Showing: 1361 - 1370 of 6 379 RESULTS
Mökkielämää

Luonto ja valo tekevät hyvää

Ajeltiin mökille tänään.

Iltapäivällä mökkipihaan kääntyessä täysin kirkkaalla taivaaalla, Tuulentuvan yllä, oli yksi purppurainen pilvi: äiti toivotti tervetulleeksi.

Olen ihan varma siitä, ja niinhän ne taas silmät kostuivat. Pilvi oli niin ”äidin värinen”. Lohdullinen tunne ja ajatus.

Koko tulomatkan paistoi aurinko, ja melkein täysi kuu oli edessä, koko päivän sekin. Eilisen lumimyräkän jälkeen pellot samettisen kimmeltävän hangen peittämiä, metsissä puiden oksilla kristallia, täällä ylhäällä kynttiläkuusissa tykkyä. Kiitollinen jo matkasta, taipaleella olosta, saatikka tänne tulosta.

Revontuliakin oli vielä luvassa tälle vuorokaudelle, joten kävinpä äsken Kaunispäällä. Olisinpa muistanut ottaa kotoa jalustan mukaan.

Reposia oli, samoin ihan hirmuinen tuuli. Mutta minulla ei keinoa saada kameraa pysymään pitkää valotusaikaa paikoillaan; kuvat sen mukaisia.

Vanhemmuus

Tuulentieltä taivasmatkalle

Eilen aamulla taivas oli harmaa, satoi vähän hiljaista, pienihiutaleista lunta, ei tuullut, eikä ollut häikäisevää, ei ollut riemullista auringonpaistetta, vaan oli juuri sopivan melankolinen ilma, rauhallinen saattopäivä.

Äidin hiljaiset hautajaiset olivat eilen. Me kolme sisarusta, puolisot ja kuusi lastenlasta olimme saattamassa äitiä taivasmatkalle. Niin äiti toivoi: vain läheiset.

Vihdoin kotiin. Pitkä matka, evakkomatka, sotalapsen matka Tanskaan, matka Lounais-Suomeen, matka Ouluun. Äidillä oli vuosikymmeniä kestänyt matka paikasta toiseen, kodista toiseen, – niitä ehti olla yli 20. Äiti ei lopultakaan oikein koskaan  ollut kotonaan. Aina oli lähdettävä, aina oli haettava uusi paikka, oli kuljettava läpi vuosikymmenten. Yli yhdeksän vuosikymmentä niitä kertyi. Tuulentiellä matka oli pitkä.   [Kuva on äidin 70-vuotiskesänä.]

Viime lokakuussa juttelimme äidin kanssa elämänmenosta ja vuosien kulusta, juttelimme jo matkan lopputaipaleella:  taas kerran olimme äidin hoivakodin kodissa iltapäiväkahvilla, juttelimme kaikenlaista, rauhassa. Niistä hetkistä, niistä sanoista, niistä päivistä olen kiitollinen, niin kiitollinen –  ja loppukaneettina äiti totesi: ”Aika hyvä elämä on ollut”.

Se lohdutti jo silloin, nyt vielä enemmän.

Eilinen aamu ja aamupäivä olivat vaikeita, tuntui, että sydän ei (rytmihäiriöisen beetasalpaajista huolimatta 🙂 ) pysy ollenkaan aloillaan, itku oli kurkussa, silmissä, koko kehossa …

Mutta sitten tyyneys – muistin kappelin ovella: nyt oli aika. Nyt. Meillä kaikilla on aikamme. Kyyneleet huuhtoivat surua… eikä ahdistanut.

Ja äidillä ja minullakin oli aikamme: erityisen kiitollinen olen, että meillä oli viime kevät, kesä ja syksy, ne olivat erityisiä, vaikka ainahan me olemme olleet tekemisessä. Paljonkin.

Mutta viime syksy; ainakin minulle se oli tärkeä. Se toi lopulta levollisuuden. Ja luulen, oikeastaan tiedän, että niin äidillekin. Meillä oli 63 yhteistä vuotta.

Eilisen päivän kulun järjestelimme sisarusten kanssa yhdessä, ja hyvä siitä tuli. Äidin näköinen, ja uskon ja toivon, että juuri sellainen kuin hän toivoi. Hänen näköisensä hautajaiset. Virsi lapsuudesta, virsi Tanskan vuosilta, niin kaunis ja hyvä saattopuhe.

