samoilla huudeilla koko ikäni.

Joulu Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini Viini

Kaikkea sitä – ja joulukortit hukassa!

Olihan aika hulppea räntäsade aamupäivällä. Ei minkäänlaista halua lähteä ulkoilemaan, joten viimeiset jouluostokset hakemaan kaupungista. Lähinnä spessuherkkuja ja yksi vaatepaketti. Ja pakettiautomaatille! Olihan siellä yksi paketti Ifolorilta, MUTTA …

Joulukorttimme ovat kadonneet

Kyllä se nyt tänä vuonna on niin, että me emme joulukortteja lähetä. Emme ainakaan jouluksi. 🙁 Minä joka olen ”aina” laittanut aika paljonkin aikaa joulukorttihommiin, ilolla niitä postitellut, en tänä vuonna niin tee. En vaikka, tänä vuonnakin otettiin muksujen kanssa kuvat korttia varten, tein kortit ja minä tilasin ne! Mutta kortteja ei ole! Minä joka olen myynyt satoja joulukortteja tänäkin vuonna! Minä en lähetä korttja.

Ifolorin kanssa olemme asiasta keskustelleet ja ne tonttukortit eivät tule – eivät ainakaan tällä viikolla. Joten te kaikki sellaiset blogiani lukevat, jotka olette ennen saaneet meiltä joulukortin, tiedoksenne, että emme ole lopettaneet korttien lähettämistä, olemme edelleen erittäin iloisia kaikista saamistamme korteista ja me vielä palaamme asiaan! Eikös se ole ihan jännä saada yksi kortti heti ensi vuoden alussa? Silloin Emmiliinikin saanee oman kuvakirjansa loppiaislahjaksi.

Myös posti Oulusta Saariselkä-kalentereita tilanneille on kulkenut todella hitaasti: puolenkymmentä tiedustelua olen saanut kalenteri-asiakkailta, jotka ovat olleet huolissaan tilauksen viipymisestä. Pahimmoillaan kalenteri on ollut 10 päivää kirje/pikkupaketti -matkalla.

Tähtipullaa

Pari isoa tähtipullaa ja vähän leetapullaa leivoin, pitäähän jouluna pullaa olla. Viemisiksi ja kotona. Tästä on tullut melkein ”pakkopulla”: on se vaan niin hyvää nyhtöpullaa. Onko siitä ollut koskaan puhe, on varmastikin, mutta muistutan: kokeile tähtipullaa tai tavallista korvapuustia punaviinin kanssa. Tähtipullan ohje on täällä.

Leffa-treffit

Pehtoorihan ei kovin usein elokuviin lähde, eikä olla kyllä päivänäytöksissä käyty juuri muuten kuin omien tai lapsenlasten kans. Tälle päivälle olin päättnyt mennä kolmen näytökseen katsomaan Kaurismäen kehutun ja palkitun ”Kuolleet lehdet”, ja sain kuin sainkin treffikaverin. Elokuva oli ”tragi-koominen” kuten sitä on luonnehdittu. Tuntui että nauratti koko ajan, vaikka oikeastaan ei naurattanut ollenkaan. Elokuva EI ole hauska, mutta se hymyilyttää useasti. Se on ”kaurismäkeläinen”, ei turhia höpötyksiä, mutta paljon tarkkoja miljöitä, monta kertaa tuli olo, että kankaalla on still-kuva. Valokuva, jonka kuuluisi olla jossain näyttelyssä. Vanhat suomalaiset ja italialaiset iskelmät kuljettivat juonta, ja Jussi Vatanen osaa näytellä muutakin kuin komediaa… Alma Pöystiä ei ole turhaan kehuttu.

BTW Elokuvan nimi sattui tälle talvelle aika kuvaavasti. Ainakin täällä Oulun seudulla ”talvi yllätti puut”. Esimerkiksi meidän omppupuussa on lehdet ihan paikallaan, monissa puistoissa varsinkin rauduskoivuissa on ruskeat lehdet paikallaan, viime viikonlopun aikana naapurin pihan isoista lehmuksista lähti paljon lehtiä, mutta on niitä vielä puissakin. Kuolleita mutta paikallaan.

Ravintola Gaia – kävimme testaamassa

Ravintola Gaia on vastikään avattu Ouluun Hallituskadun ja Koulukadun kulmaan (ent. Kure, muinainen Einon kenkä) avattu kreikkalainen ravintola. Sinne menimme leffan jälkeen syömään.

Se oli valoisa, sini-valkoinen, aika iso, ja siellä oli hyvää ruokaa. Minulle kasvisplatteri – iso lautasellinen monia hyviä kreikkalaisia pikkuruokia (tsatsikia, viininlehtikääryleitä, munakoisotahnaa, haloumia, …) salaatin kera ja Pehtoorille souvlaki.

Ruoka oli hyvin aidosti kreikkalaisen oloista. Pimeänä, sateisena joulukuun loppupuolen illansuussa, Kaurinmäen melankolisen pimeän elokuvan jälkeen tapahtui liki valaistuminen.

Nälkä lähti hyvällä ruoalla. Annokset olivat sopivan kokoisia ja hinnaltaan vähän yli 20 euroa, joten ei hinnoiltaankaan mikään fine-dining, muttei kyllä mikään kerniliina-baarikaan. Menemme varmasti toistekin.