Inarin saamelaisten uskomuksien mukaan revontulien alkuperä on järvissä tai meressä, ja kolttasaamelaiset ovat uskoneet, että revontulet ovat sodassa kuolleiden sieluja.
On muistettava, ettei revontulia saa osoittaa sormella, eikä pilkata – ne tulevat alas ja rankaisevat, jos niin tekee.
Kuten kaikista muistakin luonnonilmiöistä, on myös revontulista ennustettu tulevaa säätä. Ylhäällä nauhamaisina pysty- tai vaakajuovina kulkevat reposet tietävät säänmuutosta.
Eilisen myöhäisenä iltana, pakkasen kiristyessä menimme kuin menimmekin Juniorin kanssa vielä ulos – mukana surkeat mökillä olevat vanhat, heppoiset mistä-lie-tänne-kulkeutuneet -jalustat (kun molemmilla on kotona kunnon jykevät Manfrottot!) ja kamerat luonnollisesti. Täysikuu on muutaman päivän takana, mutta kyllä se täällä valkoisten, kimmeltävien hankien keskellä edelleen valaisee huikeasti.
Revontulet olivat aika vaisut, ja juuri sen hetken kun ne liki puolelta öin loimusivat komeimmillaan, minun jalustani särkyi ja Juniori oli jo mennyt mökkiin – jalusta mukanaan.
Jotain kuitenkin olin ehtinyt kuvata.
Heräsimme kunnon pakkasaamuun ( – 30 C). Niinpä melkein koko aamupäivä vietettiin aamukahvipöydässä. Tai siis brunssipöydässä.
Jossain vaiheessa haarauduimme tahoillemme… Eikä ketään hämmästyttäne, että minulla oli omalla harharetkelläni kamera mukana.
”Meidän” Hangasoja. Kaunis kaikkina vuodenaikoina.
Paitsi, että on liikuttu ja oltu ulkona paljon, niin mökissäkin on ollut ilon hetkiä. Hyvää ruokaa (aina vaan perhe jaksaa tykätä ”mummin muusista” ja poronpaistikäristyksestä tykötarpeineen) ja päivän viinin tarjosi Juniori samppanjavalikoimistaan. Eikä syyttä, olipa hyvä.
Nyt on – onneksi – pilvessä, joten ensi yönä ei tarvetta 😉 rämpiä hangessa kuvailemassa, Huomenna hiihtolomaviikon ensimmäinen arkipäivä.
Kyllä noista taivaantulikuvista tunnelma välittyy upeasti. Mutta kyllä minä vaan ihmettelen, että lähdetään sinne (vieläkin yöaikaan) pimeään lappiiin ilman kunnon kolmijalkaa, voi herran jestas. . ??
Nyt kuule, Jarin, sohaisit arkaan paikkaan! 😉 Pikkuisen on Juniorin kanssa keskusteltu, miksei meillä ole täällä kunnon Manfrottoa mukana. (Tähän liittyy pitkähkö tarina….) Mutta ehkä olen tästä viisastunut, ettein näin käy toista kertaa… Ja nyt onneksi taivas on pilvessä, joten ihan rauhassa voi liukua unille…
Onpa mukavaa kattella teän kuvia,kun ittellä ei tule otettua tämmösistä minkhänlaista kuvvaa,sen kunvain kattelee ja ihastellee!
Nämät Pohjosen ihmhet on niitä,mitä ei ossaa pittää ihmheinä,mutta näyttää ne etelän ihmisistä olevan niitä.
Kiitos kuvista,ne on kaunhia!
Lapissa kaikki on kaunista!Olemma kiitollisia niistä!
Giitu, Kati.
Mekin olemme kiitolllisia.
Nuista jutuista tuli mieleen tarina lapsuudesta…naapuri oli palaamassa kotiin revontulten alla poronpulkalla ja oli alkanu viheltelemään aikansa kuluksi.Revontulet olit siitä hermostunhet ja tulhet alas ja naapurin piti mennä pulkan alle piillhon niitä tulia.Ja meille lapsille sanothin,että tulille ei saa ikinä viheltää-muistakaa se!Ne tulevat vihasina päälle!
Mehän muistimma,mutta pitihän sitä testata sallaa…ja viheltää monta kertaa…ei tulhet päälle!Ei ikinä!
Mainio tarina. Kiitos, Kati.
Luen blogiasi usein illalla sängyssä puhelimella Feedlyn (RSS-lukija) ja merkkailen parhaita postauksia ylös, jotta muistan käydä seuaavana päivänä paremmalla ajalla antamassa palautetta. Unohdan kuitenkin asian aina yön aikana. Tämäkin huikeita revontulipostauksia sisältävä postaus oli merkattu myöhemmin kommentoitavaksi. Huikeita otoksia, täytyy yrittää osoitella niitä sormella, että tippuisivat alas myös tänne eteläänkin kuvattavaksi. 😉
Kiitos, Pasi, – ”jälkijättöisetkin” kommentit ovat tervetulleita. 😉 Näihin revontulikuviin nyt en ole kyllä oikein tyytyväinen. Ehdottomastihan se olisi yösydännä pitänyt lähteä ajelemaan Kaunispään päälle tai jonnekin aukeammalle paikalle, mutta eipä me millään viitsitty. Siksi etualaa ja kuutamon valaisemaa puronrantaa on kuvissa suhteettoman paljon.