Reija

Nallikari, valokuvaukseni ja taidehistoria

Ympärivuotisesti Nallikari on minulle tärkeä paikka, merenrannassa on hyvä olla. On tutkittua tietoa siitä, että metsässä oleminen on hyväksi terveydelle. Jo parikymmentä minuuttia samoilua metsässä päivittäin tuo terveysvaikutuksia (mm. laskee verenpainetta etc.), ja olen ihan (mutu)varma, että sama koskee tunturissa ja merenrannassa kulkemista.

Ja vaikka ei olisi suoranaista fyysistä vaikutusta, niin mielihyvä ja tyyneys ainakin lisääntyvät merenrannalla.

Olin Nallikarissa maanantaina, juuri ennen kuin alkoi sade. Lähdin sinne eilen kuvailemaan ja syömään jätskiä, mutta juuri silloin siellä nousi hiekkamyrsky, joka narskui hampaissa asti, eikä todellakaan tehnyt mieli ostaa tötteröä siinä lentohiekan keskellä. Ja olin siellä tänään aamulla kauniina kesäaamuna Apsun ja Pehtoorin kanssa.

Joka kerta tietysti Canon mukana.

Alla kuvia näiltä kaikilta päiviltä. Parissa kuvassa on ”taidehistoriallinen” pointtinsa. 😀

Ensinnäkin tästä kuvasta sain kommentin, jossa todettiin mm., että

tuo mieleen Salvador Dalin surrealistiset maalaukset, aina kuvan pastellisävyistä värimaailmaa myöten (ainoastaan se hänen maalauksesta tuttu ”valuva kello” siitä puuttuu).

Kommentti oli mielestä oikein mukava, ja pisti miettimään ja sitten kokeilemaankin. Yritin jo tehdä kuvaan ”valuvan kellon”, mutta ei onnistunut. Komposiittikuvien tekoa pitäisi muutenkin harjoitella lisää, joten lupaan että tulette vielä jonkinlaisen ”Dali-version” tästä.

ja sitten eilisiltaisessa hiekkamyrskyssä samat tuolit. Jäätelökioskin kupeeseen en kuitenkaan halunnut istahtaa… Jatkoin matkaa kuvaillen Oulussa harvinaitsa hiekkamyräkkää.

Ja sitten tänäaamuna kun meillä oli ”perhepäivähoitopäivä” lähdimme autolla kolmisin Nallikariin. Oli kirkasta ja kaunista, aamuyhdeksältä ei vielä kovin lämmintä, mutta viihdyimme silti.

Kun olimme jo lähdössä pois, eikä minulla ollut kamera mitenkään valmiina, sattui tilanne, jossa (epätarkasta kuvasta huolimatta) on taidehistoriaa… moderni toisinto Akseli Gallen-Kallelan ”Poika ja varis” -maalauksesta. 😀

Illansuussa kävin vielä Villa Hannalassa kun siellä kerrankin pääsi näköalatorniinkin… Palaanpa siihenkin syksymmällä paremmalla ajalla ja tiedolla.

Kukkakaalista jokakesäiseksi keitoksi

Elokuun yksi hyvä puoli ovat vihannesten ja marjojen runsaus ja tuoreus. Meillä kyllä syödään kukka- ja parsakaalia mielellään talvellakin, mutta juuri nythän ne ovat parhaimmillaan. Joten oli aika etsiä Sadun tammikuussa lähettämän kukkakaalikeiton ohje.

”Jokaviikkoinen soppamme” -projektin aikana on tullut melko monta uutta vihannessosekeittoa kokkailtua, mutta kyllä nyt ollaan asian ytimessä! Tämä oli ihan mahdottoman hyvää, ja basilikaöljy ja rapeaksi paistettu prosciutto nostavat keiton juhlaruoaksi.

Voisinpa hyvinkin ajatella tarjoavani tätä ”keittiön terveisenä” espressokupeista. Tässä on niin vahva, täyteläinen maku, että pikkukipollisessakin maistuu.

Ja se, mikä on tämän koko keiton juju, on kukkakaalin paahtaminen uunissa (vaaleanruskeaksi) ennen kuin se laitetaan soppakattilaan. Paahtaminen antaa keitolle hienon aromin.

