Reija

Tingitään mistä tingitään, muttei hyvin syömisestä

Vapaaherrattaren (joksi välillä mielelläni itseäni nykyään tituleeraan, heh! 😉 ) perjantai on ollut mieluinen: pitkien unien jälkeen herääminen lähempänä työtätekevän kansan työhön rientämistä kuin aamuyön ylikierrosten ylösnousuun pakottamaa sudenhetkeä. Puolikahdeksan on ideaali heräämisen hetki, harvoin siihen ylletään, mutta tänään kuitenkin.

Aamu aurinkoinen, joten ei mitään syytä välttää aamulenkkiä. Silti tein sen, – jätin väliin. Eikä edes kovin huono omatunto, … hiljalleen opin.

Kaupungilla luuhailin pari tuntia, kaikkea tarpeellista hankin, ja sitten tuli ihan mahdottoman hyvä mieli, kun löysin jotain lahjaksi, yllätyslahjaksi, äidille vietävää. Toivottavasti kelpaavat, sopivat.

Ja ostin ruokaa. Paljon ruokaa. Sallin sen, sillä nyt on alkamassa syyslomaviikko, mikä entisessä elämässäni tarkoitti aina hyvin syömistä, joko kotona tai maailmalla, ja ei ole mitään syytä, miksi moisesta tavasta luovuttaisiin. Viikolla 43 syödään hyvin; mökkieloa nuorten kanssa on tiedossa, joten siksikin einettä vähän runsaammin hankin, ja tänään jo kaksin aloitimme ”lomasyömisen”.

Viime viikolla huhuilin täällä blogissa pataruokien perään ja systeri vinkkasi tämmöisen: lohi-katkarapu-pata. Sitä siis tänään. Pikkuisen piti taas päästä päsmäröimään ohjeen kanssa. Muuten noudattelin aika tarkasti, mutta saadakseni ruokaan vähän potkua, ytyä, lisäsin lopuksi shirachaa.

Lähtökohta oli tämä:

Valmistusaineet


	2 dl	kuivaa valkoviiniä
	1 rkl	limetti- tai sitruunamehua
	2	kaffirlimetinlehteä
	500 g	kirjolohifileetä
	ripaus	suolaa
	pala (150 g)	purjoa
	1 (75 g)	suolakurkku
	1 prk (200 g)	Viola® kylmäsavulohi tuorejuustoa
	1 tl	sokeria
		mustapippuria myllystä
	1 pussi (180 – 200 g)	katkarapuja (pakaste)
	1 dl	tuoretta tilliä

Valmistusohje

Mittaa kattilaan valkoviini, sitrusmehu ja kaffirlimetinlehdet. Keitä hiljaa poreillen 10 min.
Paloittele sillä aikaa ruodoton ja nahaton lohifilee reiluhkoiksi paloiksi. Ripottele palojen päälle hieman suolaa.
Viipaloi puhdistettu purjo. Leikkaa suolakurkku suikaleiksi.
Lisää tuorejuusto, purjo, suolakurkku, sokeri ja mustapippuri kattilaan. Kuumenna kiehuvaksi.
Lisää kalapalat. Kuumenna hiljaa poreillen kannen alla 3 – 5 min, kunnes ne ovat kypsyneet.
Lisää katkaravut ja hienonnettu tilli. Kuumenna – älä enää keitä.

Ja se, missä muutin ohjetta, oli tuo chilisoosin lisääminen ja se, että käytin ”oikeaa” lohta ja vaihdoin kylmäsavulohijuuston rapujuustoksi. Tätä voi varmasti varioida jokainen makunsa mukaan. Varmasti Ruohosipuli – Creme Bonjour on tässä myös mitä oivallisin vaihtoehto.

Ja viini tämän kanssa? Löytyipä Alkon hyllystä Greco di Trufo. Ei ole usein ollut Suomessa tätä myynnissä, mutta olipa ilo, että nyt oli. Sattuipa olemaan oikein hyvä kumppani tälle ruoalle.

