Reija

Leffassa

Miepä kävin elokuvissa. Tuosta vaan keksin ruoan jälkeen lähtä leffaan. Pehtoori ei jaksanu, halunnu. Menin yksin. Ei siellä montaa ollut. Ostin irtokarkkejaki. Stariin menin; se on mukava, perheyritys, leppoisa, familiääri, ei Finnkinon särmää eikä suuruutta, mikä on hyvä asia. Star on lähellä, kymmenen minsaa meiltä. Tosin tiet ihan luokattoman huonossa ja vaarallisessa kunnossa. Eihän se leffa nyt suuria tunteita herättävä ollut, eikä pitkäksi aikaa mieleen jäävä. Olihan lämminhenkinen kesäkuva. Harmiton. Välillä turhaa kohellusta, välillä kelpo dialogia. Johanna Vuoksenmaan ”Viikossa aikuiseksi” se siis oli.

Olinpahan pari tuntia pois koneelta, ajattelematta mitään. Vastasi tarkoitustaan.

Ja nyt sitten täällä powerpointtisetti odottaakin työstäjäänsä. Enpä taida viihtiä enää. Ehdinpä huomennakin. Tai jollen ehdi, niin sitten en.

Aika rehvakkaana olen. 🙂 ♪ ♪ ♪ ♫ ♫ ♪

Paikallishistorioista vielä

Jos viikossa tulee tusinan verran vastauksia kommenttilaatikkoon, voisin arpoa tuolta varastosta sen viimeisen seinäkalenterin, joka on jakamatta ja jossa on ottamiani kuvia Oulusta.

Näinhän minä tuon ”Oman kunnan historian” -postauksessa lupasin. No ei tullut kuin viisi vastausta. Niistä kiitän kauniisti, ja niistä sain hyvää tietoakin. Ehkäpä siis vielä jemmaan kalenteria, ja järjestän piakkoin jonkin uuden kyselyn, veikkauksen tai arvonnan jossa se sitten on palkintona.

Mutta palaanpa noihin kommentteihin:

Kaakkuri kirjoitti, ”koulun vieressä asui innokas kotiseutuharrastaja, joka kävi kertomassa koululaisille paitsi oman kylämme historiasta, mutta myös entisajan elämästä ylipäätään” – tällaista minusta voisi käyttää enemmänkin. Miksei kouluun ala-asteelle tai yläkouluun pyydetä useamminkin ”eläviä esimerkkejä” historiasta, miksei hyödynnetä muistitietoa. Tai miksei oman paikkakunnan tapahtumien kautta avata Suomen tai maailmanhistorian tapahtumia laajemminkin. Liki joka kylässä, pitäjässä tai kaupungissa on jonkun paikallisen merkkimiehen patsas: eikö kotiseudun oman suurmiehen tai elinkeinoista kertovan teoksen kautta voitaisi – vaikka opetussuunnilman puitteissakin – tehdä historiaa läheisemmäksi ja siten ehkä kiinnostavammaksi?

Koivun vastaus oli minulle melkein odotettu: kouluopetuksessa ”puunilaissodat jäivät nimenä mieleen”. Kertoo hyvin paikallishistorian opetuksesta koululaitoksessa, varsinkin jokunen vuosikymmen sitten. 😉

Katri H:n – liki ammattimainen analyysi 😉 – oman kotiseudun paikallishistorioista on minulle hyödyksi luennonpidossa. Erityisesti pidin luennehdinnasta: ”Ne ovat myös positiivisia, ”maksaja on oikeutettu edustavaan muotokuvaan” -tyyppisiä teoksia.” Tuo on niin totta: useat paikallishistoriat on joskus kirjoitettu siten, että jää vaikutelma, että ”sen lauluja laulat, kenen leipää syöt”. Paikallishistorioista (tai yritys- tai vaikka urheiluseurahistorioista) toisaalta toivoisikin, että ne olisivat sellaisia kuten Katri H. kirjoittaa: ”Ne antavat ylivieskalaisille paikallistuntemusta, muokkaavat identiteettiä ja luovat tunteen yhteisestä menneisyydestä.” Antaisivat varmasti vielä enemmän kun niistä tehtäisiin elämänmakuisia, ihmisläheisiä ja niistä olisi tieto ihmisillä.

