heinäkuu 2012 – Sivu 3 – Tuulestatemmattua

Arjen pieniä iloja

Edelweiss? Kyllä, eikä alppitähtiä tarvitse lähteä Alpeille asti kuvaamaan. Viime vuonna oltiin juuri tähän aikaan siellä. Eikä yhdessäkään kuvassa ole alppitähtiä. Mutta tänään Oulussa on edelweisseja.

Ja paljon muitakin pieniä arjen iloja. Kotoilua ja ilta-auringossa lenkillä Linnanmaan kasvitieteellisessä …

Heti aamulla pieni ilo. Kylppärissä on uusi laventelituoksupullo. Ihana vieno tuoksu… vähän kuin olisi jossakin ylellisessä hotellissa.

Aamupäivällä opin/opettelin paljon uutta kuvankäsittelystä. Esimerkiksi miten värikuvasta tehdään tehostekuva… Alkuperäinen kuva tässä.

Ja sitten vain Fiatin punaisuus värinä, muutoin mv-kuva. Julisteissahan tällaista tekniikkaa käytetään aika usein hyväksi. Nyt minäkin osaan. 🙂

Iltapäivän sateen aikana, jolloin taas aika pahasti selkäkipuinen pehtoori oli – muutamista painokkaista kieltosanoistani huolimatta – pahimmoillaan juuri lenkillä, minä lueskelin keittokirjoja ja löysinkin (Mamman murkinoita -kirjasta) ihan hurjan hyvän salaattiohjeen:

Insalata di funghi e rucola, herkkusieni-rucolasalaatti

paketillinen herkkusieniä (vaatii varmaankin napakoita, tuoreita)
puntti rucolaa
80 g parmesaanilastuja (sekin tuoretta, ei kovin kuivaa, vanhaa juustoa)
ripaus suolaa
3 rkl oliiviöljyä
1 rkl balsamicoa (lienee sanomattakin selvää, että tämäkin hyvää, aitoa…;)

Leikkaa sienet ohuiksi viipaleiksi, revi rucola, raasta juustosta lastuja. Sekoita öljyv, balsamico ja suola. Sekoita kaikki aineet. Anna hetki levätä. Nauti auringossa. 🙂 Maalaisleipää seuraksi. Eihän tästä nyt kovin kaunista, värikylläistä salaattia saa, mutta hyvää oli. Ihan molto buono!

Ilta-auringonvalossa kuvaaminen on ilo.
Klikkaile kuvia isommiksi. Olen monissa käyttänyt tänään oppimiani kikkoja… 🙂

Iltapesullakin vielä arjen iloja odotettavissa, uusi käsivoide. Laventeli sekin. Mökillä on tätä ollutkin, ja ah, se on niin leppeää ja ihanan tuoksuista. Eikä allergisoi.

Eikä tarvitse laittaa kelloa soimaan.

(Soisin kyllä myös sitten nukkuvani hieman myöhempään
kuin viime aikoina taas on tullut nukuttua… )

Niitä näitä

Sattumuksia

Miltä tuntuu kun aivastaa juuri silloin kun on menossa kestovärit ripsiin ja kulmiin? Ei tunnu mukavalle. Tuntuu ikävälle, kirvelevälle, ja tuntuu sotkuiselle! Tänään tuntui. Kävelin aamusella kaupunkiin kosmetologille näihin ehostustouhuihin, ja aivastaa pärskäytin kesken operaation. Auts!

