Sanomakellojen aikaan. Puistossa, ja merenrannassa auringon laskiessa. Yksin. Hengitellen syvään.
On mennyt melkein pari kuukautta (pisin aika sen jälkeen kun A. syntyi), jolloin en ole pojan lapsia nähnyt, olen ollut pois – ja poissaoleva. Ikävä – molemmin puolin, mikä nyt tuntuu kummallisesti hyvältä – on ollut jo kova. Hyvä oli kertoa, halata ja jutella. Yhdessä istua ruokapöytään, höpötellä. Puhella jo tulevasta kesästä.