Sadulle kiitos Kouvolan tilanteen kertomisesta. Siellä tuo historiaharrastuneisuus kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin Rovaniemellä on, tai ainakin on ollut.

Se että Haukiputaalta käytiin Oulussa ”historiallisella” kävelyllä, kuten Laura kertoi, on minusta oivallinen tapa, miten historiaa voisi tehdä tiettäväksi. Ja se tuo mieleen, mitä meidän (Pehtoorin ja minun) italian kielen opettaja Kansalaisopiston iltatunneilla jokunen vuosi sitten kertoi, kun kyselin, miten Italiassa opetetaan historiaa. Ensinnäkin siellä kouluopetus keskittyy Italian (ja antiikin Rooman) historiaan. Euroopan historia nähdään antiikin, renessanssin ja nationalistisen Italian kautta. Ja sitten tämä nuori italiatar kertoi, että tavallista oli, että historian tunneilla mentiin ulos kiertämään. Katsomaan niin kuin nyt vaikka sitä missä Gaius Julius Caesar piti Forum Romaniumilla puheitaan tai sitä missä Garibaldi ja paavin joukot taistelivat. Rooma on historia.

Historiikki vai historia? Näiden käsitteiden ero ei ole kovin yleisesti hahmotettu, mutta akateemisessa maailmassa niillä on vissi ero. Historiikiksi nimitetään usein aika suppeaa, tapahtumat ja päivämäärät kronologisessa järjestyksessä luettelevaa tai kertovaa esitystä. Se voi perustua alkuperäisiin asiakirjoihin, mutta tutkimuksellisuus, kontekstualisointi on usein kovin vähäistä. Katri H:ta lainaten historiikeistä voisi todeta, että ”Ne ovat ”totta”, niissä on lähdeluettelo, mutta niitä ei ole nootitettu. – – analyysi ja keskustelu aiemman tutkimuskirjallisuuden kanssa on vähäistä.” Historia taas on (yleensä ammattilaisen) tekemä, lähdeviittein, historiantutkimuksen metodein tehty analyysi. Useimmat kaupunki- ja kuntahistoriat ovat juuri historioita.

Nyt paikallishistoriallinen paatokseni tässä blogissa tokenee toviksi.

Niitä näitä

Ei väkisin

Tiedättekös, historioitsija on ihan itse, isompia tutkimatta ja teoretisoimatta hoksannu, että kaikki muuttuu! Ja moni muuttuu hyväksi, – moni ei todellakaan.

Nyt on vähän vaikea päivä ollut. Ehkä huomaattekin. En oikein jaksaisi sulattaa kaikkea, joten käännänpä katseeni ja ajatukseni hyvään.

– Lunta. Sitä on ja se on valkoista, puhdasta ja kaunista. – Mutta tarviiko sitäkään sentään NOIN paljoa olla!

– Tein erinomaista pastaa: sitruunapastaa. Uudesta sitruunavoista. – Mutta otinko kuvia ruoasta? Kirjasinko ylös mitä kastikkeeseen laitoin? No EN.

– Pastan lisäksi muutakin herkkua ruoalla: Ben & Jerryn Frozen yogurttia jälkkäriksi. Tiistaina. 😉 – Ihan niin kuin ei muutenkin olisi turhaa tullut syödyksi viime aikoina.

– Työpaikalla ilmastointiremontti on siirtynyt toiseen tiedekuntaan, ja meteli ja häiriö on meidän käytävältä ohi. – Ja kaikesta remontointipölystä johtuen (?) allergia pahempi kuin yhtenäkään talvena aiemmin. Minä vain niiskutan. Ja silmät kirvelee. Ja niiskutan.

– Luento meni hyvin. – Mutta siellä oli opiskelijakato? Ainakin neljännes oli pois. Miksi?

– Sain vihdoin tietää ja sain neuvot, miten yksi tietojärjestelmäongelma, joka on minulla kauan ollut tulppana muutamien asioiden hoitamiselle, hoidetaan. – Mutta en silti saanut sitä toimimaan!