Miltä tuntuu kun postin edessä ajat auton parkkiin, avaat oven varovaisesti, ettet kolhi viereen parkkeerattua autoa, olkoonkin että se jo valmiiksi kohtuullisen ruosteessa, likainen ja ruttuinen, ja sitten kuitenkin autosi etuovi ottaa kiinni toisen auton kylkeen. Ei kolahda, mutta vähän käy siihen ruttukärryyn, minkä jälkeen vielä vilkaiset, etteihän sittenkin tullut jälkeä, ei tullut, ja juuri kun käännyt kohti postin ovea, ponkaisee viereisestä autosta autonsa näköinen mies ja varsin kuuluvaisesti ilmoittaa: ”Tulee kuule kalliiksi auton ovilla toisten autoihin lommojen hakkaaminen!” Tähän sydämelliseen keskustelunavaukseen toteat, että ”ei, ei siihen onneksi tullut jälkeä, katsoinkin jo.” – Vai katsoit? No katsotaanpa nyt!” Ja sitten katsotte yhdessä ja esität hipaisusta pahoittelusi ja vielä mutiset, että eihän siihen sitten onneksi jäänyt mitään jälkeä… ”, minkä jälkeen ruttuauton ruttukuski ilmoittaa uhkaavasti ”Kannattaa tyttö kuule olla varovainen eikä paiskoa niitä ovia…” – Paiskoa? Et enää vastaa mitään, mutta ei tunnu mukavalle tuommoinenkaan.

Ei tunnu sekään mukavalle, että on taas näin kylmä; taivas on vetäytynyt harmaan pilviverhon taakse ja tuulee, sade ripsii, eikä tuo hyvää mieltä. Ei tunnu kesälle, tuntuu syksylle. Niinpä olenkin puuhaillut historian parissa tänään…

Bloggailu Niitä näitä

Blogiremontti – ja Flickr-tili avattu

Tuulestatemmatussa puhaltavat uudet tuulet, uusi ajanlasku on alkanut. 😉 Kellonsoittaja Orvieton Piazzan reunalla näyttää uutta aikaa… (kuva muokattu uudella Photarilla, suurennettuna näyttää aika jännältä. Mietin vähän tekisinkö tästä töihin taulun itselleni. Ajan kanssahan sitä historioitsija työkseen touhuaa. ;))

Heinäkuusta huolimatta, siis että ihmiset eivät kuluta työpäiväänsä Tuulestatemmatussa ”notkuen”, blogin kävijämäärät ovat edelleen pienoisessa nousussa. (klikkaa alla oleva tilastokuva isommaksi, että näet edes jotain…) Tämän reilun kolme vuotta kattavan tilaston aikana (blogi on ollut pian viisi vuotta) Temmattuun on klikkauduttu neljännesmiljoona kertaa. Hui! Viime huhtikuu (pääsiäisreseptit, vuorotttelu/”eläköitymis”/töihinpaluupäätökseni ja Umbrian matkalle lähtö näyttivät kiinnostaneen kovasti) keräsi melkein 10 000 blogivierailua eli keskimäärin yli kolmesataa päivittäistä käyntiä.

Jotta kehitys kehittyisi, eikä Tuulestatemmattu jämähtäisi, olen tässä uudistellut ja laitellut uusia ”vimpaimia” blogiini. Eilen iltasella ryhdyin värkkäämään Flickr-tiliä, joka jokaisella netissä kuvia julkaisevalla itseään kunnioittavalla digifotaajalla on, — olen yrittänyt joskus aiemminkin, onnistumatta. Eikä mennyt kuin puoli kahteen yöllä ja voila! Nyt se pelittää! (hyvä on tein vähän muutakin kuin yhden tilin avasin… ) Tarkoitus olisi saada tuohon blogin oikeaan palkkiin sellainen kuvakaruselli pyörimään, mutta se ei VIELÄ pelitä. 😉 Mutta uutta on siis otsikon ”viikon kuva” alla oleva kuvarimpsu. Nyt siinä on satunnaisia otoksia Umbriasta, mutta ehkäpä siihen tosiaankin vastaisuudessa tulen päivittelemään ”kauden” kuvia. Jos nyt tai myöhemmin joku sivupalkissa julkaisemani pikkukuva kiinnostaa ja haluaisit nähdä sen isompana ja ehkä muitakin samaan aihepiiriin liittyviä kuvia, niin ne tullenevat löytymään sieltä Flickr:stä, jonne pääset klikkaamalla pikkukuvaa pari kertaa.