Sadun paahdettu kukkakaalikeitto ja basilikaöljy

Ainekset (neljälle tai alkuun kahdeksalle)

1 kukkakaali
1 iso sipuli
1 rkl voita
1l kasvislientä
2 dl kuohukermaa
1 valkosipulinkynsi
valkopippuria
suolaa

1 pkt prosciuttoa

Basilikaöljy

1 ruukku tai nippu tuoretta basilikaa
1 dl oliiviöljyä
1 ripaus suolaa

Laita uuni päälle (150 C). Huuhtele kukkakaali, puolita se ja leikkaa paksuin ruoti pois. Paahda kukkakaalin puolikkaita uunissa noin 35 minuuttia niin, että ne kypsyvät pehmeäksi ja pinta alkaa saada väriä.

Suikaloi prosciutto ja paista pannulla rapeaksi, ja siirrä sivuun odottelemaan. Tee valmiiksi myös basilikaöljy; kulhoon oliiviöljy, ripaus suolaa ja basilikanlehdet. Surauta sauvasekoittimella tasaiseksi.

Kuori ja lohko sipuli ja valkosipuli, ja paista sipuli voissa kattilanpohjalla kullankeltaiseksi ja lisää sitten mukaan valkosipuli. Lisää kasvisliemi kattilaan, ja kun se kiehuu, laita kukkakaali pilkottuna sekaan. Mausta valkopippurilla ja suolalla ja anna kiehua hetki. Kun kukkakaali on pehmeää, soseuta sekin sauvasekoittimella ja lisää lopuksi kerma. Sekoita vielä kuohkeaksi.

Ja ehkä on vielä tarpeen korostaa, että tällä kukkakaalikeitolla ei ole mitään tekemistä sen epämääräisen vaalean keitinvedessään lilluvan kammotuksen, joka myös keitetyksi kukkakaaliksi kouluruokaloissa nimitetiin, kanssa. Ei mitään.

Kukka- ja parsakaaligratiineita olen harrastellut paljonkin, meillä syödään kukkakaalia myös raakana salaateissa, lämpimänä kasvisruokana (Hannen kukkakaali) ja siitä tehdään tortilloja, ja nyt tämän paahtamisjutun opittuani aion kokeilla myös lisäkeruoan tekemistä paahtamalla…

Tiistain ruokapöydässä ei viiniä ollut, eikä kukkakaali (ainakaan ilman reilua juustogratinointia) ole mikään viinin paras kaveri, mutta makustelin keittoa miettien, että mikähän voisi olla hyvä vaihtoehto. Ja ihan väistämättä tuli mieleen samppanja, tai noh, kuiva, oikein kuiva, hedelmäinen kuohuviinikin varmasti sopisi. Ehkä jopa rose… Näin kesällä ainakin.

Kuten kuvistakin ehkä voi nähdä, tänäänkin on paistanut aurinko, on ollut kesä. Kun keitto oli sekä etu- että pääruoka ja lopultakin aika kevyt, niin joskopa lähtisi taas Nallikariin kuvailemaan ja tepastelemaan, ja voisi ostaa jätskitötterön jälkkäriksi. 😀

Niitä näitä

Kohti syksyä…

Puutarhalla ja markettien ”kesäpihoilla” on jo pallokrysanteemeja, Kalevassa olleet ensimmäiset reppumainokset ”Back to School” -sloganeineen on nähty, meidän nurmikollakin on jo keltaisia koivunlehtiä, paikallisliikenteen talviaikataulut on jo tulleet postiss. On heinäkuun viimeinen, juuri se maanantai, jolloin yleensä oli tapana palata lomalta töihin. Toki tänäänkin oli kello soimassa kuudelta, mutta vain siksi, että oli Apsun ”aamutuuri”.

Huomenna alkavassa elokuussa ei minun kalenterissani ole kuin Apsu-päiviä, erinäisiä hammaslääkärikäyntejä ja viikon lomareissu. Syyskuussa ei senkään vertaa. Lokakuussa on VAT-näytön uusinta ja sitten koko ensi talveksi ole kalenterissa oikeastaan mitään. Sitä minä tässä nyt mietin.

