Tänä viikonloppuna Oulussa on ollut Karjalan liiton kesäjuhlat.
Tänään puolenpäivän aikaan tihkusateen ripistellessä kansallisasuisten osallistujien lippukulkue kulki halki Oulun keskustan. Pyöräilin katsomaan.
Enhän mie arvannut, että mie niin liikutun ko näin karjalazii juhlallisesti, iloisesti, laulaen kulkevan monisatapäisenä kulkueena kotikaupungissa. Taas kerran vähän sellainen ontto ikävä, kun omien sukujuurten, esi-isien ja -äitien tuntemus ja tieto heistä on hyvin vähäistä. Äidin ikäväkin siihen tuli …
Geeniperämältäni olen puoleksi karjalainen, puoleksi varsinaissuomalainen, mutta ”heimoidentiteetti” suuntaan tai toiseen on kovin heikko. Toisaalta kun 80-luvulla tuoreena historian maisterina hankin itselleni kansallispuvun, oli se itsestään selvästi karjalainen puku, Kaukolan puku. Karjalaisissa yhteisöissä tai suvussa en ole koskaan elänyt ja ollut. Vaikka on minulla sentään aika tarkka muistikuva kesältä 1965, kun tätini kanssa osallistuin Karjalan liiton kesäjuhlaan Helsingissä. En varmaan käsittänyt yhtään, mikä juhla se oli. Mutta muutama vuosi sitten kirjoittaessani äidistä ja hänen koivistolaisesta perheestään ja suvustaan kirjasen, opin paljon.
Nuoriakin oli paljon mukana.