Muistoja ja mustikoita keräämässä

– Mummi, voidaanko tulla huomennakin vaan kahdestaan tänne purolle?

– Totta kai voidaan, tullaan vaan.

Tänään aamuyhdeksältä lähdettiin kohti pohjoista, ajateltiin, että eihän sitä sunnuntaina liikennettä, eihän sitä ole ollut muinakaan sunnuntaina viimeisten parin vuoden aikana, kun ollaan mökkitaipaleella oltu. Tänään oli. Oulu – Kemi välillä ja Sodankylä – Saariselkä välillä paljon asuntoautoja, ulkomaalaisiakin, lomalaisia, ja yksi kattotuoleja kuskaava rekka, joka oli kolme kertaa matkan aikana ohitettavana. Ja poroja. Aika paljon poroja. Matkan tekoa hidasti myös se, että samaa matkaa kanssamme tekivät myös Juniori, Apsu ja Eevis.

Pysähdyimme Peuran ”Essolla” aamupäivävälipalalla; pienille vähän suolaista ja Sodankylässä sitten jo lounaan aika. Mutta eipä meillä kiire. Nautin matkalla olostakin, ja siitä, että päästiin lähtemään, kiitollinen siitä, että muksut ja isänsä halusivat tulla mökille. Mie vähän herkillä tänään ja muutaman kerran kummasti jotain kosteaa silmäkulmissa ja karheutta äänessä.

Kun kolmen jälkeen kahdella autolla mökkipihaan ajeltiin, tuntui, ettei kunnolla oltu pysähdytty, kun olin jo monta kertaa kuullut kutsun lähteä rantaan, katsomaan muurahaispesiä, poimimaan mustikoita, tekemään kaarnalaivaa ja katsomaan sieniä (”yäk, mutta poimitaanko, mummi, huomenna lisää?”)

Kaikkea tuota on ehditty tehdä, lisäksi heittää tikkaa, kävellä metsässä (”mitä me täällä tehdään”, ”tullaanko uudestaan”. Eevis, 3 v.), käydä purolla ainakin 10 kertaa, tehdä patoja, kahlata liian isot saappaat jalassa, kärrätä puita saunalle, katsella kiikareilla kauas, kummastella mummin tekemää Beaivia (”pitäiskö meidän korjata tätä”, Eevis), syödä ainakin pari desiä mustikoita suoraan mökkipihan mättäiltä, ja opettaa ja opetella erottamaan kaarnikat ja mustikat toisistaan.

Ja kuluihan sitä ruokapöydässäkin taas aikaa, muksutkin malttoivat istua aika kauan, ihan kuin Lapin leppoisuus olisi tarttunut jo heihinkin. Huomenna kohti uusia seikkailuja.

Kunpa nämä muistot voisi säilöä nautittavaksi aina tarpeen tullen. Voi kunpa.

Vaihtopäivä

Lomakohteissa lauantai on usein vaihtopäivä. Näin on meilläkin nyt. Tai noh, tänään ja huomenna.

Mökillä liki kuukauden ollut tytär ja aviomiehensä (! 🙂 ) tulivat tänään Ouluun, ja nyt on meidän vuoro lähteä sinne. Juniorin toinen lomapätkä ajoittuu ensi viikolle, joten hän ja lapset pääsevät myös lomailemaan yhdessä. Toivottavasti terveempänä kuin edellisellä lomasella.

Mökkiruokia tein vähän valmiiksi, ja tietysti myös tyttären kotikoti-päivälliselle hyvää ruokaa. Kesäruokaa: hiiligrillattua lohta, perunoita,

fenkoli-mandariinisalaattia (uusi juttu, teen toistekin, sitten reseptikin), herneminttudippiä ja jälkkäriksi makoisia pikkuisia kakkusia. Sopivat mökkiolosuhteissakin tehtäväksi, eivät vaadi vatkaamista, uunin toki.

Ohje oli keväällä Kalevassa ja olen sitä pyöritellyt moneen kertaan, – ainekset olleet ainakin kuukauden odottamassa, ja juuri tänään tuntui olevan tarvetta makealle, hyvälle herkuttelulle.  Kannattaa tehdä. Varsinkin jos on kaltaiseni limestä kovasti tykkäävä.

Pienet limejuustokakut (12 kpl)

2 dl kaurakeksirouhetta
2 rkl voita
1 ½ teelusikallista sokeria
2 munanvalkuaista
400 g purkki kondensoitua maitoa
¾ dl limen mehua
3 rkl turkkilaista jogurttia

Rouhi kaurakeksit muruksi. Sulata voi. Sekoita voisula ja sokeri keksimurun kanssa.
Painele ruokalusikallinen muruseosta tiiviisti pienien kuppikakkuvuokien pohjalle.
Laita vuoat 6 – 8 minuutiksi 175-asteiseen uuniin kovettumaan.
Sekoita kulhossa munanvalkuaiset ja kondensoitu maito.
Purista joukkoon limemehu. Sekoita lopuksi joukkoon turkkilainen jogurtti.
Laita täytettä murupohjan päälle sen verran, että noin neljäsosa vuoasta jää vajaaksi.
Laita 175-asteiseen uuniin 12 – 15 minuutiksi.

Nyt pakkaamaan loputkin tavarat, huomenna jo Hangasojan hyvässä huomassa, Lapin luonnossa ja pienten kanssa pelaamassa. Tuntuu hyvälle jo ajatuskin.

 

Keittiö on hyvä paikka

Monenlainen touhuaminen on ollut leimallista tälle päivälle, aamupäivällä paljon hyvää, paljon tekemistä, iltapäivällä ei niinkään. Ei kai taas käännytä miinusmerkkiselle moodille … ?

No mutta asenteella ”liike on lääke” tai ainakin kun uskoo ja kokee, että se lisää dopamiinin tuotantoa, niin jo vain helpottaa.

Ja slogan ”hyvä ruoka, parempi mieli” on jo lähtemättömästi iskostunut minuun.

Eilen jo tein valmiiksi muhimaan karitsatatakin. Tataki? – mitä ihmettä?

Tataki, たたき, on japanilainen tapa valmistaa näyttävän näköistä kalaa, mutta joskus myös lihaa. Tatakissa kala tai liha paahdetaan erittäin pikaisesti joka puolelta, ja kylmennetään sitten nopeasti. Näin pelkästään pinta tulee paistettua, ja keskusta jää raa-aksi. Tatakiin sopii hyvin lohi, tonnikala tai vaikka nauta.

Tein elämäni ensimmäisen, oikeinkin hyvän tatakin karitsasta. Ohje – yllätys, yllätys – uudesta keittokirjasta.

Tämän kanssa suositeltiin dippiä, joka kyllä tulee jäämään meillä käyttöön toistekin. Koska tyttären vierailujen vuoksi (hän syö tätä aamukaurapuuron kanssa!!) meillä on maapähkinävoita kaapissa ja koska muutamaa muuta kokeiltavaa ruokaa varten tarvitsin ja halusin vihdoin kokeilla, kaapista löytyy nyt myös misotahnaa. Sepä taitaakin olla aika moneen sopiva maustaja …

Miso-maapähkinävoidippi

4 rkl majoneesia
2 tl vaaleaa misotahnaa
2 tl maapähkinävoita
1 lime
ripaus suolaa 

Sekoita kulhossa majoneesi, misotahna ja maapähkinävoi. Lisää hienoksi raastettu limen kuori ja mehu sekä ripaus suolaa. 

Lisäksi meillä oli vielä nuudeleita, herne-minttutahnaa (nam, palaan tähän) ja kyssäkaali-tomaatti-pähkinäsalaattia (ei huonoa tämäkään, varovaisesti kaalin kanssa…) . Vaativat vähän tavallista enemmän aikaa, mutta ruoanlaitto on terapeuttista, mukavaa, ja olennaista on, että ruokapöydässä on joku, ainakin yksi, joka tykkää siitä kun ruoan eteen on nähty vaivaa… 🙂

Qstock kuuluu kaukaa pihalle… kesän loppua jo elellään, ehkä vielä lomamatka edessä, taas ehkä. Elämä on.

Keittiössä viihtyen

Keittiöön! Ruoanlaittoon! Kokkailemaan!

Jo muutaman päivän on ollut kaipuu kokkailemaan, tekemään ruokaa oikein kunnolla. Liittyyköhän tämä innostus tähän vuodenaikaankin. Monet vuodet heinä-elokuussa on ollut kalaaseja (suuri ruokajuhla ystäville), soppatykkipäiviä (äidille kesäkeittoa, sadonkorjuusoppia, maitokaalia ja rapuherkkua pakkaseen), paistinkääntäjien piknikkejä, perheen lomaviikonloppuja ja ties mitä ”ruualla rakastamisen” -happeningejä, joten sisäinen kelloni on kaivannutkin tällaista päivää keittiössä.

Aamun pitkän pyörälenkin jälkeen palauduin kotiin torin kautta: mansikoita ja vadelmia. Ja nyt on mansikka-samppanjahilloa loppukesän juhlahetkiin ja viikonloppuaamuihin, mökille, ehkä vieraillekin. Tämä oli viime kesän hittijuttu, ja hyvälle maistuu edelleen. Ohje täällä. Tämän tekemiseen ei mene kauaa…

Mutta yksi toinen ruoka sitten olikin aika monenlaisia raaka-aineita vaativa: oli siis käytävä pitkän kauppalapun kanssa marketissa. Ja annettava ”vege-jauhikselle” mahdollisuus.

Ostin Valion Mifu-jauhista, kun ei ollut mitään tietoa, mikä merkki olisi paras. Västerbotten-juustojärkäle on Haaparannan tuliaisia, samoin vihreät lasagnelevyt. Olisinpa ostanut niitä monta pakettia! Siis tein uuden keittokirjan ohjeen mukaan ”Lasagne Västerbotten”! Resepti on myös netissä: täällä linkin takana. Se on varmasti ko. kirjan pisin ohje ja pisin ainesluettelo. Ei vaikeaa, mutta kaikenlaista pilkkomista ja mittailua. Minun ”peruslasagnehan” on porolasagne, joka on simppeli, nopea ja niiiiin hyvä, joten tämän ”työläys” hämmästytti.

Hyväähän tästäkin tuli. Kuten kirjassa todettiin on seuraavana päivänä vielä parempaa, – niinhän lasagnet yleensä ovat. Nyt meillä on kaksi annosta vielä pakkasessakin.

Tein myös yrttikastikkeita, huomisen ruoan marinoitumaan. Palailen kokeiluihin kunhan pääsemme niitä maistamaan.

Ruuvi löysällä – vaarallista mätäkuussa?

Mikä tämä on?

Minun hampaistoni loputtomat (!) ongelmat ovat edenneet uudelle levelille. Jo maanantaina kävin Terveystalolla, ja sinne oli mentävä tänäänkin, mutta onneksi huomiselle aikataulutettu ”kirurginen toimenpide” voitiin perua.

Ruuvi lähti ilman leikkausta: kruunu irrotettiin ja ruuvi kirjaimellisesti ruuvattiin irti. Sain tuon parituhatta euroa maksavan ”alaleuan seiskan” muistoksi kotiin. Vitriiniin se ei kuitenkaan tule sijoitetuksi.

Hammasimplantteja asennetaan Suomessa vuosittain yli 20 000 ja niitä poistetaan kuulemma hyvin harvoin: vain prosentti istutetuista keinojuurista joudutaan poistamaan potilaan suusta, esimerkiksi voimakkaan purennan takia. Bruksiitti on, joten: Bingo!

Minullahan näitä implantteja riittää, ja poiston jälkeenkin niitä on vielä viisi. Viime viikolla hammas alkoi oireilla, lauantaina tuntui, että se halkesi, mutta mitään näkynyt, ehkä vähän vain heilui. Lääkärin mukaan se oli silloin irronnut luusta. Tosin ei kyllä tuntunut millään irtoavan vielä tänäänkään. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta eipä ollut mikään lupsakka kokemus tämä.

