Maanantaiaamun viikkopalaveri Myötätuulen pirtin pöydän ääressä: päätimme että mitään ei lyödä lukkoon, että ei ole toimintasuunnitelmaa, eikä minkäänlaisia aikatauluja. Päätös syntyi nopeasti ja täysin yksimielisesti äänin 2 – 0.
Aika pian tämän jälkeen lähdin hiihtämään. Upouusi hiihtotakki yllä peilailin ennen lähtöä ulos, ja mutisin peilin edessä tyytyväisenä, että ”eikö ookki ihan hyvä”, ja mitä toteaa mieheni: ”Katoin kyllä että ihan ku Raili (anoppinsa) olis lähdössä hiihtämään.” Noh, ei ollut ensimmäinen kerta kun minua äitini näköiseksi nimitellään, ja taitaapa tuo luumunvärinen takki olla jotensakin samankaltainen kuin äidillä oli jo 1980-luvulla. Mutta hyvä se oli hiihtäessäkin.
Hiihtelin hissuksiin ”omaa” metsälatua kohti Rönkönlampea ja sieltä edelleen paliskuntarajalle, – poroaidalle. Pakkasta vähemmän kuin kymmenen astetta, hanget vitivalkoiset, metsä hiljainen, koivut lumihuurteen pitsittämiä ja männyt harmaantuneet kuurasta. Onni oli olla.
Lunta, hiljaista ja kaunista on mökkipihassa. Purouoma ei ole jäässä, pulahduspaikalla jopa vähän kirkasta vettä, mutta eipä silti houkuttele.
Ei edes saunaa – vielä tänään – lämmitetty. Huomenna sitten. Ehkä.