Sivupalkissa on muutakin uutta kuin pikkukuvia. Siellä on taas ”Menneet”-valikko. Kävinpä itsekin katselemassa edellisten vuosien kesäpostauksia. Olennainen muutos on ainakin se, että kuvien määrä on kasvanut ihan tavattomasti. Myös tekstiä on entistä enemmän. Ja on kuvien laadussakin onneksi jotain kehitystä. Ettei kolme vai peräti neljä kurssia ja tuhannet harjoituskuvat ole ihan hukkaan menneet. 🙂

Sivupalkin lopussa ”Postia”- otsakkeen alla on paitsi minun sähköpostiosoitteeni, jos haluat henk. koht. kontaktiseerata, niin myös uusi ”Tilaa ilmoitus”-valikko. Kauan mietin, laitanko sitä: jos joku tilaa tiedon postauksista, ei hän sitten ehkä enää käykään kurkkaamassa ”onko tullut uutta postausta” ja näin ollen käy vain kerran päivässä… ja miten sitten käy minun tilastojeni? Laskeeko kävijämääärät? No ehkä tämä ei oikeasti ole mikään ongelma. Enkä tiedä, kuinka moni teistä haluaa tällaisen tilausmahdollisuuden edes hyödyntää… Mutta joka tapauksessa: nyt se on mahdollista. Ja jos nyt tilaat niin sen voit kyllä sitten milloin vain ”irtisanoa”. Jos vaikka jokailtainen sähköposti-ilmoitus alkaa pitemmän päälle ahistaa.

Sivupalkin tasaus on nyt oikeassa reunassa (ette tiedä kuinka kauan meni ennen kuin onnistuin moisen muutoksen aikaansaamaan ;)) ja minusta se on nyt ehkä selkeämpi, väljempi. Aihepiirit yms. näkyvät paremmin, kai.

Bannerikuvan alla on edelleen valikko kuvagalleriaan, vieraskirjaan, linkki www-sivustolleni, jossa on matkaraportit ja keittokirjat ja paljon muuta, ja valikko nimeltä Vuodesta 2007, jonka takana on”hakukone”, jolla voit hakea vaikka jotain reseptiä tai jos laitat sinne sanan ”Iisakkipää” niin näet kaikki siitä kirjoittamani jutut.

Bannerikuva on Tankavaaran huipulta eteläänpäin, kuvattu viime juhannuspäivänä. Kuva on ns. HDR-kuva ja siksi värit vähän oudot. Ja palasin (taas vaihteeksi) tummaan yksiväriseen taustaan, koskapa se luo minusta paremman taustan kuville kuin kovin kirjava ulkoasu. Tässä kuussa olen nyt tätä mieltä. 😉 (klikkaa F5 jos tausta ei ole vaihtunut…)

Toivottavasti uudet tuulet sopivat Luulenpa että teen vielä pieniä säätöjä lisääkin.

Nyt on vielä säädeltävä vähän huushollia. Tänään on ollut sellainen kesäkukkien säätöpäivä: niin pihalla kuin haudallakin orvokit ”deletoitu” ja ruusuja ja muita vaihdettu tilalle. Ensi vuonna EN laita orvokkeja. (Niinhän minä aina vannon… :))

Bloggailu Liikkuminen Valokuvaus

Sadepäivä sallii surffailun

Tai tarkkaan ottaen – eihän tänään niin paljon ole satanut, ja rehellisesti sanoen en minä ole edes surffaillut, vaikka melkein koko päivän koneella olenkin ollut.

Aamupäivä meni digikurssin massiivisia läksyjä työstäessä. Ja kieltämättä pikkuisen innostuin ehkä tarvittua enemmän. Tai ehkä vain tein vähän tarvittua enemmän. Innostuksesta niin tiedä.