Onkohan huono ennuste toipumiselle, kun poisto-operaatio piti tehdä juuri nyt, mätäkuun aikana? Sitähän sanotaan, että haavat ja muut vammat ei parane, vaan tulehtuvat ja mätänevät. Jopa Duodecim-lehden tieteellisessä artikkelissa päädytään tulokseen: ”Riski saada syvä leikkaushaavainfektio tai elininfektio on mätäkuun aikana tehdyssä leikkauksessa kaksi kertaa suurempi kuin muulloin.” On siis perusteltua käyttää Paroex-suuvettä ja syödä määrätty V-Pen-kuuri loppuun.

Mätäkuu on kansanperinteessä ja almanakoissa ajanjaksolla 23.7. – 23.8. Se merkittiin suomalaisiin kalentereihin 400 vuoden ajan, aina vuoteen 1995 asti. Mätäkuu määräytyy aurinkoradan merkkien mukaan: aurinko on tähän aikaan vuodesta leijonan merkissä, ja jakson alussa taivaalle nousee kirkas tähti Sirius, joka on vanhalta nimeltään Koira, Iso Koira tai Orionin koira. Eteläisessä Euroopassa ja jo muinaisessa Egyptissä koirankuukauden/koiranpäivien aikana tarkkailtiin luontoa tarkasti, koska sen alku merkitsi kuivuuden ja lakastumisen alkua. Suomalaisessa kansanperinteessä/sääkalenterissa mätäkuun alku on määrännyt sen, minkälainen sää vallitsee koko loppukuun: ”Kun mätäkuun ensimmäisenä päivänä sataa, sataa koko mätäkuun ajan.”

Koirankuukauden nimittämistä meillä mätäkuuksi pidetään käännösvirheenä:

On arveltu, että ruotsalainen nimitys rötmånad ja suomalainen mätäkuu olisivat käännösvirheen tulosta: tällöin koiranpäivien vanhan alasaksalaisen nimen rodendage alkuosan rode, koira, olisi sekoittunut tanskan kielen mätää tarkoittavaan roden-sanaan. Tämän teorian mukaan merkitys ’mätä’ siirtyi ruotsin kieleen ja edelleen suomeen.

       Lähde: Almanakkatoimisto (almanakka.helsinki.fi)

Vaikka hampaistoni jatkaakin pitkään jatkunutta murenemistaan, niin toivottavasti vielä ei sentään pahempaa…

 

 

 

Solekko lähteä!

Huolimatta siitä, että reissut Haaparantaan ovat kuuluneet syystä tai toisesta elämääni oikeastaan ”aina”, on nyt ollut kolmen vuoden tauko siellä käynnistä. Erinäisistä syistä. 

Kesällä 2019, kun palasimme mökiltä kotiin mukanamme meidän ”mankelimatkaaja” (= Suomen läpi pyörällään matkannut Tyär) on viimeksi käyty Kukkolan Forssenin -ravintolan kesäbuffetista nauttimassa lounas ja samalla kertaa Haaparannassa Systemissä ja ruokakaupassa. Ja tammikuussa 2018 mie olin viimeksi Torniottaressa sekä Ruotsin puolen Korpikylässä ja sen Butiken på Landetissa. Silloin oltiin ystävän kanssa kaksistaan karkottamassa kaamosta ja huoliakin.

Joten onhan tässä ehtinyt olla jo pitkään toivetta tuolle suunnalle ajelusta. Ja viime viikolla päätin, että ”solekko lähteä”. Kun kerran Pehtoori ei ole oikein innostunut shoppailureissusta ulkomaille, niin päätin, että mie lähen vaikka yksin. Hoksasinpa sitten kysellä systerin mukkaan. Jovain lupas lähteä kaveriksi.

Kannattihan se: ensin ajelimme Tornioon lahjatavara-, sisustus- ja vaateliikkeen (paljon Marimekkoa, mutta muutakin) eteen (Torniotar). Systerille eka kerta, minä kävin siellä Tornion opistovuosina muutamia kertoja. Ja olin iloinen, että liike näytti voivan edelleen hyvin. Tällä kertaa minulle ei mitään, sisarelle pusero. Ja sitten IKEAAn. Onnistuimme alle tunnissa kävelemään läpi: sentään pari viherkasvia, muovipusseja ja serviettejä sekä yksi tamminen levy (taloilleni pihapiiri tai kuvauksiin tai… varmasti käyttöä).

Seuraavaksi Symtembolaget, joka onkin muuttanut uuteen paikkaan (Coopin yhteydessä, jossa näytti olevan myös Haglöfs ja Apotek) ja laajentunut kovasti. Amaronea ja samppanjaa muutama pullollinen ja mökille viinit. Melkein yhtä edullista kuin Italiassa, paljon halvempaa kuin Suomessa.

ICA Maxista spesiaaliherkkuja, muutama isohko kimpale juustoja (Västerbotten!!), kaikenmoisia rapujuttuja (sisarella oli autossaan kunnon kylmäsäilytys) ja muksuille lomaherkkuja. Taivaalle alkoi kertyä synkeitä pilviä, mutta matka matkui kohti pohjoista Ruotsin puolen Torniojokivartta kohti Korpikylää.

Butiken på Landetista on tullut vuosien/vuosikymmenten aikana ostettua monta laatuvaatetta. Itävaltalaisia neuleita, sadetakki, vöitä, Barbourin takki, ainakin yksi kiltti, St. Jamesin T-paitoja …. Monet vieläkin käytössä. Tämä on Butikenin viimeinen kesä, minkä vuoksi siellä on nyt loppuunmyynti-ale (20 – 40 %).

Samalla kun astuin liikkeen ovesta sisään, näin mitä olin tullut hakemaan. Ei liene vaikea arvata mikä noista kolmesta? 😀

Ja sitten vielä tyylikäs, tarpeeksi pitkä puuvilla-palmikkoneule, – yllättävää, että tummansininen? Joka tapauksessa Barbourin mekko ja palmikkoneule yhteensä 160 €.  Olen oikein tyytyväinen. Nyt on hyviä, sopiva peruskäyttövaatteita pitkäksi aikaa.

Kassit autoon, ja paluumatkalle, jonka varrella Kukkola Forssen ja sen hyväksi havaittu lounasbuffet: 19 euron väärti ehdottomasti! Semminkin kun ikkunapöydästä on tällainen näkymä.

Kotimatkalla hirmuinen sade, mutta turvallisesti palailtiin. Toinen ulkomaanmatka tänä vuonna tehty! 😀

Inspiraatiota kokkailuun

Aamulla merenrannoilla.

Iltapäivän lopulla oli lähdettävä vielä käymään kaupungissa: aika kurja reissu, mutta myös mukavan ostoksen tein.

Kuuntelin eilen Linnea Vihosen kirjan ”Yhdessä pöydässä”. Ruokajutut ovat mukavia, yhdessä syömisen ilosta ja herkullisista sapuskoista juttua, ja reseptejäkin. Äänikirjassa on vain ”maistiaisina” muutamia ruokaohjeita, eikä tietenkään kuvia, mutta sen verran innostuin kirjan tarjonnasta, että halusin kirjan myös paperisena. Enkä varmaan osaisi laittaa ruokaa äänikirjan reseptien mukaan. Ja kyllä, kyllä kirjassa on oikein kauniit ruokakuvat. Siis monta syytä ostaa kirja!

Resepteissä ei ole juurikaan liharuokia, mutta sitäkin enemmän kasvisruokia ja niille herkullisen oloisia kastikkeita, dippejä, tahnoja, salsoja, …. Kirjassa on monia sellaisia ruokia, joita tykkään ruokavuodessa eri sesonkien aikana tehdä, mutta Vihosen ohjeissa on joku pieni, uusi juju, lisuke tai yhdistelmä, jollaisia haluan kokeilla.

Ostin myös tarralappuja – ihan tätä kirjaa varten, toki bujokalenteriini myös. Ja nyt olen jo laputtanut kirjasta tuleviin päiviin kokeiltaviksi seuraavat: ”Rapeaa fenkolia, tilliä ja paahdettua mantelia”, ”Lasagne Västerbotten”, ”Herne-minttudippi”, ”Misolla maustettu Skagen” … Kantarellisoppaa tein meille täksi päiväksi, – ennen kirjan hankkimista, joten täytynee tehdä piakkoin uudelleen, sillä kirjassa on siihenkin hyvänoloinen ohje.

On siis odotettavissa, että blogiin tippuu uusia reseptejä lähiviikkoina.

Mutta nyt telkkarin ääreen: Virgin River 4. kausi!

Paljon hyvää tänäänkin

Jo herätessä tuntui, että on kesäpäivä, on pellavavaatteiden,
avojaloin kävelyn ja pihakukkien kastelun päivä,
musiikin kanssa pyöräilyn päivä,
hyvä päivä ja on aika ja aikaa vihreän ja veden äärelle ja varrelle kulkemaan
– ja kuvailemaankin.

Reitti kulki vastatuulta väistelen, ajattelematta, päämäärättä. Linnanmaalta matka alkoi, ei kirjastoon, ei kampukselle, vaan puutarhalle, jossa harmittelin, ettei ollut kahvia mukana. Sitäkin kun taas saan ja voin juoda pari kupposta päivittäin, tuossa lammen rannan penkeillä olisi ollut hyvä…

Kuivasjärven, Pyykösjärven rantojen kautta ja kaartaen kohti kaupunkia, matkalla kävin puutarhalla ostamassa äidille kukan, tai siis tietysti haudalle. Hautuumaallakin oli kaunista, ainahan siellä. Tai noh, mutta ainakin tänään oli rauha ja levollinen olo.

Vielä palasin jokivarteen, Oulujoen kirkolle asti kuljin ja sieltä sitten takaisin kohti keskustaa. Taas mietin tarinoita jokivarren uusiin ja vanhoihin taloihin, – kun äänikirja ei vie huomiota, kehittelen omia tarinoita taloista ja pihoista, jokivarren elämästä. Pari taloa tämän vakkarilenkin varrella on jo pitkään ”elänyt” mielessäni. Eikö muut tee tällaista? 🙂

Ajelin Ainolan puistoon.

Siellä oli city-lifeä: nuoria piknikillä, lapsiperheitä leikkipuistossa, kukkahattutätejä [lue: ikäisiäni naisia] ystäviensä kanssa kahvilan patiolla leivoksilla, – aurinkoa, lämpöä, ruusutarha jo kukkii…

Kasvihuoneissakin piipahdin – trooppisen kuuma, mutta – bougainville kukkii kauniisti.

Kymmeniä kilometrejä ja pitkälle iltapäivän puolelle kuljin. Matkalla hiljaa hoen kuin mandraa ”on kesä, muista, nauti, on kesä, vielä, nyt on kesä”.

Ruoanlaittokin on erityisen mukavaa tällaisina päivinä, tai tähän aikaan vuodesta. Eilen aamuisella pyörälenkillä Kellon kalasatamasta ostin lohivartaat, muutama varhaisperunakin oli kaapissa, samoin mozzarellaa ja tomaattia. Jo vain tuli hyvä sapuska meille.

Suvisunnuntain tyven ilta, itikaton piha, lempeä lämpö iholla ja pihalla. Juuri nyt kaikki hyvin.

Kaksin humputellen

Kesäteatterissa tänään – milloin edellisen kerran? Mustiossa joskus vuosikymmen sitten? No, okei, sittenkin Oulussa: Möljällä kävimme monena vuonna. Piiparista, Laiva Toivoa, Kaunista Veeraa, … etc. katsomassa. Kesällä 2005 edellisen kerran Hupisaaran kesäteatterissa, jossa silloin ”Kuningaslohi”. Muistanpa, kuinka meidän Juniori ja naapurin Ottopoika, molemmat teinit, nauroivat niin, etteivät meinanneet penkillä pysyä.

Onko se niin, että kesäteatteriin kuuluu hulvaton kohellus, kohtuullisen posketon huumori, jopa vähän kyseenalaiset jutut (humalaiset toikkaroijat, kolmannet pyörät, yhteisön poloiset…. ) ? Ja että laulu raikaa ja nauru on herkässä. Ehkäpä juuri niin. Näitä aineksia oli tänäänkin mukana, eikä menty mauttomuuksiin, oli helppo ja hyvä nauraa.

