Reija

Italialainen joulupäivällinen

Ennen en pitänyt sunnuntaipäivistä, tai siis siitä, että ne loppuivat aina kesken. Tylysti päättyivät siihen, että oli kaiveltava työpapereita esille, orientoiduttava alkavaan viikkoon, tehtävä juttuja ”alta pois” ja kun vielä maanantai oli kandiseminaarin päivä, oli joko valmisteltava opetusta tai luettava opinnäytetöitä. Nykyisin sunnuntait ovat oikein mukavia päiviä. Sunnuntait ovat ruoanlaittopäiviä, tavallista paremman ruoan kokkaamiseen sopivia päiviä. Niin tänäänkin.

Ja sunnuntait ovat ´aina´ olleet lenkkipäiviä. Huolimatta siitä, että pakkasta oli reilustikin toistakymmentä astetta ja edelleen tuuli pohjoisesta, joskin paljon huomaamattomampi kuin eilen, lähdin ulos. Eihän se aurinko näillä leveysasteilla puolenpäivän aikaan kovin korkealla ole, mutta komeasti se Tervaporvarin puiston rannalla ja Kuusisaaren takaa paistoi, ja enää reilu viikko, niin päivä jo pitenee.

Kotiin palattua oli aika ryhtyä kokkaamaan. Oli leppoisaa tehdä kaikkea uutta, omia viritelmiä ja muiden reseptejä mukailla. Ideana oli tehdä jouluruokaa italialaisella twistillä.

Eturuokana ihan taivaallisen hyvä, ei-niin-erityisen-vähäkalorinen 😉 risotto, prosciuttolla yms. täytetty possun sisäfile ja aurinkokuivattutomaatti-salaatti. Ja jälkkäriksi pipari-tiramisu (oikeastaan enemmänkin pappilan hätävara).

Risotto-ohjeen perusta on Risto Mikkolan reseptiikkaa, mutta hänen muutaman vuoden takainen ohjeensa, joka netissä on ainakin kymmenessä eri paikassa, on sellainen ammattilaisten resepti, jossa mittayksikkönä on grammat, ihan kuin jotain olisi leipomassa. Eikä se minulle oikein sovi. Ruoanlaitossa olen suurpiirteinen, ruokalusikalliset ja kappaleet ovat minulle parempia mittayksiöitä kuin grammat. Sitä paitsi muuttelin ohjetta vähäsen (mm. vaihdoin kuohukerman ruokakermaan, ja tuorejuustoa laitoin vähemmän, – vieläkin voisi vähentää… varsinkin jollei ole ihan juhlaruokien juhlaruoka kyseessä.)

Porkkanarisotto

Risottopohja:

2 sipulia hienonnettuna
400 g risottoriisiä (Arborio)
2 hienonnettua valkosipulinkynttä
3 rkl rypsiöljyä
3 timjaminoksaa
500 g vettä
400 g porkkanamehua
2 kasvis- tai kanaliemifondia

Laita kattilaan vesi, porkkananmehu ja liemikuutiot, kiehauta ja sekoita niin, että kuutiot sulavat.Paista sipulia ja valkosipulia kevyesti öljyssä, lisää risottoriisi ja kuullota kevyesti. Lisää kiehautettu liemi, keitä noin 15 minuuttia tai kunnes on al dente ja jätä sitten jäähtymään.

Porkkanarisoton valmistus:

1 risottopohja
2 dl ruokakermaa
150 g tuorejuustoa (esim. Philadelphia)
1 dl porkkanamehua
2 isoa porkkanaa kuutioina
1 dl raastettua parmesanjuustoa
1 rkl hienonnettua ruohosipulia
suolaa, sokeria ja mustapippurirouhetta

Laita risottopohja kattilaan, lisää nesteet ja lämmitä varovasti. Lisää muut aineet, kuumenna, mausta ja tarjoile.

Se on siinä ja siinä teenkö jouluksi porkkanalaatikkoa vai tätä! Me kaikki tykättiin ihan hurjan paljon. Apsukin sanoi ´nams´. 😉

Ja sen kanssa possun sisäfilettä. Tein kaksi, eikä niistä paljon jäänyt (nuoripari on aina mielellään syönyt lihaa… 😉 ).

