heinäkuu, 2012 - Tuulestatemmattua

Kuvista asiaa

Viikon kuvat vaihdoin sivupalkkiin. Olen sinisellä tuulella. (klikkaamalla pikkukuvia kahdesti pääset näkemään ne isompina) Edellisistä kukkakuvista tein kollaasin. Ja samalla mietin, että tavoitteeni kuvata muutakin kuin kukkia, ruokaa, maisemia ja rakennuksia tai niiden osia (ovet ja ikkunat ehdottomia suosikkeja kuvauskohteissani) en ole juuri tavoitteeseeni päässyt. Enkä edelleenkään juuri kuvaa sisällä. Hö, pitäisi tehdä asialle jotain…

Ja on sitten valitettava, joskin ensin kehun: kerroinhan että tein isot määrät kortteja ja julisteita etc. ja että tilasin ne Iforilta. Tein kolme vai neljä eri tilausta. Sen vuoksi noin monta, että Ifolorin sivuilla ei voi yhteen tilaukseen liittää kuin yhdeksän eri toimeksiantoa. Siis yksi juliste, yhdestä kuvasta kortit, yksi canvas taulu, irtokuvia, toinen juliste jne. siis yhdeksän erilaista tilattavaa tuotetta yhteen tilaukseen ja sitten on aloitettava uusi tilauslista. No hyvä on; tämä sujui, vaikka sitten jouduinkin tekemään monta eri tilausta. Muistaakseni tein tilauksen kahtena eri päivänä. No hyvä.

Ei mennyt kauaa kun tuli ensimmäinen ilmoitus, että postiin on tullut julisteputki, ja seuraavana päivänä tuli kaksi muuta. Ja sitten alkoi tulla muita pahvikotelopaketteja. Ja niitä tuli monta ja monena päivänä. Muutama kortti silloin, muutama iso kuva tällöin. Ja parhaana päivänä tuli neljä tuollaista pikkulaatikkoa! ja jokaisesta (siis yli 20 erilaisesta kuvatilauksesta!!) tuli erillinen lasku. Kuvien tulostuslaatu on hyvä, erinomainen. Kortit ja julisteet ja taulut juuri sellaisia kuin toivoin. Hinta ei ole kohtuuton ja toimitus on nopeaa. Mutta tämä pakkausten määrä ja laskujen määrä! Ihan mieletöntä tuhlaamista. Kuvassa eivät edes ole ihan kaikki laatikot, mutta kaikkinensa tilaukseni oli mahtunut pariin laatikkoon. Laskuja oli liki 20! Muutamassa summa oli alle euron.

Ehkä palaan vielä tähän asiaan. Ja ajattelin kirjoitella muistakin nettikauppakokemuksistani joku päivä. Onko jotain hyviä verkossa toimivia kauppoja jota käytät? Kerro! Olisi mukava kuulla, mistä muut tilaa ja mitä.

Niitä näitä

Nukku-Matti ei oo mun kaveri

Julma valo biisin kuulet tästä.

Yksi niistä syistä, jotka ovat aiheuttaneet kovasti ristiriitaisia tunteita töihin menossa, on uni. Tai siis sen puute. ”mut laulan menköön niin… ” kun en oikein muutenkaan osaa.

Nukkumisen puute, väsymys, unettomuus, aamuöiden suden hetket, ylikierrokset, jonkin mukavan odotus, jäseniä painava väsymys, joskus pakkokin valvoa ja tehdä jotain duunia – tosin tosi harvoin, ja silloinkin lähinnä oma vika, kun ei ole tehnyt päiväsaikaan – nuo kaikki ovat taas edessä jossain vaiheessa. Ei sellaisena ylivoimasena väsynä, mutta perusunivaje on usein olemassa.

Vuorotteluvuoden aikana sai nukutuksi. Tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi.