KOLMAS PYÖRÄ -musiikkikomedia on tunnettujen suomalaisten hittien täyttämä mukaansa tempaava tarina” – näin lukee mainostekstissä. Ensimmäinen kokemus mukavan lämpimässä, aurinkoisessa teatterissa, vain pari vuotta vanhassa, siis uudessa rakennuksessa oli hyvä. Kyllähän ihan kympillä tykkään tällaisista keleistä kaupungissa. Vaikkei mihinkään draamateatterin huippusaavutuksiin päästykään, oli mukava iltapäivä.

Eikä siinä vielä kaikki: Pehtoori tarjosi päivällisen teatterin jälkeen. Ajelimme Heinäpäähän: De Gamlas Hem oli meistä taas kerran oikein hyvä. Alkuun marinoitua ankkaa, pääruoaksi risotto ja jälkkäriksi vadelmasorbet.

”Elämä on”, ja ”hyvä ruoka, parempi mieli”, mitä muita sloganeita niitä nyt onkaan? Joka tapauksessa olipa mukava rauhassa syödä, taas kerran jonkun toisen laittamaa ja oikein hyvää ruokaa… Olla ravintolassa, kun ravintolat ja teatterit ovat auki, kun aurinko paistaa, kun on kesä, kun on terveyttä ja kun on aika huoletontakin. Kesä.

Hyvällä tuulella humputellen

Aurinkoinen, hyväntuulinen, liikkuva, naurava päivä vietetty lapsenlasten kanssa. Aika pitkän aamiaisen jälkeen katseltiin Blippiä telkkarista ja jo ennen kymmentä olimme matkalla Liikennepuistoon. Koska ”siellä on kuitenkin kohta hirveä ruuhka ja paljon ihmisiä”, huolehti seitsemänvuotias. No ei siellä ollut ruuhkaa, hyvin mahduimme mukaan. Ja nyt Eeviskin osasi ja jaksoi tunteroisen kulkea ja polkea, pillimehut varikolla välissä ja taas mentiin. Nelivuotias ajeli isoveljensä perässä ja huuteli ajo-ohjeita, mm. ”A., et näyttänyt suuntamerkkiä”, mihin systerin päsmäröintiin tuskastunut isoveli huuteli takaisin: ”Sinä ja sun suuntamerkkis”. Kyllä meillä Pehtoorin kanssa  näiden kahden sananvaihtoa seuratessa pokka aika hyvin piti. 😀

Seuraavaksi ajeltiin torinrantaan, ja mentiinkin ensin kirjastoon, kun muksut sinnekin halusivat. Eevis varsinkin. Kassillinen kirjoja vietiin auton peräkonttiin, josta sitten pikkuinen kylmälaukku mukaan ja torille ja Halliin. Apsun nykyinen herkkuruoka mummilassa on lohi, joten ilmoitti: ”Haetaan Hallista M:lta kallaa, ei muuta kallaa ku lohta”. Torilta kyllä sitten vielä perunat, kantarellit, mansikat, kirsikat. Kesä! Ja kesäruoat! Pehtoori grillasi kalan hiilillä, ai, että!  Maistuivat kaikille.

Aika pienen taivuttelen jälkeen annoimme periksi ja ajelimme vielä Nalskuun Minigolfaamaan. Sää edelleen mitä paras: aurinkoista, vähän tuulista, kesäistä. Eeviksellä golfmaila ei vielä kovin hyvin käteen sopinut, mutta se ei estänyt yrittämästä! Ei todellakaan!

Meidän kotipihalla jaksettiin vielä tovi juosta ja pelata.

Hyvä päivä tänään. Humputtelupäivä kerrassaan.

Paljon uusia juttuja

Tänään perhepäivähoitopäivä. Ja kyläilypäivä, tai tarkemmin ottaen viinimaisteluilta.

Vaikka ”mummi-papalla” ei ollut kuin neljän tunnin ”huki”, ehdittiin yhdessä liikkua ja touhuta enemmän kuin aikoihin. Lasten ”humputtelutoivelistalla” oli aamukymmeneltä niin paljon vaihtoehtoja, että ensimmäinen puolituntinen meni neuvotellessa ja karsiessa enimpiä pois listalta. Tänä kesänä on aika vähän päästy olemaan yhdessä, keskenään, sillä lomat ristiin rastiin päällekkäin ja erillään sekä sitten vielä korona-mokoma ovat pitäneet tapaamisten ja yhteisten päivien määrän aika vähäisenä. Ehkä juuri siksi tänään olikin oikein mukavaa. Nallikarissa käytiin puistossa, kahlailemassa, kiipeilemässä ja jätskilläkin. Ja koko ajan, ihan koko ajan Eevis puhua pärpättää, kertoo juttuja, nauraa rätkättää ja hymyilee kauniisti.

Meidän kotipiazzalla sitten tennistä (Apsun ja minun tämän kesän ”juttu”), vesileikkejä, kukkien kastelua ja lounasta – siinä ohessa taas rupatellen pitkät tovit. Tai siis Eevis pulputtaa. 😀

Illansuussa pilvistyi, mutta lämpö säilyi. Oli hyvä pyöräillä keskustaan. VIinikerhon tapaaminen heinäkuussa on aika harvinaista, mutta mukavaa näinkin. Ihan Oulun keskustan ytimessä, kerrostalon pihalla aloitimme samppanjalla ja mansikoilla….

Ja mitä seurasikaan? Viinejä mm. Albaniasta ja Kosovosta. Ja lisäksi ruokaa noiden maiden tapaan. Taas opimme paljon uutta, nauroimme, viihdyimme, olimme iloisia tuttuudesta, ystävyydestä, viineistäkin, jos kohta viimeisten kohdalla oli vähän pohdittava, mitä oikein olikaan lasissa… 🙂

Hyvissä ajoin kotiuiduimme, sillä huomenna aamulla saamme pienet tänne jo aamiaiselle. Lupasin että ”teen taas sellaisen hyvän hienon aamiaisen, smoothiet ja leivät ja kaikkea”. Eevis totesi ykskantaan: ”Ai, miks?” Sanoin, että eikös ole mukava yhdessä rauhassa syödä, mihin lapsi jatkoi: ”Hyvä juttu”. Huomiseen.

Kirja kolmessa päivässä tekee hyvää

Bookbeatin äänikirjapalvelun aloitin keväällä 2019 tyttären suosituksesta. Sen jälkeen kuunneltuja kirjoja on 372. Ja ehkä 15 kirjaa tänä aikana lukenut paperisena. Jollei lasketa lasten kirjoja, niiden kanssa määrä nousisi varmaan viiteenkymmeneen. Ainakin.

Edellisen ”luettua”-postauksen jälkeen (18.4. – > ) on tullut luetuksi yksi kirja ja kuunnelluksi 26 kirjaa. Kuusi (tai seitsemän) elämäkertaa, kolme dekkaria, melkein kaikki kotimaisia (19/27), samoin 19/27 naisten kirjoittamia, muutama hömppä/feelgood/rakkaus/ihmissuhde-kirja ja muutama muu pettymys (”miksi minä en lopeta tätä kesken?”), sentään monta nelosen kirjaa (4/5) ja oikeastaan vain kolme todella hyvää (Kolbe, Garmus, Tamminen)

Nyt (ja ehkä vastaisuudessakin) kirjoitan vain lyhyet luennehdinnat, kommentit, suositukset. Voin kyllä kommenteissa kertoa enemmänkin jos kysellään…

Kirjat ovat tässä ”takaperoisessa” järjesteksessä. Siis ensimmäisenä viimeksi luettu.

Maijastina Kahlos, Rooman viimeiset päivät         4

Tämä kirja aiheutti valtaisan nostalgian aallon. Ei, ei Roomaan, vaan Oulun Kasarmintielle vuosina 1978 – 1981. Opiskeluajan kolmena ensimmäisenä vuonna luin pääaineena yleistä historiaa ja sivuaineina mm. Klassillista arkeologiaa ja Aate- ja oppihistoriaa ja suoritin latinan alkeis- ja jatkokurssia (ja suoritin jopa kielikokeen siitä!!). Kahloksen selkeä ja sopivan seikkaperäinen antiikin Rooman viimeisten vuosisatojen historia on hyvä kirja. Yleisteos Rooman valtakunnan vaiheista, sodista ja rauhasta, uskosta ja arjesta, perheistä ja politiikasta.

Virpi Hämeen-Anttila, Paino 3

Tämänkin kirjan äärelle vei kaksi aiemmin kuunneltua kirjaa (ks. seur. ja Laura Kolbe). ”Erilainen” kirja kehosta, ylipainosta, itsensä hyväksymisestä, naiseudesta. Elämäkerrallinen tietokirja. Elämäkerrallisuuteen osuuteen monta samaistumiskohtaa…

Milly Johnson, Teetä auringonkukkien kahvilassa      3

Periaatteessa sellainen kesäromantiikka-kirja, jonka olisi voinut niellä ihan purematta, mutta minua rupesi viimeistään jossain puolivälissä häiritsemään se, miten tärkeää ihmisten ulkonäkö on tässä kirjassa. Se miten ulkonäkö määrittää ihmistä ja asemaansa. Ja se että liikakilojen pudottaminen oli yksi, hyvin tärkeä avain ja keino päästä happy endiin. Tai ainakin annettiin kuva, että kun ihminen saavuttaa ns. normaalipainon, kaikki elämässä loksahtaa hyviin uomiin. Auts!

Veera Nieminen, Kottikärrykaruselli        4

Minä en ole koskaan ollut ”heppatyttö”, minä itse asiassa melkein pelkään hevosia, olen niille sitä paitsi hyvin allerginen, mutta tämä oli hyvä kirja. Minttu Mustakallio on tähän paras mahdollinen lukija. Tämä oli oikeasti hauska. Hirtehinen, sarkastinen.

Sauli Miettinen, Muska       4

Muskan elämäkerta oli myös koko Babitzinien perheen ”historia”. Siitä syystä nostin arvosanan kolmosesta neloseen. Aika vaiherikas elämä hänelläkin ollut. Pidin siitä, ettei tässä jääty junnaamaan, elämä ja kirja eteni.

Patricia Harman, Kätilön koettelemukset       3

Synnytyskertomuksia liian paljon, liian paljon kaikkea sellaista, joka ei vie kirjaa eteenpäin millään lailla, mutta kirja sentään paranee loppua kohti.

Katriina Järvinen, Kaikella kunnioituksella KLIK         4

Tartuin sen jälkeen kun Laura Kolbe (ks. alla) oli tähän monta kertaa viitannut. Järvinen kysyy, onko helpompi vain todeta: ”Onhan ne silti mun vanhemmat.” Vastauksiakin kirjasta löytyy paljon. Jotkut vastaukset tuntuvat oikein hyviltäkin.

Laura Kolbe, Keho, matkoja ikään, mieleen ja minuuteen (KLIK)     5

Sain kirjan keväällä lahjaksi Pehtoorilta. Hyvin ja perusteltu valinta kirjan antamiseen minulle. Samaistumiskohteita Kolben kanssa on paljon muitakin kuin se, että olemme samanikäisiä, olemme molemmat historioitsijoita (hän H:gin yo:ssa prof.), äitejä, tyttäriä, … Lämmin suositus!!

Suvi Vaarla, Westend         4

1970-luvun nuoren elämässä paljon samaistumiskohteita. Napakasti ja tarkasti ajankuva kerrottu.

Lucinda Riley, Italialainen tyttö       3

Taas kirjavalinta ”kun en parempaakaan äkikseltään löytänyt”. Kirjan nimi houkutti, mutta se on vähän harhaanjohtava. Siis kirjassa ei ole paljonkaan ”italialaisuutta”, noh, tapahtumat siellä, mutta jollei paikannimiä olisi, ei ihan heti selviäisi, että ollaan juuri Italiassa. Ja kirjassa ”tyttö” on kyllä melkein koko ajan aikuinen nainen. ”Riley-maista” on että tarinaa venytetään, tarpeettomasti.

Emma Hamberg, Seuraavaksi Rosengädda         4

Tämän luokittelen sarjaan ”aikuisten satukirja”. Sellaisena oikein mukava.