Se on perjantai.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ai niin, Ligurian patikkaviikon kuvasivusto on vihdoin valmis. Nauti hetki auringosta ja maisemista, Italiasta ja ruoasta. Monta sataa kuvaa, joukossa muutama oikeastikin hyvä:

http://www.satokangas.fi/Matka/Liguria/

Niitä näitä

Kuvien ja menneen maailmoissa vieläkin

Heti alkuun tiedoksi, että Ligurian matkakuvasivuista on nyt valmiina 6/8. Huomenna vielä vähän hiomista ja kaksi viimeistä ja se on sitten siinä. LIGURIAN MATKASIVUILLE, KLIKS.

Muutoin päivä lenkkeillessä, lukiessa, pientä siivousta tehden, Linnanmaalla käyden. Pientä elämää, suuria suunnitellen. Pehtoori on reissun jälkeen hoidellut puutarhan talvikuntoon, minunkin vähäiset osuuteni pihahommista tehnyt, ja polttopuut talven varalle on liiterissä, autoissa talvirenkaat, puutarhakalusteet pakattu varastoon ja vaikken minä ole töissäkään, niin moisiin touhuihin en ole ehtinyt mukaan. Ehkä sitten ensi syksynä. 😉

Noita viime sunnuntain Hailuoto-kuvia vielä perkailin, … jo siellä lauttarannassa mietittiin, että mistä johtuu, mistä oli seurausta, että rantaviivalla oli paljon valkoisia sulkia ja höyheniäkin. Kauempana merellä oli aika paljon joutsenia, joten lähteekö niiltä näin syksyllä sulkia?

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Enimmäkseen hyvä päivä tänään

Jos kesä olikin säiltään aika surkea, niin syksy on sitten ollut sitäkin kauniimpi. Tänäänkin ihan huippupäivä. Ulkoilu jäi kuitenkin aika vähiin, sillä

… aamupäivällä lueskelin tohtoriopiskelijan väikkärikässäriä, – sen verran minulla vielä yliopistohommia, että palautetta ja ohjausta aina välillä olen lupautunut antamaan. Kekkosesta on nyt useampi sata sivua juttua luettavana.

… iltapäiväksi menin SPR:lle verenluovutukseen, – olenhan kovan koulun kautta oppinut, että ennen matkaa ei kannata mennä ja että silloin kun minun hammasrempoissani on tauko, niin silloin on hyvä aika mennä. Ja nyt kun muutenkin on aikaa, ajattelin, että tänään on hyvä päivä sille, sillä edellisestä on hyvinkin se vaaditut kolme kuukautta kulunut.

Eikä se taaskaan minulla mennyt niin kuin Strömsössä: useimmiten ei mene. Milloin syynä on ollut niin pitkät jonot, että ennen kuin olen päässyt luovuttamaan, on pitänyt lähteä, koska auton parkkiaika on ollut loppumassa [tänään ajoinkin uuteen uljaaseen Kivisydämeen, ettei ollut sitäkään vaaraa], milloin minulta on ”suonet paenneet” siten, että neulaa ei saada paikalleen vaikka on pistelty molemmat kyynärtaipeet niin, että ovat olleet mustelmilla monta päivää (pojallekin oli käynyt viimeksi noin), milloin hammasrempat sittenkin ovat olleet liian lähellä, milloin toimiston väellä onkin ollut joku kampanja jossain maakunnassa ja toimisto on ollut kiinni, milloin pumppaus tai virtaus on ollut niin heikkoa, että 12 minuutissa ei puolta litraa ole lirunut. Ja kerran kun töissä oli verenluovutuspäivä, houkuttelin mukaani yhden (mies)kollegan, ensikertalaisen, yritin vakuuttaa hänet asian tärkeydestä ja siitä, kuinka siitä tulee itsellekin hyvä mieli, ja tämä onneton pyörtyi luovutuksessa, ja oli huonovointinen pitkän aikaa. Eikä sitten – varsin ymmärrettävistä syistä – ryhtynyt vakiluovuttajaksi.

Mutta aina minä yritän. Niin tänäänkin. Ja pääsin jo hemoglobiinin mittaukseen ja esitietojen tarkastukseen. Lanketissa olikin uusi kohta: Oletko ollut viimeisen puolen vuoden aikana Pohjoismaiden ulkopuolella? – Ruksitin, että olen. Ja sitten veripalvelun ihminen kyselee, että missäs olet käynyt? – No ihan vaan Italiassa oltiin viikko patikoimassa. – Jaa, ja missähän päin Italiaa? Kun kerroin, minulle näytettiin kartta, jossa suunnilleen kaikki itäisen Välimeren alueen maat oli merkitty punaisella: Länsi-Niilin virus! Nevö hööd. Mutta kuukauden karanteeni on noilla alueilla reissaamisen jälkeen. Eipä siis onnistunut tänäänkään.

