Joulun etkot jatkuu … joulusta jo etukäteen nauttien paljosta hyvästä.
Tänään Kempeleessä joulumarkkinat. Ajelin sinne aamupäivällä, – ja kuinka kaukana Kempele onkaan!! Kesällä ajelin sinne pyörällä harva se viikko, ainakin joka toinen viikko joko/tai hautuumaalle toviksi tai kauppakeskus Zeppelinin Robert´s Coffeen lounaskahville. Tänään autolla tuntui, että matka on hyvinkin pitkä (oikeasti 20 km suuntaansa). Mutta kannatti tänäänkin autolla ajella.
Paikan päällä oli paljon käsityöläisiä, leipureita, leirikoululaisia, yhdistyksiä, seuroja … huolimatta hyytävän kylmästä tuulesta ja pakkasesta (enemmän kuin – 10 C) paikalla oli paljon väkeä.
Kalapuohista ostin meidän tämän päivän sapuskaksi siika- ja ahvenpihvejä, toisesta puodista lisäksi yhden koristellun katuharjan, josta sain ideaa ja vinkkiä mökin harjojen maalaukseen sekä kolmannesta kojusta pienen tonttuoven. Mökillekin sellainen tarvitaan. Luonnollisesti. Riddareita, saaristolaisleipiä, joulukortteja, joulukakkuja en kotiin tuonut; niitä syntyy täällä ihan omin avuin. 🙂
Iltapäivällä meillä oli Pehtoorin kanssa talkoot: lanttu- ja porkkanalaatikot, jouluruukkuvuoat ovat nyt pakastamista vaille valmiit. Leivinuunin lämmössä niistä tulee niiiin hyviä.
Otsikkokuva aamuselta. Ennen kuin ajelin Kempeleeseen kävin kameran kanssa kaupungilla. Etsimässä täysikuuta linssin eteen. Näin sen kotipihalla lähtiessäni, mutta missään en sitä kaupungilla nähnyt. Taivas kuitenkin huikean värinen. Ihan sävy sävyyn lyseon, tuomiokirkon ja kolmiotalon kanssa.
Siinähän se on ilta kulunut. Kimpassa etsittiin kuvaa, jonka me molemmat varmasti muistamme otetuksi: tavoitteena löytää tänä Pyhä Lucian päivänä kuva, jonka otin kirkossa/museossa Andalusian reissulla – vai sittenkin Veronassa? – Kuvassa on naisen käsi, jonka päällä tarjottimella on kaksi silmää. Melkein vastenmielinen näky, mutta on legendan kuvitusta, jollaista (keskiaikaisissa ja myöhemmissäkin) kirkoissa on paljonkin. Marttyyrikuoleman kärsineen, silmänsä menettäneen Lucian tarinaa, tarua, pyhimyslegendaa on pian jo 2000 vuotta kerrottu. Lucia kärsi marttyyrikuoleman Sisiliassa 13.12.304.
Lucia (lat. lux ~valo) kuoli kristittyjen vainoissa vuonna 310. Vanhempansa olivat sopineet hänen avioliitostaan, mutta Lucia antoikin rukkaset sulhaselle ja päätti sen sijaan ryhtyä Kristuksen morsiameksi. Katkera sulhaskandidaatti kosti, ja järjesti niin, että keisarin armeijan voimalla Lucia pakotettiin ilotaloon töihin. Mutta Lucia jähmettyikin paikoilleen, eikä pyhää neitsyttä saatu liikahtamaan, ei edes kuumalla öljyllä. Marttyyrin silmät puhkaistiin, mutta turhaan, legendan mukaan hänelle kasvoi aina uudet näkevät silmät [mikä selittää sen, että Lucia on sokeiden pyhimys]. Kun kirkkotaiteessa näkyy nainen, jolla on kädessään tarjotin, jossa on silmät, on kyse Luciasta.