Yksi kuva, jota käytin työstämisen pohjana oli meidän takapihalla, takavaraston vieressä kasvavasta juhannusruususta eilen nappaamani kuva. Pensaassa on ihan valtavasti kukkia, niin kuin taitaa olla monissa muissakin – tosin kai joka paikassa myöhässä kukkivissa – juhannusruusuissa muuallakin. Mutta meidän pihan juhannusruusu ei olekaan mikään tusinataimesta kasvatettu! Pehtoori on sen kansakouluikäisenä istuttanut Jääliin oman huoneensa ikkunan alle, ja sitten aikanaan sen tänne Rantapeltoon siirtänyt. Että ei ole pehtoorin puutarhailu ole mikään vastikään herännyt harrastus. Ei ole. On jo pentuna näistä hortonomiahommista ollut kiinnostunut. (klikkaamalla kuva isommaksi)

Iltapäivällä tein nopsasti italialaista päivällistä (ohuet – ehdottomasti maustamattomat ja marinoimattomat – broilerfileet sivelin Barillan Aurinkokuivattu-tomaatti-tahnalla, päälle levitin prosciutto-viipaleen ja rullasin kiinni. Paistoin oliiviöljyssä, loraus valkoviiniä etteivät pala, päälle vähän suolaa ja pippuria. Ja seuraksi tatti-tagliatellea ja insalata caprese. Jälkkärinä kaapintyhjennys mango-marenki-vaniljakastike-jätski-viritys. Eikä valittamista kellään. ;))

Ja italialaisissa tunnelmissa sitten mennyt päivä muutoinkin. Juuri sain valmiiksi Umbrian matkan matkapäiväkirjan editoinnin. Blogipostauksista ja -kuvista yhdistelty juttu on 50 sivua pitkä! Ajatelkaapas, mitä kaikkea minä saisinkaan aikaiseksi, jollei olisi tätä blogi- ja valokuvausharrastusta?? Kymmeniä sivuja tieteellistä tekstiä kuukausittain? Itsensä sivistämistä? Filantropiaa? Hoikentavaa ja terveyttä ylläpitävää liikuntaa? Aktiivista kansalaistoimintaa?

Mutta ei. Koneella nyhjäämistä kesäsunnuntainakin! Nyt kyllä olkavarsi onkin niiin kipeä, että lienee lähdettävä kuittaamaan se aamulla lintsattu lenkki: ei muuta kuin sauvat käteen ja merenrantaan!

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Möljällä ja muualla

Nyt olisi kuvia ja tarinaa useampaankin kuvakertomukseen… Mutta taidanpa jakaa eri päiville.

Aamulla aika varhain, meren ollessa vielä tyven, rannoilla oli ihan hiljaista ja minä olin kameran kanssa Möljällä.* Voi kun kuviin ei saa ääniä, tai siis hiljaisuutta. Kyllä kaupungissakin voi olla hiljaista. Täällä oli. Aamut ovat niin ylivertaisen hienoja. Minähän en mikään lintukuvaaja ole, enkä oikeastaan sellaiseksi haluakaan, mutta tänään muutama otos tuli ”väkisinkin” otettua. Lokki vasta menossa levähtämään.

Ja tässä jo tolpan nokassa.

Uusi silta Toppilansalmen yli alkaa valmistua; merkitsee lenkkeilymahdollisuuksien laajenemista. Arkisinkin.

Ja sillankupeeseen on tulossa uusia asuntoja. Vaasan Höyrymyllyn vanhoihin siiloihin tehdään asuntoja. Ehkä en haluaisi tuolta asuntoa…

Oulu-laiva ja paljon muuta mielenkiintoista [minun mielestäni :)] tuli Möljällä ja vielä Nallikarissa kuvattua, ja siinäpä se aamu ja aamupäiväkin sitten vierähti.

Iltapäivällä lähdimme kaksistaan hulppean sään innostamana pyöräilemään. Käytiin katsomassa Rautateiden 150 v.-juhlallisuuksia asemalla, Neliögalleriassa ja sen ikkunassa yksi kiinnostava taulu, Oulun uutta kaunista, viihtyisää Rotuaaria ihailtiin Bisketin terassilta käsin. Minulla olisi kymmenittäin kuvia… Ehkäpä joku päivä niitä tännekin laittelen.

Ja sittenhän kävi niin, että minun pyörästäni puhkesi kumi, joten aie kierrellä vähän laajemminkin kutistui kokoon: pyörä vietiin parkkiin poliisilaitoksen pihalle, minä dösällä [aikas ikimuistoinen bussimatka] kotiin ja pehtoori pyörällä perässä.