Mutta heijastimen sieltä sain. Verenluovutuksen yhteydessähän saa aina jonkun pienen lahjan; kynän, muistivihon, superpallon, pullonsulkijan, – tai vaikka heijastimen. Siitäpä tulikin mieleeni, että pistäkääpä ihmiset heijastimia takkeihin ja reppuihin! Itselle ja lapsille, puolisolle ja vanhemmille. Ja pyöriin valot! Olipas tuossa äsken kotiin ajellessa taas paljon pimeitä liikkuja. Ei ole turvallista se, ei.

No mutta. Kun en kerran päässyt verenluovutukseen, minulla oli tunteroinen luppoaikaa ennen kuin systerin tapaisin: leffaan, höpöttelemään ja syömään oli sovittu menevämme. Mentiin ja olipa mukava. Leffa, ruoka ja seura olivat mitä mainioimpia kaikki.

Luppotunnin käytin kierrellen keskustassa. Kaunista oli.

Kävin minusta aina niin kauniita ranta-aittoja kuvailemassa, ja sitten otin vähän erilaisenkin kuvan. Aitoista heijastui veteen kauniisti…

ja tätä ottaessa yhtäkkiä rupesi hymyilyttämään,… muistin, kuinka yksi tuttu, hänkin innokas valokuvauksen harrastaja, joka on jonkun aikaa tätä blogiani seurannut, lähetti minulle onnittelut VAT-koulutukseen pääsystä ja totesi, että

Tästä edespäin tuo blogisivustosi sitten täyttyykin pelkistä ns. taidekuvista. Ensimmäiseksi kuvista katoaa värit ja pian kukaan (muu) ei tiedä mitä kuvat esittävät. 😀

Näinkö pian tässä näin kävi? 😀

Jotta kuvani vielä esittäisivät jotain, otin kuvia myös Oulun uudesta Kivisydämestä. Hieno se on. Ja ilolla aion sitä käyttää, kun se kerran nyt on tehty!

Niitä näitä

Matkapäiväkirjaa työstäen

Koskapa iso osa päivän koneellaistumiskiintiöstä (ja enemmänkin) on mennyt Ligurian matkapäiväkirjan editoinnissa ja kuvasivuston työstämisessä, niin blogille ei nyt enää jää aikaa, eikä voimia… siispä, hyvät blogivieraat, lähtekää Ligurian matkan alkutaipaleelle ja klikkautukaa LIGURIA – vaellusviikko Italiassa 2015 sivustolle. Alkumatka on jo kuvitettu, ja uutta juttuakin siellä on.

Loppuviikko tulee varmastikin aika nopeasti, nyt kun pohjat on tehty ja kuvat muokattu. Kunhan vain teen ”taiton” tässä joku päivä.

Blogiteksteistäni olen koonnut [hieman epätyydyttävän] pdf:n:
http://www.satokangas.fi/Matka/Liguria/Liguria%20-%20vaellusviikko%202015.pdf

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Sen verran on kyllä sanottava valokuvausasioista vielä, että tänään sitten – vihdoin – kalibroin tämän tietokoneeni näytön; ei ihme, että omat kuvani näyttävät painettuina ja toisilla koneilla ja tableteilla aika usein liian tummilta. Kyllä oli näyttöasetukset sen verran retuperällä. Mutta nyt maailma on kirkastunut! Toivottavasti.

Valokuvaus VAT

Sumussa kävellen

Aamusta iltaan kävellen ja kuvaillen.

Toki sekä aamulla ja illalla sekä kuvailu että kävely olivat osa muuta toimintaa. Ja siinä välissä kaikenmoista muuta.

Kryptistä? No joo, mutta siis: aamulla oli ihan mieletön sumu, ja sehän on kuvauksellista se. Ja ajattelin että se olisi just hyvä kun meillä on vattilaisten (valokuvauksen ammattitutkintoon valmistavassa koulutuksessa olevien) viikkohaasteessa aiheena musta-valkokuva. Viime viikolla oli syksy, kuten ehkä viime viikon postauksistanikin on pääteltävissä.