Ei tämäkään nyt oikein toimi. Valitan, … palaan huomenissa paremmalla tuulella… Tämä mielensäpahoittajan roolikaan ei nyt ole oikein kunnossa, eikä tarpeeksi sarkastinen. Tämäkään ei siis mene kuten Strömsössä…

Niitä näitä

Työnhakua seuratessa

On kuulkaa työnhakuprosessit aika mielettömän rankkoja. Tässä on nyt joulu-tammikuu seurattu kun tytär on Meksikosta palattuaan hakenut duunia. Jo Meksikossa ollessaan lähetteli muutamiin yrityksiin cv:nsä ja motivaatiokirjeen ja/tai selonteon omasta osaamisestaan. Muutama yhteydenotto tuli jo Meksikoon, yksi skype-haastattelukin hoitui sieltä käsin, minkä jälkeen firmasta halusivat live-haastattelun kun tyär kotimatkalla pysähtyi Helsinkiin pariksi päiväksi. Samaan saumaan tuli yksi toinenkin haastattelu-juttu, – sekin silloin joulukuun alussa Helsingissä. Ja taisi olla kolmaskin. Siis ihan erilaista kysyntää kuin ennen Meksikossa hankittua reilun vuoden työkokemusta.

Joulun alla tuli useammastakin paikasta ilmoitus ”onneksi olkoon, olet päässyt jatkoon” ja sitten tehtäviä, skype- ja puhelinhaastatteluja. Yksikin Skype-haastattelu kesti tunnin ja kakskymmentä minuuttia kun kaksi rekrytointi-ihmi Amaryllis-2 stä haastatteli, tai oikeammin ”grillasi, eikä paljo hymyilty”. Tämän jälkeen kauppatieteen maisterimme eteni vielä tehtävä-vaiheeseen, ja sitten oli vielä jokunen puhelukin, kunnes aika loppumetreillä tipahti pois skabasta.

Ennen joulua ainakin kahteen paikkaan piti tehdä itsestä kolmen minuutin videoklipit suomeksi ja in english ja osoittaa olevansa on-line-markkinoinnin ammattilainen. Ja toiseen näistä piti tehdä vielä – viikonlopun opiskelemisen ja työstämisen vaatinut – ko. softafirman markkinointi- ja myyntipowerpoint-setti, joka oli kohdistettava yhdelle tietylle, isolle, globaalille firmalle. Siis ota ensin selvää softafirman tuotteet, sitten sen asiakasfirman tarpeet ja myy heille tuote. Kaksi kellonympäri-päivää esikoinen teki tuota projektia, mikä ei sitten ollut kuitenkaan riittävän vakuuttavaa jälkeä työpaikan saamiseksi. Noh, softafirma sai kuitenkin (ilmaiseksi!) yhden myyntisetin.

Tytär ei ole tyytynyt hakemaan vain paikkoihin, jotka ovat avoinna, vaan lähettänyt työtarjouksia ja hakemuksia firmoihin, joiden on arvellut tarvitsevan kaltaistaan on-line markkinoinnin ammattilaista. Enin osa hakuprosessin kohteena olevista firmoista on Helsingissä, Tampereella muutama ja Oulussa yksi. Ihan täyspäiväistä puuhaa on koko tammikuun ollut tuo työnhaku. Hyvää palautetta ja erinomaista kokemusta on tähän mennessä tullut, eikä kaikista ole vielä tullut mitään päätöstä.

Ja tällä viikolla on sitten taas haastatteluja etelässä. Eilen tytär ajoi Tampereelle, ja tänään aamulla yhdeksältä alkoi ryhmähaastattelu, jonka jälkeen puolelta päivin tuli tekstari:

”Noni, ensimmäinen haastattelu-urakka takana. Kulku oli tämä: 1. 1h 15 min yritys- ja työntekijäesittelyä. 2. tauko ja juttelua/kysymyksiä 3. Mieti 1 minuutti miten esittelet itsesi ja suurimman elämäsi suorituksen/onnistumisen tunteen. Esittele nämä 3 minuutissa muiden edessä. 4. Ryhmätehtävä: 4 hengen porukoissa mieti miten 4 yrityksen eri päättäjää voi hyödyntää meidän tuotetta. Esitelkää se 3 minuutissa. 5. Mieti puoli minuuttia miten myyt minuutissa jonku intohimon aiheesi muille. Pidä minuutin sales pitch siitä. Niin ja mieti puoli minuuttia kenet haastattelukavereistasi valitsisit pomoksi ja miksi?”