Kotipiazzalla tein fast foodia kahdelle: mustekalarenkaita, flambeerattuja jättikatkoja, salaatteja ja nuudeleita ja ihan hurjan hyviä marinoituja herkkusieniä [koetan joku kerta uudelleen ja postaan reseptin jos toistamiseenkin onnistuu yhtä hyvin]. Huomista ja nuorison kotikotiin tuloa odotellessa.

_______________________________________________________________

*Wiktionary

möljä

(merenkulku) satama-aallonmurtajaan liitetty satamalaituri, johon usein johdetaan myös junanraiteet. Möljällä saattaa olla myös tavarasuojia ja pienten alusten kunnostuspaikka.

Oulussa Möljä on Toppilansaaressa.

Niitä näitä Vanhemmuus

(Reservin)aurinko paistaa

–          Me tässä miehisesti puhuttiin poikuuden menettämisestä, eli hyvin armeijan tapaista, kylläkin vaan kiinnitettiin termeihin huomiota. Ja sinä kun osaat tämän äidinkielen kieliopin niin hyvin, nii jos nainen voi kuolla neitsyeenä ja miehestä puhutaan poikuuden menettäjänä, niin minä se kuolee, jos ei ole menettänyt poikuuttaan ja neitsyt sanaa ei voi käyttää? Eli kuoleeko se poikueena? 😀 toivottavasti ymmärsit kun tämä on minun ja autosotamies P:n polttava puheenaihe.
–          Poikueena? No ehkä ei. Jos vaikka poikasena? (tällaisiako te siellä kesken palvelusta mietitte?)
–          Poikasena on hyvä.

Tämmöinen jotensakin ikimuistoinen tekstarikeskustelu käytiin pojan kanssa nyt keväällä, maaliskuun seitsemäntenä klo 14.06. Olin tikahtua kun tämän viestin sain… 😀

Onhan tässä vuoden aikana kaikenmoista muutakin ikimuistoista koettu ja kuultu. Mutta nyt: ohi on 362.

Kuopion pataljoonan Kainuun Prikaatin huoltokomppaniasta on tänään reserviin astunut korpraali TS, jonka kurssitodistuksessa oli jotensakin yhtä paljon, itse asiassa vielä monta enemmän, vitosia kuin lukion päästötodistuksessa. Sillä erotuksella vain, että armeijassa arvosteluasteikko ei ole koulun (4–10) vaan keskiasteen ja yliopistoasteen mukainen (0-5). Ja mikä parasta: nyt on pojalla pese-kortti (= rekkakortti) ja ammattipätevyys hankittuna, bonuksena vaarallisten aineiden kuljetusoikeus ja trukkikortti. Ja vielä ensiapukurssitus …

Ja sukat. Sotilaskotiliiton 90-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki kotiutetut saivat sukat. Helena oli meidän juniorille sukat kutonut.

Sotilaskotistipendinkin ”rehdistä asemiespalveluksesta” poika oli yksikkönsä ainoana pokannut. Sellainen armeijan hymypoika-palkinto, ymmärtääkseni.

Jo oli poika mellevänä kun kotiin tuli iltapäivällä syömään. Oltiin pehtoorin kanssa tehty kaikkea Juniorille maistuvaa, runsaanmanlaisesti. 😀 Ja maistuihan se.

Auton takalasiin liimattujen tarrojen ja ensimmäistä kertaa esillä olleen tuntolevyn (ei saa normaalisti olla näkösällä) lisäksi uutta oli pojan helpottunut olo.

Olihan se meistäkin erinomaisen hyvä, että pystyi asevelvollisuuden suorittamaan – vaikka toinen leikattu, ja toinen leikkausta odottava, polvi huolta ja kipuilua aiheuttivatkin. Kantin uskoin pojalla kyllä kestävänkin, mutta fysiikan kanssa oli huolta eräänkin kerran.