Porsaansisäfileet italialialaisittain

2 viljaporsaan sisäfilettä
1 pkt prosciuttoa
pieni prk punaista pestoa
timjamia
pippuria, suolaa
aurinkokuivattujen tomaattien säilöntäöljy

Poista fileistä kalvot, ja leikkaa fileet pituussuunnassa auki. Levitä pestoa fileen sisäpinnalle, laita päälle prosciuttoviipaleet ja sulje fileet narulla tai cocktail-tikuilla. Pippuroi ja suolaa pinta (toiseen laitoin pinnalle myös peperoncinoa), sivele myös pinnalle pestoa ja sitten vielä kiedo loput prosciuttot fileiden ympärille. Kaiken päälle salaattiin menevien aurinkokuivattujen tomaattien (Lidlissä on tosi hyvä pkt) öljyinen ja yrttinen liemi.

Ja sitten uuniin. Ensin viisi minuuttia grillivastusten alla (250 C) ja sitten lämpö lasketaan 200 asteeseen, ja vuoan päälle alumiinifolio. Noin tunnin oli paketti uunissa. Kannattaa antaa levätä vähän aikaa ennen tarjolle viemistä. Porkkanarisoton kanssa sopi erinomaisen hyvin. Chianti olisi kuulunut oheen, mutta eipä nyt sellaista sattunut viinikaapissa olemaan…

Jälkkäri oli tällainen – en tarvinnut ohjetta, enkä tähänkään osaa sellaista jakaa… Mutta siis kuivattuja luumuja, sitruunarahkaa, kermaa, vaniljasokeria, piparimurua ja puolukoita.

Nyt voisi jäädä valvomaankin, odottamaan täyttyvän kuun ja revontulten kohtaamista. Voisi lähteä ilmiötä odottamaan ja kuvaamaan kuten tiedän satavarmasti muutamien koulukavereideni – sellaistenkin, joilla on huomenna työpäivä – tekevän. Voisi jäädä telkkarin ääreen kutomaan ja katsomaan kun Saara Aalto voittaa UK X-Factorin. Tai voisi takkatulen ääreen mennä lukemaan ”Akvarellit” loppuun.

Saapa nähdä. Taidan viimeisteillä vielä Japani-kuvat ja matkapäiväkirjan, huomenna ovat sitten valmiita.

Huomenna sitten myös joulukalenteriin liittyvä kilpailu tai arvonta, ihan miten vain.

Levollista alkavaa viikkoa!

Kotilauantai

Lauantai-ilta kotona.

Ajatukset kulkevat hiljalleen, palasina, tuokiokuvia, – viipyilen mietteissäni tavallista kauemmin. Ehkä ”Akvarelleja Engelin kaupungista” jättää jälkensä myös oman ajatteluni tapaan. Kaltaisellani elämäntapabloggaajalla (lienenkö keksinyt uuden sanan? 😉 ) kun on tapana, huomaamatta, päivittäin, jatkuvasti miettiä, miten ja mitä illalla kirjoitan, – ja nyt kun hiljalleen luen tuota Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon voittanutta kirjaa, fiktiivistä Engelin yöpäiväkirjaa, se jättänee jälkensä myös minun päivittäisten tapahtumien jäsentämiseeni, päivien pukemiseen sanoiksi.

Kirja on ollut yöpöydän kirjapinossani jo pari viikkoa, ja heti alkuun huomasin, että sitä ei voi, sitä ei saa lukea kerralla, ei liian nopeasti. Kirjassa päivät etenevät verkkaisesti, vuodet kuluvat hiljakseen, Helsinki rakentuu pala palalta, talo talolta, palatsi kerrallaan, Engel itse asettuu paikoilleen, miljööseensä, vaiheittain, … kirjassa lauseet ja kappaleet ovat runoja, aforismeja, tuokiokuvia.

Se on hyvä kirja. Se on Finlandiansa ansainnut. Luulenpa, että palaan siihen vielä, …

Lauantai-ilta kotona. Kahteen kuukauteen ensimmäisen kerran lauantai-iltana kotona. On oltu tai olen ollut Torniossa, Tokiossa, Hangasojalla, Kuusamossa, ylipäätään menossa. Enemmänkin on viikot oltu kotona, ja sitten viikonloput poissa.