Tuohon paikkaan oli tullut 75 hakemusta, joista 26 kelpuutettiin puhelinhaastatteluun ja niistä 16 tuohon tämänaamuiseen ryhmähaastatteluun. Tunti sen jälkeen ilmoitettiin, miten kävi. Jos pääsi jatkoon niin ”Iltapäivällä tai illalla on sit yksilöhaastattelut”. Tytär ei päässyt. Huomenna on Tampereella vielä toinen tavallisempi haastattelu, ja sitten loppuviikosta Hesassa pari.

Eikä tässä voi muuta kuin luottaa ja kannustaa. Ja ajatella, että minusta ei ikinä olisi ollut tuollaiseen…

Niitä näitä Ruoka ja viini

Bliniviini ja muuta maistuvaa

Tammi- ja helmikuu ovat blinien aikaa. Miksikö? Niiden ”historiallisesta syystä” olen joskus kirjoittanut Kalevaan kolumninkin. Ohjeita niiden tekemiseen on ollut täällä blogissani useamminkin kerran. Erilaisia. Eilisiä blinikestejä varten olin valinnut sen perinteisimmän, yön yli kuplimista vaativan. Lopultakin ehkä parhaan. Ainakin meillä kokeilluista paras. KLIKS

Vielä kun eilinen paistajapoppoo olisi ollut vähän rauhallisempi, niin olisimme saaneet täydellisiä, nyt vain erinomaisen hyviä. 😉 Pojan kanssa kimpassa paistelimme, – kaksi säheltäjää, tulos sen mukainen. Mutta ei porukka valittanut. Isosta taikinasta paistellut humahtivat kaikki. Enempikin olisi ehkä mennyt. Paistamisen onnistumisessa, siinä, ettei rasva maistu, eikä roisku, olennaista on kirkastettu voi eli ghee.

Kuvassa näkyy, kuinka sakka on valunut lasin pohjalle, ja juuri sitä ei käytetä. Ghee eli kirkastettu voi (Valion sivulla ohje) on oivallista myös kun paistaa kuhaa tai muuta kalaa.

Meillä siis oli tuota voita. Blinit hyviä, melkein loppuivat kesken, mutta onneksi oli ”vararavintona” rosamunda-uuniperunoita, joille blinilisukkeet sopivat tavattoman hyvin.

Lisukkeena tietysti perinteiset roscoff-sipulihakkelus, vatkattu smetana ja siianmäti, sekä Myrttisen kurkut ja hunaja. Usein on ollut sienisalaattia, mutta tänä talvena viimeiset suolasienet söimme jouluna. Savuporolastujakin on joskus ollut. Vuorotellen-kirjassa tammikuun kohdalla on hyvä poromoussen ohjekin, mutta nyt tein uudenlaisen, ehkäpä entistä paremman.

Poromousse blineille tai uuniperunoille

100 g savuporolastuja
1 dl ranskankermaa
2 rkl ruohosipuli-Viola (tms)-tuorejuustoa
loraus kermaa
1 rkl silputtua persiljaa
parin sentin pätkä pieneksi silputtua purjoa
2 rkl puolukoita
mustapippuria

Sekoita aineet keskenään ja anna tekeytyä tovi jääkaapissa.

Onhan niitä ehkä helpompiakin herkkuja, mutta tiedä häntä, onko sydäntalvella parempia… Meidän nuori (12 v.) vieraskin, ennen blinejä syömätön, tykkäsi. 😉

No sitten: mitä blinien kanssa juodaan? Vettä tietysti. Mutta blinit taitavat olla viinillisesti yhtä vaikea kuin parsa. Vuosia, vuosia sitten olimme Pehtoorin kanssa Stockan Alkossa ja päätimme (vastoin tapojamme) lähestyä henkilökuntaa kysyen neuvoa ”Mikähän olisi hyvä viini blineille?” – Myyjä katsoi meitä hieman oudoksuen ja kysyi ”Mitä ne blinit olikaan?”