Veljeni ja poikansa, Pehtoori ja meidän Juniori laskivat arkun, peittivät sen, kuten äiti oli toivonut. Ja sinne äiti, isän viereen, halusikin. Halusi siihen haudattavaksi, vaikka heidän avioelämänsä ei kestänytkään paria vuosikymmentä enempää; se ei todellakaan ollut mikään vuosisadan rakkaustarina, mutta se oli meidän vanhempiemme tarina, jonka maanpäällisen tarinan loppu päättyi yhteiseen haudan lepoon.

 

Minulle oli niin tärkeää, niin rakasta ja niin lohduttavaa, että haudalla meidän molemmat lapset vuorotellen ottivat minut kainaloonsa, rutistivat, pitävät huolta, vaikka eihän heillekään ollut mikään helppo hetki.

Muistotilaisuus oli sekin pieni, ja uskoimme, että sellainen kuin äiti halusi: menimme Maikkulan kartanoon syömään. Siellä me aikanaan vietimme äidin kasikymppisiä, siellä vietimme monia sunnuntaipäiviä, kun me olimme lapsia, siellä me vietimme äidin kutsumana muutamia äitienpäiviä. Se on ollut meille lapsille ja äidille yhteinen paikka. Eilen päätimme, että vietämme siellä  myös äidin syntymän 100-vuotisjuhlapäivää kesällä 2030.

 

Kuten muistotilaisuuksissa tapana on, muistelimme, menneitä, ja enimmäkseen äidin kanssa koettua. Niin äiti olisi varmasti halunnutkin, me yhdessä syömässä hyvin, rauhassa mutta synkistelemättä, muistelemassa yhteisiä, hyviä, hauskoja hetkiä.

Elämä on nyt näin. Elämä jatkuu …

Niitä näitä

Pitkän päivän illassa

Tänään on ollut (aika) hyvä päivä. Pitkä päivä kylläkin.

Ihmettelin ladulla, miksei ketään muita kuin alakoululuaisia hiihtelemässä Risuniityn parkkipaikalta ensimmäisen kilometrin matkalla eestaas, ja sitten sen jälkeen ei ketään. Kotiin palatessa kuulin, että ne olivat muutkin Suomen naiset olleet ladulla. Luonnollisesti vauhdikkaampina kuin minä. Olivat siis oululaiset hiihtäjät telkkareiden äärellä olympiamitaleita jännittämässä. Eipä minua haitannut, vaikka yksikseni jouduin sivakoimaan.

[Ritaharjun yllä aurinko]

Kaikenmoisia paperitöitä iltapäivän aluksi ja sitten laittamaan ruokaa: Tyär palautui pohjoisesta kotikotiin. Siinäpä se on illansuu kulunut kuulumisia, tuntoja päivitellessä.

Niitä näitä

Sukupuun oksa

Joulukuun 9. päivänä vuonna 1800 Koiviston Koivusaaren Patalan kylässä syntyi Charin Fredrikintytär Kokkala. Hän oli 16-vuotias, kun hänet vihittiin kuusi vuotta vanhemman Matts Johaninpoika Mannosen kanssa. Matti oli kasvattilapsi, joka otti käyttöönsä vaimonsa sukunimen.

Karin ja Matti ehtivät saada kolme poikaa (Alexander 1817–1887, Jakob 1820–1860 ja Fredrik 1823–1898) ennen kuin Karin 24-vuotiaana kuoli keuhkotautiin. Leskeksi 30-vuotiaana jäänyt Matti löysi suruvuoden aikana puolison ja avioitui lokakuussa 1825 Beata Suutarin (1795–1869) kanssa. Ingertilässä syntyneen Beatan ammatiksi kirkonkirjaan on merkitty palvelija. Perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa Mikko ja kuopus Johan (1832–1903).

Johan (Jussi) oli 26-vuotias kun hän tammikuussa 1858 avioitui 27-vuotiaana leskeksi jääneen Kristiina Mårtenintyttären (1831–1891) kanssa. Pariskunnan ensimmäinen yhteinen lapsi Judith kuoli täytettyään vuoden. Hänen jälkeensä perheeseen syntyi seuraavan kymmenen vuoden aikana, parin vuoden välein, viisi lasta: Simon, Maria, Judith, Gabriel ja Eeva.

Perheen esikoispoika Koiviston Ingertilän kylässä syntynyt Simon (26.10.1860–3.3.1934) oli jo 32-vuotias kirvesmies, laivanrakentaja kun hän avioitui Virosta tulleen Karhun suvun Maria Benjamintyttären kanssa. Simon ja Maria saivat kahdeksan lasta, joista yksi oli minun Eliisa-mummuni.