Kotona on hyvä. Nyt kohti joulua. Kaikkea pientä kohti joulua. Ja iso osa päivästä meni Digitarvikkeessa, jonne meidät vattilaiset oli kutsuttu vieraiksi. Nyt kun vastikään olen upottanut reilusti rahaa uuteen kameraan, en antanut itseni mennä helppoon, joten en ostanut kaikkia niitä tuiki tarpeellisia kamera- ja studiotarvikkeita, joita meille parituntisen aikana esiteltiin. Sinänsä ko. kauppa on hyvä, paljon parempi kuin Rajala (ks. kokemuksia täältä). Hiilikuitu- tai edes alumiininen reissu/patikkajalusta kyllä jäi kutkuttamaan, mutta sinne jätin. Edelleen olen sitä mieltä, että kuvaamiseni ei ole kalustosta kiinni; on vain opittava kuvaamaan.

Ja toinen asia, joka minun olisi opittava on se, että oppisin pitämään tavarat/asiat tallessa. Että edes suunnilleen tietäisin, missä ovat avaimet, linssisuojus, resepti, hanskat, puhelinnumero, lempparikynä, tärkeä tiedosto, vihkimykset (kihla- ja vihkisormus), muistiinpano, vaniljasokeri, nastalenkkarit, lasku, kuvakansio, … Aina on jotain hukassa. AINA. Etsimiseen tai huoleen asioiden katoamisesta menee ihan hirmuisen paljon aikaa.

Joku aika sitten tytär kertoi lukeneensa jutun, jossa todettiin, että naiset käyttävät kaksi vuotta elämästään siihen, että miettivät, mitä laittavat päälleen. Ei tarkoita sitä, että intensiivisesti miettisi VAIN sitä, mitä laittaa päälleen, mutta että kuitenkin, ajatuksissa se on. Kieltäydyn uskomasta, että minun kohdallani olisi noin, mutta minun elämästäni kuluu VARMASTI vähintään kaksi vuotta siihen, että etsin kadoksissa olevia asioita.

Tänäänkin aika kauan.

Lappi Niitä näitä

Paluu

Olemme kotona. Olemme Ouluun palanneita.

No halusinko sitä? No en. Eikä Pehtoorikaan. Mutta eihän loputtomiin voi tehdä vain sitä, mitä haluaa…

Lähdimme Hangasojalta aamulla vielä pimeän ollessa. Mökkitie jäi vauhtiviivoina taakse heti kunhan olimme pakanneet, kaiken järjestätäneet siinä toivossa, että pian palaamme. Mutta sehän on vielä monen mutkan, meistä riippumattomien juttujen, vanhojen, takana.

Kuvat kannattaa klikata isommiksi. Varsinkin kalenterikuva.

Pimeästä lähdimme kohti valoa. Sittenkin tuli mieleen, että missä se valo sittenkään on: pohjoisessa vai täällä maalikylässä, johon iltapäivän lopulla palasimme…

Ilmakkiaavan kohdalla oli jo valoa niin paljon, että halusin hetken pysähdyksen, Pehtoori ei ole niissä oikein hyvä: haluaisi ajella samoin tein kotiin, enempi pysähtelemättä, ”- mitään turhan päiten pysähdellä!” Pysähdyttiin kahden kuvan verran, – kuitenkin. Tässä alla toinen niistä. 😉 Kaukana vasemmalla on (tosin kuvassa ei näy) Kevitsan kaivos, oikealla Kielivaara (ei näy kuvassa sekään).

Näillä teillä ajelleet tietävät paikan.

Näistä maisemista puheenollen: olipas jännä toissapäiväisen kyselyni perusteella saada tietää Tuulestatemmatun lukijoiden ”Saariselkä-tuntemus”: 60 % vastanneista on käynyt Kaunispäällä, loput eivät, mikä ehkä kertonee siitä, että lukijakuntani on aika pohjoiseen suuntautunutta. 😉

Napapiiriä lähestyessä näimme oudon valoilmiön: aurinko! Taivaan värit muuttuivat renessanssimaalausten vai sittenkin 70-luvun julisten kaltaisiksi? – Taivaantulet!

Kävimme Napapiirillä kahvilla, Joulupukin Pajakylässä (toiveena löytää Apsulle tonttupuku tms.) ja olimme kovin ilahtuneita, kun parkkipaikat olivat täynnä, Pajalla oli paljon ulkomaalaisia turisteja, – hyvä niin.

Roin jälkeen minun ajohukini. Lopultakin vähän liikennettä, joskin Kemi – Oulu -väli on aina vaan niin tuskaa. Ihan sama ajelekoo sitä työ-, mökki- vai koulumatkana. Aina se on vaarallinen ja merkillisen pitkä sadaksi kilometriksi.

