Asioita on suhteutettava

Ihan turhan aikaisin hereillä tänään. Monestakin syystä, mutta onpa ollut päivä aikaa tehdä kaikenlaista.

Ensimmäisenä tietysti ravitseva ”hiihtäjän aamupala”, heh! = kahvia, hedelmiä, jukurttia, rahkaa, kahvia, pala kampanisua. Ja sitten lehdet (päällisin puolin) ja muu nettiseuranta (nopeasti).

Tälläkään kertaa en puutu maailman tilanteeseen, enkä somesumuun, mutta yksi kuva, joka Kalevan sivulta sattui silmiin, on kopioitava tähän kuvateksteineen. Eilen Oulussa:

Tämä kuva mielessäni hiihtelin Sivakkaojan varressa ja mietin, että eihän meillä onneksi ole vielä perjantaina aietta, eikä ehkä tarvettakaan lähteä Ouluun. Niinpä hiihto tuntui tavallistakin paremmalta.

Tänään oli ehkä reilun viikon paras keli, vaikka ei ihan jaksanut paistaakaan. Jo lähtiessä päätin, että en (tälläkään kertaa) ota kameraa mukaan, enkä pysähtele edes mitään kännykkäräpsyjä ottamaan. Muttaku. Olen selvästi kyvytön katsomaan, nauttimaan, taltioimaan maisemia, hetkiä, tunnelmia, valoa, keliä, … yhtikäs mitään ilman että katson sitä linssin läpi. Jossain muistissani ja verkkokalvoillani on pakottava tarve nostaa kamera esiin ja ottaa kuva.

Tänään olin päättänyt, että katselen tunturimaisemaa, talvista Sivakkaojaa, Kiiloselän pehmeitä, ”muumilaakson talvi -maisemia” siten, että koetan vain sanoittaa, en ollenkaa kuvata, näkemääni.

Että tänään en blokkaisikaan kuvien kera, vaan kertoisin eläväisin, tunnistettavin, muistettavin, kuvailevin sanoin, kuinka ainutlaatuista, liki unenomaista, rauhoittavaa, toisaalta voimaannuttavaa, (teksi mieleni kirjoittaa maadoittavaa, mutta sanasta on tullut vähän turhan ”muodikas”), antoisaa ja yksinkertaisesti hyväätekevää liikkuminen ulkoilmassa hurjan valkoisessa, puhtaassa ja kauniissa luonnossa voikaan olla. Että kuinka pienestä, latu ja luonto, mutta niin suuresta, tuleekaan kiitolliseksi.

Mutta eihän se taaskaan onnistunut. Sanoja ei pulpunnut, ja kuvia otin. Paljon hyvää tänäänkin.