Showing: 251 - 260 of 377 RESULTS
Niitä näitä

Saksan läpi

Laivan piti olla aamuseitsemältä satamassa; siksihän juuri tämä ko. laivalinja oli valittu,että oltaisiin varhain aamulla valmiina kiitämään autobahnille. Esimerkiksi Travemünden laiva on nykyisin perillä aina illalla, jolloin on ensimmäiseksi ryhdyttävä etsimään yösijaa, siksi ei siis sitä valittu. Sensijaan Rostockiin Finnladyn piti ankkuroitua aamuseitsemältä. Konevian vuoksi saavuttiin satamaan kaksi tuntia myöhässä. No eihän se nyt maailmoja kaatanut, mutta pientä harmistusta kuitenkin… Mutta ehdittiinpä tuota tien päälle vähän myöhemminkin.

Päivä autobaanalla. Rostock – Berliini -Liepzig -väli on ennen ajamaton. Osin entistä Itä-Saksaa. Mutta kuinka montaa kertaa on ajettu Pohjois-Saksasta (Travesta, Lyypekistä) Müncheniin tai muualle Etelä-Saksaan? Kymmenen? Kahdestaan tai linja-autonkuljettajana matkalla Portugaliin tai Alpeille, tai lasten ja ystävien kanssa… Monesti on.

Tänään Berliiniin asti satoi. Leipzigin jälkeen pilvipoutaa ja lämpötila nousi +14 asteeseen. Kuuntelimme rokettirollia, muistelimme vanhoja, opiskelukesinä tehtyjä suuria Euroopan tourneitamme, katseltiin melkoisen vilkasta liikennettä.

Omena- ja kirsikkapuut kukassa, pellot vihreitä. Kevät. Monta haukkaa nähtiin. Mitä haukkoja? Enpäs tiedä. Mutta entäs maisemia? No eihän niitä autobahn´illa paljon näy. Mutta tämän päivän ensisijainen tarkoitushan olikin matkanteko. Ja sitä tarkoitusta me toteutimme, vuorotellen ajeltiin.

Lounaalle pysähdyimme Nürnbergin kohdilla. Autohofien ravintolat ovat Saksassa melkoisia keitaita. Autosta noustessa todella tuntui, että ”on kevät”. Lämmintä ja tuoksuu keväälle. Valtava tuomi kukassa ”raststätten” viheralueella. (Kuva vauhdista jostain toiselta pieneltä stätteltä.)

Ei ihan tuhatta kilometriä hurjasteltu, mutta melkein. Keskinopeus sellainen 125 km/h. 140–150 km/h  ei tunnu liialta. Silti vasemmalta menee autoja ohi, ja lujaa. Tänään cabrioletteja kuomut alhaalla. Lujaa.

Tiet hyväkuntoisia, liikenne sujuvaa.  Nuorempana mekin jettiin lujempaa, – ei enää. Nykyisin on enemmän aikaa. ;D

Vältyimme kaikilta ruuhkilta. Off-season -matkailussa sekin hyvä puoli, että moottoriteillä ei ole matkailuautoja eikä asuntovaunuja, ei kymmeniä charter-dösiä, ei asfaltointitöitä. Vaikka toisaalta Saksan 2–4 -kastaiset tiet kyllä vetävät kesälläkin erinomaisen hyvin.

Yhdeksältä lähdettiin sateisesta Rostockista, ajettiiin läpi Pohjois-Saksan ja helteisen Baijerin, lämpötila kävi korkeimmillaan +27 asteessa. Ajoimme sitten lopulta läpi koko Saksan. Ja viideltä olimme aurinkoisilla Alpeilla.

Olemme Garmisch-Partenkirchenissä.

Siis patikoimaan? No ei sentään. Mitään emme ole jalkaisin huiputtaneet.

Tultuamme ja häthätää majoituttuamme kävimme reilun puolen tunnin kävelykierroksen tässä legendaarisessa Alppi-kaupungissa (siitäkin huolimatta lähdimme kävelylle, että minun olisi pitänyt istua digikuvauskurssin nettiluennolla juuri tuohon aikaan… siis lintsasin luennolta. ;)). Ollaanhan täälläkin oltu aieminkin, mutta koskaan ei tämänkään vertaa pysähdytty. Kaunis on GP.