Skandinaavisen Lucia-juhlan tarina pohjautuu sisilialaiseen legendaan, mutta täällä Pohjolassa Lucia on ennen kaikkea valon tuoja.
Kuvaa ei löydy! Mutta meillä oli lasilliset madeiraa, Santa Luciaa telkkarin ääressä.
Edelleen La Promesa on jokapäiväinen viihteemme, nyt on kyllä kerrassaan dramaattiset jaksot menossa. Niin dramaattiset, että meillä menee osa katselukokemusta siihen, että mietimme, miten kuvaukset, lavastukset, näyttelijäsuoritukset, roolijaot yms. on toteutettu ja miten käsikirjoitus jatkuu. Onko Manuel sittenkin pahis? Ja kuinka loistavaa näyttelijäsuoritusta Cruz edelleen tekee! Ja kuinka sarjassa aikamääreet, ajan syklinen ja lineaarinen kulku ovat hyvinkin ailahtelevia.
Tietysti meitä ilahdutti toissa viikolla tullut tieto, että sarja on saanut Emmy-palkinnon, minkä seurauksena kymmeniä jaksoja on luvassa lisää. Kaikkea sitä, sanon minä! Mutta on osattava iloita arjen jutuista!
Tämä oli nyt VARMASTI viimeinen kuvauskeikka. Melko varmasti. 😅 Asiakas oli sellainen, jolle olen tehnyt kuvauksia ennenkin, yhden aika isonkin projektin, joten aattelin, että voinhan minä vielä. Perhe kyllä jo nauraa tälle mun vetkuttelulle tämän firmani lopettamisen alasajon kanssa. Mutta kyllä tämä tästä hiipuu.
Kuvaus ja kuvaeditointi, jota jäi kyllä huomisellekin ihan kylliksi, olivat hyvä syy vältellä lenkille lähtemistä. Tänään oli hyytävä pohjoinen ilmavirtaus ja kylmä tuuli, joten ei ollutkaan mitään intoa ulkoiluun. Eilen aamusella ei ihan niin paha, ja silloin oli aika pitkään lenkkiin Meri-Toppilan ”teletappikukkuloilla”, merenrannassa. Valo ja lumeton maisema olivat jotenkin maagisia, kaikkea muuta kuin jouluisia. Klikkaamalla kuvat suurenevat.
Joulun aika on hyvää. Useimmiten. Ja varsinkin tässä elämän vaiheessa kun jouluajasta voi nauttia pitkään, jo paljon ennen joulua. Niin kuin tänäänkin.
Olimme Pehtoorin kanssa joulutunnelmissa Sinfoniassa ja konsertissa.
Sinfonia on uusi italialainen ravintola Oulussa Kirkkokadulla (Crecianin vieressä). Varasin sinne pöydän neljäksi: onneksi varasin, ei sinne olisi ilman varausta päässytkään. Kävimme siellä ennen konserttiin menoa. Konserttikin oli kirkkokadulla: Tuomiokirkossa oli Jarkko Aholan ”Jouluntähti” -konsertti.
Pehtoorihan tykkää katsella telkkarista suunnilleen kaikki mahdolliset (suomalaiset) musiikkiohjelmat ja suomalaisartistien konsertit, joten ostin hänelle lipun vähän kuin joululahjaksi. Ja koskapa minä olen jo monta vuotta tykännyt Aholan joulumusiikista – jopa enemmän kuin Three Tenorseista, Tapani Kansasta tai Andrea Botticellista, niin mielelläni lähdin aveciksi. 🙂
Oi, että. Olipa vaikuttavaa. Vielä vaikuttavampaa kuin osasimme odottaa. Tuomiokirkon akustiikka ja kirkon täysi muita kuulijoita (1500 henkeä) tekivät osaltaan konsertista hienon. Välillä silmät kiinni ja kyynelissäkin kuuntelín: Adagio, Jouluyö, Walking in the Air…. Korkealta, kirkkaasti ja kovaa!