 

 

Niitä näitä

Välillä välipaloja

Olipa tämän talven surkein hiihtokeli. Nuoskainen, luistamaton, toki myös lipsumaton. Ihan hiki tuli hiihtäessä, kun oli sen verran työlästä touhua.

Muuta työlästäpä tässä päivässä ei sitten ole ollutkaan. Kunhan olen lukenut ja kirjoitellut. Tehnyt lähes kelvotonta ruokaa, – nyt on monta kertaa peräkkäin tullut tehdyksi jotain aika mitäänsanomatonta sapuskaa. Aina ei voi onnistua.

Ja kun ruoka ei ole maistunut, olenpahan voinut sitten nauttia luvattoman monista välipaloista. Ensinnäkin uusi mieluisa herkku on Alpron High Protein Mango, johon olen lisäillyt jotain pussien pohjia, kuten joululeivonnaisissa käytettyjä mantelilastuja, paahdettuja kookoslastuja, kuivattuja karpaloita, milloin mitäkin kalorista, hyvää, jota kaapeista on löytynyt 🙂 .

Ja nyt on sitrusten sesonki: veriappelsiinit ovat hyviä aamun illoin, ja huom. nimenomaan Prismoissa – ei K-ryhmän kaupoissa – myytävät on ne parhaat ja mehukkaimmat.

Ja karkkiakin olen harrastellut! Fazerin (uutuusko? En tiedä, minulle uusi löytö viime viikolla.) Tyrkis Peber Choco! Toinen pussi jo menossa. Ovat sen verran, sopivan, makoisia ettei tarvi kuin pari kerrallaan mussutella. Näistä vois saada aika hyvä kastikkeen vaniljajätskille. Tai entäs jos murskaisi muffinsitaikinaan? – Eiku sittenkin, parhaita sellaisenaan.

Niitä näitä

Aina on opittavaa

Jos eilen oli pitkä päivä, eikä oikeen tekemistä, niin tänään sitten onkin ollut puuhaa ja kulkemista.

Loputkin hautajaisiin liittyvät jutut on nyt hoideltu, ja viranomaisten ja pankin etc. kanssa paperiruljanssi aloitettu. ”Ulkoisetkin” asiat (hiusten leikkuu ja toppi mustaan pukuun) ordningissa. Olen koettanut olla suorittamatta näitä valmisteluja, koettanut elää tämänkin vaiheen, ja onhan sisaruksetkin niissä olleet mukana, mutta en ole välttynyt ajatukselta, että taas olisin kaivannut sitä kirjaa, josta olen tässä vuosien varrella niin monta kertaa puhunut ja kirjoittanut.

Neuvoja ja koottuja listoja siitä, miten läheisen kuoltua pitää toimia, on aika hyvin netissä, mutta hajallaan ne sielläkin ovat. Perhepiirissä on aika tuoretta kokemusasiantuntijuutta, sillä Pehtoorin isähän kuoli vain kolme vuotta sitten, mutta silti: kirjalle olisi tarvetta.

Syksyllä kaipasin em. kirjaan kakkososaa, – sen viimeinen luku voisi liittyä näihin nyt ajankohtaisiin asioihin.

Niitä näitä

Pitkä päivä

Voi hyvä tavaton, että on ollut pitkä päivä!

Olen yrittänyt saada ajan kulumaan, päivän kulkemaan, mutta kyllä on laahaava tunnelma.

Hiihto sentään sujui, ruoanlaiton tulos ei ollut kovin kummoinen, yhden kirjan olen kuunnellut, olympialaiset eivät juuri kiinnosta. Olishan tuota ollut tekemisiä, mutta en vaan viitsinyt. Eikä mitään ideaa postaukseen.

Paitsi että voisin surkutella, kun kameran muistikortin ”anturi” on kai rikki. Hengityksen salpaavasta puhelusta voisin kertoa, jollen sen myötä syyllistyisi julkiseen parjaamiseen – mutta en halua ryhtyä mihinkään puskaradio-tyyliseen meininkiin. Lumen määrää voisi tietysti päivitellä.

Huomaatteko, pitkä päivä on ollut!

Jokohan voisi mennä nukkumaan?

Isovanhemmuus Ruoka ja viini

Lunta ja lapsia

Vain hajanaisia muistiinpanoja tästä päivästä.

