Tämä huippumatkamme ei ole missään vaiheessa ollut onnellisten tähtien alla. Ja tänään huono-onnisuus on ollut huipussaan, – tai no ei sentään, mutta todellakaan ei ole mennyt kuten toiveissa oli.
En ryhdy tilittämään kaikkea sitä, mikä on sumentanut kauan odotetun matkan iloa, mutta toteanpahan vain, että minulla on flunssa, jo matkalle lähtiessä oli kaksi antibioottia alkamassa, sää ei ole ollut likikään mitä on toivottu, Oulusta on vähän pelonsekaisin tuntein odoteltu viestejä, huonosti ja hyvin siellä on mennyt, ja sitten: kamerani hajosi tänään! Hajosi! Tuosta vaan. Näihin kaikkiin liittyy paljon muutakin, mutta kaikkinensa on ollut vaiherikas päivä.
~¨~¨~¨
Joka tapauksessa tänään oli aika vaihtaa kaupunkia.
Arigato ja sayonara Kioto. Kiitos ja näkemiin Kioto, matka jatkui Tokioon. Hikari-junalla (toiseksi nopein luotijuna, 280 km/h) matkattiin noin 500 kilometrin matka vajaassa kolmessa tunnissa. Aurinko paistoi, ja junan ikkunasta saattoi seurata Honshun-saaren (Japanin suurin, keskimmäinen saari) kaunista ruskaa takana siintävillä vuorilla ja ”maaseudun” elämää. Tosiasiassa koko väli oli asuttua. Toiveissa oli nähdä myös Fuji! Minä seisoin junan ”asemasillalla”, kuten joskus ko. paikkaa nimettiin, ja odotin. Mutta pilvet peittivät kauniin vuoren.
Junassa oli jännä katsella tarjoilukärryjen viejää ja konduktööriä. Aina vaunun ovesta tullessaan ja mennessään kääntyivät kohti vaunua ja kumarsivat. Ja heillä tietysti hienot, puhtaat, tyylikkäät univormut.
Matkalla oli aikaa täydentää eilistä postausta. Käyhän kurkkaamassa siellä on uusiakin kuvia. Ajalta, jolloin kamera vielä toimi.
Tokioon pääsyä niin odotin. Pääsimme, tietysti, ja ensi töiksi kävimme kuninkaallisessa puutarhassa, todella ihania (söpöjä totesimme ykskantaan) sembramäntyjä kuvailin, paljonkin, siltaa, ja maisemaa. Kauniisti Tokio toivotti tervetulleeksi.
Jatkoimme matkaa, ja oli lounaan aika. Satuimme yhtä aikaa järvenpääläisten kanssa tempura-paikkaan, jossa olisi ollut tarjolla valastakin. Jotenkin emme edes uskoneet moista, emmekä sitten sitä tilanneet, mutta kasvistempura ja uppopaistettu ”bowl fish” (???) olivat mitä mainioimpia. Tässä vaiheessa kameran kuvat jo tällaisia….
Tiukkaa teki, mutta ehdimme lounaalta ajoissa takaisin bussille ja kohti Kansallismuseota. On häpeäkseni todettava, että allekirjoittanut, historian ammattilainen, ei tässä vaiheessa, semminkin kun kamera oli jo toimintakelvoton ja kuvaaja vähintäänkin itku kurkussa, jaksanut innostua.
Hotellilla olimme vähän ennen kuutta. Ja millainen onkaan tämä Tokion residenssimme!!! Aivan hulppea makuusija pariksi yöksi. Kyllä täällä kelpaa… (Keio Plaza Tokio)
Eikä ollut kahta phetta, etteikö me Pehtoorin kanssa lähdetty aika pian majoittumisen jälkeen kohti Akahabaran aluetta, joka on täynnä elektroniikkaliikkeitä. Oppaamme antoi hyvät speksit, joilla seikkailimmme lokaalijunan ja metron maailmassa (kännykuvia tulossa,…) ja löysimme kuin löysimmekin valokuvaajien pyhiinvaellukohteeseen, jossa esittelin suunnilleen kielitaidottomalle henkilökunnalle kamerani, ja tuomio kuului: ”Kamera on rikki! Korjaus kestää ainakin kolme viikkoa.” Ei, en itkenyt.
Käytin B-kortin: ostan uuden kameran. Olin jo hiljaa mielessäni perustellut, miksi ihan hyvin voin ostaa uudenkarhean (ihan sairaan kalliin) Canon 5D Mark IV:n. Aika pian selvisi, että sen käyttis on japaniksi, paikoin englanniksi, takuu ei päde kuin Japanissa, tax freestä ja Visa-kamppanjasta huolimatta, japanilaisilla latureilla etc. varustettu runko maksoi saman verran kuin Suomessa. Joten oli luovuttava (järjettömästä, tosin hyvin kiehtovasta) ajatuksesta ostaa ko. kamera. MUTTA: tosiasia on, että en voi olla Japanissa ilman kameraa loppuviikkoa. En millään.
Nyt on sitten sellainen halpis Canon EOS latautumassa. Pidättelen kyyneleitä, ja yritän vakuuttaa itselleni, että tämä ei voi olla näin iso asia… tosin tuli mieleen, miten ensi viikolla teen kouluun etätehtävät, miten otan ammattitutkintonäyttöön aiotut kuvat?
