Loppuviikon perjantai

Eihän se ollut tarkoitus. Sorry vaan itselleni. Ei ollut tarkoitus herätä viideltä, mutta jos nukahtaa ennen kymmentä, eikä ole kunnolla ulkoillut/liikkunut moneen päivään, niin mitä muuta voi odottaa. Oma vika.

Viideltä heräämisessä on tietysti puolensa. Ehtii tehdä kaikenmoista pitkin aamua. Aloittaa suorittamisen, vaikkei edes isommasti haluaisi. Tänään oli sellainen päivä, että meidän S. tuli siivoamaan joulun jäljet, itse koetin sentään koristeet, liinat, valot kerätä pois. Ja tänään oli päivä, jolloin äitini sanoi, ettei olekaan hyvä tulla luonaan käymään (”nyt haluan pärjätä, tuut sitten maanantaina”) ja että en sittenkäään ollut luvannut promootiotoimikunnalle ryhtyväni mukaan talkoisiin. Olin siis aika ”vapautettu” monista jutuista, ja se tuntui kyllä hyvälle, juuri tänään, edeltävän viikon jälkeen.

Kävinpä kuitenkin asioilla kaupungissa, ja kävin heittämässä hyvästit Oulun Stockalle. Onhan se vähän säälittävää, että tulee kauppaa ikävä. Akateeminen on instituutio, ja sen olen Oulussa jo joutunut aika päiviä sitten unohtamaan, mutta että koko muukin Stocka. En vieläkään tunnusta olevani mikään shoppailija, mutta kyllä, kyllä minä olen tykännyt viikonloppuisin mennä Stockan Herkkuun ja ostaa jotain spesiaalia, – ja ne tavalliset.

Ja usein ennen Herkkuun menoa käydä hakemassa yläkerrasta kukat, ehkä tarpeellisen keittiötarpeen, katsomassa, olisiko keittiötarvikeosastolla jotain, mitä ihan tuhannen välttämättä tarvitsisin (pari ylimääräistä creme brulée -vuokaa, kun tulee tavallista enemmän vieraita tai ainakin kauniita lautasliinoja, ehkä jonkin pienen kastikekulhon ”kun kerran on se uusi kastike kuvattavakin…”).

Kakkoskerroksessa oli hyvä tsekata, olisiko itselle – tai tyttärelle – joku kaunis kevätneule-, -paitis tai -huivi työkamppeeksi hankittavana. Kempparissa oli vakkarimyyjä, joka tiesi, millaisen huulipunan seuraavaksi tarvitsisin.

Ja sitten vielä se Herkku! Sinnehän minä olen tilini viimeisten kymmenen, viidentoista vuoden aikana kantanut. No en ihan kokonaan, mutta mistä minä enää Oulusta löydän niitä spesiaalijuttuja tai uusia kokeiltavia… En mistään, en ainakaan vielä ole löytänyt. Noh, hyvä syy (sekin!) lähteä piipahtamaan Helsingissä. Joka tapauksessa Stockmann Oulussa on nyt ohi. Kaipaamaan jään.

Iltapäivällä, palattua kotiin, rauhoituttua, oli tovi aikaa olla. Sitten Juniori tuli Apsu mukanaan käymään. Pari kuukautta edellisen leikkituokion jälkeen vaatehuoneessa ”aikaansa odottanut” School Bus oli nyt ihan huippujuttu: ”vuosikymmenet kuluvat, Tupperware pysyy”. Isänsä onnikka oli tänään Apsulle melkein tunnin ajan Suuri Kiinnostuksen Kohde. Dösää rakennettiin ja purettiin, ja kaikki matkustajat tunnistettiin… Tänne pappa, tänne äittä, tänne munmummooooo.. ja sitten katto paikoilleen ….

Kyllähän siinä mummilla muutama deja´vu -tuokio häivähti mielessä…

Sitten aika kahden hengen kynttiläperjantaipäivälliselle. 😉 Koskapa Pehtoori oli käynyt kaverinsa kanssa lounaalla, meille riitti safkaksi minun herkkuni ”Toast Skagen”.

On kai niitä parempiakin ruokia. Aika harvoja kylläkin.

12 kommenttia artikkeliin ”Loppuviikon perjantai”

  1. Kunkas ollakaan meilläkin oli smörrebrödejä neljää eri sorttia kokki värkkäillyt, kun töistä kotiin tulin! Oulun ilmassa smörret! Ja vielä lisukkeena Valdobbiadenestä roudattua proseccoa!

    Vastaa
  2. Minusta ei ole ollenkaan säälittävää, jos tulee kauppaa ikävä. Tuo kirjoituksesi oli hieno rakkaudentunnustus Stockalle!