Ja sen kun pihaan kaarsimme, oli Apsu isänsä kanssa meitä vastassa. <3

No mutta tähän on tultu: olen kuunnellut viisi kertaa peräjälkeen”Three Tenors; Feliz Navidad!” Alan laskeutua (vai nousta? 🙂 ) jouluun.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lappi Niitä näitä Valokuvaus

Sinisestä hetkestä toiseen

[Kappelin nurkalla oleva liikenneympyrä]

Taivas ei ole ollut sininen, mutta aamupäivällä puolikymmestä puoliyhteentoista ja iltapäivällä kahden ja kolmen välillä on sininen hetki. Ennen ja jälkeen sen on pehmeää pimeää, jota valkeat hanget valaisevat. Puolenpäivän molemminpuolin on mukava hämärä.

Sinisestä siniseen olin pihalla mökin koko tonttuarmeijan kanssa. Ja kaiken muun joulukortteihin sopivan rekvisiitan kanssa. Pakkasta oli vain vähän (- 6 C), joten saattoi avokäsin tehdä ”setuppeja”, laitella valoja, rakennella sommitelmia. Moninkertainen ilo ja hyöty: ulkoilua, uuden kameran toimintojen kokeilua, joulukorttikuvien ottamista, ehkä jopa myyntiin niistä joitakin koetan muokkailla, kalenterikuvia on vaikka ensi vuodeksikin.

Nyt on vain sellainen ongelma, että tämä mökkiläppäri ei enää suostu kuvien muokkaukseen, mutta ehkä se onkin hyvä vain. Olkapäälleni lepoloma, = koneella roikkumisen vähyys (myös Japanin viikko), on tehnyt hyvää. Ja lääkärinkin suosituksesta kävimme äsken keilaamassa. Se on hyvää kuntoutusta. Tällä kertaa olimme kovin tasaväkisiä, tavallista huonompia molemmat. 😀 Ja melkein samassa pihapiirissä on Pirkon Pirtti, jossa keilauksen jälkeen kävimme, – pitkästä aikaa ja vieläpä pizzalla. Otin karhupizzan, ja kyllä minä vähän petyin. Kovin kuiva se oli, ja karhusalami oli kuin mitä tahansa suolaista liharouhetta. Mutta onpahan testattu. Pehtoorin poropizza oli parempi kokemus.

Kun kuvia en kerran voi työstää, on hyvä tehdä viikko/joulusiivous Myötätuuleen. Niinpä Japani-kuvien muokkaaminenkin jää taas odottamaan otollisempaa hetkeä. Ensi viikolla ”on pakko” ne saada julkaisukuntoon, ja vielä enempi on kiire näyttökuvien kokoamisella. Muutoin minulla on visio näyttöportfolion kokoamisesta, mutta antakaapas vinkkiä, ilmoittautukaapas malliksi, sillä pitäisi saada aikaiseksi viiden kuvan sarja ”Henkilö miljöössä”. Minullahan oli ekassa näytössä sarja ”Aapeli puistossa” ja sehän hylättiin totaalisesti. Periaatteessa voisin tehdä sarjan ”Aapeli joulumaailmasssa” tai ”Aapeli lumimaisemassa” tai ihan mitä vaan, mutta teen Apsusta studiokuvasarjan, joten ei poika kaikissa voi olla. Siis olisiko ehdotuksia? Teetkö duunia tai harrastatko jotain visuaalisesti mielenkiintoista, mieluusti hyvässä valossa 🙂 ? Mieluusti kuvaisin.

Blogin kuvahaastekin on ollut tauolla tovin, mutta nyt olen tehnyt kuvahaastesivulle kansion ”Joulun valot”. Osallituhan! Jollei sinulla vielä ole kuvien latausoikeutta, lähetä minulle (reija at satokangas.fi) sähköpostiosoitteesi ja nimimerkki, jolla haluat kuvasi julkaistavan, niin luon sinulle oikeudet haastekansioon: sen jälkeen voit ladata ottamasi haastekuvan/t. Tähän haasteeseen voitaisiin laitella 1 – 3 kuvaa. Ja aikaa on pari viikkoa.