Noh, olemme tehneet jos jonkinlaisia kokeiluja, viinikerhon kanssa päätyneet siihen, että samppanja on paras, mutta jos haluaa jotain edullisempaa ja ihan hyvää, niin eilen testaamamme, jonkun lehden (Hesari?, Viini-lehti?) viini-ruoka-arviosta bongaamani ja eilen äkkiä Välivainiolta hakemani saksalainen Grauer burgunder (saksalainen Pinot gris) todettiin kahden hengen tuomaristollamme oikein kelvolliseksi.

Jälkiruoaksi oli kahvia ja viime viikonlopulta jääneitä Rocky Roadeja, perjantaisia konvehteja sekä kaupan Runebergeja. Kolmen eri leipomon skaba: Antell, Huovinen, Pullapirtti. Selkeää voittajaa ei ollut. 😉

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään ei ollut ”Oma paikallishistoria” -kisan arvontaa. (ei onnettaria: Esikoinen lähti ajelemaan Tampereen kautta Helsinkiin, nuoripari ”palauttamassa” nuorta vierasta Revonlahdelle. Joten arvonta siirtynee huomiseen tai tiistaille. Siis vielä aikaa osallistua. Mahdollisuudet voittoon aika hyvät, sillä osallistujia vasta kourallinen. Katsohan täältä.)

Valokuvaus

Taidekuvia?

Vähän kuin juhlapäivä tänään.

Juhlan on tehnyt myöhään nukkuminen, levollinen aamiainen, pöydän kattaminen valmiiksi, pieniä esivalmisteluja (mm. erinomaisen hyvän poromoussen tein, huomenna resepti), tieto, että saamme ruokapöytään ”oikeasti vieraan” (Miniän siskon tyttö, 12 v.), sitten ulos, taas kuvaamaan lintuja! Pakkanen lauhtui puolenpäivän aikaan ihan hurjan paljon… Kiertelin ja kuvailin.

Yritin ensin jotain teemaa ”harmaan eri sävyjä”, ”lumi”, ”sula vesi” ja ties mitä. Ei oikein minkään teeman puitteissa nämä kuvat ole, mutta vähän sellaista ”ei-esittävää, ei-aina-niitä-maisemakuvia, makroilulle-joku-toinen-kerta”. Ja sitten Koivun (ja Katri H.:n) kanssa eilisen lintukuvailusta käytyjen kommenttien jälkeen olin taas kuvaamassa lintuja. Lintua. Joutsenta. Se oli yksin. Harmaa. Eikä siltikään surullisen näköinen.

Klikkaa isommaksi…

Taidekuvia-3

Sorsat ON ok. 😉

Ja blinit ja uuniperunat, monet, monet hyvät lisukkeet, ja perheen kanssa hitaasti syöminen, kuvien katselu, Runebergin tortut, höpöttely, lauantai, juhlapäivä.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Pakkasperjantaina töiden jälkeen

Olennaista on hyvä ruoka, joka on ansaittu ahkeralla työnteolla. Tai ei vaiskaan, ei se nyt niin mene. Mutta tänään on tullut oltua ahkera ja syötyä aika hyvin. Perjantaiksi. Perjantaiksi aika pajon töitä ja aika hyvää ruokaa. Kaikki on suhteellista.

Duunien jälkeen yritin ottaa päikkärit; hah! Oli niin kova nälkä ja vielä ylikierroksia, jottei siitä mitään tullut. Siispä aika pian luovutin ja siirryin Festaan köksäämään. Etanoita söimme (ja vähän muutakin). Kaksistaan. Koko perheen blinikestit siirtyivätkin huomiseen Juniorin työkiireiden vuoksi. Jo huomista ajatellen kuitenkin kolusin kaappeja .. eikö teillä muilla koskaan löydy suklaajemmoja? Meillä löytyy, sillä suklaat on jemmattava,- Pehtoorin vuoksi! Enkä ollut muistanutkaan tällaista Pariisin polkua, joka oli ennen joulua tullut hankituksi. Maistuihan sokeri ja suklaa hyvälle. Punaviinin kanssa jälkkkäriksi…

Jäi siitä huomiseksikin. Onneksi jäi.