Tänään siin kameran ja jalustan kanssa ajoissa liikkeelle.

Tässä ihan ensimmäiseksi kuitenkin yksi värikuva alkuun:

Klikkaahan kuva isommaksi, niin näet, että kuva on kuin onkin värikuva. Enkä ole photarilla värejä haalistellut, vaan Pikisaaren silta oli sumussa noin harmaa. Todellinen ”Sumujen silta”.

Ja sitten kuvasin mv-kuvia. Viikkohaasteeseen laitetaan vain yksi kuva. Jollen parempaan tässä viikon kuluessa pysty, niin laittanen tämän:

Tässä sama vielä vähän muokattuna.

Koskelantien varrelta myös muutamia otoksia, mutta ei ne oikein ole sellaisia kuin haluaisin. Mutta silti, hyvä kun on tämmöinenkin haaste: muistuttaa, että kannattaisi kuvailla mv-otoksia useammankin. Harjoitella pitää. Tätäkin.

Illaksi sumu hälveni, ja me kävelimme kylään. Eihän sitä nykyisin paljon kyläillä, arkena varsinkaan, mutta tänään kävelimme pienimuotoisiin tupareihin. Asuntoon jossa olemme olleet ennenkin tupareissa. 😉

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Hailuovosa siikamarkkinoilla

Jos kesä oli keleiltään hieman kyseenalainen, niin syksy onkin sitten ollut ihan mahdottoman kaunis, kuulas, kirkas. Niin tänäänkin.

Lähdimme aamupäivällä hyvissä ajoin kohti Hailuotoa. Olihan se paikallisessa aviisissa luvattu, että Sipilä avaa siikamarkkinat lauantaina ja

Sunnuntaina tiedossa on mielenkiintoisia keskusteluja, kun ruokahistorioitsija Reija Satokangas kohtaa lavalla ammattikokki Janne Pekkalan aiheenaan ruoka ja ruuanlaitto ennen ja nyt.

Enhän minä moisesta halunnut myöhästyä, joten siksikin ajoissa Varjakassa lauttaa odottamassa.

[klikkaamalla kuvat isommiksi]

Riutunkarista Marjaniemeen, läpi Hailuodon, Luovon kuten murteella kuuluu sanoa, ajellessa tuli ihan solkenaan takaumia menneeseen, 1980-luvun puoliväliin, kesiin 1985-87. Hailuodon kaivauksien (kaivettiin etsien evidenssiä keskiaikaisesta kirkosta, löydettiinkin) aikana asuin saaressa yhteensä pari kuukautta. Kolme vuotta ”Hailuodon keskiaika” -projekti antoi minulle työtä ja toimeentulon: tänään saaren läpi ajaessa tienviitat, kylien nimet, talojen nimet (Trupukka, Kniivilä, Prokko, Sumpun tie, Pöllänlahti, … ) toivat muistoja, eikä varmaan vähiten siksi, että olin tutkimusapulaisena esimiehen tehdessä Hailuodon paikan- ja talonnimistä tutkimustaan.

Autoradiossa vielä soi Nostalgia-kanava ja Petri & Petterson Bras ”Maalaismaisemaa”, Tom Jonesia, ties mitä… olin oikeasti jossain menneessä. Sikäli ehkä hyvä ”muudi” kun oli tehtävänä ääneenkin muistella menneitä.

Kun päästiin Marjaniemeen, markkinameininkiä oli. Muitakin kuin vain metrilakun ja käristemakkaroiden myyjiä. Ja vain häivähdyksenomaisesti saatoin kuvitella, millaista olisi ollut jos olisi satanut vettä, jopa räntää, tuullut tuhottomasti, kuten näillä kinkereillä kuulemma usein tapana on. Mutta tänään oli kymmenisen astetta lämmintä, ja ihan tyven. Tuttuja keskikoulu- ja lukioajoilta, blogiystäviä (kiitos kutsusta, mehän saatamme joskus tullakin!! ;)) ja luotolaisia, jotka minä tunsin näöltä, he eivät minua 30 vuoden jälkeen, – hassua, eikö? 🙂

Hailuodossa on oma perinneneuleensa: tikkuri eli luotolainen. Sana tulee ruotsista ´stickat tröja´ eli neulottu villapaita. Tunnusmerkkinä sille on, että miehustaa koristaa pienistä neliöistä koostuva ”rikuli”. Villapusero on mielestäni kovin kaunis, eikä paljon puuttunut että olisin jo Tahvolle sellaisen ostanut.