Olli, Voltti ja Valtteri ovat veljeksiä. Valtteri elelee täällä pohjoisessa, sillä on uusi ´studio´ saunapolun varrella. Olli asuu Iissä, ja Voltti Helsingissä.

Lappi Liikkuminen Niitä näitä Valokuvaus

Vapaapäivä

Juuri tällaisen päivän aamuina, tai jopa edeltävinä öinä, muistan, että en enää ole töissä, minun ei enää tarvitse (en saa) olla vastuussa yhdestä sun toisesta asiasta, ei ole luettavaa, ei tapaamisia, ei sähköpostikokouksia, ei dead-lineja, ei rästikasoja, ei valmisteltavia, ei raportointeja, ei vastaanottoja, ei (mukaviakaan) kohtaamisia, ei osaamattomuutta, ei tuntemusta riittämättömyydestä, ei huonoa omaatuntoa, ei rohkeutta vastustaa tai ei rohkeutta puolustaa, ei jonoja ovella, …

Juuri tällaisen päivän pimeinä aamuina, hyvin nukutun yön jälkeen, on juhlaa istahtaa illalla katetun aamukahvipöydän ääreen, napsauttaa kahvinkeitin päälle, laittaa puurokattila tulelle, sytyttää kynttilä, käynnistää käynnykkä, käväistä terassilla katsomassa säätilanne, miettiä Pehtoorin kanssa millehän alettaisiin.

Ulkoilupäivähän tästä tuli, molemmat tahoillamme, välillä yhdessä, välillä erikseen. Lumitöitä, saunanlämmitystä, lenkkiä, ”Akvarelleja Engelin kaupungista”, kuvaamista, tunturia, kaupassakäyntiä, pyykkiä, pihalla oloa ~ täällä on niiiin kaunista, herkuttelua, vanhusten kanssa kontaktiseeraamista, joulukorttikuvia, saunomista, telkkaria.