Tekemistä toki on, – siitä ei ole kyse. Mutta sellaista tekemistä, joka johtaisi johonkin, jolla olisi joku päämäärää, jossa olisi jotain oppimista, aikatauluja, dead-lineja, ”paras-työ-on-tehty-työ” -kaltaisia juttuja, sellaista ei ole. Ei edes matkoja.

Mutta minä mietin.

Niitä näitä

Kesäpäivä – ah, onnea!

Kesäpäivä. Juuri tällainen sen talvella aina ajattelee olevan. On aamusta asti aurinkoista, lämmintä, on hyvä juoda se toinen aamukahvikupillinen portailla, miettiä, mihinhän lähtisi lenkille. Uskaltaisiko ottaa rullaluistimet esille, osaisikohan vielä? Mieli tekisi kovasti, mutta sittenkin sauvakävelylle. Luurin Spotify ja kuulokkeet mukaan, niin meno tuntuu hyvälle. Tosin merenrannassa hiljensin musiikit: hiljaista oli, vain sopiva leppeä kesätuuli suhisi rannan puissa.

Kotiin palattua vaihdoin sauvat kameraan, ja palasin osan matkaa takaisin sinne, mistä olin tullutkin… Oli mentävä kuvaamaan mm. tämä.

Ja hakemaan rantaruokoja. .. Ei mitään tietoa, mikä niiden oikea nimi on, mutta pihan isoon keramiikkaruukkuun sopivat hyvin.

Tunnistamattomista kasveista puheenollen… se yrttipenkkini violetti kukka, jonka tunnistusta huutelin tässä yksi päivä, on nyt tunnistettu. Se on koristesalvia. Ei kovinkaan suositelvaa syödä, mutta kaunis.

Sitten toinen pieni arvoitus on Caritaksen pihassa kasvava ”Mustilan hortensia”, kuten kyltissä lukee. Kuvailin sen perjantaina käydessäni, mutta en hoksannut varmistaa, vaikka juuri silloin piha-alueella oli parikin kerrostalon hoitaja-puutarhuria. Eilen kasvitieteen ammattilaisystävät arvelivat, että onko sittenkään hortensia? Niin tai näin. Kaunis sekin oli.

Ja kuten kunnon kesäpäivään kuuluu, istuin auringossa lukemassa pari tuntia. Sellaisesta pidän hyvin paljon. Jossain vaiheessa Juniori viesteili ja kyseli, josko olisi hänelle ja Apsulle ruokaa tarjolla vaikka Miniällä olikin iltatuuri. No tokihan… Söimme kimpassa, istuimme pitkään pihalla, Apsu oli ainoa, joka jaksoi touhuta koko ajan. Pienten jalkojen läpsytys pihakiveyksellä, aurinko, kylläinen olo, lämmin. Kesäpäivä!

Muutoin ei kyllä lapsuuden kesät tulleet mieleen, mutta törmäsin tällaiseen kuvaan. Tämä on niin nostalginen, hulmahtaa muistoja, tunnelmia, muistan, miltä nuo kioskit tuoksuivatkin. Kuivasojan kioski oli melkein tuollainen. Sinne pöyräiltiin varhaisteininä ostamaan ”moukkutikkareita”, muistatteko? Sitten vähän myöhemmin ”sippi-Bostonia”.

Kesäpäiviä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Ruokajuhlasta viinikilpailuun

Eilinen rotissööripiknik oli erilainen kuin aiemmat kuusi. Edelliset ovat olleet jonkun paistinkääntäjäpariskunnan kotipihalla, mutta tällä kertaa meidän kolme kerrostalossa asuvaa alan ammattilaista lyöttäytyivät kimppaan, ja vuokrasivat Pikisaaresta Arkkitehtikillan talon ja siitä tuli piknikkimme paikka.