Satu Rämö, Hildur KLIK        4

Matkakirjoja ja perheensä elämästä Islannissa kirjoittanut Rämö on nyt kirjoittanut ensimmäisen dekkarinsa. Pidin tästä. Luonnollisesti siksi, että tapahtumat ovat Islannissa ja Rämö kertoo maasta ja sen luonnosta kirjassa, mutta myös koska juoni on hyvä, ei ennalta-arvattava. Suositus!

Tiia Rantanen, Suurin piirtein         4

Nuoren naisen aika sympaattinen, ja hauskakin, omakohtainen kertomus siitä, kuinka ”oma paikka” löytyy. Kuinka milleniaali-sukupolven asenne elämään, työhön on erilainen kuin vanhemmillaan.

Johanna Venho, Martti Suosalon tähänastinen elämä        3

Suosalo on käynyt samaa koulua, melkein samaan aikaankin, kuin minä. Hänen elämänvaiheessa Oulussa ovat – tietysti – kiinnostavia. Teatterikoulu Turkan aikana ja näyttelijän työtapojen kuvaus tuo uutta tietoa, mutta loppua kohti kirja kävi puuduttavaksi.

Kate Atkinson, Kaikkein vähäpätöisin asia       3

Atkinsonin dekkarisarjan toinen osa ei saanut minua innostumaan, ei ehkä ”vähäpätöinen”, mutta sarjaa tuskin enää jatkan.

Frida Skybäck, Lukupiiri maailman laidalla       3

Kirjailijat kirjoittavat kirjakaupoista, kirjallisuuden opiskelusta, lukupiireistä, kirjoista … (vr. Kirjakauppa Thamesin rannalla). – ”Kirjaromantiikka” on joskus ihan viehättävää, hyvin kirjoitettua, kiehtovaa, mutta tämä ei sitten ollut parhaasta päästä. Ei huonokaan, mutta…

Akseli Heikkilä, Hiljainen vieras         4

Akseli Heikkilän toinenkin romaani luokitellaan ”fantasiaksi” ja ”kauhuksi”. Minä en käyttäisi kumpaakaan sanaa. Tässä on minusta mytologiaa, ehkä kansanperinnettä, suomalaisen maaseudun nurkkakuntaisuutta. Sai jännittämään, mutta ei mitään kauhua. Kieli on kaunista.

Bonnie Garmus, Kaikki on kemiaa KLIK     5

”Kaikki on kemiaa on riemastuttava romaani vakavista asioista: naisten oikeuksista, tieteen merkityksestä, ja omien valintojen tärkeydestä. Omapäinen Elizabeth Zott on raikas tuulahdus sovinnaisessa 1960-luvun taitteen Amerikassa, jossa älykkäälle naiselle on tarjolla vain kahvinkeittäjän osa.”  Juuri näin. Tykkäsin tosi paljon.

Kai Kortelainen, Jippu, Jippu – Kun perhonen lakkaa hengittämästä         4

Aloitin tämän asenteella: ”kun nyt kerran olen melkein kaikki muutkin suomalaisten artististien uudet elämäkerrat kuunnellut, niin menköön…. ” Olipa hurja. En ole kovin paljon Jipun julkista elämää seurannut, joten tässä oli paljon uutta. Aika rankkaa… Rehellisyydestä ja katkeroitumattomuudesta paljon arvostusta.

Enni Mustonen, Tekijä       3

Kokonaisuudessa ”Syrjästäkatsojan tarina” (10 vai 8 osaa) on hieno historiallinen lukuromaanisarja. Pari viimeistä vähän hiipuvat tasosta. Mutta luonnollisesti oli luetteva tämä viimeinkin.

Pekka Sauri, Huominen, eilisen sanelema KLIK   5

Että minä tykkäsin tästä kirjasta!!! Saurin pehmeä, rauhallinen, ymmärtävä ääni pukemassa sanoiksi sitä kaikkea, mitä tässä on tullut mietityksi.

Pekka Sauri, Onnen harha         4

Ks. yllä.

Eve Hietamies, Numeroruuhka         4

Pasasen poikien seuraan oli ilo palata. Paavo Pasanen on jo nelosluokkalainen, isä pärjää pojan kanssa entistä paremmin, mutta töissä on ongelmansa. Tässä neljännessä kirjassa oli enemmän surua ja huolta, siksikö niin paljon kirosanoja. Oikeasti ne rupesivat häiritsemään. Mutta kyllä minä vielä Pasasten fani olen.

 

Petri Tamminen, Mitä onni on KLIK    5

Harvoin luen kirjoja kahteen kertaan. Tämän luin tai siis kuuntelin (mielelläni koska lukijana Virmavirta) toiseen kertaan. Ja tällä toisella kerralla se oli vielä parempi kuin ensimmäisellä. Ehkä johtuu omasta elämäntilanteesta. Tammisen kanssa olen tullut aika lailla samoihin aatoksiin, siitä mitä onni on.

Tommi Saarela, On elämä laulu, Esa Niemisen elämäkerta       3

Lukija on huono, eikä lukunopeuden lisääminen ei parantanut kokemusta.  Esa Niemisen elämäntyö ja hänen asenteensa tulevat selviksi, paljon mukaviakin vaiheita ja sattumuksia, mutta … vähän pettynyt olin tähän.

Kate Atkinson, Ihan tavallisena päivänä       3

Atkinsonin dekkarisarjan toinen osa ei saanut minua innostumaan, ”ihan tavallinen” kirja.

Emmi-Liia Sjöholm, Virtahevot         4

Kaksi nuorta (minun näkökulmastani nuorta) keskustelevat. Kirja on kirjoitettukin äänikirjaksi, se on siis vähän kuin kuunnelma. Ja se on sellaisena hyvä. Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala ääninäyttelevät (onkohan oikea sana) tämän niin hyvin, että tuntuu kuin istuisi heidän seurassaan. Tunnelmallinen, ilmava kirja. Pidin tästä aika lailla.

Lukemisiin!!

Blanco

Pitkästä aikaa sellainen, ”mitä ihmettä minä tänään tänne kirjoitan”.

Jos kirjoitan jotain mitä tänään on elämässäni tapahtunut, mitä olen nähnyt, kokenut, maistanut, tehnyt, tuntenut niin menee (taas) linjalle ”laiska töitään luettelee”.

En aio ruveta luettelemaan, mutta jos kuitenkin mainitsen, että leivoin pullaa. Sitä teen kesäisin tosi harvoin, enkä oikein tiedä, miksi tänäänkään siihen ryhdyin.

Ehkä lohdutukseksi? – Siis onko jotain ikävää tapahtunut? – Ei ole, ei. Paitsi että menin aamulla lukemaan artikkelin putinismin vyörystä yli koko Venäjän väestön. Ahistaa. Mutta jo aiemmin on tullut todistettua: pulla auttaa.

Kotimaanantai

Onko mitään mainitsemisen arvoista tälle päivälle?

  • Pehtoori on pessyt ikkunat.
  • Minäkin olen touhunnut jotain kodin viihtyvyyden (lue: siisteyden) lisäämiseksi.
  • Olen tehnyt kaksi taulua. Valokuvista metallitauluiksi. Lahjoiksi nuo.
  • Oravat ovat (edelleen) läsnä elämässämme! Argh!
  • Ei yhtäkään kilometriä pyöräilyä.
  • Tein oikein hyviä juuresröstilettuja meille ruoaksi. Kaupassa on nyt niiiin paljon kaikkea hyvää tarjolla.
  • Nyt lähden kutomaan viime kesänä!! aloittamani kesäneuleen valmiiksi ja katsomaan samalla elokuvan ”Toscana”.

Jotenkin hassusti sellainen ”vanhan ajan kesälomapäivän” tunnelma.

Jotain tekemistä sentään

Sellainen välipäivä-olo.

En oikein tiedä, minkä välissä, menneen ja tulevan?  Vai olisiko jopa niin, että minulla alkaa vähitellen katse ja ajatukset kääntyä menneestä tulevaan, tai ihan vaan tähän päivään. Ehkä. Olisi kyllä jo aika.

Kesäpäivä joka tapauksessa. Aamulla tein huonekaluostoksia. Tilasin meille uudet tuolit keittiöön. Vanhat ovat, noh, ne ovat vanhat, tai siis reilut 20 vuotta tehdyn keittiöremontin aikoihin ostetut, ainakin osa niistä on jo kerran korjattu, mutta eivät ne ole sellaista vuosikymmeniä kestävää sorttia – aika kulahtaneiksi ja huteriksi ne ovat jo käyneet. Joten siis tänään tilasin uudet. Ne todennäköisesti ovat vuosikymmeniä kestävää sorttia. Kunhan ne Tanskasta joskus kuukauden, parin jälkeen tänne kotiutuvat, lähetän kuvan. Kauan olen mieluisia etsinyt, liikkeistä ja netistä, nämä ovat olleet merkittyinä kauan, tänään tilasin. Siis jotain merkittävää olen saanut aikaiseksi. Ja tuhlatuksi aika lailla rahaa, olkoonkin, että Finnish Design Shopissa on nyt 15 %:n kesäale.

Kävin myös Kempeleessä, varmana siitä, että kirkonmenojen aikaan pääsisin ehkä sisällekin monta vuotta remontissa olleeseen vanhaan kirkkoon. Mutta ei. Siellä on edelleen remppa menossa. Neljäs kesä jo?

Jatkoin kirkolta matkaa Zeppeliiniin: Espresso Housessa tuhdin puoleinen lounas, ei mitään terveellistä (?) hibiscus-jääteetä, vaan Frapino (mansikka-valkosuklaa)! Kyllä jaksoi hyvin myötätuulessa polkea kotiin. 🙂

Vasta vihitylle tyttärelle soittelin, halusin kuulla vielä hääpäivästä 🙂 ; uusi sukunimensä näkyi puhelimen näytöllä. Se tuntui — oudolta. Ei pahalta, ei hyvältä, vaan oudolta. Oli tytär itse tovin pohtinut, miten nimen kanssa tekisi: säilyttäisikö ”tyttönimensä”, ottaisiko yhdistelmän vai vaihtaisiko miehensä kanssa samaksi? Päätyi viimeiseen vaihtoehtoon. Niin minäkin tein 39 vuotta sitten, enkä isommasti edes miettinyt. Kaksoissukunimi olisi ollut kaikkein mahdottomin vaihtoehto minulle, – tyytyväinen olen edelleen päätökseeni.

Lapissa on kuulemma reilusti itikoita, vähän mökkitienoolla väkeä, levollista, vielä koronan jälkeistä väsymystä, äänikin oli kovin tukkoinen vielä. Me Pehtoorin kanssa uskaltanemme nyt tällä erää huokaista helpotuksesta, että emme Italian tuliaisena, eikä perhealtistuksena koronaa saatu. Läheltä liippasi, mutta ohi meni. Tällä kertaa ainakin.

Matka eiliseen

Eilinen ”tahdoin”-puhelu tyttäreltä oli yllätys, josta olemme jo hyvinkin toipuneet.

Kaksi oululaista Helsingin yliopistossa tietotekniikkaa opiskelevaa löysivät toisensa kolmisen vuotta sitten, riiaamiseksi opiskelukaveruus muuttui aikana joskus ennen koronan puhkeamista. Melkein naapureina asuivat Hakaniemessä, kunnes viime vuoden loppupuolella muuttivat virallisestikin yhteen – odottamaan Järvenpään uuden rivitalokodin valmistumista.