Afterhike tai aftedrive oli joka tapauksessa ansaittu; istahdimme hotellin terassille. Pehtoori tavoistaan poiketen otti ison weissbier´n, minä tavoilleni uskollisena lasillisen kuohuvaa, sektiä kun Saksassa kerran ollaan.

Sitten suihkuttelemaan ja syömään. Turisteja (jenkkejä) ja paikallisia herroja alppitakeissaan ja hatuissaan oli gasthausissa, jonka ulkopöytään kävimme illalliselle. Kerrankin oltiin niin myöhään kuin muutkin. Makkaraa ja hapankaalta minulle. Makkaraa jäi, hapankaalta ei. Miksei sellaista koskaan saa muualla kuin Saksassa ja Alsacessa! Hyvää. Pehtoorille schnitzeliä. Syödään maassa maan tavalla.

Gasthaus-hotel Drei Mohren on kirkon vieressä. On alppihotelli. Taidan pitää näistä maisemista. Kyllä, kyllä minä pidän!!

Täällä nyt. Huomenna jossain muualla. Riva Gardajärven rannalla? Ehkäpä. Huomenna Alppien yli, tai siis Brennerin solaan. Huomiseen.

Italia Niitä näitä

Merellä

Baltianmerellä 25.4. klo 13.30 54 ̊ 56.67’N 19 ̊ 5. 72’ 2 L, tuuli 20,2 m/s

Olemme nyt Gnydiassa. Välisatamassa kaksi tuntia ja sitten rannikkoa seuraillen Rostockiin aamuksi.

Olemme olleet täällä Gnydiassa (Gdanskissa) ennenkin: olimme juuri sillon kun Lech Walesa ja Puolan Solidaarisuus-liike aloitti vallankumouksen, joka oli tärkeä  lähtölaukaus koko Itäblokin romahtamisessa, elokuussa 1980. Silloin tämä satama oli lakossa ja Puola julistettu sotatilaan. Me telttaretkeilijät emme sitä vain tienneet; kovin ihmeteltiin mellakka-autoja ja redillä olleita kymmmeniä paatteja.

Viime yönä avomerellä oli kova merenkäynti, välillä. Jäitäkö kolisi laivan kylkiin, vai ukkonenko se oli joka jylisi? Kuitenkin mukava olla merellä. Minä pidän merellä olosta, merestä. Liekö se geeneissä? Ovathan sukujuureni hyvinkin merelliset. Tuulen suku on asunut saaressa, Koivistolla, ainakin 1700-luvulta lähtien. Asui niin kauan kuin sai.

Aleksanteri Tuuli, isoisäni, jota en koskaan nähnyt, oli kalastaja, ja laivanrakentajakin. Laivanrakentajia ja -varustajia esi-isissä on monta sukupolvea. Me ollaan nyt vain satunnaisia laivamatkustajia.

Lähtökohtana oli, että otan tämän päivän aikana pohjarusketuksen laivan aurinkokannella. Eihän se nyt ihan niin mennyt. Ei paista, aamupäivän satoi. Niinpä sitten on päivä istuttu Lobby Barissa, minä olen kirjoitellut  ja yhtäkkiä huomaan, että ei ole mitään, mitä minun pitäisi tehdä. Ei mitään. Kummallista. Pehtoori tehnyt ristikoita, lukenut, käynyt saunassa. Ja lounaalla olimme tietysti, johan se olikin nälkä.

Kyllä täällä buffet on ihan yhtä hyvä kuin 10 vuotta sittenkin. Kala-alkupaloissa monia herkkuja, tilli-etikassa marinoidut herkkusienet spesiaaleja, ja perinteitä on hyvä ylläpitää; kuorellisia katkoja oli saatava. Lämpimissä ruoissa kasvisgratiini maistui minulle erinomaisesti. Runsaahkon jälkkäripöydän kakkuineen, tiramisuineen, jätskeineen skippasimme, mutta juustot muodostivat ylitsepääsemättömän esteen. Kuukauden kestänyt juustolakkoni loppui Appenzellerin ja brien äärellä.

Tunnelma on rauhallinen, liki unelias, – laivassa on hyvin vähän matkustajia. Puolalainen pappi viiden lapsen ja riutuneen raskaana olevan vaimonsa kanssa kulkevat edestakaisin, yksi suomalainen, punakka, paksu, kalju mies istuu yksikseen baarissa ja juo  vuorotellen kaljaa ja giniä, yksi Berliiniin muuttamassa oleva suomalainen nelihenkinen perhe, muutamia venäläisiä turisteja, yksi kolmihenkinen perhe (aikuinen tytär vanhempineen) joiden paikka ruokasalissa on meidän vieressä ja nyt kun takana on kolme ateriaa, en ole heidän vielä kertaakan nähnyt/kuullut puhuvan mitään, eivät mitään, rahtareita, eläkeläispariskuntia ja me.