Meillä siis vierähti ilta matkalla Tokion toiselle laidalle ja takaisin; opimmme paljon Tokion metrosta ja lokaalijunasta. Uskoimme, että Tokion metrossa on päivittäin 3,5 miljoonaa käyttäjää!!! Oulun paikallisliikenteessä on VUOSITTAIN alle 10 miljoonaa. Volyymi on aika mieletön, mutta siellä me vaan seikkailimme.
Eikä sitten elämäni ensimmäinen (ja toinen niistä koskaan?) ilta Tokiossa meni surkean pikkukameran ostossa ja metrossa ja junissa ajellen.
Meillä ruokamatkailijoilla, gastrofriikeillä, oli Pehtoorin kanssa sellainen ”illallinen”, etten edes kehtaa kertoa.
Nyt käyn Muumi-nenäliinojen, Finrexinin, antibioottien, jo hieman tasoittuneen mieleni kanssa levolle. Huomenna lelukameran kanssa kohti Tokion kaikkea kiehtovaa…
(edelleen muistutan: tsekkaa eilinen postaus. Ja huomenna yritän liittää tähän känny- etc. pelastettuja kuvia. )
Paremmin jää matka mieleen, kun on vähän vastoinkäymisiä ja seikkailuja. Hae paikallisesta apteekista paljon sinkkiä, tauti lähtee sillä. Niin ja ensi viikon koulutehtävät voi tehdä sillä uudella Canonilla minkä ostat heti Suomeen palattuanne.:) Tsemppiä!
Jos totta puhutaan kyllä tämä reissu olisi jäänyt mieleen ilman näitä kaikkia ´seikkailuja´. Sinkkiä ostin lähtiessä jo Oulusta – varuilta. Nyt tuntuu että tulee korvistakin!
Kiitos tsempistä.
Voi voi. Ei varmaan helpota, eikä pidäkään, mutta kerron silti. Takavuosina entinen työkaverini hehkutteli pitkään kahden viikon sukellusreissua Egyptiin, mukana vaimo ja kaksi lasta. Ensimmäinen päivä meni hyvin, hotelliin asetuttiin onnistuneesti. Toisena aamuna olo oli huono, huononi nopeammin ja paikallinen lääkäri passitti sairaalaan mahataudin takia. Siellä menikin sitten reilu viikko tiputuksessa, muunkin perheen lomailu keskittyi iskän hoiteluun. Pääsivät sentään suunnitellulla lennolla kotiin. En muista oliko vakuutukset kunnossa…
Sitten iloisempi lomaviikko siellä Saariselän maisemissa. Syyskesällä oli lähtiessä vaimolla kuumetta ja flunssaa. Ei siinä mennyt kuin pari päivää ja olo parani. Läheisiä kun olemme niin se pahempi olo siirtyi minuun, kolmisen päivää olin itse kuumeessa. Rattoisa viikko. Tämä nyt oli lievää, Buranan voimalla liikuttiinkin lähistöllä, kaikki suunnitelmat vaan meni uusiksi.
Amatöörin tuomio kameralle on suljinvika, näyttäisi suljinverho liikkuvan väärässä tahdissa. Ehkä tuosta kannattaisi kysyä korjauksen kustannusarviota, riippuu vähän lauottujen ruutujen määrästä miten maahantuoja suhtautuu kompensaatioihin. Hyvällä tuurilla voi olla tunnettu tyyppivika jonka korjaus onnistuu pikkurahalla.
Toivotellaan parempaa loppulomaa!
Kiitos, myötäeleämisestä. Onhan näitä sairastumisia reissuissa ollut, ja flunssa on oikeasti aika pikkujuttu tässä sopassa. 😉
Outs, ei todellakaan hyvä päivä. Kameran hajoaminen kesken Japanin matkan on valokuvauksen harrastajalle katastrofi. Tietenkin sitä tärkeämpää on oma ja läheisten terveys, toivottavasti kotomaassa Oulussa on kaikki kunnossa. Ei paljon varmasti lohduta kun sanon, että kuvaaminen väliin halppis kameralla voi olla kehittävää, voi olla että saat/joudut repiä luovuutesi ihan uudelle tasolle ja se auttaa sinua sitten tutkintonäytössä. Toivottavasti loppumatka sujuu parempien tähtien alla ja pääset nauttimaan eksoottisesta Japanista! Sitten Suomessa heti 5D4 tilaukseen (tai voihan sen laittaa tilaukseen jo siellä Japanissa netin kautta, niin kamera on odottamassa postissa kun palaat).
Juuri noin, katastrofilta se eilen tuntui. Mutta asioita on suhteutettava. Ja kyllä tuon croppikenno Canon Kiss X7:n kanssa on ollut sellaisia dejavu-fiiliksiä aikaan ennen vuonna 2010 jolloin hankin täyskennokameran. Ja kieltämättä muutama ärräpää on tullut!!
Yksi hyväkin puoli: kamera on mahtavan kevyt. 😉
No voihan että. Auts! Ihan huonoa tuuria. Toivottavasti uusi päivä on parempi.
Kiitos, Raila. On ollut parempi päivä.
Keio Plazassa minäkin aina Tokiossa…
Aina sinäkin tässä murjussa olet bunkannut. 😀