Korona-aikana nuoripari vietti monta kertaa kuukauden tai reilunkin Hangasojalla, – opiskellen ja töitä tehden, etäillen. Hiihtäen ja patikoiden. Koronaa väistellen. Vävykin tykästyi näinä aikoina Lappi-eloon, Tyärkin kaksin verroin enemmän kuin koskaan perheen kanssa. Seura ilmeisestikin on ollut parempaa viime vuosina. 😀

Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Anna tunturin selvittää
Kuka viereesi jää
Kun on kaukana kaikki muu
Ja kun päättyvät pitkospuut
Kuka rinnallas ruikuttaa
Takaisin mennä saa

Korona-ajan opiskelut ja työprojektit (fifty-sixty) sujuivat yhdessä, kevättalvella muuttivat Hakaniemestä Järvenpäähän ja kun tytär sai toukokuussa maisterin paperit ja ekan pätkän kesälomasta, koronauhan jo hellittäessä  he lähtivät keskenään reissuun, josta tuli perhechattiin tieto kihlautumisesta! Tytär taisi olla kaikkein yllättynein kosinnasta, me muutkin toki, mutta ehkä olimme osanneet vähän jo aavistella … 🙂

Kyllähän minulla läikähti isosti ja iloisesti: tyttärellä on NYT hyvä. Vävy on mainioksi, kotoisaksi ja turvalliseksi todettu, joten enemmän kuin ilahduimme kihlauksesta. Mitä muuta vanhempi voi toivoa kuin että lapsensa on onnellinen, paikkansa löytänyt ja saanut vielä rakkaan rinnalleen.

Tätähän sitten pääsimme Lombardiassa porukalla juhlistamaan, Pekan päivänä franciacorta roseeta kilisteltiin. Siellä tyttären kapeaa, kaunista punakultaista sormusta kommentoin: ”Onpa kaunis, yksinkertaisuudessaan sulle just sopiva”. Mihin Tyär vastasi: ”Joo, aateltiin, että ehkä tähän tulee joskus toinen rinnalle, niin ei liian isoa kannata…. ” Olivat siis samalla kertaa jo tilanneet myös vihkisormuksen!

Yhteinen Lombardian loma sujui kihlaparin ja toisen nuoren parin kanssa kuudestaan hyvin. Tasan kaksi viikkoa sitten Milanon kentällä oltiin palailemassa koti-Suomeen, halailtiin jo kentällä ennen koneeseen menoa heipat, sillä järvenpääläiset ja me Ouluun palautujat emme ehkä näkisi Helsingin kentällä yöllä… Eikä nähtykään. Mutta oli sovittu, että tiistaina, kun pienetkin ovat jo isänsä luona lomailemassa ja tytär tehnyt työhaastattelun kolmosvaiheen tehtävät, nähdään täällä meillä. Niin nähtiin.

Tytär ja Vävy tulivat viime viikon tiistai-iltana junalla Ouluun. Juniori ja lapset olivat asemalla vastassa ja meillä oli illalla vielä mansikkakakkukekkerit (Apsun myöhäiset nimpparit): kummitäti sai nähdä lapset, juosta ja touhuta pihalla näiden kanssa.

Keskiviikkoaamuna Tytär ja Vävy pakkasivat (juuri tänään 10-vuotissynttäreitä viettävään) Beetleeni kamansa ja lähtivät kohti Hangasojaa. Ajatuksena viettää loppuloma ja kuun lopun työviikot Lapin mökillä.

Ja samaan aikaan viime viikon keskiviikkoaamuna Pehtoori vei Juniorin, Miniän ja lapset lentokentälle: edessä kolmen päivän Helsingin loma lapsille, isilomalla yhdessä reissuun. Tiedossa dinosaurusmuseoa (Luonnontieteellinen), Korkeasaarta, ratikka-ajeluja, ehkä Lintsiä, Lego-kauppa etc yhteishumputtelua ”Hessoissa”.

Ja kuinkas sitten kävikään? Keskiviikkoiltana Tyär lähetti mökiltä kuvan kahden viivan koronatestistä! Helsingissä Juniori, joka oli luullut allergiaoireiden tekevän kurkun karheaksi, teki sitten hänkin testin. Ja kyllä, positiivinen. Milanon lentokenttää, jossa ei edes ollut kovin pahoja ruuhkia, veikataan tartuntalähteeksi, mutta mistäs sen tietää…

Onneksi Helsingissä oli myös Miniä, joka jo keväällä sairasti koronan, joten hän ja – myös jo keväällä koronan sairastaneet – muksut saattoivat käydä mm. Korkeasaaressa. Muksuille hieno juttu, ja minullekin. Olin niin pahoillani, kun lapset eivät päässeet isilomalla tekemään yhdessä kaikkea aiottua, mutta kuten sanottua, onneksi sittenkin.

Tyär oli melko kipeä viikon. Juniori toipui nopeasti, mutta viime viikonloppuna –  jo Ouluun palauduttua –  Eeviksellä positiivinen tulos. Onneksi koronan toiseen kertaan sairastanut tyttö oli vain päivän kipeänä, lievässä kuumeessa ja tukkoinen, ja se oli siinä. Myös Hangasojalla altistuminen aiheutti taudin: viikkoa ennen suunniteltuja ja valmisteltuja häitä sulhasella positiivinen tulos. Mutta oireet vähäiset, suunnilleen niin, että vain nuhaa.

Inarin kappalainen suostui tapaamaan parin jo viikolla, maskeineen tietysti 🙂 . Ja eilen hän vihki parin. Pappi oli kertonut, että keskimäärin kerran viikossa Saariselän kappelissa on vihkitoimitus. Tyttären paras kaveri, kaveri jo ekasta tarhapäivästä lähtien, oli miehensä kanssa tullut (Leviltä) todistajaksi ja valokuvaajaksi. Kiitos A:lle!!

Pienen pieni hääjuhla, kuulemma – ehkä – vietetään Oulussa, – joskus. 🙂

Onnen päivä

Olen tässä jo monta tuntia miettinyt, miten tämän täällä kertoisin.

Onhan paljon, mitä en täällä blogissa kerro, useinkin on pohdittava, mitä haluan ja mitä voin kertoa.

Mutta nyt on lupa ja ilo kertoa.
(Eikä korona tätä estänyt – vaikka läheltä piti!)

Iltapäivällä Tyär soitti mökiltä:
Me tahdottiin!

Saariselän tunturikappelissa meidän lapsi on tänään vihitty!

Rakkautta riittäköön koko loppu elämäksi!

Lokakuussa 1989.

 Tänään.

Olen niin hyvilläni.

Yllätyshän tämä. Ihan niin kuin toukokuinen kihlauskin,
jota ehdittiin jo Lombardiassa pienimuotoisesti juhliakin.

Nyt on hyvä.

Tämä hetki. Aika vähän on sanoja.
Mutta mieli on hyvä, luottavainen,
rakkautta on.

Retkellä Hailuodossa

Oltiin retkellä tänään. Tornio – Haaparanta (lounas Kukkola Forsenilla), Lumijoki – Raahe (lounas Langin kauppahuoneella) vai Hailuoto (lounas Luotsihotellin Aava-ravintolassa)?

Pehtoorille sopivat kaikki ehdotukseni, joten lopulta päätin, että Hailuoto. Säätiedotus lupasi sade- ja ukkoskuuroja, mutta eipä tällä kertaa ollutkaan tarkoituksena kulkea luonnossa, ei pikkupatikkaa, ei isonvihan pakopaikkoja etsimässä, ei hautausmaakierrosta, ei edes lyhyttä luontopolkua (vrt. esim. tämä tai tämä kerta), vaan ihan vaan ajella ja katsella pari ”tärppiä”.

Yks sun toinenkin on minulle vinkannut siitä, että Hailuodossa on Tuulesta Temmattu -kesäkahvila. Luonnollisesti se oli ensimmäinen rastimme: aie käydä aamupäiväkahvit siellä nauttimassa. Mutta: kiinni. 🙁 Eikä se paluumatkallakaan ollut auki.

Seuraavaksi olin merkinnyt retkiohjelmaan Luovon Puojin. Siellä olisi myös Galleria Luoto ja Peräkamari, jossa minua kovasti kiinnostava Art Kirjameren näyttely. Valokuvagallerian näyttelyssä (Pehtoorin tutun Esko Pitkäsen näyttely, joka tietysti katseltiin. Ja todettiin, että kuvaaja on ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Aika hauskojakin lintukuvia.

Ja sitten Art Kirjameren näyttelyyn: voin väittää pitäneeni kaikista töistä, sekatekniikalla tehdyistä veistoksista, pienistä viehättävistä kirja-aiheisista töistä, sidotuista kirjoista. Onhan minun tämänvuotinen, ensimmäinen bujo-kalenterinikin yksi näistä (kuva ei tee oikeutta).

Yllä tarvikkeita kirjansidontaan ja pienoisveistosten tekoon.

MeriTuuli Calamnius, Tallessa

Vanhan kaupan tiloissa on edellisten lisäksi myös Pariton kuppi -kahvila, jossa saimme tuoreet kahvit, kotoisat paakkelsit. Niiden ääressä tehtiin myös kauppaa: minun korteistani ja Kirjameren töistä. 🙂 Tulette näkemään mitä hankin, kunhan mökkimaisemissa taas ollaan.

Luovon Puojin takapihalla on Hailuodon Panimon rustiikkinen ”Pubi ja Puoti”.

Pahimmoilleen juuri tuolloin oli (reissun ainoa) sadekuuro, joten pihapiirissä ei voitu olla/kuvailla, eikä meillä oikein oluttietoutta, mutta olihan se nyt edes vierasvaraksi ostettava ”laakereita” ja monen kehumaa ”Pellon maitua”.

Marjaniemen Luotsihotellin Aava-ravintolassa (jonka ´a la cartea´ ja näköalaa on parikin rotissöörituttua kehunut) nautimme lounaan. Lounasbuffetti nyt ei häikäissyt, lohisoppa kelvollista, mutta onhan näköala hieno. Ehkä joskus saadaan aikaiseksi yhden sortin ´stay cation´ ja hankkiudutaan hotelliin yöksi ja illalliselle ravintolaan. Monta vuotta on ollut aikeena, mutta onhan mm. yksi pandemia näitä lähireissuaikeitakin torpedoinut.

Hailuodossa on nyt viikonloppuna Bättre Folk -festari, mikä näkyi kalasatamassa monin tavoin. Festarialueen kartasta tykkäsin kovasti: murre ilosesti käytösä.

Koska oltiin hoksattu (Pehtoori hoksasi) ottaa kylmälaukun patruunoineen mukaan, käytiin vielä Hailuodon Halstarista ostamassa kylmäsavustettua lohta iltapalaleipiä varten. Kyllä kannatti. Sekin.

Hailuotoon liittyy niin paljon muistoja menneiltä vuosilta, monissa eri ”rooleissa” olen siellä ollut, muutamia viikkoja asustellutkin. Olen ollut ainakin tutkimusassistenttina, jatkotutkijana, haastattelijana, tilausajokuljettajana, opettajana, matkaoppaana, juhlapuhujana, kirjajulkkkareissa, kaivauksilla joka paikan hanslankarina, marjastajana, päiväreissaajana, lomalaisena… Paljon on, ja enimmäkseen, oikein hyviä muistoja. Tämä päivä tulee sinne plussapuolelle ehdottomasti.

Kuvakansiot Lombardian reissulta

Lombardian reissun kuvakansiot ovat nyt valmiit! 

Mitään kuvatekstejä niihin en laitellut, tekstitys on postauksissa. 😀   Kuvat ovat aikajärjestyksessä aamusta iltaan, joten niistä näkyy, että enimmäkseen oltiin auringonnoususta (aamu-uinnin aika) auringoslaskuun talolla. Aamupäivisin (erityisesti minä ja Pehtoori) oltiin kävelemässä pitkin maaseututeitä, nuoret joko kaupassa tai altaalla tai molempia. Lounas, sen valmistelu ja viipyilevä nauttiminen kuluttivat keskipäivän jälkeistä helteistä hetkeä, siestan aikaa. Sitten taas altaalle tai kävelylle. Tai sisälle lukemaan ja päikkäreille.

Meidän talosta on paljon kuvia, – aamulla odotellessani muita pihalla – otin kuvia pihapiiristä ja siitä ympäröivälle maaseudulle, (tyhjillään olleen) naapuritalon pihaltakin kuvia.

Meidän huone oli tämä, ei suurin eikä ehkä kauneinkaan, mutta parhaat näköalat. Useimmat auringonnousu- ja laskukuvat otin noista ikkunoista. Ja meidän pinkki vessa!! Sekin on kuvattuna kuvakansioissa. Muilla oli  tylsät keltaiset ja harmaat, mutta meillä pinkki!