Huomenna olisi tarkoitus ajaa pitkälle. Müncheniin? Olisiko vinkkejä yösijasta? Joku pikkukaupunki Baijerissa, jonne kannattaisi ajaa?

Italia Vuorotteluvapaa

Ankkurit ylös!

Puoli neljältä aamulla totean ääneen: ”Ei nukuta, mutta väsyttää”. Mies ei kommentoi, mutta tiedän, että on jo hereillä. Reilusti ennen viittä luovutan ja lähden suihkuun. Viisi tuntia unta riittää ihan hyvin. Yöntunteina reissu ja lupaus töihin paluusta (joka tuntui blogivieraitakin hämmentävän paljon kiinnostaneen: eilen kävijöitä toiseksi eniten (yli 500!!) koko blogihistoriani aikana) olivat valvottaneet, mietityttivät. Mutta mitäpä niitä miettimään; elettävä ne molemmat on.

Hyvissä ajoissahan se oli tarkoituskin lähteä. Puoli viideltä piti olla Helsingissä Vuosaaren satamassa. Me oltiin kolmelta. Helsingissä oltiin ennen kahta. Ajatus lähteä kävelemään keskustan kaduille ei houkutellut: kylmä ja sataa! Mentäiskö käymään Tamminiemessä? No joku raja se historiaharrastuksella sentään on. Päädyttiin käymään Kaivopuiston rannassa Cafe Ursulassa kahvilla. Ihania Toast Skageneita oli vitriineissä, mutta kieltäydyin. Tiukkis 🙂 – vielä hetken. Mentiin Ursulaan vähän kuin hakemaan merellistä tunnelmaa. Ei ehkä ollut sitten sellaista sinistä kimmeltävää merta kuin toiveissa oli ja kuin joskus tuolla on nähty.

Vielä Oulu – Helsinki ajomatkasta. Melkein koko matka sumua, paikoin kovin sankkaakin. Heti Oulun eteläpuolella vähemmän lunta kuin kotona. Pienet joet ja isot ojat jo pienesti tulvivat. Melkein jokaisessa sulassa joutsenia. Hanhiakin nähtiin. Mutta silti ei niin kovin keväistä, vielä.

Hirvaskankaan ABC:llä lounassalaatilla, ei-kannata-syödä-paljoa-kun-päästään-illalla-laivalle. Odotamme aiempien kokemusten perusteella kelpo buffetia – kerron sitten saatiinko sellainen.

Nyt dieselit jo ovat käynnissä, laiva hyrskyttää ja ankkurit on nostettu ja suuntaamme Itämerelle.

Laiva on Finnlines-yhtiön FinnLady. Elikkäs rahtilaivalla, tai oikeastaan ro-ro-aluksella, ollaan.

Kun aiemmin on näitä Euroopan automatkoja-talonvuokrausreissuja tehty, niin silloin jo käytettiin tätä reittiä tai laivareissutapaa. Silloin mentiin Travemündeen tai Lyypekkiin, nyt Rostockiin. Nämä risteilyt ovat aivan omanlaisensa maailma; laivan ruuma ja kannet ovat täynnä rekkoja ja kontteja, vähän matkailuautoja ja vähän tavisautoja. Ei yökerhoja, ei kymmeniä baaritiskejä, ei ostoskatuja, ei monia ravintoloita tai spa-osastoja. Mutta yksi ravintolasali, jossa jokaiselle ”ruokakunnalle” osoitetaan oma pöytä, jossa sitten koko laivamatkan aamiaiset, lounas ja päivälliset saa nauttia.

Kaikki palvelut sulkeutuvat yhdeltätoista, ei karaokea, ei kisastudioita tai mitään muutakaan. Matkustaminen on pääasia. 🙂 Sopii meille.

Torstaiaamuna klo 7 olemme Saksassa. En tiedä toimiiko netti merellä, joten jollei huomenna kuulu mitään niin tiedätte meidän olevan matkalla, merellä. Reissu on alkanut!

Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Valmiina

Nyt on pakattu, Elmerille sovittu catering-palvelu, talonvahdit järkätty, posti käännetty, äiti heipattu, laskut maksettu, Jäälissä käyty,  veroilmoitus postitettu, kampaajalla käyty, ripset ja kulmat kestovärjätty, jalkohoidosta nautittu, laivaliput tulostettu, haudalla käyty, passien kopiot otettu ja skannattu sähköposteihin, matkavakuutukset tarkistettu, auto huollettu, tankattu ja pesty, sisaren kanssa käytännön jutut selvitelty.

Paikoillanne, valmiina – aamulla startataan varhain.

Kaikki on valmiina lähteäksemme suurelle turneelle. Kauan olemme haaveilleet pääsevämme joskus ajelemaan keväiseen Keski-Eurooppaan ja Italiaan tietysti. Olemaan siellä vähän kauemmin kuin viikon pyrähdyksen …

Varasin talon jo viime keväänä, samalla viikolla kun vahvistus vuorotteluvapaan saamisesta tuli. Aikainen varaus merkitsi – paitsi tuntuvaa alennusta vuokrasta – myös sitä, että koko vuoden saattoi odottaa jotain hienoa (jota tosin on jo ollutkin monta kertaa, mutta tämä on GRANDE!) … Mutta monta kertaa, monesta syystä pitkin talvea, kevättä on tullut juttuja, joiden on pelännyt vievän tämän haaveen.

Noihin maisemiin ollaan lähdössä. …

Niin, onhan se ihana vielä nauttia tästä vapaudesta, mahdollisuudesta reissata toukokuussa… ensi keväänä sitä mahdollisuutta kun ei ole. Kävin sitten tänään kertomassa työpaikalla, että heinäkuun lopussa tavataan.  Olen valmiina palaamaan töihin. Esimies onnistuneesti ainakin esitti tyytyväistä. 🙂

Päätös ei ollut helppo, eikä itsestäänselvyys (toisin kuin esimerkiksi perhe ja muutamat työkaverit tuntuivat luulevan), mutta niin siinä nyt sitten kävi, että tämä yliopistonlehtori jatkaa duunissa. Ei ehkä viralliseen eläkeikään asti, mutta ainakin vielä vähän aikaa.

Miksikö?  Siitä varmasti kirjoittelen joskus toiste. Kunhan se kunnolla selkiintyy itsellenikään.

Vuorottelua on kolme kuukautta jäljellä, ja aloitan tämän lopun elämäni lähtemällä huomenna pehtoorini kanssa Italiaan!  Ci vediamo!

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Läksiäisiä vietetty

Mikä ihana ilta-aurinko!

Siitäkin huolimatta –  sanomattakin lienee selvää – että matkakuume on jo aika korkealla…

Vaikka Nuuskamuikkusta uudessa bannerissa* lainailenkin, en vielä soittele huuliharppua missään kovin kaukana …

Ihan kotosalla vielä ollaan. Mutta kyllä kodinhoitohuoneen tasoilla on jo paljon pakattavaa vaatetta ja tavaraa. Kun lähdetään autolla on niin mukavaa kun ei tarvi ihan grammalleen laskea, mitä ottaa mukaan ja mitä ei. Kun mennään vuokrataloon on väistämätöntä, että pakkaan mukaan muutamia keittiötarpeita: ilman muutamaa hyvää veistä, pippurimyllyä ja esiliinaa en lähde. Hyvä on: on siellä lähdössä ruutupöytäliina ja muutama kynttiläkin.

Ja sitten ihan oma lukunsa on osasto nimeltä ”konttori” tai studio tai whatever olkoonkaan. Läppäriä, laturia, kameraa, vara-akkuja, matkaoppaita, lukemista, karttoja, kiikarit, reppu, piuhoja , muistikirjoja, viinioppaita, lehtiä, kirjekuoria, jalustaa, kameralaukkua, iPod ja muutama DVD ja musiikkia ja …

Matkapapereita ja muuta tarpeellista laittelin valmiiksi myös nuorisolle, joka tulee lentäen Italiaan, siis perässämme, myöhemmin. Olivat tänään syömässä ja tytär oli käynyt hakemassa myös mummun mukaansa, ja vietimme sitten sellaista pre-äitienpäiväpäivällistä/läksiäisiä.

