Liikkumisen iloa, uuden kokemista Lapin kesässä, luonnon määrätessä tahdin.
Kunhan eilinen korvasienisato saatiin ryöpätyksi ja pakkaseen, tontin tuulenkaadot pilkotuksi ja muuta ”mökin- ja pihanhoidollisia arkihommia” tehdyksi, olimme valmiita lähtemään tunturiin. Tai siis ensin kylille etsimään, josko jostain löytyisi jokin avoinna oleva vuokraamo, josta saisimme e-fatbiket. Toiveena ja tavoitteena tehdä retki tavallista pidemmälle ja korkeammelle kuin patikoiden ja omilla pyörillä jaksaisimme yhtenä päivänä kulkea.
Kyllä oli Saariselän keskusta tyhjä. Aavemaisen autio. Vieläkin. Ei avoimia hotelleja, ravintoloita, putiikkeja, eikä vuokraamoja, paitsi että… kun olimme kuikuilemassa Lapland Safariksen oven takana ja lukemassa tiedotetta, ovi aukeni ja sporttinen nuori nainen ilmoitti, että ”olemme aina auki, kun tulee asiakkaita”. Saimme molemmille vuokrapyörät. Pehtoori vuokrasi sellaisen Juniorin kanssa jo viime elokuussa, mutta minulle aiemmin kokematon juttu. Fatbikellä olen ollut tunturissa, mutta tänään eka kertaa sähköavusteinen pyörä, joka oli kyllä ihan turbo mun omaan kaupunki-kevyt-sähköpyörääni verrattuna. Mutta turbo oli reittikin!
Noususumma tänään oli kahden tunturin huiputus, ja nimenomaan nousuissa latupohja ja /tai moottorikelkkaereitti kivinen, nyrkin kokoisia murikoita ja sulamisvesien ruoppaamia pieniä ”ojia”, – onneksi oli fatbike ja apuja. Ei ehkä paras reitti (liki 30 km yhteensä), mutta kuten reittiopppaassa lukee:
”Nauti maisemista ja ota valokuvia; Palopäältä aukeaa kaikkiin ilmansuuntiin tuntureita silmänkantamattomiin. Kirkkaalla ilmalla voi nähdä idän suunnassa Venäjän tuntureille saakka. Lännessä siintää puolestaan Hammastunturin erämaa.”
Huipulla olikin jo hyvä, sileä reitti ja kaunista: tällä kertaa minäkin pääsin polkien Palopään laelle (419 mpy), edellisellä kerralla tuskainen talutus! Vaikka kyllähän tuollaisella möhkälepyörällä on myös haasteensa kulkea, olkoonkin, että kuntoni on nyt jotain ihan muuta kuin kolme vuotta sitten.
Ja kuten näkyy taustalla mm. Iisakkipään pohjoisrinteet vielä lumilaikkuisena. Tunturissa oli jotain +15 – 20 C ja aurinkoa. Siis ihan ideaalikeli kulkea.
Palauduttua kylille kävimme kuin kävimmekin kaupassa, vaikka olimme muka tuoneet ”kaiken” mukanamme. Ja meillä oli sitä paitsi täällä mökillä sekä kuivamuonaa että pakkasessa herkkuja, jotka olimme jo tammikuussa ladanneet tänne odottamaan pääsiäisviikkoa ja ystäviä saapuviksi. Silloin eivät ystävät emmekä me saapuneet. Näistä hamstrauksista huolimatta tänään oli ”pakko” käydä Kuukkelin (heikosti varustettuja) hyllyjä tsekkaamassa. Kalan ja uusien perunoiden, mansikoiden ja juhannusjuuston perässä olimme, mutta aika vähin jäivät toteutuneet toiveet… Kalaa sentään, ja tulipahan illansuusssa mökkiterassilla, Pehtoorin grillattua ja minun kokattua lisukkeita, todettua, että eipä oikeastaan haittaa, etteivät ravintolat täällä vielä ole auki (osa aukeaa juhannuksena): hyvin söimme mökkipatiollakin.
Mutta kyllä taas kerran, varsinkin tässä maailman tilanteessa, voin suositella: Lappiin kannattaa tulla, oppia siitä, nauttia siitä, elää sen rytmissä, sen valossa ja luonnossa. Antaa luonnon tehdä hyvää.
Täällä ollaan, ehdottamasi ajoreitti oli hyvä, aika vähän oli liikennettä. Mitenköhän niiden sienten kanssa, hämmästyttävän kuivaa täällä. Sitäpaitsi kehuskelisin kuitenkin sillä etelästä löytämälläni, kilon painoisella, ämpärin täyttämällä mötikällä.
Huomenna ellei odottomattomia esteitä ilmene, lähden kalaan erämaajärvelle, jos saisin vaikka juhannuskalat, muuten pitää tyytyä Kuukkelin muoviin pakattuihin versioihin.
Huomenta, kuivaa on, mutta onneksi on sieniäkin, ainakin vähän.
Juhannuskalojen hankinnalle erämaajärvi on varmasti parempi vaihtoehto kuin Kuukkelin kalatiski. Ainakaan eilen siellä ei ollut valinnan varaa.
Met lähemmä nyt Jorpulipäälle. 🙂
Upea viikonloppu alkanut! Näytin Isännillekin noita pyöriänne, mielenkiintoiset ajoneuvot. Kuinka kovaa niillä maastossa pääsee? Tarjoilu on taas mitä houkutelevin!
E-fatbike oli kokeilemisen arvoinen, ehkä joskus toistekin, mutta ei lopultakaan ole minun kulkuneuvo. Kyllä ihan jalkapatikka on mieluisampi ja minulle parempi tapa liikkua tunturissa.
Vauhtia on mahdollista saada aika lailla: sähköavusteisuus katkeaa automaattisesti pois päältä kun vauhtia on 25 km/h. Niin se tekee kaikissa sähköpyörissä, – lakisääteisesti. Mutta Kyllä Pehtoori hurruutteli Kaunispäältä asfalttitietä kovassa alamäessä melkein viittäkymppiä. Minä keskityin jarruttelemaan. 🙂 Parasta noissa sähköpyörissä ei mielestäni olekaan vauhti vaan apu jota ylämäkeen ja vastatuuleen saa halutessaan nappia painamalla käyttöön. Polkeminen helpottuu olennaisesti ja tunturin laellekin pääsee läkähtymättä.
Ruoka? – Yksinkertainen on hyvää. 🙂