Kuvissa on myös tämä! Laulukaskas tuli myrsky-yön jälkeisenä aamuna hetkeksi ikkunalaudallemme. Siinä se ei päästänyt ääntäkään, mutta päivisin kaskaat pitivät melkoista meteliä. Usein etelänmaissa kaskaiden laulu illan tullen on mitä mukavin ääni, lempeään hellepäivän iltaan kuuluva laulu, mutta nämä Zenevredon yksilöt saivat laumassa aikaan lähes häiritsevän säksätyksen.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Ainakin nyt on Oulussa sateinen keli, eikä auringosta tietoakaan, joten josko haluaisit lähteä käveleskelemään Pohjois-Italian maaseudulle, viinitarhojen väliin pienille kyläteille ja hautausmaille. Kävimme kahdessa cimiteriossa: sekä Zenevredon pienessä hautalehdossa sunnuntaina ja perjantaina kauempana Montu Beccharian kauas näkyvällä hauta-alueella. Siellä osa hautaseinistä, uurna- ja arkkukaapeista oli samaa graniittia kuin meidän keittiötasot, mikä tuntui vähän oudolle.

Hyvää nojatuolimatkaa! Buon viaggio, amici! 

 LINKKI LOMBARDIAN KUVIIN

Nojatuolimatkailuun pääset myös täältä ja vanhat matkasivunikin ovat vielä netissä. Sieltä pääset toisiin maanosiinkin.

Liikkeessä koko päivän

Saarnivaahtera, douglaskuusi, kyynelkoivu, tuohituomi ja visakoivu ovat nyt tuttuja!

Kesän kävelykierrokset Oulussa ovat jo monta vuotta kuuluneet ”kesäohjelmistooni”; kaikki hautausmaakierrokset olen tainnut vuosien varrella jo kulkea, kaupungilla vasta ehkä kolme (kulttuuri)historiaan liittyvää kierrosta? – VIime viikolla varasin ”Hupisaaren puut” -kierroksen. Minähän olen Hupisaarilla kulkenut ja kuvaillut, myös puita, jos ja vaikka kuinka paljon. Enkä suunnilleen yhtäkään puuta ole tunnistanut. Pehtoorihan meillä nämä puutarhajutut, joiksi minä puut lasken kuuluviksi, yleensä pääsääntöisesti hanskaa ja hoitaa, joten aattelin, että saattaisi ukkeli tällä kertaa lähteä mukaan. Ja lähti. Ja kannatti. Hänenkin mielestään.

Kaksituntinen kävely Ainolan puistossa, Paratiisisaarella ja koko Hupisaarten – entisellä kasvitieteellisen puiston – alueella tehtiin noin 15-hengen ryhmän ja hyvän, sujuvasanaisen, asiantuntevan oppaan kanssa. Olihan minulla Canonini taas roikkumassa mukana, mutta lähinnä muistiinpanoiksi otin kuvia. Koskapa kierroksella ollut porukka on lähes kaikissa kuvissa, en täällä kuvia nyt julkaise, mutta voitte olla varmoja, että entistä enemmän tulette vastaisuudessa näkemään puiston hienoja, erikoisia puita täällä. Joitakin taidan jopa muistaa nimeltä, kerron sitten.

Museon edessä olevaa erikoisen näköistä valtavaa puuta olen kuvannut monta kertaa, nyt tiedän että se on saarnivaahtera, siis vaahtera jolla on saarnen näköiset lehdet.

Tämän päivän jälkeen en enää koskaan voi katsoa käpyjä pohtimatta, minkä puun käpyjä ne on! Olisinpa ottanut kameran sijaan kynän ja vihon mukaani. Tai ehkä ilmoittaudun kierrokselle kahden viikon päähän… 😀 Kertauskurssi!

Tämä ON Terijoen salava – kuten joskus olen ehkä arvellutkin. Nyt tiedän, että se on. Tieto on kivaa.

Eikä tämä suinkaan ole ollut ainoa aktiviteetti tälle päivälle. Aamupäivällä kun päivästä näytti tulevan liki tyven ja aurinkoinen, päätin pyöräillä Turkansaareen. Olin saaressa heti museoalueen avauduttua (klo 11), joten oli hyvin hiljaista, ihan tyventä. Ja taas niin mieluisaa siellä kulkea. Ja kun minulla on sieltä varmasti vain noin triljoona kuvaa, niin kuvasinkin taas vähäsen.

Pappilassa oli nyt hääpuku-näyttely! Eikös mun 39 vuotta vanha pukuni olisi ollut itseoikeutettu näyttelyyn? – Juuri tuossa pappilan huoneessa, johon näyttely oli koottu, olin puku päälläni ennen kuin oli aika siirtyä Turkansaaren pienen kirkon puolelle.

Noh, ei sentään, ei mun puku sentään noin museokamaa – näyttelyn puvut olivat VIELÄ vanhempia kuin minun.

Kävin tsekkaamassa myös navetan ylisille tehdyn uuden Vekaravintin – josko Eevis ja Apsu sekä Anni (Anni on Eeviksen mielikuvituskaveri, joka on innokas tutustumaan kaikkeen uuteen) lähtisivät joskus mukaani Turkansaareen. Muksuja näinkin kun palasin kaupunkiin, ja ajelin Nallikarin kautta kotiin. Pienet olivat isänsä kanssa jätskillä ja Apsu hoksasi minut!

Tovi jutskattiin ja matkani jatkui kotiin ja sapuskan tekoon: tilliöljy! Se oli tämän päivän uusi juttu. Kuhan ja grillattujen porkkanoiden kanssa aika perfetto!

Eilen lupaamani Lombardian kuvakansioiden julkaisu jää huomiseen!

Kuvataiteita, ja harrastusta

Lähes koko päivä on mennyt valokuvaushommissa. Tai paremminkin kuvien tekemisessä.

Lombardian reissun yli 1000 kuvaa on nyt perattu ja käsitelty ja perheelle jo julkaistukin. Huomenna julkaisen täälläkin linkin ”nojatuolimatkaa” varten.

Tauko koneellta istumisesta puolenpäivän jälkeen, jolloin aurinko paistoi ja oli jo lämmin. Lauantaina kun Pehtoorin kanssa mentiin Kurkelan WInebaariin Pikisaaren, ajettiin taidepolun kautta: Pikinen Poloku -ympäristötaidenäyttely on siellä taas esillä. Pehtoori ei oikein innostunut – tänäkään vuonna – niistä, mutta minä päätin antaa niille toisen mahdollisuuden, ja kävin tänään katselemassa rauhassa, pyörää talutellen. Monena vuonna olen polulta löytänyt jonkin suosikkiteoksen, niin tänäänkin. Tai oikeastaan teosryhmän. Lauri Rankan Joukko, Ilmestys ja Pilviä ja pyhimyksiä sopivat Vanhan villatehtaan takaseinälle hyvin.

Veikko Törmäsen & Otso Törmäsen: Hylätty oli minusta mukava, eikä oikeastaan ollenkaan hylätyn näköinen. Ehkä enemmmänkin ”Leikki”.

Tälle en hoksannut katsoa hintaa, liekkö on myynnissäkään, mutta nuo Rankan betoniveistokset olivat kyllä sen verran arvokkaita (nollia oli enemmän kuin kaksi jokaisessa) että hämmästytti. 😀

Omaa ”kuvataidettani” koetin samalla reissulla harrastaa, – Oulu kuvissa kalenterin heinäkuun kuva oli etsinnässä. Ehkä se tulee tästä.

Kaupungissa on taas paljon tietöitä, rakennustöitä, puistoremppoja, joten pyöräily ei siellä ole oikein sujuvaa. Siispä hautausmaan kautta kohti Ruskon suoraa, jossa on hyvä polkea, vähän risteyksiä ja pitkästi uutta asfalttia. Ja sitten taas koneen äärelle. Huomenna sitten kunnolla ulkoilua!

Pieniä isoja iloja

[Kaksi viikkoa sitten Lombardassa omput jo näin kypsiä]

 

Kesäsunnuntai.

Pilviseen aamuun vasta kahdeksalta herätessä muistin olla iloinen ja tyytyväinen yöunista, jotka reissun jälkeen ovat olleet pitkiä ja levollisia. Harvinaista herkkua minulle viimeisen vuoden aikana.

Pyöräilyä, sapuskan tekoa, lukemista, pihaelämää, iltapäivän aurinkoa ja sadekuuro. Ilta reissukuvia tehdessä. Vähän on paljon. Välillä hyvä näin.

Kaupungissa, menneessä

Vuosi vuodelta laventelini kukkivat paremmin.

Jotain ihan muuta kuin pyöräilyä ja pihalla oloa olin/olimme suunnitelleet tälle päivälle. Mummin ja papan sekä muksujen humputtelupäivä oli aie tänään viettää. Eihän se onnistunutkaan. Onneksi lapsille ei ollut kerrottu etukäteen mitään, joten siis yksikseen pyöräilyä ja pihalla oloa ukkelin kans. Ei hellettä, koko ajan uhkaavia sadepilviä, mutta silti kaunis paisteinen rauhallinen päivä. Ja perhechatti on laulanut! Hyvänen aika kuinka paljon viestejä, – yhdessä ja erikseen.

Pitkään Pehtoorin kanssa pohdittiin, että perutaan (mini-)luokkakokoukseen meno, mutta lopulta lähdimme kuitenkin. Tämä oli nyt jo neljäs (2016, 2017 ja 2021) tapaaminen lukiokavereiden kanssa. Meillehän ne on samoja. Me koulussa styylaamisen aloittaneet.

Ennen Tubaan menoa pyöräilimme Pikisaaren Kurkelan Viinibaarin kautta. Minä en ole siellä varsinaisesti koskaan käynyt: yrittänyt olen. Se on ollut joko kiinni, siellä on ollut yksityistilaisuus tai se on ollut täys, kun olen yrittänyt. Tovin olen istahtanut patiolla viime kesänä kun Juniori ja Pehtoori olivat siellä isä-poika-viinillä ja minä kuvauskeikalla. Mutta tänään. Sinne menimme kahden hengen etkoille, aperitiiville ennen Kasarmintielle menoa. Kyllä se on hyvä paikka. Jotenkin ”staili”. Tyylikäs, aika pieni. Ei mitenkään edullinen, mutta yksillä hyvä piipahtaa. Viinilista on hyvä, monipuolinen.

Rotuaarilla ehdittiin vielä piipahtaa. Todettiin, että ’hei täällähän on kesä, kaupungissa on paljon nuoria, kauniita ihmisiä liikkeellä’ . Kaupunkielämää! Sitten kohti Tubaa.

Vastikään on oltu viikko Italiassa, eikä siellä kertaakaan tullut syötyä pizzaa. Siellä talossa ollutta pizzauunia ei kuivuuden vuoksi uskallettu käyttää, ja ravintoloissa syödessä teki mieli aina jotain muuta ”ainutlaatuisempaa”. Joten Oulussa pizzalle! Tuban pizzoja on kehuttu, ainutlaatuisiksi mainittu. Hyvää oli. Piazza bianco – tonnikalaa ja kapriksia. Oli hyvää, arvosanaksi kasi puoli, mutta ei kiitettävä.

Meitä oli paikalla vain puolenkymmentä, mutta hyvä niinkin. Erityisesti yksi parhaista lukioajan kavereista, paljon sen jälkeenkin oltu tekemisessä, läpi kaikkien vuosikymmenten pidetty edes löyhästi yhteyttä, ja juuri hän 39 vuotta sitten soitti meidän häissä urkuharmoonilla häämarssin… Ikimuistoinen juttu sekin. 🙂 Oli hyvä tänään taas päivittää kuulumiset. Ihan hyvä kesäpäivä tänään.

Pionien aikaan

Sellainen vapaapäivä-fiilis heti aamusta. Erinäisiä velvollisuuspankkiasioita ja viranomaisyhteydenottoja (edesmenneen äidin asioita vielä) aamupäivällä, kaikenmoista kalenteriasiaa ja sitten ulos.