Päivästä vielä: kävin puolelta päivin keskustassa. ”Historiaa tilauksesta” -projektien tiimoilta ja ihan vain pari pientä pysähdystä matkalla. Kamera oli tietysti mukana, ainahan se on.

Jollei ole kokenut tätä pakkasta, tietääkö, kuinka kylmä noissa kuvissa on?

Oli niissä.

Valitettava tosiasiahan on, että minä en juuri linnuista pidä. Tai en niistä innostu. Paitsi riekoista, kuukkeleista, västäräkeistä, räyskistä, joskus sorsista, useimmiten pääskysistä… Mutta siis periaatteessa, jotenkin vain eivät ole minun juttuni. Kuka niistä innostuu?

No joka tapauksessa. Tänään tiukkana pakkasperjantaina oli lintuja pihlajissa. Raatinsaaren pihlajissa olivat lounaalla kun oli olin menossa kaupunkiin. Eikä niitä häirinnyt, että pysähdyin niitä kuvailemaan.

(klikkaa isommiksi)

Lintukuvakontribuutioni on taas pitkäksi aikaa täytetty! 😉

Bloggailu Niitä näitä

Blogiasioita

Iloja. Alkuviikosta sain/mme kortin matkaystäviltä, joiden kanssa yhteyden säilyttämisessä blogi on ehkä ollut väline. Ja ensi kesänä kyllä sitten toivottavasti tavataan oikeastikin. Eilen sain sähköpostia yhdeltä blogin vakilukijalta, jonka kanssa emme oikeastaan tunne (toki olemme tavanneet) muuten kuin blogin kautta. Kiitos vain tsempistä ja kuvista. 😉 Savossa on kokonainen perhe, johon olen/mme tutustuneet blogi(e)n kautta. Vanhoista (kalaasi)ystävistä muutamat lukevat Tuulestatemmattua enemmän vähemmän säännöllisesti, joten he kyllä aika lailla tietävät, missä meillä mennään ja mitä syödään, mutta mukavaa on kun sitten jonkun blogijuttuni inspiroimina (?) innostuvat sähköposteilemaan. Talvisin, lukukausien aikana kun tahtoo yhteydenpito käydä muutoin kovin vähiin.

Edelleen, kuten jo vuosien ajan, saan palautetta ja yhteydenottoja matkasivujeni kautta. Eniten kontaktiseeraamista on tullut viiden vuoden takaisen Dubain matkakertomuksen vuoksi tai ansiosta – ihan miten vaan. talonvuokrausreissuista, erityisesti Umbrian toukokuuhun liittyen on tullut muutama kysely. Samoin patikkareissuista, erityisesti La Gomeran ja Teneriffan matkasivulla, käy näin talvisin aika paljon kävijöitä. Kymmeniä varmaan.

Sieltä on kyllä paljon, uskomattoman hienoista maisemista, kuvia. Noille saarille ehkä joskus toistekin patikoimaan.

Yksi blogi- tai paremminkin FB-juttu on Annan korut, joista on ollut puhetta ennenkin. Anna oli itsenäisyyspäivänä yksi Linnan juhlien kuvatuimmista ja haastelluimmista vieraista, nuorin kaikista. Ja nyt hänet on valittu vuoden espoolaiseksi. Hieno nuori nainen. Uusia koruja näytti taas tulleen huudettavaksi. Miniälle huusin (anonyyminä, ettei yllätys paljastuisi) jo syyskuussa korun numero 199. Miniä oli itsekin huutajien joukossa, mikä takasi, että pitää korusta, mutta luopui kun hinta nousi. No, olihan hän ihmeissään ja iloinen, kun jouluna sai lahjaksi Annan tekemän korusetin (siihen kuului myös rannekoru, joita Annalla harvoin noissa on mukana).

Sanomattakin on selvää, että minulla on taas sellainen vaihe, ettei oikein paljon ideoita postauksien aiheiksi pulppuile, tylsä viikko sikäli ollut. Tai kun kaikkia en täällä ”huutele”. 🙂 Mutta on tässä tulossa jotain uusiakin teemoja… kunhan talven selkä taittuu, kevättä kohti mennessä … Ja viikonloppua ainakin kuvaamaan ulos!