Kaunispäälläkin kävin taas. Ei tullut kuitenkaan mäkeen lähdetyksi. 😉

Tulipa tässä mieleen, että kuinka moni teistä lukijoistani (300 – 400 päivittäin!) on koskaan käynyt Saariselällä? Tai vielä tarkemmin ottaen Kaunispäällä? Kirjoittelen siitä täällä Temmatussa kuin Mannerheimintiestä, ajatuksella, että kaikkihan sen tietävät… Mutta tietävätkö? – Klikkaapas vastauksesi… Olisi mukava tietää, kuinka moni tuntee meidän kotitunturin, jonka olen ensimmäistä kertaa elämässäni laskenut (Järvisillä) joskus 60-luvun jälkipuoliskolla…

~~~~~~~~~~~~~~~

Joulukalenterissa uusi ”glöginkorvike”. Palaan siihen jouluviinisuositusten yhteydessä. Tänään sellaiset mökkipihalla päivän lounastauolla nautimme.

Lappi Niitä näitä

Näissä maisemissa

Itsenäisen Suomen sadas alkava vuosi valkeni, tai ei no ei oikein valjennut, pakkaseen, – ainakin täällä Koillis-Kairassa tuntui kylmälle: -32 C ON kylmä. Eipä se pitänyt minua pois maisemasta, tunturin laelle oli tänäänkin päästävä. Pehtoori lähti autonkuljettajaksi. Ja taivas oli tulessa!

Tunturin laella kulkiessa, pyöriessä, hangessa tarpoessa valo vaihtui, liikkumisesta tuli lämmin, ja jaksoin melkein haukkoa ihastuksesta. Olenhan täällä toki ollut ennenkin tähän aikaan, tässä erikoisessa valossa aiemminkin nauttinut, mutta taas tuntui ihan erityisen kauniilta, taas tuntui oma olo pieneltä.

Uudistuneessa Kuukkelissa (Saariselän legendaarinen kauppa) kävimme täydentämässä ruokavarantoja. Ja halusimme herkkuja; itsenäisyyspäivän ruoka on meillä yleensä jotain spesiaalia, niin tänäänkin vaikka vain kaksistaan ruokapöytään istahdimme. Juuri siinä vaiheessa tuli ikävä nuoria, Apsua, ystäviä, …

Menu ei kyllä ollut oikein lapsiystävällinen: alkuun korvasienikeittoa, pääruoaksi uuniperunoiden kanssa lohitartaria, savuporomoussea, poronvasanmaksaa, sharon-hedelmää ja hillosipuleita, leipäjuustosalaattia … Mutta meille maistui vaikka liikkumista moisten herkkujen eteen ei juuri ollut tullut harjoitettua. Valokuvaaminen ja saunan lämmitys kun eivät kovin paljon kaloreita kuluta. Mutta huomenna sitten, kun sää lauhtuu. Josko huomenna jo ladulle?

Täällä on paljon turisteja, mikä ei Saariselällä ole tavallista, mutta mukavahan se on, että on kävijöitä. Kuukkelissa kuulutukset jo japaniksi ja kiinaksi ja entistä vähemmän kököksi englanniksi. Eikä siitä ole ´kuin´ 72 vuotta kun Lappi oli jo poltettu, partisaanit meidän mökin takamaastoista lähtivät, … Nyt erilaiset tunnelmat. Nyt tuntuu juhlalle.

Hyvää itsenäisyyspäivää, ystävät!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Joulusauna?

Lappi Valokuvaus

Kaamos on taas kerran kaunis

Aurinko laski täällä eilen 12:24 ja nousee seuraavan kerran 7.1.2017 11:54. Luulisi, että on umpipimeää ja synkkää. Ei ole.

[klikkaamalla saat kuvat isommiksi.]

Kun yhdeksän tunnin yöunien jälkeen aamukahdeksalta heräsimme oli jo vähän valoa. Sen verran, että näkyi yöllä sataneen kymmenen senttiä puuterilunta. Oli kaunista, selkeää – ja kylmää. Säätiedotus näytti, että loppuviikon on pilvistä, joten katsoin tarpeelliseksi lähteä HETI kameran kanssa Kaunispään huipulle.

Lähtiessäni mökiltä kerroin Pehtoorille, että palaan pian kaveriksi tekemään lumitöitä. No en ihan heti palannut, en malttanut jättää pastellinväristä maisemaa.

Huipulla ei paljon muita ollut, eikä onneksi autoja parkkipaikalla, kuten yleensä. Kaunispään Huippu -ravintolan laajennuskin on valmis, joten edes raksamiesten autoja ei näkynyt.

Kokeilin kameraa, sen säätöjä, – mutta enhän pakkasessa (- 20 C) edes kunnolla kaikkia namiskoja tavoittanut, en huurulta ja kylmältä nähnyt, mutta jäi tuntuma, että ehkä säädöt alkavat olla kohdillaan.

Puolenpäivän jälkeen palailin mökkipihaan, jossa lumitöitä ja saunan lämmitystä riitti vielä meille molemmille. Kesken kaiken kiitollinen olo, eikä vähiten siitä, että on maanantai, että on Pehtoori, että on lapset, jotka chattailee, että on mökki, että on luonto, että puhdasta, että on (aika) terve, että on itsenäisyyspäivän aatto …