Keikkapalkkiooni kuului lohisoppa. Enpä muista, milloin olisi näillä leveysasteilla syöty lokakuussa ulkona ulkona. Tänään syötiin. Soppa oli hyvää, ja aurinko paistoi. Kollega, siis ex, jolla oli esitelmävuoro minun jälkeeni, oli seurana, ehdimme tovin jutella, Pehtoori vähän enemmänkin, ja … kuinka olenkaan – tänäänkin! niin tyytyväinen, että olen pois lipastolta. Alla olevassa kuvassa se on mielestäni kiteytetty hyvin.

Niin mukava kun olikin taas edes vähän – erinomaisen epätieteellisesti – palata omiin tutkimusteemoihin (voiko makkarakupit olla tutkimusteema 😀 ), niin viime kädessä kuitenkin ei haittaa, vaikka huomenna ei tarvitse lähteä kehittelemään ideoita kärkihankkeiksi, ei pohtimaan omaa riittämistään, eikä arpomaan, mistä aloittaisin työvuoren purkamisen.

Noh, jutustelu Pekkalan Jannen kanssa meni – omasta tuntumasta ja muutamista kommenteista päätellen – ihan sujuvasti, eikä meillä ainakaan ollut mitään vaikeuksia jutustella, jos kohta ”käsikirjoitus” oli varsin löysä, mutta sellaista kai oli tilattukin. 😉 Tämä oli sellainen ”esitelmäformaatti”, johon ei paljon kokemusta ole (ehkä se kevään Pudasjärven keikka oli vähän samantyylinen).

Se, miksi ylipäätään tähän suostuin, oli se, että olisi kerrankin ”pakko” lähteä Siikamarkkinoille. Vuosikausia on aiottu. Nyt oli mentävä. Ja kyllä kannatti.

Niin, ja 180 kuvaa seitsemässä tunnissa, jonka koko turnee kesti: käytiin vielä museon pihassa ja tietysti hautausmaalla. Tulette vielä näkemään …

Niitä näitä Ruoka ja viini

Syksyllä syödään pataruokia

Kädentaito-messut, aika hyvä ilma, vapaa lauantai [milloin viimeksi on oltu lauantai kotona?], ei pakollisia menoja, – ja mitä minä teen? – Olen päivän kotona. Koko päivän sisällä. Lueskelin, opiskelin, Liguria-kuvia työstin, valikoin, tein kotitöitä ja sitten ruokaa vähän isommasti.

Ja se tuntui oikein hyvälle.

Keskiviikkona palatessa Rokuan retkeltä, kävimme Muhoksella Viskaalissa ostoksilla ja reilu kilon kimpale paistia odotti työstämistä viikonlopun päivällisruoaksi. Ja välittömästi, väistämättä ensimmäisenä tuli mieleen stifado – kreikkalainen liha-sipulipata. Se oli joskus pari vuosikymmentä sitten meillä ihan vakiosafkaa syksyisin ja talvisin, – tein silloin ja tänään ison annosksen kerralla ja pistin loput annospakkauksissa pakkaseen. Ohje on tuossa ensimmäisessä keittokirjassani ”Riemusta ruuanlaittoon”, mutta tänään vähän modistin omaa ohjettani; puolitin öljyn määrän ja osan vedestä korvasin punaviinillä. Lihaliemikin käy varmasti oikein hyvin. Alla siis päivitetty ohje.

Stifado – kreikkalainen liha-sipuli-pata

1 kg naudanpaistia
1/2 kkp öljyä
suolaa, pippuria, rosmariinia [yrttipenkissäni vielä ihan hyvinvoivaa vaikka kuinka paljon!]
1 sipuli silputtuna
1 prk tomaattimursketta
1 prk tomaattipuretta
1 laakerinlehti
1 kg pieniä sipuleita
Ainakin neljä valkosipulin kynttä
pari rkl öljyä
persiljaa

(Pienempiä olisivat saaneet sipulit olla.)