Pihahan siellä ei ole erityisen vehreä saatikka, että olisi ollut kukkaistutuksia yms. niin kuin tapana piknikeillämme on ollut, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun meillä oli ”ravintolasali” ja kaikkinensa tilaa enemmän…

Tämmöistä juhlajärjestelyä voi kyllä suositella. Piknik-teema vain vieraille tiedoksi ja sitten eikun nauttimaan kaikkien tuomista herkuista. Pitäisiköhän ensi vuonna järjestääkin Kalaasit näin? – Hmmm…

Eilinen piknik oli sikälikin erilainen, että viinit oli hommattu järjestävän osapuolen puolesta, me vain maksoimme ”kolehtina” olemattoman viini- ja vuokrarahan sekä tarjoilu- ja tiskiavun palkan. Voutikunta kyllä sitten llisäksi tuki tapahtumaa muutamalla satasella, kuten aina ennenkin.

Erilaista aiempaan oli myös se, että olimme poikkeuksellisen kauan: olimme piknikillä kolmesta pitkälti yli kahdeksaan. Osa porukasta tosin liukeni naapuriin – Qstock-festari oli naapurisaarella. Yllättävän vähän sieltä kuului, vaikka päälavalle ei ollut kuin muutama sata metriä … Festarin soitanta ei häirinnyt meidän omaa lauluiltaamme. Sellaistakaan ei ole ennen ollut. Mutta löysipä ystävämme kiltatalolta kitaran, osaa soittaa ja kännyköistä löytyi laulunsanoja, jollei ulkoa muistettu.

Tämä päivä onkin sitten mennyt eilisiä sulatellessa, tehdessä piiiitkä sauvakävelylenkki ja kuvien valinnassa, muokkauksessa ja julkaisemisessa (TÄÄLLÄ kymmeniä kuvia eiliseltä).

Kevyttä kenttälounasta (tuli muuten tosi hyvä kastike simpukkapastalle toissapäiväisestä graavilohesta) ja illaksi taas viinin – ja ruuan – äärelle. Oli viinikerhomme kolmastoista ”Challenge”.

Hallitseva mestari Pehtoori leuhki kovastikin kun aloittelimme, eikä turhaan. Podiumille ylsi tälläkin kertaa. Kolmas sija. Ja minäkin onnistuin: kirvelevät 0,75 pistettä hävisin voittajalle, hopea ei oo häpeä. Enemmän kuin puolet 20 pisteen saaliistani keräsin punaviinien (3) rypäleiden tunnistamisessa.

Mutta kilpailua tärkeämpää oli mukava ilta, ihanat yksinkertaiset pöydän antimet, leppoisa tunnelma, hyvä seura, kiireetön olo.

Jotkut vaan osaavat laittaa kaiken kauniisti tarjolle…

Ruoka ja viini

Piknikiltä palattua

Seitsemäs rotissööripiknik on koettu.

Vahinko. Siis, että se on jo ohi. Olihan ihan huikea ruokajuhla. Ammattilaiset ja harrastajat toivat kaikenlaista maisteltavaksi.

Teemana Ranska.

Eikä siinä kaikki. Oli ilo tavata samanhenkisiä, ilo ruoasta, yhdessäolosta, puheesta ja laulusta. Palaan huomenna…

Niitä näitä

Ainakin kerran kesässä …

Ainakin kerran kesässä olen koettanut viedä äidin ”kesälomareissulle”. Tänään oli siihen sopiva hetki ja lämpö, aurinko ja aikaa.

Päivä alkoi aamuisella torikierroksella, pyörätuoliajelulla Aittatorilla ja Pikisaaressa. Tovi torielämän tarkastelua ja sitten hallista haettiin kalat. Lomareissuun kuuluu myös ”private sightseeing” (henk.auton kyydissä) Oulun keskustassa ja entisten asuinsijojensa tienoilla.

Kuten minkä tahansa matkanjärjestäjän reissulla, ohjelmassa oli myös lounas paikkakunnan parhaassa 😀 lounaspaikassa. Meidän piazzalla nautimme kolmisin uusia perunoita ja graavilohta erilaisine tykötarpeineen ja sitten jälkkäriksi välillä jotain muutakin kuin mansikoita. Siispä ananasta minttusokerin ja turkkilaisen jukurtin kera (resepti on LappItalian sivulla 28). Ja koristeena olevat kurkkuyrtit ovat mietoja maultaan – ihan syötäväksi kasvatettuja.