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Voisikohan kalenterikuvassa olla Korvatunturi?

Lappi Niitä näitä

Tundrassa juhlaillallisella

Sunnuntaiaamu. Tornio, koti, Tokio, mökki? – Tovi kesti paikallistaa oma sijainti. Ja sitten ensimmäisenä ajatuksena tulee mieleen eilisen illan suurenmoinen jälkkäri, vai sittenkin se alkuruoka?

Vietimme eilen ihan suurenmoisen illan: huikea makumatka valmistettuna Koillismaan yrteistä ja raaka-aineista, huolella valitut viinit ja gastronomista osaamista kunnioittava, leppoisa seura. Mitä muuta paistinkääntäjä illallisesta voisi toivoa!

Ja kaikki alkoi samppanjalla. Suomen satavuotissamppanja Ayala Brut.

Jo se antoi aavistuksen siitä huolellisuudesta, joka viinien valinnassa oli tehty. Ja jo sen kuvaaminen antoi allekirjoittaneelle hieman nihkeän tunteen siitä, että nyt ei valokuvauksen opiskelija hallitse uuden järkkärinsä kaikkia säätöjä, eikä varsinkaan salamalla kuvaamista. Auts. Mutta en antanut sen (isommasti) häiritä. Kovasti yritin, ja illasta suunnattomasti nautin.

Samppanjan ohessa tarjottiin amusena riimiporoa, – ja hauen maksaa! Kellä on tullut mieleen tehdä hienoja pieniä lapaksia, kuten minä niitä nimitttäisin, hauen maksasta? (muutamia kuvia eiliseltä täällä.)

Tässä vaiheessa oli sitten kilven luovutus, sopivan lyhyet puheet ja siirtyminen yhteisen pitkän pöydän ääreen.

Kuinka se onkaan ihanaa istua kauniiseen pöytään, aloittamaan dinneriä. Kylmä alkuruoka ”Kiiskiconfit ja säynävää Skagen”. Mitä ihmettä? Roskakalasta todella kaunis ja hurjan hyvä alkuruoka. Pienessä annoksessa paljon ihania makuja. (eilisessä postauksessa kuva, huom. lautanen!!) Sitä seurasi maa-artisokkakeittoa; oikeasti melkein kuin meillä kotona usein, mutta ei meillä sen kanssa ole karitsankielivartaita!

Pääruokana oli haukitournedos ja kukkakaalicouscous. Jotenkin halvoista, vaatimattomattomista raaka-aineista tehty hieno kulinaarinen nautinto? No niinpä. Minusta tämä oli menun vaatimattomin annos, jonka ”pelasti” tai vei huipputasolle hieno kastike ja piparjuuren onnistunut käyttö. Ja sen kanssa pinot noir ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto. Edellisten kanssa Alsacen gewürtraminer oli erinomaisen osuva valinta.

Ennen jälkiruokaa saimme korunomaisen annoksen brietä, ruusun terälehtiä ja ruusunjuuri-siirappia. Ruusunjuuri-siirappia, todellakin! Annos oli sellaisenaan todella minun mieleeni, ja kaiken kruunasi tuttuakin tutumpi Graham´s 10 year old Tawny Port. Ehkä muistanette, että se on ollut jouluviinisuosituksissani ainakin parina vuonna. Uudetkin jouluviinisuositukset ovat taas tulossa, lupaisinkohan jo ensi viikolle?

Ilta soljui, puheensorina oli sopivaa, ruoasta ja reissuista riitti puhetta ja porinaa. Ei pönötystä, vaan helppoa yhdessäoloa samanhenkisten kanssa. Ja kaiken kruunasi jälkiruoka: suklaata ja mesiangervoa. Ja yrttejä. Pieniä kauniita yksityiskohtia, jostain ”sivusta” joku uusi maku, joka teki annokseen kiinnostavan kutkutuksen.

Illallisen jälkeen ennen paluuta Little Ruka Peakiin meillä oli vielä tilaisuus ostaa Tundran keittokirjan tai keramiikkaa, josko halusimme. Luonnollisesti halusin. Keittokirja on – sekin – kaunis, tyylikäs. Joululahjavihje?

Ja siellä on se hauenmaksan ohjekin: odottakaahan kun pääsen kokeilemaan! 😉

Kaiken kaikkiaan, vaikka juuri kävimme Japanissa ihailemassa harmoniaa, esteettisyyttä, tyylikkyyttä, kauneutta, niin nyt tuntui, että nyt näimme jotain vielä kauniimpaa ja herkempää. Hiljaa mielessäni kiittelin itseäni paistinkääntäjyydestäni, – lienenkö olisin eilistä päässyt ilman sitä koskaan kokemaan.

Ehkä siksi tai siitä huolimatta, että paluukyyti takaisin Ruka Peakiin viivästyi, emme – onneksi – lähteneet enää yösamppanjalle, vaan ajoissa unten maille.