Nukahdan kyllä helposti, eivätkä aamuherätykset ole ongelma. Periaatteessa en edes tarvitse herätyskelloa, minun ei ole vaikea nousta ylös. Päinvastoin. Vaikka en olisi nukkunut likikään sitä kahdeksaa tuntia, jonka periaatteessa tarvitsisin, herään työaamuina automaattisesti kuudelta tai puoli seitsemältä. Herään vaikkei aina olisikaan noustava niin aikaisin. Tänäänkin menin vasta yhdeksäksi töihin :). Lomilla ja viikonloppuisin nousen aikaisin. Vuorottelun aikanakaan hyvin harvoin nukuin yli kahdeksaan, vaikka olisin valvonut pitkälle yli puolen yön.

Siis oikeastaan Nukku-Matti on mun kaveri; nukahdan ja herään helposti, mutta siinä välissä on joko liian vähän aikaa tai uni pätkittyy…

Vuorottelun aikana jossain vaiheessa vaan hoksasin, kuinka on hyvä kun on nukkunut ja levännyt tarpeeksi. Oli oikeastaan koko kevätpuolen sellainen levännyt olo niin kuin aina on, kun tulee mökiltä. Mökki onkin sellainen nukkumisen tyyssija. Työvuoden aikana kun pääsee sinne, tulee ensimmäisenä kolmena yönä ihan keposesti nautittua kahdentoista tunnin yöunista, mitä ei koskaan kotona eikä reissussa tapahdu.

Reissuista minulla tahtookin jäädä aina univelkaa. En malta nukkua. Niinkuin Umbrian kolmen viikon aikanakin: valvoin lähes joka ilta puolille öin ja yli (syötiin kymmeneen asti, siivottiin keittiö, kirjoittelin blogia ja laittelin kuvia tunnin, toista ja sitten vielä nautin pihalla kävelystä tai terassilla istumisesta) ja sitten kuitenkin aamuisin olin malttamaton nukkumaan, en osaa kauniita aamuja nukkua. Heräsin lenkille, aamiaisen tekoon tai vaan heräsin, koska olin niin täpinöissäni. Ja näin se tahtoo mennä muillakin lomilla. Paitsi mökillä. Siellä osaan/maltan nukkua päikkärit.

Kaikkinensa olen aika surkea nukkuja.

Niitä näitä

Ukkosta ilmassa

Olen tavoitellut joutilaisuutta. Tavoitteluksi on jäänyt. Mutta liikkunut olen. Nauttinut tästä harvinaisesta lämmöstä. Olkootkin sitten vaikka ukkoslämmintä. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun tänä kesänä Oulussa lämpö nousi hellerajan yläpuolelle.

Aamupäivällä sauvakävellen merenrannoilla, illalla pehtoorin kanssa pyöräillen ”sisämaassa”. Kaijonrantaan viinille ”eksyimme”. Ukkosen saderintaman aikana sopivasti sisällä olimme.

Nyt olisi mukava kun ei tarvisi huomennna mennä töihin, mutta kun täytyy, niin jo piakkoin on levolle ryhdyttävä hakeutumaan.

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini

Cucina Italiana ja piknikkuvia

Auringon helliessä, pitkän aamulenkin jälkeen vietin aikaa kotipiazzalla ja siirsin bloggauspisteeni tähän. Juuri tänään oli oikea tunnelma kirjoitella italialaisen keittiön antimista.

Ensinnäkin mustatryffelikastike pastalle – ainakin tämä ruoka jäi Umbrian toukokuusta meidän kesäruokalistalle. Kastike kuuluisi tarjota nimenomaan spaghetin tai spaghettinin (ohuenohuen spaghettin) kanssa, mutta meillä oli toissapäivänä tätä tehdessäni kaapissa vain pappardellea, ja kyllä se senkin kanssa sopi erinomaisen hyvin. (kuva täällä)

Mustatryffelikastike pastalle

8 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä murskattuna
3 sardellifilettä hienonnettuna (aitoa sardellia eikä mitään Abban-janssonin-kiusaus-anjoviksia)
pieni purkki mustatryffeliä. (Alkupeäisohjeessa on 150 g!! mutta eihän semmoisia määriä raski käyttää. Edelliseen kokeiluuni käytin isohkon Umbriasta ostamani purkin), mutta nyt oli tyytyminen Stockalta ostettuun pikkupurkkiin, joka sekin maksoi jo vitosen. Mutta siitäkin maku lähti (käytin myös liemen johon mustatryffeli oli säilötty)).