Ainakin kerran kesässä käydään pyörillä Koivurannan kahvilassa. Tänään oli senkin aika. Minulla kun jäi lenkki aamulla väliin, oli illansuussa hyvä lähteä kimpassa polkemaan. Pehtoori oli aamupäivällä käynyt 24 km:n pyörälenkin, mutta jaksoipa hyvin toiset parikymmentä.

Semminkin kun reitillä oli Koivurannan kahvila. Eikä ollut mitään syytä, miksemme olisi ottaneet lasilliset samppanjaa. Delop on siellä tämän kesän merkki, eikä se ole ollenkaan huono. Päinvastoin oikein hedelmäinen, silti freesi, raikas. Eikä hintakaan samppanjaksi sietämätön ( ~ 8 €).

Ainakin kerran kesässä kuuluu lukea helteellä dekkareita kotipihalla. Pyörälenkin jälkeen olin jo aika valmiina siihen, mutta tulihan se pieni sadekuuro, joten nyt on vain toivottava, että uusi mahdollisuus tälle kesälle vielä tulisi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toissailtainen sirkusreissu on vielä kommentoimatta. Lyhyesti: kyllä kannatti. Ehdottomasti kannattaa mennä katsomaan. Onneksi ei ollut aiettakaan tehdä mitään ”kuvarepparia” kouluun, sillä kuvaaminen sirkuksen pimeydessä ja toisaalta valonheittimien valossa oli vähintäänkin haasteellista. Silti laitan tähän muutaman otoksen …

Tässä ekassa nuo (Mongolian Ulan Batorista tulleet) pojat hyppii hyppyskää pitkällä narulla ja sen sisällä vielä yksi pomppii kun kaksi pyörittää tyttöä ”hyppynaruna”!

Ja seuraavassa kuvassa: katsokaa miten nuo on!

Viimeisessä on joku ”taideratsastuksen” muoto (tietääkö joku mikä?), joka oli aika hienoa katseltavaa… Siitä huolimatta, että pelkään hevosia.

Isovanhemmuus Oulu

Biitsipäivä – onnen päivä

On minulla varmasti ollut elämässäni onnellisempiakin päiviä. On varmasti. Liekö niitä kuitenkaan monia?

Tänään oli Apsu-päivä. Kesäpäivä. Aurinkopäivä. Hellepäivä. Onnen päivä. Good times. Hyvä elämä. Helppo päivä. Levollinen päivä, josta ei tekemistä puuttunut. Meillä Pehtoorin kanssa päivä pojanpojan kanssa.

Ei ollut välttämätöntä ”hoitopaikkatarvetta”, vaan minä halusin viettää kesäpäivän Apsun kanssa, joten hain pojan aamulla ”mummipapan” tykö. Jo varhain olimme Nallikarissa. Jo varhain oli lämmintä. Pitäisi ymmärtää ilman pientäkin käydä Nalskussa kahlailemassa, eikä vain lenkillä tai pyöräilemässä. Kyllä se aikuisillekin on hieno ”Pohjolan Riviera”.

Nallikari on hieno, siellä on meri (joka ei kylläkään tuoksu merelle), siellä on hieno promenadi, siellä on sileä, matala hiekkapohja, joka jatkuu pitkälle, helposti kahlattavana kauas merelle, – Muumi-papan merelle Apsun mielestä. Siellä on siistiä ja siellä on tilaa.

Ja siellä oli minulla tänään aamupäivällä niin monta déjà-vu -fiilistä, ettei mitään rajaa. Kun Apsulla on aurinkolasit, eivätkä hänen suklaanäppisilmänsä näy, on hän hyvin paljon isänsä näköinen. Siis sen näköinen kuin isänsä oli kaksivuotiaana. Pojalla ja pojanpojalla on L:n suvun (~minun) maanpinnalla hyvin pysyvät jalat, vakaa askellus ja oikeastaan koko ajan jatkuva pulputus.