Ja entäs Sinfonia! Se ei ole mikään tavis pizzeria, enemmänkin trattoria tai ristorante. Listalla toki on pizzoja, mutta myös muita italialaisen keittiön klassikkoruokia: antipastit (leikkeleitä), primit (insalata mistot, pastat ja risotot), muutamia secondoja (lihaa ja kalaa) ja dolcet. Me valitsimme tattirisoton ja prosciuttosalaatin. Molemmat olimme tyytyväisiä. Pehtoori söi jälkkäriksi suklaakakkua ja gelatoa, minä vaniljapannacottan. Perushyviä nekin. Viinilista on oikeinkin laadukkaan oloinen, viinejä lähes kaikista Italian maakunnista. Lasilliset otimme ja varsinkin minun Baroloni oli niin hyvä, että päätin ostaa sellaista jouluaatoksi porolle kaveriksi. Ravintolamiljöö on tyylikäs, vähän turhankin tumma. Kaikkinensa tervetullut lisä oululaiseen ravintolamaailmaan.
Ohjeet: Esilämmitä uuni 200 °C:seen Leikkaa punajuuret viipaleiksi ja ripottele päälle oliiviöljyä, (hunajaa) ja suolaa. Asettele punajuuret ja porkkanat uunipellille yhdeksi kerrokseksi. Paista 30 minuuttia tai kunnes juurekset ovat paahtuneet ja karamellisoituneet.
Vatkaa pienessä kulhossa oliiviöljy, valkoviinietikka, hunaja, jauhettu valkosipuli, rosmariini ja ripaus suolaa.
Kokoa salaatti: Kun vihannekset ovat kypsiä, anna niiden jäähtyä hieman. Asettele rucolaa tai vihreää salaattia tarjoiluastian pohjalle, päälle juurekset. Valuta kastike salaatin päälle, lisää burratajuustoa ja pistaasirouhetta.
Etsin tänään punajuuripeston ohjetta (viime viikolla sellaista sain ystävän luona, ja tykästyin paljon. Löysinkin ohjeen, mutta ennen kuin ehdin hankkia sitä varten ainekset, näin Instassa Ellen Jokikunnaksen ohjeen yllä mainittuun salaattiin. Siispä meillä olikin sitä tänään. Ja pidin kovasti.
Jokikunnasta olen seuraillut Instassa aika aktiivisesti viime kevättalvesta asti. Siitä asti kun alkoi hänen ja miehensä ohjelma Unelmia Italiassa. Sehän olikin ihan mukava ohjelma. Ja siinäkin, kuten aiemmin satunnaisesti lehtien palstoilla, pariskunnan lapsettomuusvuodet ja pitkittynyt adoptioprosessi tuli esille, ja koskettikin. Ja kyllähän kyynelehdin, kun näin isänpäivänä netissä kuvan, jossa Ellen ja Jari olivat Manilassa – ja heillä oma poika! Aika harvojen julkkisten elämänmeno on näin koskettanut.
Mutta siis: salaatti sopii varmasti joulunpyhien pöytään lisukkeeksi esim/vaikka rosollin sijaan tai lounaaksi vuodenvaiheen jotenkin poikkeuksellisen monilta tuntuvina viikonloppuina. [Olipa selkeästi ilmaistu!! Tarkoitan että vaikka ennen tai joulun jälkeen. 😅]
Tänään olin jouluostoksilla kaupungilla. Perheessä melkein kaikki ovat ilmoittaneet, että eivät halua lahjoja, vaan että vietetään paketitonta joulua.