Pehtoori savusti ensimmäiset savusiiat tälle vuodelle. Omnom…  Eturuokana oli palsternakkapyrettä ja kotasavuporoa, eipä niissäkään valittamista.  Lantturieskat ja muut – kaappientyhjennys – lisukkeet kelpasivat. Luomulantut, luomujauhot, luomukananmunat,  – johan pelkästään sellaisista tarpeista leivotuilla rieskoilla olisi voinut vatsansa täyttää…. 😉

Kerroin perheelle, mihin päätökseen olen töihin menon kanssa tehnyt. Eivät pitäneet päätöstäni yllätyksenä.

Huomenna menen kustannuspaikalle kertomaan; saapa nähdä, ovatko siellä yllättyneitä. Ja voinenpa sitten asian täälläkin ”julkistaa” – ihan niin kuin suurenkin jutun. Heh. No toisaalta: on se minulle iso juttu. Ja kyllähän se siihenkin vaikuttaa, millaista tämä Temmattu-elämä vastaisuudessa on.

________

* Uudessa taustakuvassa (joka on otettu Montepulcianosta lähdettäessä kesällä 2010) viiniköynnösrivien päässä näkyy ruusut. Miksikö? Ruusut ovat houkuttimina; ne keräävät ötököitä ja viinille vaarallisia öttiäisiä – näin viiniköynnökset saavat olla rauhassa ja tuottaa hyvää ja tervettä satoa.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kyllä se kevät on

Kevätkö? Kaipa se kuuluisi olla …  hieman uskottavuusongelmia tuon kevään tulon kanssa. Räntäsade ei riemastuta.

Rosmariini kyllä kukkii pian, kukinta taitaa jäädä näkemättä…

Oulun sää ei siis oikein ole kevättunnelmaa tuonut. Lintsasin lenkin, perustellen ties millä. Vesi/räntäsade ehkä paras perusteista.

Mutta kevätfiilis tuli ruoasta. Löysin pakastimesta kaksi kevätkananpoikaa, jotka joskus olin Stockan pakastealtaasta meille kiikuttanut. Itse asiassa otin ne sulamaan jo toissapäivänä, ja tänä aamuna maustoin ne. Ihan äärimmäisen helppo ja hieno ruoka. Molemmille oma tipu. Kaukana mistään broisku-eineestä.

Kevätkananpojat

1 kananpoika/aterioitsija

Tee valkosipulista, oliiviöljystä, runsaasta timjamihakkeluksesta ja suolasta tahna: laita kaikki aineet mortteliin ja survo sopivaksi. Hiero tahna kananpojan pintaan ja nahan alle. Laita muutama sitruunaviipale linnun sisälle, ehkä vähän timjamia mukaan. Anna maustua.

Laita kananpojat uunivuokaan, jossa on salottisipulia – ja ehkä muitakin juureksia (minulla ei tänään ollut). Lorauta oliiviöljyä pinnalle ennen uuniin laittoa. Uunin lämpötila n. 200 – 225 C. Puolisen tuntia, ehkä vähän yli.

Että oli hyvää.

Ja sitten viini? Mikä juhlatunnelma lieneekään kun raskin viinikaapin uumenista ottaa pullon Châteauneuf-du-Papen vuodelta 2007. Ja huom. blanc. Siis valkoviini, jollaisia Châteauneufista harvemmin on tarjolla. Kerran ennen meillä on ollut vastaava: veimme pullon mökille joku pääsiäinen ja suurin odotuksin sen korkkasimme. Ja pliisuhan se oli, pettymys kerrassaan. Mutta tämä Lazaret (talon punkku on meidän vakiojouluviini) oli ihan hurjan hyvää. Hemmetin hyvää, sanoisi yksi viinikerhomme jäsen, joka ilmoitti aamusella, että oli Hulluilta päiviltä saanut lentolipun Roomaan ja  tulee iloksemme piipahtamaan luonamme Umbriassa.

Mutta siis viinistä vielä: siinä tuoksui manteli ja hunaja. Hunajameloni? Se oli intensiivisen makuista, hapokkuus kohdillaan, syvyyttä ja monivivahteisuutta maussa. Ehkä vähän sellaista voisuutta kuin hyvissä chardonnayssa on. Mutta toisaalta ihan erilainen viini kuin mitä koskaan on maistettu.