Ohi on 362. Ainoa mikä siinä aiheuttaa minulle pientä kaiherrusta on, että vuosi on kulunut myös minulla – – – vuorottelusta enää kaksi viikkoa jäljellä. Samaan tahtiin aamuja laskettiin Juniorin kanssa: poika toivoi niiden nopeaa kulumista, minä en niinkään.

Kolumni

Kesää lautasellakin…

Lounas lähti näistä …

Koskapa tänään ei ole tapahtunut mitään muuta erikoista kuin että kävimme äsken pyöräillen ”terassikierroksella” (Koivurannan kahvilan pihalla kuohuviinilasillisilla) laittelen alle viime viikon Kalevassa olleen kolumnini.

Hintansa väärti?

Siinä se on! Puolen desin kaunis, konstailematon tumma pullo – melkein kuin koru. Se on aseteltu hienoon puiseen, arvopuusta tehtyyn ja sametilla vuorattuun laatikkoon, jossa on myös pieni tuotteen historiasta ja valmistustavasta kertova kirjanen sekä aitoustodistus. Laatikon vieressä on hintalappu: 1240 euroa!
Nuoruuden eliksiiri? Kosmetiikkateollisuuden uusi käänteentekevä rypynpoistaja? Asterixin taikajuoma? Titanicin hylystä löytynyt tilkka arvokonjakkia? Ei vaan puoli desiä modenalaista, yli satavuotiasta aceto balsamicoa. Ei viinietikkaa vaan ”balsamista” etikkaa. Italian sydämessä, Umbrian maakunnan pienessä Torgianon kaupungissa, joka elää oliiviöljy- ja viinintuotannolla, on pieniä salumerioita (herkkukauppoja) vieri vieressä ja yhdessä sellaisessa tällainen keittotaidon kuriositeetti oli myynnissä.
Miksi ihmeessä se on noin kallista? Mitä aceto balsamico itse asiassa on ja mikä ero on balsamiviinietikalla ja balsamietikalla? Balsamiviinietikka on tehty viinistä kuten nimikin kertoo, mutta balsamietikan valmistus aloitetaan rypäleistä. Valikoiduista trebbiano-rypäleistä puristetaan mehu, joka tiivistetään ja jonka annetaan käydä vähintään vuosi. Tämän jälkeen seuraa pitkä kypsytysprosessi eri lämpötiloisssa ja erilajisissa puutynnyreissä; parhaita etikoita kypsytetään useita vuosikymmeniä. Aito balsamietikka vaatii vähintään 12 vuoden kypsytyksen. Mitä enemmän käsityötä ja aikaa balsamicon tekoon käytetään, sitä kalliimpaa ja yleensä myös parempaa, se on.
Alkuperä ja aitousmerkinnät ovat tarkoin määritellyt: Aceto balsamico tradizionale di Modena (perinteinen Modenan balsamietikka) tai Aceto balsamico naturale di Reggio Emilia (Reggio Emilian luonnonmukainen balsamietikka) ovat ainoita aitoja balsamietikoita.
Aceto balsamico ei siis ole mikään halpa herkku, mutta aidosta kannattaa maksaa, sillä hyviä saa jo parilla kympillä, eikä suinkaan tarvitse satoja euroja maksella. Yhden salaatin, pihvin, pecorinopalasten ja tuoreiden mansikoiden maustamiseksi ei kulu paljon, mutta maku antaa paljon.

Tuon ”virallisen” tekstin täydennykseksi voisin suositella perustellisemminkin oikean balmicon ostamista. Varsinkin nyt kun kotimaisetkin mansikat ovat jo hyviä ja koko ajan halpumassa. Kokeile balsamicoa mansikoiden kanssa, – anna itsesi yllättyä 🙂 Positiivisesti, toivoisin.