Oli aika kylmä. Tai siis ihan hiton tuulista. Tavoitteena se 40 km kuten koko tällä viikolla. Kuten koko lomaviikon jälkeiseen ryhtiliikkeeseen kuuluu, mutta enpä ihan jaksanut. Hissuksiin kiertelin pyörän kanssa kolmisen tuntia Oulun pyöräteillä, puistoissa, jokirannassa, siellä sun täällä. Hyvälle se sellainen luppoilu tuntui.

Kotipihalla pionit kukkivat. Niin tekevät myös Ainolassa. Siellä levähtelin, kuvailin, join vettä (uusi Parmasta ostettu vesipullo on edesauttanut muistamaan veden nauttimisen tärkeydestä 😀 ). Jatkoin matkaa. Kunhan kuljailin. Ihan lomafiilis. Ei mitään velvoitteita.

Iltapäivällä ”Back the basics” – viime viikon Italia-ruoan jälkeen totaalisesti paluu kotikentälle. Uusia perunoita, sipulikastiketta ja perjantain kunniaksi Pehtoori (hiili)grillasi lohta. Kotipiazzalla paistoi ja jälkikasvu viesteili voivansa hyvin (palannen asiaan vielä), joten rauha mielessä. Pitkä tovi vain auringosta ja kylläisestä olosta nauttien.

Puutarhahommia, siinäpä sitten tämä luppoiluperjantai.

Kesäruokajuttuja

Yrttipenkille loruttelin vettä aamusella oikein kunnolla, kun näytti, että tuulinen päivä vie kosteuden ”viljelyksiltäni”. Ei olisi tarvinnut keinokastella: päivän mittaan ihan luomustikin saatiin vettä maahan asti. Sade alkoi juuri kun olin puolenpäivän aikoihin Haukiputaalla Keltainen kolibri -liikkeen edessä – siis lenkkini ääripäässä. Kotimatkalla rankimpien kuurojen aikana pysähtelin pari kertaa puiden suojaan, enkä ihan litimäräksi kastunut.

Ja putiikkireissu Kolibriin kannatti tehdä: siellä kun on mm. erinomaista balsamicoa (ja risottoa ja purkkitomaatteja ja muita Italian herkkuja). Samaan hintaan ja samaa merkkiä kuin olin aikeissa viime torstaina roudata Parmasta. Mutta edes ajatus balsamicon hajoamisesta matkalaukkuun sai päättämään, että haen sellaisen Haukiputaalta pyörän satulalaukkuun pakattuna. Jo viime kesänä löysin tämän putiikin ja sen italialaisten herkkujen nurkkauksen.

Balsamicoa kuluu varsinkin kesäisin (Insalata Capreseen muiden muassa ja nyt melkein joka päivä, sekä kotona että Lombardiassa olen tehnyt lisukkeeksi – ihan riippumatta siitä mitä muuta on tarjolla, pikkukipollisen marinoituja pikkutomaatteja (ohje täällä). Eilen laitoin eka kertaa raekidesokeria – tuli vielä tavallistakin parempaa.

Tänään meillä oli Nizzan salaattia, – sekin on vakio kesäruoka. Ainakin kerran kesässä. Enpä ennen ole siihen uusia perunoita laittanut, enkä fetaa, mutta tänään laitoin. Harri Syrjäsen Instassa oli ohje, jota vähän sovelsin, ja kirjoitin auki. 🙂

Nizzan salaatti Syrjästä mukaillen

8 pientä varhaisperunaa (Siikli)
1–2 kananmunaa
2 kesäsipulia varsineen
12 miniluumutomaattia
½ Cosmopolitan salaattia
1 prk tonnikalaa (Abba öljyssä)
70 g (Patros-)fetajuustoa

Sitruuna-oliiviöljykastike

1 dl oliiviöljyä
1 tl dijonsinappia
1/2 sitruunan mehu
1 valkosipulinkynsi
mustapippuria myllystä
hyppysellinen Maldon-suolaa

Keitä perunat ja kananmunat kypsiksi (mielellään niin, että keltuainen jää mehukkaaksi).
Leikkaa sipuli renkaiksi, halkaise tomaatit, revi salaatti pienemmäksi, pilko keitetyt perunat puoliksi, kuori munat ja puolita, murra feta paloiksi. Lado kaikki ainekset laakeaan salaattiastiaan.

Sekoita kastikkeen ainekset ja kaada ohuena nauhana salaatin päälle.

Tästä riittää neljälle, jos tarjolla on muutakin, meillä ei ollut, ja melkein koko kulhollinen syötiin kaksistaan. Leipääkään ei kaivannut oheen, sillä perunoiden ja fetan ansiosta salaatti on varsin ruokaisa.

Ostin kaupasta raaka-aineet myös Syrjäsen kesäkurpitsa-pastalle. Nyt kun satokausi alkaa olla aluillaan, kannattaa muistaa se. Myös juuripersiljaa oli kaupassa, pitkästä aikaa. Siispä viikonloppuna meillä tulee ruokapöydässä olemaan manteli-parmesan-kuorrutettuja juuripersiljoita. Sopii sekä kala että liharuoalle tai vaikka pääruoaksi kasvisruokana. (Ohje täällä.) Eli välimerellinen ruokavalio jatkuu kotioloissakin. Voikohan Perämeren lohen ja Paavolan perunat laskea välimerelliseksi? 😀 Italiassa ei tullut juuri lihaa (prosciuttoa lukuunottamatta) syötyä, eikä leipääkään. Enkä happosalpaajia reissussa tarvinnut, enkä kyllä beetasalpaajiakaan. Sydämen rytmi oli rauhaisa Lombardian landella. 🙂

Sateisen päivän iltana telkkarin ääreen, – minäkin. Aloitettiin Kaikki synnit -sarjan toinen tuotantokausi: sitä nyt ei voi väittää kesäiloitteluksi. Sarjassa on paljon paikallista, pohjoispohjalaista elämänmenoa ja uskontohistoriaa: mm. ”Leinosen sisarukset” ja Millenium-missio vrt. heinoslaisuus Oulussa 1960-luvulla. Jopa lapsen maailmaan tuon ”Oulun profetian” -aikana tuli jotain kaikuja, vähän pelottavalta kuulostavia juttuja. Muistan kuinka aikuiset siitä puhuivat, ihmettelivät, kummastelivat.

Runokaan ei kerro kaikkea

Suven ja runon päivä. 

Suvi tuntui vahvasti pyöräillessäni Oulun ympäri. En Suur-Oulun, mutta sentään Vanhan Oulun rajoilla kierrellen, yli 40 kilometriä tuli niitä rajoja yhteensä. Ei enää hellettä, mutta kuulas, kirkas kesäpäivä kuitenkin. Pitkästä aikaa äänikirjaa kuunnellen, reilun viikon tauko on pisin, mitä ”äänikirjaurallani” on ollut. Sitä paitsi minulla on ainakin 20 kirjan listaamattomuusaika täällä blogissa. Saisinkohan aikaiseksi viikonloppuna?

Pyöräillessäni mietin, olisiko runoa joka sopisi tähän päivään? Jopa Eino Leinon runoa, miksihän ne juuri runon päivänä puskevat ensimmäisenä mieleen? Mutta ei. ”Maailma on hyvä elää sille” -runoa luullaan usein Eino Leinon runoksi, mutta eihei. Sehän on Irwinin ”hovisanoittajan” Vexi Salmen sanoitus.

Juuri tänään runon/laulun kaksi ensimmäista säettä kuvaavat hyvin tämän päivän tuntojani. Taas on ollut odotuksia ja kaikkea hyvää toiveena – tällä kertaa paljolti muille -, mutta tulipa yksi yllätyskäänne, sekä pohjoisessa että etelässä, mikä sitten vaikutti myös meihin täällä.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Noh, ei mitään suuren suurta, ei järjettömän järisyttävää unelmien murskautumista, mutta kurjia juttuja.

[Taivaisiin taas kurkottelin. Huom. alareunan Suomen lippu: liputuspäivä. Eino Leinolle, ja runoille. Niin ja suvelle. Sekin. Kuitenkin.]

Ja toinen kuva samasta ”teemasta”.
Voisiko ajatella, että tämä on kuvattu lentokoneen ikkunasta? Ehkä ei.
Se on kuvattu IdeaPArkin pyörätelineen luona. Kävin siellä vessassa. 😀
Ja tullessa taivas kuvauksellinen.

Palautumisvaiheessa

Nyt kun mennyt viikko alkaa pakkaantua muistoiksi, tiivistyä tuokioiksi, eletyiksi unohtuviksi hetkiksi on palautteen aika tai johtopäätösten teko, – ihan minun tuntojani reissusta.

Vuokratalomme sijainnista pidin, erityisesti siitä, että se oli korkealla, ”kaiken yllä”, siitä, että sen ikkunoista ja pihalta näki joka suuntaan ja että joka suunnassa oli tavattoman kaunista, rauhallista, vihreää, kumpuilevaa maaseutua, jonka mäenrinteet olivat viinitarhojen ja auringonkukkapeltojen peittämiä. Toscanalaisessa maisemassa tyypillisiä sypressikujia ei Lombardiassa juuri näy, mutta muutoin maisema hyvin samankaltainen.

Talomme oli lähes yhtä korkealla (300 mpy) kuin Kaunispään huippu Saariselällä. Orzolan koko kylä näkyy alakuvassa ja siellä ylimpänä Ca´ del Vento. Korkeassa sijainnissa sekin hyvä puoli, että iltapäivisin reilustikin yli +30 asteeseen noussut lämpötila ei ollut tukahduttavaa, ei ahdistavaa.  Vanha kivitalo toki keräsi lämpöä paksuihin seiniin, mutta ei sietämättömästi.

Ikkunaluukkujen kiinnipitäminen esti edes vähän lämmön pääsyä makuuhuoneisiin, ja ikkunat jätettiin öiksi auki. Tosin niiden aukipitämisellä oli kyllä vähäinen ikävä seurauskin: lähitienoot koirat, kukot ja linnut aloittivat eriaikaisen ”hereilläolometelinsä” auringon noustessa (n. klo 5), mutta silloinhan oli hyvä käydä sulkemassa ikkuna, – tai jäädä hereille ja lähteä kuuden jälkeen aamu-uinnille – kuten monena aamuna teinkin.

Tyttären ja J:n huoneessa oli ilmastointilaite ja nuorempi nuoripari nukkui kakkoskerroksessa joka oli jo viileämpikin.

Talossa ei ollut kuin yksi huono puoli. Keittiön kaapit olivat todella sekaisin, siellä oli ehkä jopa kymmeniä isoja ja pieniä kattiloita, kasareita, pannuja. Osa niistä täysin käyttökelvottomia, niita oli monessa kaapissa. Ruoka-astiastoja siellä on ainakin viittä eri sorttia, epälukuinen määrä lautasia, laseja, kippoja ja kuppeja, surkeat veitset, äärimmäisen surkeat, muoviastiat, jotka olivat sellaisia tahmaisia kuin niistä tulee vanhana, jäivät käyttämättä. Kaappien perussiivousta ei ollut tehty aikoihin. Noh, mehän Pehtoorin kanssa eka aamuna pestiin ja järjestettiin pari kaappia meidän käyttöön ja koottiin niihin tarvitsemamme astiat ja ruoanlaittovehkeet, mutta …

Koko vanhan talon kalustus oli vähän kulahtanutta, mutta ei rikkinäistä, ei ötököitä sisällä. Ja tauluja! Laskin että siellä oli yhteensä 104 taulua. Seinille ripustetut lautasat ja koriste-esineet eivät edes kuulu tähän lukuun. Kirjoja ja koriste-esineitä en edes laskenut. Niitäkin oli paljon.

Naapuritalossa oli menossa iso remontti, josta lähti isommasti ääntä oikeastaan vain perjantaina aamupäivällä. Muutoin lähinaapureista ei tietoa tai häiriötä.

Talon sijainti Lombardiassa siksikin mukavaa, ettei alue ollut ennestään tuttu.