Siispä räntäsateesta huolimatta ei mikään huono päivä tänäänkään. 🙂

 

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Puntaroidessa

Eilen kävin työpaikalla ”Tutkimuksen strategiapalaverissa”. Istuin reunassa, valmiina livahtamaan ulos juuri silloin, kun sille tuntuisi olevan tarvetta, viimeistään ennen kuutta kamerakurssille ehtiäkseni. Menin kokoushuoneeseen ajatuksella ”en sano mitään”. Niinhän minä menen aika moneen tilaisuuteen, harvoin onnistuen pitämään aikeeni. Melko hyvin eilen onnistuinkin. Ajattelin, että olen tilanteessa ”tarkkailija”; pistelen asioita ja puheenvuoroja vaakakuppeihin, joiden on tarkoitus määrittää suhteeni loppuelämääni tai ainakin muutamaan seuraavaan vuoteen ja nimenomaan siltä kannalta, olenko osa Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan henkilökuntaa ja millainen osa, millaisessa roolissa olen?

Katselen ja kuuntelen, opettajiani, entisiä oppilaitani, nyt kollegoitani, monet ystäviänikin. Mietin, mitä kaikkea on tapahtunut, päällimmäisenä pintaan kuitenkin koko ajan pulppuaa helpotus, joka eilen kohtasi… Ajatukset karkailevat …  huomaan, että jotain sentään on muuttunut, mutta aika vähän. Nyt töissä asiat alkavat yhä useammin Isolla Kirjaimella, rajaviivat ovat ehkä entistä selkeämpiä. Mietin, onko kanssakäyminen kovempaa kuin ennen vai olenko poissaollessani itse käynyt herkemmäksi, pehmeämmäksi, olenko haavoittuvampi sen jälkeen, mitä aikaa sitten tapahtui?

Yhtäkkiä muistan lukeneeni…

Monet haaveilevat oravanpyörän jättämisestä. Monet puhuvat siitä vuolain sanakääntein ja suuri kaiho mielessään, mutta hyvin harvat sen loppujen lopuksi toteuttavat. Miksi? Siksi, että astuessaan ulos vallitsevasta elämänmenosta, siitä mitä pidetään normaalina, ihminen astuu suureen yksinäisyyteen. Hän astuu maastoon, jossa ei ole tietä eikä polkua, ja tämä on pelottavaa. Siellä kulkiessaan hän kauhukseen näkee lohikäärmeen jälkiä, ja hän tietää joutuvansa tämän pedon kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin.

Näin kirjoittaa Tommi Hellsten kirjassaan Elämän Paradoksit.

Mietin, etten minä näe ”lohikäärmeen jälkiä”, enkä pelkää sen kohtaamista. En pelkää joutuvani yksinäisyyteen… Mutta kieltämättä elämän paradokseja riittää. Kuuntelen keskustelua, katson asetelmia, mietin ryhmädynamiikkaa, sukupuolten, virkaikien, oppiarvojen, statementtien määrittelemää keskustelua. Yhtäkkiä hoksaan, että ”höpö, höpö, mikään ei ole muuttunut, ihan entisiä juttuja”, on vain opittu uusia ”liturgioita”. Yliopiston raju muutos vaatii kaikilta rajanvetoja, sanomisten tarkkuutta, oman selustan turvaamista.

Näitäkin mietin tänään. Enkä päätöstä ole varmaksi vielä sinetöinyt. Ennen kuin tiistaina astun (ajan tai istun auton kyydissä) laivaan (todellakin, me lähdemme laivalla Italian matkalle!!) olen luvannut päätöksen tehdä. Sen teko mietityttää, ahdistaa. Ei muu. On perjantai. Perjantai joka pitkästä aikaa tuntuu ansaitulta.

Civitavecchia – Rooman vanha satamakaupunki, heinäkuussa 2010.

 

Italia Niitä näitä

La vita è bella!

Kaunis elämä (La vita è bella)! Oletteko nähneet sen elokuvan? Sen pääosan esittäjä Roberto Benigni sai suorituksestaan Oscarin. Se on hieno elokuva. Vieläkin.

Kun ensimmäisen kerran (1997, ilmestymisvuonna)  istuin elokuvateatterissa ja näin sen,  kyynelkanavissani oli tulva, ehtymätön tulva. Katsoin elokuvan viime viikonloppuna, istuin lauantai-iltana yksin, punaviinilasi pöydällä, Festassamme ja katsoin elokuvan, – enkä vuodattanut kyyneltäkään.