Leikkaa liha paloiksi, poista kalvot. Ruskista liha öljyssä sipulisilpun kanssa.
Lisää suola, pippuri, rosmariini, tomaattimurske ja -pure, laakerinlehti ja vettä ja/tai lihalientä tai viiniä.
Pane (leivin)uuniin (n. 2½ tuntia).
Kuori pikkusipulit, kuumenna öljy ja lisää sipulit, valkosipuli ja vähän suolaa.
Anna muhia, kunnes sipulit ovat melkein pehmeitä.
Kaada sipulit pataan lihojen sekaan. Anna hautua vielä puolisen tuntia.
Pinnalle persiljaa.

Tänään tarjosin ohra+riisirisoton ja turkkilaisesta jogurtista tehdyn tsatsiki-tyyppisen tahnan ja horiatiki-salaatin sekä maalaisleivän kesä. Lopultakin hyvin helppoa, rustiikkia, ja ihan erinomaisen hyvää pataruokaa, jotka mielestäni kuuluvat nimenomaan syksyyn.

Viininä oli eteläafrikkalainen shiraz-sangiovese Fairviewin tilalta, jossa olemme itse asiassa käyneetkin.

Viini sopi lihapadalle, ja ajattelen, että se varmasti sopii mennen tullen myös hirvipaistille, jänikselle, porolle,… kaikkinensa vaatii kuitenkin liharuokaa tai juustoja seurakseen.

Jälkkäriksi oli samaisesta, jo liki retrohenkisestä, opuksestani omenapiirakka. Kookosomenapiirakan ohjetta tuunasin siten, että lillutin omenapalaset tilkassa Uuniomenalikööriä, jollaista meillä jostain merkillisestä syystä on kaapissa pullollinen ja joka ei näy siellä kuluvan. Sitä lorauttelin myös piirakan kanssa tarjoamaani kermavaahtoon, pelitti se. 😉

Leivinuunissa valmistunut stifado oli niin mieluisa [myös syömässä olleen nuorenparin mielestä] kokemus pitkästä aikaa, että päätin tehdä lisää pataruokia, juuri siten, että loput voi pakastaa arjen tarpeisiin. Onko sinulla joku bravuuri? Mikä pataruoka teillä tehdään kerta toisensa jälkeen? – Kerro. Testaan sen ja postailen sitten oman kokemukseni siitä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Porosipsejä ja paljon muuta hyvää

Huikean kaunis lokaperjantai, jolloin tein pitkän lenkin, aurinko ja tyven vei aina vain eteenpäin.

Illansuussa junalle: Ylivieskaan lähdettin. Taas. Ravintola pikkuVELIn kutsu oli kuulunut. Matkakokoushan se oli. Kokous ei käynyt rasitteeksi … ja parasta oli tietysti, että pääsimme illastamaan.

Eikä pikkuVELI pettänyt nytkään.

Nyt junassa paluumatkalla. Laittelen huomenissa kuvia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässäpä niitä nyt (la klo 10) olisi:

Neljän ruokalajin (+ ihana kaviaariamunen) illallinen huipentui jälkiruokaan, jossa oli toistakymmentä komponenttia. Suklaakakkua, valkosuklaamoussea, Mimmin jogurttia ja metsämarjaa. … ja tuon kakkupalasen alla vielä lakritsigrumblea! Ihan taivaallisen hyvää.

Keitto paahdetuista luomupunajuurista tarjoittiin kuten nykyisin usein näkee tehtävän:
yrtit ja tässä tapauksessa vuohenjuusto tuodaan ensin lautasella, ja höyryävä keitto kaadetaan sitten päälle.

Ja kuten tulin eilen ääneen todenneeksi (hyvin asiantuntemattomin sanakääntein): ei ollut mikään lällärisoppa.

Oli syksyistä, täyteläistä keittoa, jossa oli sopivasti särmää.

Pääruokana oli ilokseni kuhaa.

Ja lisukkaista on erikseen mainittava piilossa oleva sipuli. On sipuleita ja on Sipuleita confit. 🙂

Ja pääruoan jälkeen puolukkasorbee ja puolukkamysliä, joka oli ihan tavattoman hyvää.

Postauksen otsikossa on ”porosipsejä”. Paistinkääntäjät kun ovat reissussa niin yömyssyjen kanssa junan ravintolavaunussa ei nautita suolapähkinöitä tai Pringlesejä vaan porosipsejä.