Periaatteessa sopii minulle ihan hyvin, muttaku. Kun marraskuussa tästä keskusteltiin, totesin, että puolet lahjoista on jo neulottu, langat kaikkiin hankittu, että samoin kalenterit myös perheenjäsenille tilattu, että lastenlapsille ostan ihan varmasti sekä pehmeitä että kovia paketteja, että tradition mukaisesti ainakin joulun tienoon hyvin syöminen ja juhlalliset juomat päivällisten yhteydessä kuuluvat minun jouluuni ja sen valmisteluun, niin ei kukaan sitten kieltänytkään. 🤶 Ymmärsivät, että ruoalla rakastaminen on edelleen mun juttu ja minullehan on ilo saada lahjoa; on ilo ilahduttaa ja antaa jotain mukavaa, omaa, hemmottelevaa, luettavaa, syötävää. Siispä tänään muksujen lahjoja – ja muutamia muitakin 🤫 – hankkimassa.
Joulureseptejä-harjoitussivu syntyi jokunen viikko sitten kun aloitin Word Press-sisällönhallintajärjestelmä -kurssin. Menin kurssille mm. siksi, että oppisin uutta, erityisesti käyttämään WP-alustan uusia toimintoja ja ominaisuuksia. Perusteet ovat olleet hallinnassa jo vuosikausia. Kolmen viikon kurssi ei nyt ollut ihan sitä mitä odotin, – monestakaan syystä. Mutta menemättä niihin tarkemmin totean, että kunnianhimoinen aikeeni tehdä tuosta harjoitussivusta ”sivuhaara” blogiin, ehkä jonkinlainen nettikeittokirja, jää nyt toteutumatta.
Jatkan siis entiseen malliin blogin pitämistä tavalla, jossa on ruoanlaittoa, patikkaretkiä, juttuja päivieni kulusta, edelleen jaan jotain vinkkejä hyviksi havaituista liikkeistä, neuleista, tapahtumista etc. ja kaikenmoiset tarinat ovat entiseen tapaan suloisessa, satunnaisessa sekamelskassa ryyditettynä valokuvilla päivieni ja matkojeni varrelta.
Jotain uutta mm. julkaisemisen sujuvoittamiseksi sentään opin ja vähän uusia välineitä sain käyttööni, joten ei kurssiin käytetty aika ja raha ihan hukkaan mennyt. Silti kyllä turhautti, vähän. Mutta se siitä.
Joulureseptejä kuitenkin olen ehtinyt hakea omista arkistoista, uusista keittokirjoista ja netistä, ja koska en niitä tuonne jouluresepti-sivulle laittelekaan, niin tiputtelen tänne blogiini.
Yksi sellainen on Hillajäädyke ja suolakaramellikastike
Ohje Paseeraa marjat (tai käytä valmista Lapin jängän kivetöntä hillasosetta) Erottele kananmunan keltuaiset ja valkuaiset. Vatkaa keltuaiset ja tomusokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää vaahdon joukkoon marjasose. Vaahdota kerma toisessa kulhossa pehmeäksi vaahdoksi. Yhdistä vaahdot. Vatkaa valkuaiset napakaksi vaahdoksi puhtaassa kulhossa ja nostele varovasti valkuainen jäädykemassan sekaan. Kaada massa noin litran vetoiseen vuokaan, kääri kelmuun ja jäädytä pakastimessa vähintään neljä tuntia, mielellään yön yli.
Ota jäädyke noin puoli tuntia ennen tarjoilua jääkaappiin sulamaan.
Jäädykkkeen voit tarjota valmiin kinuskikastikkeen kanssa tai lämmittää purkillisen kondentoitua maitoa ja lisätä sen joukkoon suolakiteitä tai tehdä itse suolakaramellikastikkeen.
Suolakaramellikastike 2 1/2 dl sokeria 100 g voita 1 1/2 dl kuohukermaa 3/4 tl maldon- tai karkeaa merisuolaa
Mittaa kaikki kastikkeen ainekset valmiiksi. Kaada sokeri pinnoitetulle pannulle. Anna sokerin lämmetä keskilämmöllä, ja liikuttele sitä välillä puuhaarukalla.