Mutta tänään itkin; en edelleenkään tuon elokuvan takia. En, vaikka sekin liittyy asiaan, tavallaan. Tänään itkin ilosta, helpotuksesta; möykky, peikko, pelko, joka on vienyt matkaodotuksen riemun, on nyt pois. Nyt voin ryhtyä  iloitsemaan  kauniista elämästä ja valmistautumaan siihen, että pian pääsen tuohon kohtaan, jossa elokuvan perhekin on: Grande Piazza, Centro Storico di Arezzo.

Olen ollutkin siellä. Elokuussa 2007 olimme Toscanassa, Arezzossa, viikon, ja piazzalla toki viihvähdimme parikin kertaa.

Nyt lähdemme sinne lähelle. Lähdemme Umbriaan. Lähdemme tiistaina.  ”Täytyy nauttia matkalla olosta, eikä aina vain varrota perillepääsyä.” Minä jo oikeastaan olen matkalla. …. 🙂 😉 😀

Niitä näitä Oulu

Ei vielä oikein kevättä

Pirttipäivä pieniä puuhastellen, nämä päivät tuntuvat niiiiin pitkiltä.  Kituviikko tuntuu olevan ja odottelin sitten illansuuhun asti, että räntä- ja lumisade tokenisi, jotta voisin lähteä lenkille.
Kotoa lähtiessä aurinko pilkisti hieman, ajattelin että se on hyvä merkki, merkki keväästä.
Mutta ennenaikainen oli aatokseni…

Ei olleet jätskikitskat auki…

Toripolliisin takana oleva haamu kyllä tuntui vetävän väkeä puoleensa niin kuin joka kevät, ja syksy.

Pikisaaren rannassa oli vielä heikkoja jäitä. Ja sulaakin, jäätävän näköistä sulaa.

Minua paleli, rakeita ja räntää tuli ja sitten jouduin kyllä taas miettimään,
että säähän on vain pukeutumiskysymys.

Kun tämä paidaton, laulava lenkkeilijä, joka Oulun kevyenliikenteen väylillä on nähty jo monta vuotta,
tuli sitten myöhemmin minua vastaan, kysyin, etteikö palele?
Sanoi, että on tilastollisesti mahdotonta ja jatkoi kevyttä juoksuaan.
Hän lenkkeilee samalla varustuksella myös kunnon pakkasilla,
joten tuskin sitten tänäänkään paleli.

___________________________________________

Tämmöisen linkin löysin FB:sta:

http://vivas.fi/mahtavia-ja-uskomattomia-kuvia-maailmalta-pakko-katsoa/ 

Jukra! Ihan järjettömän hienoja maisemia, ilmiöitä ja kuvia.

Niitä näitä

Hyvän mielen haaste

Sain haasteen, hyvän mielen haasteen. Blogissaan sisareni haastoi minut. Haaste kuuluu näin: ”Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle.”

Minä jätän avoimeksi: jokainen voi halutessaan tähän haasteeseen vastata… En käynyt listaamaan, tuo tuollainen tajunnanvirta tästä tuli….

 

Hyvä mieli on tehty hyvistä yöunista, takkatulesta pakkasiltana, sateen jälkeisen kesäaamun kosteasta, mutta raikkaasta tuulesta.

Hyvä mieli on merenrannalla ja tunturissa, hyvä mieli on liikkuessa, kävellessä.

Tuoksu tuo usein hyvän mielen, muiston. Muistoista tulee hyvä mieli. Tulee ainakin monista muistoista, ei kaikista.

 

Hyvä mieli tulee kun saa tehdyksi jotain mikä pitikin; hyvän tekemisestä tulee vielä parempi mieli.

Joskus hyvä mieli on kun saa olla yksin, useinmiten hyvä mieli kyllä tulee sanoista, joten hyvä mieli tulee muilta.

Useimmiten silloin kun ei kovin kovasti ajattele mitään, on hyvä mieli.

 

Hyvä mieli on onnellisuuden diminutiivi. Tiedättehän poika – poikanen, kirja – kirjanen, onnellisuus – hyvä mieli.

Onnellisuus on sunnuntai ja hyvä mieli on arki. Ja arkihan on hyvä.

 

Jotenkin näin se minusta menee.

Tuntuuko teistä joskus, että kohtalo puuttuu peliin, auttaa tekemään ratkaisuja?

Minusta tuntuu, – juuri nyt tuntuu siltä.