Oliiviöljy ja suolakiteet ravintoloissa alkuun tuotavan leivän kanssa ovat jo aika tavallinen juttu, mutta joskus samaan settiin on tullut hyvää balsamicoa. Muutama vuosi sitten ne tarjottiin Riiassa näin kauniisti.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Ihan omillani

Pyöräilin ristiin rastiin, piipahdin Rajakylässä hakemassa lainatavaroita, ajelin Kauppahalliin ja vein eilisen kuvakoosteen, Rotuaarilla söin kesän ensimmäisen jätskitötterön (jos ei lasketa Umbrian jätskiä): salmiakki luonnollisesti. Kävin etsimässä Merimaariasta vai mikä se Rotuaarin Marimekkokaupan uusi nimi nyt onkaan, Origo-lautasliinoja mökille ja ostinkin itselleni puna-valkoraitaisen Masain pienen neuleen. Ihan loogista: raidallisiahan ne on ne Origon lautasliinatkin. 🙂 Pyöräilin Ainolan puiston ja patosillan kautta Välivainiolle ja vielä Linnanmaan sivuitse kotiin.

Kastelin kukat, join keskipäivän kahvit (joita en todellakaan yleensä harrasta) maanantaina siivoamassani Huvilassa, nautin lämmöstä, auringosta, puhtaista ikkunoista.

Tänä vuonna pelakuut ovat erinomaisen syvän punaisia. Ja pitkään ja runsaasti kukkivia. Yhtään kukkaa ei ole vielä tarvinnut leikata pois.

Iltapäivän istuin, makasin, löhösin, loikoilin auringossa ja luin Outi Pakkasen Seuralainen-dekkaria. Pehtoori tuli Jäälistä ja grillasi meille Viskaalin Limousin-makkarat ja minä tein ison kulhollisen salaattia. Jälkkäriksi kotimaisia mansikoita ja lime-mascarponekermavaahtoa. Perfetto!

Illansuussa, leppeässä ilta-auringossa, valon tullessa jo viistosta tein makrokuvaharjoituksia.

Rikkaruohokin voi olla kovin herkännäköinen. Ja joku ötökkäkin näyttää tunkeneen linssiluteeksi.

Tänä vuonna kotkansiivet ovat kasvaneet korkeammiksi ja komeammiksi kuin koskaan aiemmin.

Tänään olen ollut melkein koko päivän yksin. Minulta ei ole kukaan odottanut tänään mitään. Ei ole ollut mitään mitä pitäisi tehdä tai suorittaa. Olen tehnyt ihan vain sitä, mitä on huvittanut.

Minä osasin!

Niitä näitä

Ystävyyttä tarvitaan

Ystävyys on hyväksi. Olen sen tänään kolmeen kertaan eri yhteyksissä tullut todenneeksi. Kolme kertaa olen tullut vakuuttuneeksi että ystävyyttä on oltava, jotta elämä sujuu. Ja ehkäpä elämän jälkeenkin sitä on hyvä olla ollut…

Olimme päivän Siikajoella hautajaisissa. Lämminhenkiset, virrelliset hautajaiset. Pitkän kaavan mukaiset, mutta silti pienimuotoiset hautajaiset.

Hautajaiset olivat hyväsydämiset, merkillisesti hyväntuuliset, ihan kuin vainajakin oli aina ollut. Aina. Vieraanvaraiset, perinteisen runsaan pitopöytäiset, ystävälliset, myötäelävät hautajaiset. Hautausmaalla paistoi aurinko ja peipposet lauloivat. Lempeitä kyyneleitä, levolliseen uneen toivottavia viimeisiä sanoja.

* * *

Jos olen tänään jotain oppinut, niin sen, että ystävä asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, auttaa hädässä, on hyvä arjessa, on hyvä lohdutettava, sanoo, että älä välitä, kertoo omat kuulumisensa, vie ajatukset pois tyhjänpäiväisistä mietteistä. Enkö tätä ole ennen tiennyt? Olen, olenhan minä, mutta tänään on ollut päivä, jolloin tämän muistaminen on tullut ajankohtaiseksi. Moneen kertaan.