– Ei olisi tarvinnut laittaa herätyskelloa… Mummi oli valmiina tunteja ennen ”aamuvuoron” alkua.
– Muumilaakson Mörkö on enemmän naurettava kuin pelottava tyyppi. Eeviksen mielestä liki hervottoman hauska, semminkin jos isoveli sitä esittää.
– Lapsille (Eevikselle) kahden viikon poissaolo kirjastosta ON pitkä aika: ”Tietysti mennään pitkästä aikaa”.
– Mäkkärillä kannattaa antaa kuusivuotiaan auttaa tilauksen tekemisessä: maskin aiheuttama silmälasien huurtuminen ja muutenkin erilaisten juoma- ja leluvalintojen (Happy Meal) tekemisessä kuusivuotiaan asiantuntemus oli ihan ylivertainen verrattuna puolisokeaan mummiin.


– Ei tarvita mitään hienoja leikkipuistoja, ei tarhanpuistoa, ei pulkkamäkiä siellä tai täällä; mummilan piha, jonne pappa on muutaman tunnin edellisen yön kertynyttä lunta kasannut isoksi mäeksi, on paras mahdollinen paikka touhuta ja telmiä: ”Luigi (Apsu) on tehnyt tunnelin! Tuu Mario (pappa) kattoon.”

– Puolen päivän jälkeen aika lenkille, kävellen kauppaan, lumisateessa, hömppäkirjaa kuunnellen.
– Taas kerran tuli todettua että kalorinen, voinen, juustoinen, oikea arborio-riisistä, juustosta ja valkoviinitilkasta tehty risotto on hyvä talvi-, lohtu-, energianpalautus-, lauantairuoka.
– Gruusialainen Saperavi-viini on rantautunut Australiaan, ja sieltä Suomeen. Kannatti tilata ja tänään avata. Marjaisa, lempeät tanniinit, paljon makua, mutta ei hyökkäävä, lämmin, laadukas, kertakaikkinen nautinto.
– Loppupäivän raukeus.

Niitä näitä

Ajatuksissani

Lisälyöntejä niin paljon, että kuoppiin uponneet silmät tuntuvat pompahtelevan silmälaseihin. Päässä ja rinnassa jumputtaa, mutta sehän vain tarkoittaa, että sydän on paikallaan ja toimii. Tosin vähän turhankin tiuhaan tuntuu toimivan. Mutta eihän se haittaa, siinäpä jumputtaa.

Hassu ristiaallokko-olo, sillä toisaalta nämä päivät ovat olleet hyvinkin verkkaisia ja tekemättömiä.

Tänäänkin, kuten monta kertaa parin viikon aikana, on tullut ajatelluksi: ”pitääpä muistaa kertoa äidille”, ”hei, mämmiä jo pakastealtaassa, vienpä pikkuroppeen, josko maistuisi”, ”laitanpa lapulle, että muistan kysyä, kuka olikaan tässä kuvassa…”, ”huomenna en taida ehtiä Vuoksiin”…

Takaumia paljon, unissa ja hereillä. Pienet olivat tuossa illansuussa isänsä kanssa syömässä ja minulla ajatukset palautuivat kahden viikon taakse: silloin ei syöty meillä. Silloin kävin päivälläkin, kesken ”perhepäivähoidon”, äidin luona. Tänään en, en tietenkään. Onko siitä vain kaksi viikkoa?

Myös unissa olen ollut menneessä: monena yönä olen ollut Särkisalossa (toisen evakkomatkan kohde) ja kerran Virpiniemessä hiihtämässä.

Ihan selvästi mieli tekee kovasti töitä, eikä vielä ymmärrä luovuttaa.

Sitten sellainenkin merkillinen tunne, että meillä on täällä kotona paljon enemmän tilaa kuin ennen. No totta; olenhan minä omaa kuolinsiivoustani, konmarittamista tai whatever tehnyt koko viime vuoden lopun ja tilaa on tullut, mutta tämä tunne on jotenkin eri syistä johtuva. Sellainen ilmava tuntuu koti olevan. Ja minulla tuntuu olevan hirmu paljon aikaa, olenkin ihan vain istuskellut, katsellut lumituiskua, miettinyt tulevia, menneitä ja tätä päivää.  Vailla ahdistusta mistään. Eikä suorittamisen häivääkään.

Ilon rippusia, odotettavaakin on.

– Enkö siis vieläkään ole oppinut!!! Pessimisti ei pety,- mutta haaveilija useinkin.

Mutta silti. Silti haaveilen ja uskon hyvään.  Pax et bonum* teille kaikille muillekin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

* Umbriassa Assisin kaupungissa, jossa toukokuussa keväällä 2012 kävimme kerran viikossa asuessamme läheisessä Collazzonen kylässä, on kaikkialla seinälaattoja (ja pensasleikkauksia), joissa toivotetaan ”pax et bonum”.

 Se on Franciscus Assisilaisen tervehdys: ”rauhaa ja hyvää”.