Kuumenna oliiviöljy pannulla, ja paista siinä valkosipuleita kunnes ne ovat ruskeita, eivät palaneita kuitenkaan :). Ota valkospipulit pois öljystä ja alenna lämpötilaa. Lisää hieman jäähtyneeseen öljyyn sardellit. Sekoittele niin, että ne muhentuvat öljyyn. Nosta pannu levyltä ja lisää joukkoon pienksi silputtua tryffelisientä ja tarvittaessa mausta kevyesti suolalla. Valuta keitetty spaghetti ja sekoita kastike joukkoon. Parmesaania ja mustapippuria voi tarvita. …Minä en tarvinnut.

Sitten toinen italialaisen keittiön herkku:

Torta di Verdure makea pinaattipiiras

Toscanalaisen keittiön erikoisuuksia on makea pinaattipiiras, jonka ohjeen olen vuosia sitten löytänyt Leslie Forbesin iki-ihanasta ”Toscanan herkut” -kirjasta. Se oli varmaan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt toscanalaisen keittiön keittokirja. Torta di Verdurea meillä syötiin usein rapukesteillä tai kalaaseissa, mutta nyt se on ollut unohduksissa muutamia vuosia. Eiliseksi niitä kuitenkin tein parikin. Ja kyllä tämä hieman erikoinen piiras herätti ihmetystä ja, ainakin vähän, ihastustakin.

Pohja:
300 g vehnäjauhoja
80 g sokeria
100 g notkistettua voita
2 munankeltuaista
hyppysellinen suolaa
Täyte:
200 g kesäkurpitsoja
300 g pinaattia
75 g sokeria
50 g pinjansiemeniä
30 g rusinoita
1 kevyesti vispattu muna
2 rkl raastettua appelsiininkuorta
2 rkl parmesaaniraastetta
½ tl kanelia
½ tl muskottia
30 g voita
hyppysellinen suolaa
Tee taikinapohja-aineista taikina ja jätä se huoneenlämpöön pariksi tun-
niksi (en tosiaankaan tiedä miksi, mutta näin olen tehnyt). Pilko täytettä
varten kesäkurpitsa ja pinaatti (tai sulata se). Hauduta pehmeäksi vois-
sa. Anna seoksen jäähtyä. Lisää siihen sitten muut aineet.
Taikinapohja piirakkavuokaan (ohjeessa kehotetaan KAULIMAAN
ristikko piirakan päälle. En ole ikinä saanut taikinasta kaulittavaa, joten
olen murustellut noin ¼ osan taikinasta täytteen päälle).

Paista 200-asteisessa uunissa 30 – 45 min.
Tarjoa pehmenneen vaniljaKERMAjäätelön tai vispatun vispikerman kanssa.

Tässä yhteydessä olisi varmaan hyvä sauma esitellä vähän ”välineurheilua”, joka minulla liittyy nimenomaan italialaisen keittiön yhteyteen. Parmesaanin raastamisesta muutama sananen. Yleensähän sillä tarkoitetaan sellaista liki jauhoksi raastettua juustoa, mutta meillä on jo vuosia parmesanraastetta tehty myös vähän ”isompana” versiona. Eli lastujen ja raasteen välimuoto on tämmöiset hiutaleet. Juuri tällaisia niiden pitää olla meillä paljon vierasruokana (esim. viime vuoden Rtissööri-piknikille tein tätäkin) tarjottuun Parman salaattiin ja tällaisena laittelen useimmiten myös pastan päälle.

Kuvassa näkyy myös vempain, jolla tätä juustohiutaletta saa aikaiseksi. Niitä on ainakin Stockalla ja Oulun Lysti-putiikissa myynnissä. On pysynyt vuosia terävänä. Sillä saa myös suklaasta hyvin lastuja – esim. italialaisen suklaakakun päälle. Ja toinen ”innovaatio” on säilytellä pinjansiemeniä tällaisessa pullossa. Sen voi nostaa pöytään joten jokainen voi salaattiin siitä kaadella, ja sitten se on helppo nostaa jääkaappiin (jossa niitä haluan säilyttää).