Niitä näitä

Koti-ilta

Nyt kun tämän viikon postaukset ovat olleet ihan ylivertaisen lennokkaita, sisältörikkaita ja uusia tulokulmia saatikka ainutlaatuisia kuvia tarjoavia tyyliin ”Arjessa”, ”Töissä”, niin nyt oli väistämättä otsikoitava tämän päivän teksti yhtä lennokkaasti: ”Koti-ilta”.

Paleli. Ei enää. Makkaraa tai vaahtokarkkeja olisin halunnut paistaa. … Pidättäydyin kuitenkin.

Kudoinhan minä taas, vaikka en saisi. Ja vaikkei olisi oikeastaan ollut aikaakaan.

Nuorison kanssa tiheää Whatsappeilua. Ja Tazzaa.
Päätimme pitää perjantaina Meksikon kuvien katselu- ja blinien paisteluillan.

Joko saisi mennä nukkumaaan? Tai ainakin peiton alle lukemaan?

Koti-illasta tulikin mieleen, että onpa tälle tammikuulle käynyt jo kahdesti niin, että olen jättänyt väliin jotain gastronomiaan ja viininmaisteluun liittyvää. Viime viikolla olisi ollut Oulun Viininystävien maistelutilaisuus (Bordeaux vielä teemana) ja sitten toinen hieno juttu Maikkulan kartanossa, slowarien (Slow Food) illallinen, teemalla riistaruokia ja niille viinejä. Ja minä jätin väliin. Ihan ennen kuulumatonta. Koti-iltoja vain.

Koti-illat – vaikka välillä vähän töisevätkin – ovat mukavia. Ainakin näin pakkasella.

PS. Oman kunnan historia –kyselyyn olisi vielä aikaa vastailla…

Niitä näitä Ruoka ja viini

Arjessa

Mihin voisi lähettää reklamaation huonoista yöunista? Kenelle saa valittaa ja pyytää kompensaatiota tai hyvitystä unista, joissa tulee kohdelluksi kaltoin, joissa epäreiluus ja epäoikeudenmukaisuus on sietämätöntä ja joista jää vielä valveillaoloonkin valju ja loukattu tunne? Nyt on parina yönä ollut niin huonot fiilikset, ettei mitään rajaa.

Vaikka on kyllä ”live-versiossakin” ollut ongelmia, harmistusta, vähän epäonneakin tiettyjen projektien parissa. Ja hämmästystäkin.

Ja näiden asioiden kanssa aamusella tupistessani poika lähettää ”oman työhuoneensa ikkunamaisemakuvan”

ja kyselee millainen maisema minulla on?

– Go-pro -otsallako sitä duunia tehdään, kyselen ja harmistus nyt ei ainakaan vähentynyt.

Ja juuri ennen kuin lähdin huoneestani luennonpitoon ja sen jälkeen workshoppiin, niin pojalta tulee toinen kuva ja viesti ”Lopeta työt ja tuu kuvaa haloa”.

Hmph! No eipä kiinnostanut. No ei! Ja kylmäkin oli.

Töistä suoraan Caritakseen, joten enpä valoisan aikaan paljon kuvailemaan ehtinyt. Kotiin tullessa tuoksui pihalle asti: Pehtoori oli – aikeidensa mukaisesti – tehnyt kaurarieskoja. Ne oli vielä lämpimiä. Hmmmm…. Niitä meillä oli ”aina” opiskelijakeittiössämme Toivoniemessä asuessamme.

Ja ohje menee näin: litra asidofilius-piimää, purkki kermaviiliä, ½-1 rkl suolaa, vähän öljyä, ehkä puoli desiä jauhoja ja sitten joukkoon sekoitetaan kauraryynejä niin paljon, että kauha pysyy pystyssä. Annetaan turvota tunteroinen jääkaapissa, levitetään taikinaa uunipellille (neljä rieskapyörylää pellilliselle) ja paistetaan kuumassa uunissa (225 – 250 C) niin että rieskat vähän ruskistuvat. Arkihyvää. Hyvä ruoka, parempi uni?