* * *

PS. Hieman merkillinen käytännön neuvo, jonka ennen isäni hautajaisia opin (lääkärin vaimo)ystävältäni, jonka äiti oli tuolloin vastikään kuollut: jos on kaltaiseni itkijänainen, helposti kyynelehtivä, helposti runsaasti itkevä, kannattaa ennen ajateltavissa olevaa liikutusta aiheuttavaa tilannetta, ennen Suurta Itkua, käyttää nenäsumutetta. Ihan sitä samaa kuin pahimman flunssan aikana. Nasolin avaa tiehyeitä, joten itkeminen sujuu ilmavasti. Voi runsaastakin kyyneltulvasta huolimatta edelleen puhua ja nähdä jotain, ei ole silmät ihan täynnä sumua ja voi hengittää nenän kautta. Kuitenkaan, tämänkään varotoimenpiteen jälkeen, en pystynyt lukemaan muistosanoja, mutta olihan minulla pehtoori. Sentään kuvaamaan pystyin; onneksi oli ”tehtävä” kuvata.

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Hautuumaakierroksella vol. 2

Siivouspäivä. Koko päivä, mutta sitten päätinkin ehtiä vielä hautausmaalle, jossa oli joka kesämaanantaiseen tapaan parin tunnin hautausmaakierros. Ehdinhän ja onneksi ehdin sitä ennen käydä hakemassa huomisiin hautajaisiin tilatun kukkalaitteen, vaikka oli kyllä sattua pieni missaus. Mutta no hätä.

Hautausmaan portilla oli kuuden aikaan satakunta innokasta kuuntelijaa. Joukossa yksi opiskelukaveri, yksi yliopisto-opettajani, kaksi opiskelijaani. Mutta oli siellä paljon muitakin kuin historioitsijoita. Entisten oululaisten elämä ja hautaaminen kiinnostavat. Viime kesänä olimme kierroksella, jossa esiteltiin taiteilija-oululaisia teemalla ”Siveltimellä ja sulalla”. Tällä kertaa teemana oli ”Kaiken takana on nainen” (Ks. täältä seuraavien maanantaiden teemat). Tutustuin moneen uuteen, entiseen oululaiseen, monta tuttua tapasin. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Niin kuin nyt nämä Bergbomitkin. Ovat jo vuosikymmeniä olleet jutuissani mukana, tavalla tai toisella … Nämä piparkakkureunaiset hautaristit ovat merkillisen sympaattisia.

Ja tapani mukaan harhailin ”virallisen” opastuksen ohi, etsiskelin erikoisia etunimiä. Löysinkin yhden uuden: löysin piiiiiitkästä aikaa uuden nimen ”erikoisten etunimien -kokoelmaani”. Effendi. Effendi Abraham on yksi niistä noin 20, jotka Suomessa tämän nimen ovat saaneet. Sukupuolijako menee fifty-fifty. Siis se on sekä miesten että naisten nimi. Mitenhän tästä on väännetty puhuttelunimi? Efu? Effe? Jos on naisen nimi niin oiskohan Effi? Mielenkiint0ista

Ja sitten pisti silmään tällainen ”tabula rasa”.
Ei ollut varattu ainoastaan hautapaikkaa vaan jo paasikin pystytetty.

Ei silti on Oulun hautausmaalla ainakin yksi kivi, jossa on jo nimikin valmiina,
syntymäaika myös, mutta kuolinpäivä vielä puuttuu.

Sitten hautakivi, jota voin käyttää seuraavan kerran perhehistoriaa tai sosiaalihistoriaa luennoidessani. Olen muistaakseni ennenkin kirjoitellut tästä tavasta antaa kuolleen lapsen nimi seuraavaksi syntyneelle. Tässä perheessä on syntynyt kaksi Lauria ja kaksi Brunoa. Miksei ensimmäisen, muutaman viikon ikäisenä kuolleen Matildan ”tilalle” kastettu uutta lasta? Vai onko Matilda kakkonen haudattu jonnekin muualle? Anneli ja Mauno ovat toisen sukupolven lapsia, ja kuolleet pieninä – onko heillekin annettu ”seuraajat”, jotka voivat hyvinkin olla vielä elossa? Vai onko 1930-luvulla jo luovuttu saman nimen käyttämisestä seuraaville lapsille?

Kaikkinensa hyvä kierros. Tälle kesälle voisi yrittää ehtiä toisenkin kerran.