Lombardia on saanut nimensä germaaniheimo langobardeista, jotka hallitsivat aluetta uuden ajan alussa (568–744). Sen jälkeen alue on ollut itsenäinen herttuakunta, kuulunut Ranskalle, Espanjalle ja habsburgien itävaltalaiselle haarelle. Vähän ennen Italian yhdistymistä Lombardia on oli osa Piemonte-Sardian kuningaskuntaa. Nyt Lombardian alue on Italian vaurain provinssi (Italiassa on sanonta: ”Etelä juhlii, pohjoinen tekee töitä”). Vasemmalla Lombardian lippu. 

Zenevredon kunnassa oli monta pientä kylää, jonne meidän talolta oli hyvä kävellä, pieniä maaseututeitä. Pehtoorin kanssahan me sitä eniten harrastimme…

Zenevredo on suunnilleen nuolen osoittamassa paikassa. Siitä oli hyvä lähteä retkille. Franciacortan alue on lähellä Bresciaa, Parmaan oli tunnin ajomatka, Paviakin olisi ollut vierailun arvoinen, mutta eipä me haluttu, – siitä vähän länteen on Barolon viinialue, jonka kauniissa pääkaupungissa Juniori & R. torstaina kävivät ja nauttivat kovasti idyllisestä kylästä.

Reissuhan oli alunperin tarkoitettu tehtäväksi yhden leikki-ikäisen ja yhden koulun aloittavan ehdoilla, mutta kyllä me saimme tehtyä lomasta hyvän kuuden aikuisenkin kesken. Jo matkaa suunniteltaessa ilmoitin, että minä en lähde sinne pääkokiksi, etten suinkaan kaiken päivät siellä heille sapuskaa tee, vaan jaettiin aamiasvuorot.

Jokaiselle pariskunnalle kaksi aamua, lounaat meni (silloin kun ei oltu retkellä) paljolti minun ja Pehtoorin laittamina, mutta nuoret kävivät kaupassa – Stradellan kylässä 3 km päässä. Siellä oli Lidl, Basko, U2 ja valtava Esselunga, joiden valikoimat kaikilta osin vähintäänkin riittävät. Kaikkea oli ja kaikki oli halvempaa kuin Suomessa, paljon halvempaa. Molemmilla nuorilla pareilla oli yhtenä iltana ruoanlaittohuki, muutoin joko minä yksin tai Pehtoorin kanssa kokkailtiin, Tyär usein apukokkina.

Siis ei ollut mikään minun työleiri. Mitä nyt Parmassa pidin pienen historialuennon. 😀 Sikäli poikkeuksellinen perheloma, että minustakin on kuvia. Diginatiivit eivät juuri suostuneet kuvattaviksi, saatikka että olisivat kannustaneet kuvia heistä nettiin laittamaan, mutta minä tulin tallennetuksi heidän kännykameroillaan moneen kertaan. Tässä tällainen harvinainen matkapostaus: ihan itse olen kuvassa. 😀 Lasten mielestä tässä on parasta kyltti: ”ketjua ei saa ylittää” ja minusta parasta kuvassa on hienot Parman kastekappelin seinät ja edesmenneen äitini puku, joka minulla oli ylläni.

Viikon yhteisleirillä oli hyvä tutustua Vävyyn ja Miniään aiempaa paremmin, tuntui hyvältä, että nämä kaikki nuoret olivat meidän kanssa reissussa. Aamiaisilla ja lounailla, ulkoterassilla yhdessä höpötellen, iltasella isossa ruokasalissa syöden ja paikallisia viinejä nauttien. Matka, kuten tässä iässä päivät ja vuodet, meni nopeasti, hopusti suorastaan. Ja minulla varsin vähillä unilla; ”kotona ja talvella ehdin nukkua” 🙂  Ja niin olen jo pari yötä  ehtinyt.

Vielä matkustaminen tuntui mukavalle.

Italian matkoja …

Omnes viae Romam ducunt?

– kaikki tiet vievät Roomaan?

Laskin, että se oli  nyt viidestoista matkani Italiaan, tämä viimeisin siis.
Tässä kohtaa matkaksi lasken sen, jos maassa on ollut vähintää kaksi yötä.
Aika monta kertaa Italia on valikoitunut matkakohteeksi jotenkin merkittävässä elämän vaiheessa…

1978 Roomassa ja Riminillä Pehtoorin kanssa autoreissulla Euroopassa elokuussa – olin juuri saanut tietää opiskelupaikasta historian laitokselle
1980 Venetsiassa (Mestressä) autoreissuilla matkalla Itäblogissa elokuussa poikkesimme pariksi päiväksi Italiaan, jossa myös veljeni oli silloin kaverinsa kanssa
– kanditutkinto oli valmis
1989 Roomassa kaksistaan viikko toukokuussa – odotin esikoista
1997 Venetossa Garda-järvellä (Malsecine) perhetuttujen kanssa kaksi viikkoa vuokratalossa kesäkuussa – Keminmaan historia oli vihdoin valmis!
2003 Roomassa pääsiäisviikko 13-vuotiaan tyttären kanssa (matkarahat hänelle tienattiin kirpparihommilla) – sain lehtorin viran
2005 Roomassa pääsiäisviikko 13-vuotiaan pojan kanssa (matkarahat hänelle tienattiin kirpparihommilla) – sain yliopistonlehtorin viran
2006 Roomassa uusi vuosi koko perheen kanssa – ei mitään merkittävää?
2007 Milanossa pidennetty viikonloppu Pehtoorin kanssa helmikuussa – italian alkeiskurssi suoritettu 😀
2007 Toscanassa (Arezzossa) elokuussa viikoksi vuokrattuna pieni linna, jonne ystävät tulivat viettämään Pehtoorin viiskymppisiä
2008 Sisiliassa (Taormina) syyslomalla viikko Pehtoorin, Juniorin ja tämän mopokaverin kanssa
2010 Roomassa viikonloppu (kahden ystäväpariskunnan kanssa) ja me jatkoimme Pehtoorin kanssa vielä muutamaksi päiväksi Toscanaan
2012 Umbriassa kolme viikkoa vuokratalossa: vuorotteluvapaavuoden toukokuun matka.
2015 Liguriassa viikon patikkareissulla syyskuun lopussa – olin sanoutunut irti yliopistolta ja aloitin ammattiopiston Torniossa
2019 Roomassa toukokuussa viikko Pehtoorin kanssa (systeri kaverinsa kanssa yhtäaikaa pari päivää)
2021 Lombardissa – Esikoinen ja Juniori aveceineen – tähänkin liittyy tärkeä elämänvaihe.

Kerronpa siitä lähipäivinä…

Puolet Italian reissuista on suuntautunut Roomaan. Voisin mennä sinnekin uudelleen, myös Sardiniassa olisi mukava käydä, Marchessa myös ja Italian Alpeilla.

Matkan jälkeen

Tänään reissusta palautumista monin tavoin.

Unta ei tullut kuin viisi tuntia, aamu-uintia kaipasin jo kahdeksan aikaan, mutta eihän se nyt onnistunut. 🙂

Pilvinen aamupäivä laukkujen purkamista, pyykkiä, puutarhahommia, kameran muistikorttien purkamista, Kunhan taivas selkeni, aurinko tuli esiin, oli aika pyörälenkille. Olihan mukava taas polkea.

Yrityksestä huolimatta päiväunet aurinkoisella kotipiazzalla ruoan jälkeen eivät onnistuneet, joten sitten kuvahommiin. Reissun kuvasaldo on aika tarkkaan 1000 otosta. Enkä ole oikein tyytyväinen, mutta katsellaan, josko niistä jonkun koosteen saisin aikaiseksi. Ja niitä olen nyt lisäillyt eiliseen ja toissapäiväiseen postaukseen. Reissussa oli niin hoppu 🙂 tai illat meni ruokaa tehden ja yhdessä kymmenen tienoille pöydässä istuen, että kuvatoimitus ja kirjoittelu jäivät vähän torsoiksi.

Joka tapauksessa sekä eilisen että toissapäiväisen jutun tekstiä ja kuvallista antia olen nyt täydentänyt, joten palaahan vielä viikonloppumme tunnelmiin ja maisemiin.  Perjantai ja lauantai.

 

Meidän kylä. Zenevredo.

Matkalla kotiin …

Aamukuudelta uimaan. Koetin hengittää rauhallisesti, olla hetkessä, nauttia nyt. Kukko kiekui, kaskaat eivät olleet heränneet, kyyhkyt käyvät vuoropuhelua keskenään, varhain jo +20 C ja altaan vesi paljon lämpimämpää. Lopulta oli noustava, ryhdyttävä tekemään lähtöä.

Viimeiselle aamiaiselle, ei siis mikään La Ultima Cena, vaan rääppiäisaamupala. Nosteltiin pöytään kaikki, mitä oli jäljellä. Aikaa terrassilla istuskeluun oli vielä… Viipyilevä, aika vaisu tunnelma,  –  oikeastaan.

Sitten pakkaamaan loputkin tavarat. Kummasti varsinkin Juniori ja R. punnitsivat laukkujen painoa, muutama viini kun oli tullut hankituksi. Minä käytin aikaa kuvailuun, videoitakin otin, yritän liittää tähän.

Vähän ennen kymmentä Leonardo, meidän interhome-yhdyshenkilö, tuli tekemään tupatarkastuksen. Kehui meitä siisteiksi 🤗 .

Ja sitten kohti Milanoa, josta iltaseitsemältä oli määrä lähteä lento kohti kotimaata. Kantateitä ajeltiin, tai siis Juniori ajoi, varsin vakaasti ja varmasti, me vanhukset nautimme takapenkillä huolettomasta kyydistä.

Kuten jo tulomatkalla, niin nytkin olimme varanneet etukäteen paikan (suosittelen käytäntöä) parkkitalosta läheltä Duomoa. Sieltä hajaannuimme helteisen Milanon kaduille.

Ja me Pehtoorin kanssa ensimmäisenä Duomolle, ja päätimme ostaa liput myös Duomon hissiin – katolle. Virhe! Jonotus hissiin tukahduttavan kuumassa kirkon kyljessä kesti puolisen tuntia. Siis ensin jonossa puoli tuntia – sitten katolla, jossa riittää käveltävää, melkein yhtä kauan ja vielä portaat käveltiin alas. Oli minullakin kerrankin tosi kuuma! Kirkko kyllä on todella vaikuttava, ja katolta, sekä kirkko että Milano näkyvät hyvin (tosin remontti vähän rajoittaa) ja kauas. Ja että siellä oli kuuma!

Duomon jälkeen piipahdus Rinascimentossa (Italian Stocka) – kuvassa oikealla, ihan Duomon vieressä.

– sieltä hakusessa juustoveitsi mökille ja pienille tuliaisia, ei löytynyt kumpaakaan. Siellä oli juuri kesäale alkanut, ja tavaratalo täynnä asiakkaita. Joten ulos! Aika lounaalle. Löysimme hyvän ravintolan. Siinä hyvä istuskella ja katsella ohikulkijoiden virtaa, kaikenlaisia ihmisiä, todella kaikenlaisia! Ja ruoka! Ei vieläkään pizzaa tällä reissulla, mutta Pehtoorille seabassia ja minulle salaattia merenelävistä. Oli niin hyvää, ja edullista. Trattoria Al Cantonine

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kolmeksi oli meetinki parkkihallissa ja sitten kohti Malpensan lentokenttää, jonne Milanon keskustasta on matkaa melkein tunti. Hyvissä ajoin kentällä olossa oli puolensa: vihdoin pienille tuliaiset, iltapalat (piadini on nyt suosikki).

Koneen lähtö siirtyi melkein tunnin, mutta kapteeni lupasi ottaa lennolla kiinni, joten ei tarvinnut huolehtia siitä,ehdimmekö Oulun koneeseen. Hyvin ehdimme, sillä Oulun kone lähti sekin melkein tunnin myöhässä. Kello oli jotensakin kaksi kun kone laskeutui Oulunsalon kentälle. Aika hyvin kuitenkin. Kaikilla laukut, kaikki terveenä, ainakaan vielä ei mitään korona tai muutakaan oireita. Italia oli taas hyvä.

Nyt kello on 2.55 ja ollaan kotona.

Matka on nyt tehty. Nyt hyvä olo. Huomiseen…