Kun sokeri alkaa sulaa, pienennä lämpöä ja sekoita sokeria koko ajan puuhaarukalla. Sokeri ei saa palaa. Tavoitteena on toffeen tai konjakin värinen, paahtunut sokeri. Lisää voi parissa, kolmessa erässä. Sekoittele vispilällä voi ja paahdettu sokeri sekaisin. Kun seos on tasainen, ota pannu pois hellalta ja lisää vähitellen joukkoon kerma. Sekoita koko ajan. Jos kastikkeeseen tulee paukkuja, voit lämmittää kastiketta varovasti pienellä lämmöllä. Lisää lopuksi kastikkeeseen suola ja anna kastikkeen jäähtyä huoneenlämmössä. Säilytä kastike jääkaapissa. Voit lämmittää kastiketta halutessasi hieman ennen jäädykkeen tarjoilua.
Toinen meillä 90-luvulla usein tarjolla ollut hillaherkku on VALKOSUKLAAHILLAKAKKU
150 g voita 1½ dl sokera 1½ vaniljasokeria 3 munaa 100 g valkosuklaata (Valhrona tai Panda) 2½ dl vehnäjauhoja 2 rkl konjakkia tai sitruunamehua Kuorrutus ½ dl kermaa 100 g valkosuklaata
Vatkaa rasva ja sokerit vaahdoksi, ja lisää munat yksitellen. Sekoita karkeaksi pilkottu suklaarouha huihin kuiviin aineksiin ja sekoita taikinaan, lisää neste. Kaada taikina voideltuun jauhotettuun vuokaan. Paista 175-asteisessa uunissa noin puoli tuntia. Jäähdytä.
Kuorrutusta vasrten pilko suklaa kulhoon, kiehauta kerma ja kaada suklaan päälle. Levitä kuorrutus kakulle. Tarjoile hillojen kera (tai ilman).
Otsikkokuvan hillaresepteihin sopiva väritys on tämänpäiväisen iltapäivälenkin varrelta!
Olihan puuron lisäksi kaikenmoista muutakin, ehkä vähän liikaa makeaa, mutta niinhän sitä on tapana joulun pienissäkin juhlahetkissä. Ja parasta, että oli ihan rauhallinen pyhäaamu yhdessä. Joulua voi viettää jo odotellessa, ja sekin tuntuu hyvälle. Pieni kutkutus, mutta toisaalta rauha.
Apsullehan se tuli manteli puurosta: ei aio mennä naimisiin tänä vuonna. 🙂 Hedelmärahka oli minulle parasta, lapsille ei tarpeeksi makeaa. 🙂
Toissapäiväisen lakkajäädykkeen reseptin kirjoittelen vielä illan päälle, viimeistään aamusella… Sitä voin kyllä suositella joulupöytäänkin.
Muutoin päivä on mennyt joululahjaneuleiden parissa. Muutaman viimeistelyssä, yhden kaarroke vielä kokonaan tekemättä, mutta sekin nyt jo kunnolla alulla.
Hyvä päivä tänään. Eikä vähäisin syy siihe ole se, että pitkästä aikaa olen nukkunut sen, mitä tarvitsen = kahdeksan tuntia. Olkoonkin, että tunnen nähneeni vain painajaisia. Mutta ne olivat unia – ja minä nukuin!
Päivään olin aatellut kuvaeditointia (ja reseptiikkaa) kuluneen viikon varrelta, mutta meni sitten kuitenkin nettikaupoilla, kävellessä, perhechatissa (montakohan kymmentä viestiä yhden sun toisen kombinaation parissa, joulujuttuja ja muuta).
Iltapäivään meni ennen kuin sain lähdetyksi ulos. Theodorin puistossa oli tänään joulutapahtuma, ja koskapa tämä puisto on hyvinkin kävelymatkan päässä meiltä, valitsin sen tepastelun kohteeksi.
