Ole hyvä unelmiasi kohtaan
ja anna niiden toteutua.
Äläkä koskaan kuvittele
että sinun unelmasi on ainoa.
(Tommy Taberman)
Tänään on ollut toiveita ja unelmia. Toteutuneitakin haaveita ja aikeita.
Yksi sellainen oli kun olimme ystävän kanssa illansuussa kaupungissa syömässä. Vuosikymmeniä meidän tiet ovat kulkeneet aika samansuuntaisina ja samoihin aikoihin meillä on ollut taipaleella merkkipaaluja, takapakkeja ja eteenpäin menoja. Nytkin meillä sellainen vaihe molemmilla, – meillä äitimme taivasmatkalle saattaneilla. Eikä (kai) kukaan Mesu-ravintolassa katsellut oudosti, vaikka siellä itkua välillä tuhersimmekin. Puhuminen ja itkeminen tekee hyvää. On taas helpompaa unelmoidakin. …
Minäkin tapasin tänään lapsuudenystäväni. Kahvittelimme eläkkeiden merkeissä. Jutustelimme…naurahdimme ja itkimme… Minä itkin elämäni raskainta kokemusta ja samoin hän..ystäväni ei tiedä, minne se vielä johtaa.
Minulla on kokemus jo eräänlaisessa maalissa. Minun maalini on hyväksytty ja siihen on sopeuduttu, mutta pääseekö ystäväni maaliin ja jos, niin millaiseen? Ja suurin miete: voisinko auttaa….
Kuitenkin mieleeni nousee ajatus: auta jos kykenet, mutta ensisijaisesti varaa voimasi omillesi!
Minua ainakin auttaa puhuminen, kohtaaminen, pelkkä tieto, että joku tietää, miltä tuntuu. Mutta toisaalta kyllä minua auttaa myös yksinolo, asioiden käsittely rauhassa, itsekseen.
Eikä nämä koske vain surua ja tai ahdistusta vaan kaikkia tunteita. On hyvä saada jakaa ilot ja on hyvä saada jakaa surut, mutta sitten kun on siihen ”valmis”.