Eilen aamulla taivas oli harmaa, satoi vähän hiljaista, pienihiutaleista lunta, ei tuullut, eikä ollut häikäisevää, ei ollut riemullista auringonpaistetta, vaan oli juuri sopivan melankolinen ilma, rauhallinen saattopäivä.
Äidin hiljaiset hautajaiset olivat eilen. Me kolme sisarusta, puolisot ja kuusi lastenlasta olimme saattamassa äitiä taivasmatkalle. Niin äiti toivoi: vain läheiset.
Vihdoin 
kotiin. Pitkä matka, evakkomatka, sotalapsen matka Tanskaan, matka Lounais-Suomeen, matka Ouluun. Äidillä oli vuosikymmeniä kestänyt matka paikasta toiseen, kodista toiseen, – niitä ehti olla yli 20. Äiti ei lopultakaan oikein koskaan ollut kotonaan. Aina oli lähdettävä, aina oli haettava uusi paikka, oli kuljettava läpi vuosikymmenten. Yli yhdeksän vuosikymmentä niitä kertyi. Tuulentiellä matka oli pitkä. [Kuva on äidin 70-vuotiskesänä.]
Viime lokakuussa juttelimme äidin kanssa elämänmenosta ja vuosien kulusta, juttelimme jo matkan lopputaipaleella: taas kerran olimme äidin hoivakodin kodissa iltapäiväkahvilla, juttelimme kaikenlaista, rauhassa. Niistä hetkistä, niistä sanoista, niistä päivistä olen kiitollinen, niin kiitollinen – ja loppukaneettina äiti totesi: ”Aika hyvä elämä on ollut”.
Se lohdutti jo silloin, nyt vielä enemmän.
Eilinen aamu ja aamupäivä olivat vaikeita, tuntui, että sydän ei (rytmihäiriöisen beetasalpaajista huolimatta 🙂 ) pysy ollenkaan aloillaan, itku oli kurkussa, silmissä, koko kehossa …
Mutta sitten tyyneys – muistin kappelin ovella: nyt oli aika. Nyt. Meillä kaikilla on aikamme. Kyyneleet huuhtoivat surua… eikä ahdistanut.
Ja äidillä ja minullakin oli aikamme: erityisen kiitollinen olen, että meillä oli viime kevät, kesä ja syksy, ne olivat erityisiä, vaikka ainahan me olemme olleet tekemisessä. Paljonkin.
Mutta viime syksy; ainakin minulle se oli tärkeä. Se toi lopulta levollisuuden. Ja luulen, oikeastaan tiedän, että niin äidillekin. Meillä oli 63 yhteistä vuotta.
Eilisen päivän kulun järjestelimme sisarusten kanssa yhdessä, ja hyvä siitä tuli. Äidin näköinen, ja uskon ja toivon, että juuri sellainen kuin hän toivoi. Hänen näköisensä hautajaiset. Virsi lapsuudesta, virsi Tanskan vuosilta, niin kaunis ja hyvä saattopuhe.
Veljeni ja poi
kansa, Pehtoori ja meidän Juniori laskivat arkun, peittivät sen, kuten äiti oli toivonut. Ja sinne äiti, isän viereen, halusikin. Halusi siihen haudattavaksi, vaikka heidän avioelämänsä ei kestänytkään paria vuosikymmentä enempää; se ei todellakaan ollut mikään vuosisadan rakkaustarina, mutta se oli meidän vanhempiemme tarina, jonka maanpäällisen tarinan loppu päättyi yhteiseen haudan lepoon.
Minulle oli niin tärkeää, niin rakasta ja niin lohduttavaa, että haudalla meidän molemmat lapset vuorotellen ottivat minut kainaloonsa, rutistivat, pitävät huolta, vaikka eihän heillekään ollut mikään helppo hetki.
Muistotilaisuus oli sekin pieni, ja uskoimme, että sellainen kuin äiti halusi: menimme Maikkulan kartanoon syömään. Siellä me aikanaan vietimme äidin kasikymppisiä, siellä vietimme monia sunnuntaipäiviä, kun me olimme lapsia, siellä me vietimme äidin kutsumana muutamia äitienpäiviä. Se on ollut meille lapsille ja äidille yhteinen paikka. Eilen päätimme, että vietämme siellä myös äidin syntymän 100-vuotisjuhlapäivää kesällä 2030.
Kuten muistotilaisuuksissa tapana on, muistelimme, menneitä, ja enimmäkseen äidin kanssa koettua. Niin äiti olisi varmasti halunnutkin, me yhdessä syömässä hyvin, rauhassa mutta synkistelemättä, muistelemassa yhteisiä, hyviä, hauskoja hetkiä.
Elämä on nyt näin. Elämä jatkuu …
