Jos kaikki olisi toisin, olisin ehkä lähettänyt tänään sisareni 59-vuotissyntymäpäivänä hänelle runokortin. Tai oltaisiin menty cappuccinoille ja croissanteille Robert´s Coffeeseen tai oltaisiin vaihdettu vain viestit, tai useampikin, kuten tehtiin kaikkina aamuina, arkena ja pyhänä, aina, ainakin viimeiset viisi vuotta. Joka ikinen aamu.
Nyt, tämän vuoden toukokuussa, kun minun synttärini ovat edelleen kaksi päivää sisareni syntymäpäivän jälkeen, ajattelen tai minulla on tavattoman vahvasti sellainen tunne, että systeri näkee mun ikävän, ja lähettää minulle tämän. Hän kun osasi aina myötäelää.
Ja hän sanoisi, että ”lakkaa murhettumast, ota valo vasta”. Muistaisi, että Heli Laaksonen osasi meidän molempien mielestä sanoittaa tärkeitä asioita hyvin, usein hauskastikin, – ja ajatuksella.
En lakkaa murhettumasta, mutta valon otan vastaan. Josko jo huomenna mustarastas taas tarkenisi laulaa?