Haukiputaan Runtelinharjulle on tehty uusi näköalatorni (korkeus 14,2 metriä), jonne ajattelin tänään mennä käymään ja kavuta katselemaan lintuja ja merta.
Tiesin, että se on Isoniementien päässä, ”siellä hiekkamonttujen” takana. Sen risteyksen ohi olen pyöräillyt varmaan kymmeniä kertoja, mutta enpä ole metsäautotielle ja mökkiteille saatikka poluille koskaan poikennut.
Ei varsinaisesti ollut tänäänkään tarkoitus, mutta tulipahan poikettua: poikettua sinne sun tänne.
Jos olisin mennyt vaikka kännykän karttaohjelman ohjaamana niin edestakainen reissu olisi ollut korkeintaan 40 km.
No en mennyt: tulinpa sitten tehneeksi 50 kilometrin lenkin.
Mutta kannatti se. Käyn joskus uudelleen, tosin silloin kuljen vähemmän pikkupolkuja pitkin ja vähemmän hiekkamonttujen (jotka olivat aivan valtavat!) pohjia polkien.
Harju on Perämeren rannikon korkein kohta (silti vain 30 m mpy), metsäpolkuja on paljon, maasto mukavan kumpuilevaa. Tänään aurinkoista, lämmintä, itikatonta (ainakin vielä), hiljaista. Metsässä kulkeminen saa mielen tyyntymään, usein ´ajattelemattomaksi´. Siis tilaan, jossa ei pohdi, ei mieti, ei sure, ei odota, ei suunnittele, ei kertaa mitään. Vain on. Tai kulkee ja elää siinä hetkessä.
Lopulta löysin tornin, jonne reitti on erittäin hyvin merkitty, – kunhan vaan tulisi katsoneeksi ajoissa opastaulua. Kapusin 60 porrasta ja juuri kun olin ylhäällä ja vielä jäinen Perämeri avautui edessä, kuulin honklatusta etelästä: joutsenet tekivät ohilennon. Olipa ilo. 🩵🤍🩵🤍🩵🤍🩵🤍