Tällainen pussi löytyi yhden seurueemme jäsenen repusta. Erinomaisia olivat. Laplands hotelleissa näihin pääset tutustumaan; suosittelenpa niitäkin.

Ja pikkuVELIä Ylivieskassa.

Italia Ruoka ja viini

Cucina Italiana – Ligurian reissun ruokamuistoja

Tällä Italian matkalla (19. – 26.9.2015), joka oli kai viidestoista reissu, joka kokonaan tai osittain suuntautui saapasmaahan, ei enää tullut koettua mitään erityisiä uusia tuttavuuksia, eikä ligurialaiseen keittiöön tullut erityisesti perehdyttyä. Päivät oltiin vuorilla, metsissä, rannikon patikkapoluilla ja iltaisin menimme syömään sinne, minne meidät vietiin.

Mutta tässä tuokiokuvia, satunnaisia havaintoja viikon varrelta.

Espresso.
Missään muualla se ei ole samanlaista kuin Italiassa.

Milanossa, joka ei edes ole merenrantakaupunki, söin ehkä elämäni parhaan äyriäispastan.

Huoltoasemilla myydään oliiviöljyä ja moottoriöljyä, yhtä isoissa kanistereissa molempia.

Öylättipastaa. En ole koskaan maistanut, – ostin kotiin pussillisen testattavaksi.

TEMA-matkojen vaellusmatkoihin kuuluu, että opas ostaa aamulla monta kassillista hedelmiä, vihanneksia, leikkeleitä, paikallisia juustoja ja tahnoja, säilykkeitä, vähän viiniä, leipää ja/tai focacciaa ja sitten eväät jaetaan kaikkien reppuihin ennenkuin poluille lähdetään. Kun on lounaan aika, tehdään yhdessä lounasbuffet. Piknik on hyvä systeemi. Erinomaisen hyvä.

Ei ihan joka ilta syödä yhdessä, mutta patikkaviikon maanantaina La Speziassa kävelimme koko porukka pieneen trattoriaan, jossa oli kiitettävän paljon paikallisia, …

ja antipastoksiksi bruchetta, joka oli erinomaisen mehevää, maukasta.

Me kaikki söimme primoksi simpukka-pastaa. Hyväähän sekin oli, mutta syyttävä sormi juuri sen suuntaan osoitti keskiviikkona – jolloin neljä viidesosaa ”gruppo finlandesesta” oli vatsataudin kourissa.

Trattorian isäntä osasi ottaa yleisönsä
(taustalla taulu Manarolosta, jonne menimme seuraavana aamuna).

Täytetyt muscalit olivat to-del-la hyviä. Simpukoista pitämättömätkin kehuivat.

Jossain (Manarolossako?) sattui kohdalle tällainen ravintolakyltti: Pirun viinitupa. Emme piipahtaneet.

Le Cinqua Terressä lounaan nautimme kaksistaan Cornigliassa. Siinä melkein meren aalloissa Insalata Caprece. Eikä noita tomaatteja parempia ole!!

Tiistai-iltana ei ollut järjestettyä illallista, ja me löysimme puolivahingossa tämän:

Fine-dining kalaravintola, jossa edelleen simpukat ja merenelävät maistuivat, ja varsin edulliseen hintaan.

Ja kuinkas ollakkaan: yhtäkkiä hoksaamme seinällä käädyt! Tämä on rotissööriravintola (pikkuisen tupisen, että minun jäsenkorttini on hotellissa!!).

Joka tapauksessa tämänkin kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Liguria on merenrannalla ja että merenelävät on se ”juttu”.

Tämä kattaus on patikkaviikon keskiviikolta! Meille oli järjestetty yllätys: vuorilla oli valmiina lasagnea, villisikaa (jonka moni maistanut mainitsi mauttomaksi, sitkeäksi), fritti-salvian lehtiä…

Pystyin kuvaamaan, mutta sen jälkeen minäkin olin osa tätä porukkaa…

Niin siinä vain kävi, että Italiassa iski mahatauti: melkein koko gruppomme poti tautia koko keskiviikon. Mekin.

Ja mikä surullisinta: juuri tuolle päivälle oli ehdolla hienot viinin ja makupalojen maistiaiset LVNAEn enotecassa.