Puheesta ei ole vielä kovin paljon ymmärrettävissä, mutta ymmärsin, että meri oli ihana, iso, lämmin ja pehmeä. Välillä kuulin pienen tapailevan Muumi-sarjan tunnaria, ymmärsin, että kiviä (kingi) oli mahtava heitellä, mahalleen rantaveteen tupsahtaminen ”eeee … aittaaaa” ja välillä käytiin rantamatolla katsomassa pappaa, leikkimässä kuorkkurilla, tekemässä hiekkakakkuja ja sitten taas takaisin mereen.

Nälkä ja päikkäriaika olivat ainoat syyt lähteä rannalta ”mummipappalaan”.

Iltapäivällä kävimme kaupassa porukalla, ja sitten pihahommiin. Jonkunhan se on pikkuautot ja kiveykset pestävä!

Touhun jälkeen perunoita, kalaa ja jätskiä. Mitäpä sitä enää muuta kesäpäivänä kukaan kaipaisikaan. Ei mitään.

Lämmin on vieläkin.

Puutarhahommia

Yrttipenkissä ja puutarhassa

Kaikkien muiden rästihommien ohessa kävin hakemassa yrttipenkeistäni satoa. Ja hoksasinpa taas jotain, mitä olin kalaaseissa unohtanut! Nimenomaan juhlia varten olen kasvattanut kurkkuyrttiä, tai siis sen kukkia. Niillä kun on mukava koristella jälkkäreitä. Myös suklaamintun lehdet olisivat sopineet oivasti matchajäätelöä somistamaan, rekvitisointiin. Mutta kun ei.

Suklaaminttu on hyvä kasvamaan ja aika kauniskin, mutta maku on kovin ärtsy, eikä sen runsasta satoa juuri tule käytettyä. Olisi ollut lauantaina verraton tilaisuus käyttää!

Valkosipulin kukka on nupuillaan, ja tuo mieleeni balettitanssijan.

Tai nuottiavaimen.

Satokin näyttää jo hyvälle.

Sitten minulla on kasvamassa yksi tällainen… siinä on paljon kukkia ja vahvat tummat lehdet.

Mikähän tuo on? Joku laventeli?

Vakaalla pohjalla tämä minun yrttiviljelyni. Mutta ei se haittaa. Ne ovat kauniita. Ja paljon minä niitä käytänkin. Lehtikaali hupeni lähes kaikki lauantaina, ruohosipulia käytän joka päivä, timjami, rosmariini, salvia ja basilika sekä rucola ovat jatkuvasti tarpeen. Tilli ei tänä vuonna oikein menesty, kun taas lipstikkaa ja raparperia on liiankin kanssa.

Omenoitakin on tulossa ihan mukavasti.

Ainoa valkoinen surffiinani hukkui veteen jo juhannuksen tienoilla, mutta pelakuut kukkivat ihan mahdottomasti.

Rästihommia on ollut myös eilisen postauksen täydentäminen. Siellä on kirsikkaclafoutiksen ohje ja kuvat. Teeppäs lomaviikon lopulla sellainen. Ainakin meillä tykättiin… Simppeli ja hyvä sesonkijälkkäri, luulenpa että siitä tulee jokakesäinen juttu.

Moneen kesään, moneen vuosikymmeneen ei olla käyty sirkuksessa (paitsi syksyllä täällä), mutta nyt lähdetäään. Apsun kanssako? – Ei kun ihan vaan kaksistaan. Noh, Mark on taas – tietysti – kolmantena pyöränä lähdössä mukaan. Ainahan se. 😀

Ruoka ja viini

Soppapäivä jatkaa juhlaa: keitto ja kirsikkaclafoutis

Viikon kestänyt juhlallinen syöminen jatkui vielä tänäänkin. Aamupäivällä äidin luona mansikkashowia ja muuta huolehtimista, sillä seurauksella, että toin vielä kotiinkin litratolkulla mansikoita. Onneksi Apsu ja Juniori tulivat illansuussa käymään ja laitoin sitten edelleen heille niitä kotiinkin vietäväksi. Minä kun en mansikoita enää pakasta.

Iltapäivällä olimme Pehtoorin kanssa appivanhempien luona: appi kun täytti huikeat 92 vuotta. Siellä sitten mansikkakakkua.

