Lentokonemänty, käärmepuu, Taavetin kaupunki, Villen ranta, Kylmäperä, Dyyni ja Telakka – ja vielä Mustasaari. Nuo kaikki ja vielä paljon muuta näin aamupäivän minipatikalla Haukiputaalla Martinniemen Kurtinhaudalla (vai – haudassa?). Toissapäivänä ”Sirpa” suositteli (minulle) ennennäkemätöntä Kurtinhaudan kulttuuripolkua ja pikkupatikka Mustasaareen.
Olipas se hyvä suositus. Sinne tänään suuntasin ja aamupäivän kuleksin. Kuvasin ja kiertelin. Aika napakka tuuli rannalla, mäntymetsässä ihana kesäkuun ensimmäisen päivän aamu. Ei muita ääniä kuin linnut, ei edes itikoita. Suon reunalla vähän mietin punkkeja (minusta on tullut jotenkin neuroottinen niiden kanssa – pikkuperheen takapihallakin on niitä niin, että koirille on iltaisin ”punkkisyyni” tehtävä), mutta jatkoin matkaa…
Tuli mieleen ”Pystyynhaudattu” – se on romaani, joka osin sijoittuu Hellälettoon, joka tuolta rannalta näkyy. Joni Skiftesvikin romaani, jonka luin joskus 80-luvulla ystäväni suosituksesta, en muista siitä muuta kuin, että se kosketti, melkein järisytti. En oikeastaan tykännyt siitä, mutta se liikautti. Skiftesvikin ”Puhalluskukkapoika ja Taivaankorjaaja” sekä vastikään lukemani ”Keltainen Toyota vei vaimoni” ovat olleet enemmän mieleeni, niissäkin liikutaan Martinniemen maisemissa, juuri siellä, missä Kurtinhaudan ja Martinniemen sataman tienoot ovat, missä Helläletto ja Mustasaaren kalasatama ovat. Kyllä kannattaa noilla seuduin käydä vaikka Skiftesvikiä ei olisi lukenutkaan. Siellä on, ja tuoksuu, meri.
Iltapäivä sujui puutarhahommissa (hain puutarhalta viimeiset yrttien taimet) ja uutta paprikatahnaa kehitellessä. Meille tarjottiin Rodoksella parissakin paikassa paahdetuista paprikoista tehtyä tahnaa, levitettä, kastiketta – mitä lieneekään, ja tänään yritin tehdä sellaista. Aika hyvä ensimmäiseksi kerraksi, kunhan tuotekehittelyni etenee postailen reseptiä… (Kuvassa se on espresso-kipossa). Tietääkö joku miten se tehdään? Reseptiä, pliis.
Se Skiftesviikin uusimman kirjan nimi on muuten Valkoinen Toyota vei vaimoni. Se oli minulla lainassa n. kuukausi sitten äänikirjana ja ”löysin” siitä tavallaan myös itseni. Enkä todellakaan mitenkään miellyttävästä yhteydestä! Olin nimittäin mukana hänen poikansa ja hänen kaverinsa etsinnöissä tuolloin -80 luvun puolivälissä, kun heidät sitten lopulta löydettiin Rajahauhaudan sataman suulta. Aivan karmea kokemus. Olin juuri ottamassa valokuvaa poikien käytössä olleen kajakin muotista, kun Joni tuli sen luokse ja potkaisi ruuhta, kuten hän kirjassaan mainitsee. Samassa yhteydessä hän muisteli kanootin vierellä seisovaa miestä, jonka katseesta kertoi kokeneensa myötätuntoa reaktioonsa, miehen sanoen, ettei tuollaista pitäisi jättää kenenkään saataville. Juuri noita sanoja tosin en muista sanoneeni, mutta sen muistan, ettei siinä paikalla ollut muita juuri tuolla hetkellä. Paikalta ottamani valokuvat jossain poliisin kuva- arkistossa. Tietynlaista kohtalon ivaa sekin, että kuunnellessani juuri tuota kohtaa romaanista, olin ulkoiluttamassa koiraa Rajahaudan sataman kohdalla!
Onpa sinulla ollut rankka kokemus. Mutta myötätuntoa on katseessasi ollut. Minä olin ”puhalluskukkapojan ja taivaankorjaajan” (Skiftesvikin pojat) äidin kanssa samassa perhekerhossa puolenkymmentä vuotta tragedian jälkeen (nuorimmat lapset meidän lasten ikäisiä), mutta en tiennyt häntä lapsensa menettäneeksi. Usein ajattelin että hän oli tavattoman surullinen. Paljon myöhemmin osasin yhdistää miksi.