    Vastaa
  3. Vastaava kolaus iski kun tänään kirjastossa, ei enää ollutkaan yhtään äänikirjaa kasettiformaatissa. Kaikki poissa. Olin niin järkyttynyt että en jäänyt kyselemään parilta ylikuormitetulta virkailijalta, heille oli jonoa riittävästi.

    Minulle Veikko Honkasen lukemat äänikirjat ovat aikuisten iltasatuja. Ihan sama mitä hän lukee, siihen minä nukahdan. Ja onnellisena, näen mukavia unia. Juju on se että yksi kasettipuolisko kestää 45 min ja soitin pysähtyy kasetin loppuessa itsekseen, silloin kun jo nukun. Täydellinen kombinaatio.

    Muita lukijoita en kestä kuunnella, Veikko Honkanen on se oikea.

    Ja vielä, olen oikeastaan kelanauhurikauden ihminen. Silloin tekniikkaa tiedostavana katsoin kasettiakin vähän vieroksuen. Särmät tasoittuvat. Mutta tuntuu silti hyvältä että kaikki mitä kuulen on tehty analogisesti, ei yhtään bittiä mukana. Kai se sitten pitää tästäkin luopua, sigh.

    Vastaa
    • Hymyilyttää tämä sinulle kai aika ominainen muutosvastarinta; kasetit pysykööt, Tuulestatemmatun layout pysyköön… 😉 Mutta kyllä ne särmät tasoittavat kuten itsekin toteat… Ei muuta kuin DCV:t pyörimään.

      Minä olen kuunnellut äänikirjoja aika vähän, mitä nyt äidin luona aina on äänikirjat auki, mutta Veikko Honkasen lukemana Tuntematon sotilas oli ihan huikea kokemus. Ne kirjassa olevat pitkät murredialogit olivat mahtavia; kirjasta tuli hyvin elävä. Mutta kyllä minä pidin myös Lars Svedbergin lukemasta Sinuhesta, joka on minulle edelleenkin kulttikirja, yski tärkeä elämääni vaikuttanut kirja. Se ei ollut lukioaikana vähäisin syy, miksi historian tunnit kiehtoivat kovasti, ja seurauksethan ovat tunnettuja.

      Vastaa
    • Juuri näin, sisareni. Ei ainakaan vielä Sokoksen Herkku ole vakuuttanut. Entäs ne kaksi kertaa vuodessa olleet maateemat, jolloin pari viikkoa valikoimissa oli ihan huippuja erikoisherkkuja ja ohjeita niiden valmistukseen tarjolla? Kaipaamaan jäämme. Verkkokaupat ovat hyviä, mutta ei ruokia ja kirjoja osteta netistä. Tai ostetaan kun on pakko, mutta ei ole sama kuin kierrellä ja valita.

      Vastaa
  4. Tuosta Reijon kommentista tuli sellainenkin muistikuva, kun joskus v. -79 läksin silloiselta Radio Itkoselta ostamaan kelanahuria (Revox), mutta kaupan ovella meni pupu pöksyyn kamppeen hinnan ollessa huikeat 3500mk, joka oli tuolloin tuplasti kuukausiansioni. Päädyin sitten lopulta Tandbergin kasettinauhuriin, joka sekin maksoi yli 2700mk. Valinta osottautui myöhemmin sikäli(kin) vääräksi, että tuo laite ei toiminut edes takuuaikaa. Tottakai sain tilalle toisen, mutta ei sekään hirveän kauan kestänyt. Notta olisi se ostamatta jäänyt kelakone sittenkin ollut parempi hankinta. Tämä nyt oli vain tällainen vuodatus, joka ei sinällään liity millään muotoa tähän Reijan päivän postaukseen, mutta tulipahan kerrottua. Kiitos ja anteeksi.

    Vastaa
  5. Muutosvastarintaa tai ei, kyse on tunteesta. Joku CD on kylmä, nauhassa on lämpöä. Vähän kuin vaimossakin, hän on sentään vielä vanhempaa vuosikertaa. Näin vaan tunnen ja sallin sen itselleni. Enkä ihan joka asiassa ole vastahankainen, olin ensimmäisten joukossa siirtymässä digikameroihin. Mitähän se oli, 1990-luvun loppupuolta kun ostin ensimmäisen digikameran. Olympus-jotain, kuitenkin 1,2 Mpixelin kenno, sille tielle jäätiin. Olin juuri hommannut Zenitin tilalle Minoltan järkkärin kahdella objektiivilla, ei montaa rullallista tullut sillä kuvattua. Mutta nauhaa ja kasetteja kaipaan.

    Vastaa
    • No aika varhain olet tosiaan digiin vaihtanut. Eikä vanhan kaipaamisessa, nostalgiassa, mielestäni ole mitään kummallista, se on osa ihmisyyttä…

      Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.