Aamulla taivas pilvetön, talvinen Ruka kauniina … tietysti ennen aamiaista kävin kuvailemassa. Vasemmalla Ruka Peak, jossa aamiaiset ja perjantai-illan riekkoillallinen ja oikealla Little Ruka Peak, jossa viikonlopun asustimme. Laatua ja näköalaa, tilaa ja tyyliä: torkkupeitot on Balmuirin ei Ikean, mikä kertonee aika paljon.

No mutta aamusella vielä kuvailin näitä epätarkkoja kuvia!! Nyt on taas itsetutkiskelun paikka. Eikä epäilystäkään, etteikö ensi viikon ”agendalla” ykkösasiana olisi opetella uuden kameran säädöt niin, ettei tarvitse hävetä ja töpätä. Ja nyt on ainakin mahdollisuuksia ja aiheita kuvailla. Mehän ajelimme aamiaisen jälkeen kohti pohjoista: Kemijärven ja Sodankylän kautta pyryssä ja lumituiskuisessa kelissä mökille. Matkalla duunailin pressen hommia, eilisestä tiedotetta ja kuvia yhteen jos toiseen suuntaan. Ja Myötätuuleen majoituimme illansuussa. Täällä on hyvä. Hyvin hyvä. Kohti kaamosta.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kuusamossa tykkyjä ja huikea illallinen

Kuusamossa herättiin lumipyryn jälkeiseen aamuun. Edes harmaan sävyjä ei ollut kovin montaa. Ruka Peakin ravintolassa nautimme ihanasta aamiaisesta pitkän tovin katsellen kaunista tykkylumista maisemaa.

Pehtoorin kanssa lähdimme kävellen Itä-Rukan puolelta Rukakylään. Pakkanen ja pieni tuuli eivät haitanneet. Kuvailin tykkylumipuita, vaaramaisemaa.

Kylillä kierreltiin vähän kaupoissa ja sitten keksin, että haluan piipahtaa Riipisen matkamuistomyymälässä. Ja vetäisinpä oikein kunnon lipat! Liukastuin kiviportailla pää edellä… Polveen haava, kämmeneen mustelma ja otsaan komea patti. Mutta kamera ei särkynyt, eikä rillit, ei hampaita poikki. Mutta kyllä ennen illalliselle lähtemistä oli meikkivoidetta käytettävä.

Ja sitten meidän hienon hienoon majapaikkaan ja saunaan. Meidän neljän hengen seurue, Oulun voutikunnan vouti ja puolisonsa, ”vouditar” kuten eilen keksimme, sai täydennystä chalettiimme kun Oulusta ja Helsingistä saimme lisää paistinkääntäjiä joukkoomme. Iltapäivän höpöttelimme, maistelimme merkillisen Glöet-kuohuvan. Ei tarvitse meille ostaa. Piparkakkumausteista skumppaa? Kaikkea sitä!

Mutta sitten illallinen, ja se syy, miksi Kuusamoon olemme tulleet: studioravintola Tundralle on ensimmäisenä koillismaalaisena ravintolana myönnetty Paistinkääntäjien kilpi, joka luovutettiin tänään juhlaillallisella. Tundra on yhdistelmä keramiikkataidetta ja korkeatasoista gourmet-ruokaa. Yhden miehen yritys, jossa jokainen ruoka-annos tarjoillaan uniikeista keramiikka-astioista.

Tundran nettisivuilla lukee näin:

Kun ruokailu käsitetään ennen kaikkea sosiaaliseksi tapahtumaksi, ympäristö täytyy suunnitella nimenomaan sitä ajatellen. Tämän vuoksi Tundrassa syödään yhden pitkän pöydän ääressä. Menuun sisältyvä elämys on taideteos, joka syntyy ympäristön, muotoilun ja ruoan yhteisvaikutuksesta. Pitkäsen pohjoissuomalainen tausta näkyy myös hänen muotokielessään, astioiden skandinaavisen puhtaissa linjoissa, ruokalajien tyylikkäässä viimeistelyssä ja keraamisten veistosten linjakkuudessa. Huolella mietitty ulkomuoto asettaa vaatimuksia myös maulle, jonka perustana ovat laadukkaat raaka-aineet.

Kyllä juuri noin.

Me aloitimme tästä…

Ja lopetimme tähän.

Annokset kuin koruja, ja maut mielettömän upeita.

Palaan huomenna kuvin ja sanoin asiaan.

Tykkyä pihallakin.

Niitä näitä

Matkalla pohjoiseen Kuusamon kautta

Tänään kävi niin, että lähdimme pohjoiseen. Ei, ei suoraan mökille, vaan Kuusamon kautta. No kieltämättä tämä oli suunniteltu. Eikä suunniteltessa tietty, että näin hyvin tässä käy.

Jo matkalla oli mukavaa, kävimme Jalavan kaupassa. Löysimme Apsulle tuliaisen. Ja nautimme keveän lounaan ~ tänäänkin croissant. Taivalkoskella!

Koimmepa jotain ihan uuttakin: Taivalkosken Alkossa piipahtaessamme meille todettiin lähtiessä ”Jumalan siunausta”. Eipä ennen ole moista Alkossa toivotettu. Sieltä lähdimme siunattuna kohti Rukaa.

Ja illan päälle pääsimme Ruka Peak Chaletiin. Kyllä täällä kelpaa. Paistinkääntäjien viikonloppuhan tämä on. Hienoa tähän asti on ollut.