Aika jännä, että tämä Theodorin puisto on tullut tietoisuuteeni vasta muutama viikko sitten, vaikka olen ihan sen kupeessa syntynyt, sen läpi ja reunoilla lenkkeillyt ja hiihtänytkin 80-luvun alussa, viime vuosina pyöräillyt sen läpi liki päiväittäin, siellä aika paljon kuvaillutkin … Mutta nyt vasta tiedän, että sen nimi on Theodorin puisto.
Theodorin puisto on Tuiranpuiston vieressä, Tuiran terveyskeskuksen ’takana’, ihan lähellä Toivoniemeä, jossa reilun puolenkymmentä vuotta ehdittiin asuakin. Se on ns. kuurojen kodin ympärillä ja siellä oli tänään taidenäyttelyitä, leipomo avoinna, käsityöpuotien avoimet ovet jne.
Mm. Petra Kaminen Mosherin teoksia katselin, ja tämä alla oleva pysäytti: siihen on kiteytetty Oulun murteen ydin. Ei niin kaunista ole kotimurre.
En ostanut taidetta, en koruja, en käsitöitä, mutta leipomo Ryytin hapanjuurileipä mahtui pikkureppuuni oikein hyvin. Ja lämmin leipä tuoksui koko paluumatkan herkullisesti.
Kotiin palattua eilisen rääppiäisiä ja leipää meille kahdelle. Ja teinpä meille ”lauantaidrinksut”. Kesältä jääneen Aperol-pullollisen loput jalostin talvi-aprerol-spritziksi.
Olin jo viikolla laittanut pakkaseen jäätymään jääpaloja, joissa oli appelsiineja, rosmariinia ja tähtianista. Sitten vain lasiin 8 cl Aperolia, 20 cl kuohuviiniä, 5 – 10 cl kuplavettä, appelsiinipalasia ja em. jääpaloja. Hyväähän siitä tuli. Kun juoma oli ollut pidemmänkin tovin lasissa alkoi jäätyneestä tähtianiksesta irrota mukavasti makua. Siis kannattaa varmastikin upottaa yksi tähtianis aperoliin jo edellisenä iltana, tulee joulun makua. Luulisin.
Ja kun on kova ikävä ja halu nähdä muksuja ’koko ajan’, keksin kutsua heidät huomenaamulle ”perhebrunssille”. Niinpä olen tässä jouluwienereitä leiponut ja pöytää jo kattanut. Riisipuuroa siis jo huomenna!
On ollut touhun ja tekemisen päivä, yhdessäolon ja juhlan päivä.
Aamupäivä meni valmistellessa, ruokaa tehdessä (huomenna sitten kuvia ja reseptiikkaakin), lenkillä, ja jo kahdelta tuli pikkujouluväki: Juniori, Miniä, Apsu ja Eepi! Kaikenmoista ohjelmaahan meillä oli, mutta The Juttu oli jo perinteinen piparien koristelukilpailu. Palaan ehkä huomenna asiaan – tämänkin jutun osalta.
Ja iltahan on mennyt tietysti Linnan juhlia katsellessa.
Elellessä rauhassa. Kiitollisena.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kun joka vuosi täällä blogissa on uusia lukijoita ja kun joka vuosi yksi luetuimmista postauksistani on artikkelikolumnini jossa on itsenäisyyspäiväkynttilöiden merkitys ja selitys niille, niin varmuuden vuoksi tässä taas linkki tuohon: Itsenäisyyspäivän kaksi kynttilää
Tänään me pitkästä aikaa sytytettiin ne Apsun kanssa yhdessä.
Nauttineet pitkän menun herkuista (kaikki oli hyvää, moni herkullista, jopa poltettu kerma!! ja jouluhalko ja … kaikki) , nauraneet. Ehkä vähän kyyneleitäkin oli illassa, ikävä ainakin oli, jutelleet, muistelleet, katselleet vanhoja kuvia. Paljon hyvää tässäkin päivässä.