Kauppaan mennessä en vielä ollut keksinyt, mikä keitto olisi tässä juhlasyömisessä hyvä ratkaisu, mutta marketin ovenpielen marjanmyynnissä olikin kanttarelleja! Siispä soppa niistä. Tein sen vähän paremman: juustoa ja kermaa ettei nyt ihan yhtäkkiä tapahtuisi romahdusta kalorien hankinnan runsaahkossa määrässä. Viini jo sentään jätettiin tänään nauttimatta.

Se Parempi Kanttarellikeitto

litra kanttarelleja
1 rkl voita
2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
7 dl Puljonki-kasvislientä
1 dl valkoviiniä
1 pkt (~ 200 g) tuorejuustoa (ruohosipulikin sopi, mutta kanttarelli olisi ollut vielä parempi)
ruohosipulia, timjamia
mustapippuria, ehkä vähän suolaa

Huuhdo ja kuivaa sienet. Silppua sienet ja sipulit. Laita kattilaan ensi sienisilppu, ja sekoittele niin kauan, että enin neste on haihtunut. Lisää voi ja sipulit. Lisää joukkooon viini (voi toki jättää poiskin kuten tänään tein) ja kanaliemi.

Anna keiton kiehua hiljalleen noin 20 minuuttia, ja sekoita sitten tuorejuusto mukaan. Lisää yrtit ja pippuri ja lopuksi löysäksi vaahdoksi vispattu kerma.

Tämä on ihan juhlasoppa, jota olen joskus vieraillekin tarjonnut. Jälkkäri olikin sitten jotain ihan uutta. Meillä on perjantaina paistinkääntäjien piknik ja teemana on ranskalainen keittiö, ja kun tuntui, että liki kaikki muut aikovat tuoda jotain suolaista, eikä jälkkäreitä paljon listassa ollut, niin ajattelin kokeilla jotain ennen syömätöntä.

Kirsikka Clafoutis! Kirjoittelen ohjeen kunhan saan kuvat työstetyksi, voi mennä huomiseen…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

(EDIT 25.7.2017 )

Tässäpä soppapäivään mainio jälkiruoka.

Clafoutis-nimen käyttö tästä kirsikkapannarista on kyllä hieman riskaabelia, sillä Limousinen alueen ihmisten mukaan vain heidän alueellaan tummista kivellisistä (hapan)kirsikoista tehty paistos on ainoa oikea clafoutis, muut ovat vain yhdenlaisia ”kirsikkapiirakoita”. Clafoutis-taikinan alle kätkeään usein myös luumuja, persikoita tai karhunvatukoita, joten syksyn tullen tätä voi varioida monin tavoin. Mutta nyt tähän sesonkiin tämmöinen versio, joka on hyvin lähellä Julia Child´n Kirsikkaclafoutia.

Kirsikkaclafoutis

7 dl kirsikoita
3 dl kermamaitoa
1½ dl (mauste/ruoko)sokeria (puolet taikinaan, puolet pinnalle ennen uuniin laittoa)
3 munaa
1 rkl vaniljasokeria tai vaniljatangon sisus
ripaus suolaa
2 dl vehnäjauhoja
25 g sulatettua voita

Poista kirsikoista kivet. Kuumenna uuni 200 asteeseen. Laita vuoan (24 cm) pohjalle leivinpaperi

Laita kirsikat vuoan pohjalle. Tee pannaritaikina: sekoita jauhot ja maito ja lisää joukkoon munat ja sekoita tasaiseksi (vaikka sauvasekoittimella). Lisää 3/4 dl sokera ja vaniljasokeri, suola ja sulatettu voi. Ripottele pinnalle loput sokerit ja paista vielä noin 30 minuuttia, kunnes taikina ei tikuilla kokeiltaessa tartu ja pinta on kauniin värinen.

Hieman jäähtyneenä vaniljajäätelön kanssa oikein hyvää.

Tein oheen kokeeksi myös sokerista tönkkiä kermavaahtoa, jossa oli vähän ranskankermaa ja puolikas raastettu tonkapapu (muistattehan). Hmmmm … maistuipa kokonaisuus ihan ranskalaiselle. Siis tämä on minun kontribuutioni ensi perjantain rotissööripiknikille.