Yläkuvassa terveiden pöytä.

Torstaina me kaikki olimme taas valmiita pranzolle ~lounas korkealla, aamupäivän patikan jälkeen maistui. Paikallista, rustiikkia ruokaa yhdessä kannettuna, katettuna ja nautittuna oli hyvä yhdistelmä.

”La Ultima Cena” ~ viimeinen illallinen. Tällä(kin) lomalla ruoan nauttimisessa yhteisöllisyys oli enemmän kuin yksikään annos, jonka nautimme. Mikä lienee italialaisen keittiön peruspilareista….

Liikkuminen Niitä näitä Valokuvaus

Retkipäivä Rokualle

Tämänhän halusin nähdä. Syvyydenkaivo! Se kuulostaa jotenkin jännittävältä. Näin viitan ja kartassa merkinnän heinäkuisella kesäkuvaretkelläni, kun pienin tovin Rokualla viivähdin, vähän opastuskeskus Supan ympäristössä pyörin. Ajattelin silloin, että tulemmepa Pehtoorin kanssa syksyllä Rokualle sieneen ja samalla käydään tuo jännän kuuloinen paikka katsomassa. Ja onko ehditty? Tuliko sieneen lähdettyä? – No eipä ole saatu aikaiseksi, en muistanut, merkillisen touhukasta on syyskuukin ollut.

Täksi päiväksi sitten oli sovittu, että tehdään päivän patikkareissu Rokualle ja mennään katsomaan, mikä on syvyydenkaivo. Se on suppa.

Menimme ja palasimme vähän monimutkaisemmin kuin viitan osoittama kolme kilometriä suuntaansa. Itse asiassa päivän kokonaispituudeksi Pehtoorin aktiivimittari näytti 14 kilometriä. Ja kannattiko ensin ajaa Oulusta Rokualle (about 80 km? – siis tunti), ja sitten kävellä eräskin mäki ylös ja alas jotta näkisi moisen supan. Tässä se nyt on!

Suo kuin suo.

Ja suunnilleen koko Rokualla ainoa paikka, johon ei paistanut aurinko! Mutta tässäkin päti vanha hyvä viisaus: ”Älä vain varro perille pääsyä, nauti matkalla olosta!” Ja kyllä me nautimmekin.

Rokuan maastot havaitsimme mitä mainioimmiksi patikointiin: polut kurkivat järvien rantamia, läpi kauniiden harmaiden jäkäläkankaiden, suorien, ylväiden mäntyjen katveessa. Aurinko paistoi koko viisituntisen retkemme ajan, oli ihan tyven, eikä muita vaeltajia häiriöksi asti (näimmekö neljä ihmistä poluilla, vai kuusi? – vrt. Cinque Terren ruuhkaiset patikkareitit). Polut olivat tasaisia, ei juurakoita, ei rakkaa, ei irtokiviä tai -soraa vaan pehmeitä, männynneulasten peittämiä polkuja tai kauniita metsäautoteitä.

Klikkaa ihmeessä kuvat isommiksi.

Aamukymmenen jälkeen polulle lähtiessämme oli vielä pakkasta, eikä iltapäivän auringossakaan noussut yli +5 C, mutta oli vaikea uskoa, että on lokakuu. Ja minulle vielä vaikeampaa, että on keskiviikko: vastaanotto- ja koulutusneuvoston kokouspäivä!

Kun tulimme Saarisen laavulle, oli sopivasti lounasaika ja meillä makkarat ja tulentekovehkeet mukana.

Aikamme tulisteltuamme, vaellus jatkui.

Järvien välistä reitti jatkui, jatkui aina vain kauniimpana.

Puolikolmelta istahdimme tyytyväisinä autoon, ja palailimme kotiin. Muhoksella pysähdyimme Viskaalin-tilalla ja puodissa, täksi päiväksi ja viikonlopuksi lihapaketit.

Nyt on raukea olo. Posket punaiset. Mutta ehkäpä minäkin suuntaan vielä tänä iltana kuvaamaan revontulia kuten Juniori on jo pari iltayötä tehnyt. Ja kuten useimmat ”vattilaisetkin” (= VAT12 – valokuvauskoulutusporukka) taitavat tehdä.

Rokualle mennään toistekin.