Ja sittenhän ei tarvinne sanoa, että aceto balsamico ja pippurimylly oliiviöljyn ohella ovat niitä joita ilman ei italialaista ruokaa voi oikein tehdä…

Sitten lupasin tähän muutamia otoksia eiliseltä …

Henkilökuvia en tänne blogiini periaatteesta paljon yleensäkään laittele, en nytkään.
Tulevat aikanaan Rotissööri-sivuille.

Eikä täällä blogissa ole viiden vuoden aikana paljon meitsistäkään kuvia näkynyt,
niitä kun minulla tulee harvoin otettua 🙂
mutta eilen H. pyysi kamerani lainaan ja otti kuvia,
sellaisia, joissa minäkin olen.
Siispä tehdään nyt tuplapoikkeus.

On vaan niin hienoa,
että on lämmintä ja että on syönyt erinomaisesti
hyvässä seurassa.

Niitä näitä

Tutkimusvapaa(ilta)päivä heinäkuussa

Perjantai on tutkimusvapaapäivä. Niinhän minä uudessa uljaassa työelämässäni olin päättänyt: perjantaisin on tutkimusvapaapäivä.

Tänään olen tutkinut aihetta Oulun Paistinkääntäjien piknikperinne (toinen kerta voi olla jo perinne!!) erilaisissa puutarhakonteksteissa (Rantapellon omakotitalon piha versus Värtön rivitalon piha). Suomalaisen ruokakulttuurin representaatio Välimeren keittiön makumaailmassa. Ja metodina oli osallistuva havainnointi sekä itsereflektio.

– ja tutkimusaiheessa yhdistyivät KAIKKI tutkimusalueeni: maaseutu-kaupunki -dimensio (kävimme illan päätteeksi Oulunsalossa), ruokakulttuurin ilmenemismuodot, periferia-keskus -akseli, uuden adaptaatio ja assimilaatio. Vain sosiaalihistorian väestöllinen demografia jäi tutkimuspäivän ulkopuolelle. Muutoin olen ollut oikein ahkera!

____________

Ja sama suomeksi: olen lintsannut töistä ja olimme iltapäivällä Rotissööri-piknikillä, jota suosi runsas osanotto, aurinkoinen sää, erinomaiset puitteet, leppoisa juttelu [puhuttiin ruoasta, ja ruoasta ja sitten ruoasta…], ylivertaisen hieno tarjoilu, kolminkertainen kattaus, toinen toistaan parempi tarjottava (hei meillä oli paljon ammattilaisia!! ja innokkaita harrastajia porukassa) ja isäntäväen osallisuus. Tapasimme tuttuja ja jo ystäviksi tulleita. Huomenna laittelen kuvia ja ruokaohjeita.

Oli hyvä iltapäivä ja ilta. Perinne jatkukoon!

Niitä näitä

Kesän lämpöä ja italialaisia herkkuja

Oi, mikä ihana kesä me onkaan saatu. Kuinka olikaan ylellistä töistä tullessa (hyvin varhain iltapäivällä) kun saattoi lukea dekkaria ja itse asiassa ottaa pienet torkut!! aurinkoisella pihalla. Illansuussa kokeilin – taas – tehdä mustatryffelipastaa, ja nyt se onnistui! Nyt se oli sellaista kuin Umbriassa, Orvieton Vinosus-ristorantessa. Perfetto! Edellinen yritykseni oli surkea, menin kermaa lorauttelemaan kastikkeeseen. Noup! Ei sovi.

Laitan joku päivä tämän aidonoloisen reseptin. Sen puute netissä on, tiedän, koska etsin kovastikin.

Ja voisin samalla laitella tuon parhaillaan uunissa olevan piirakan ohjeen. Tein niitä itse asiassa kaksikin. Huomenna kun on rotissööri-piknik, jonne on tulossa ihan yhtä paljon, enemmänkin?, porukkaa kuin viime vuonna oli meillä, joten parikin piirakkaa kulunee. Nyt jo täällä tuoksuu ihan italialaiselle. (Piknikin teemana on Välimeren keittiö.)

Niitä näitä Yliopistoelämää

Kesätyöpäivän kulku

Pikkuisen on laajaa tämä minun paluumuuttoni Linnanmaalle. 🙂 Piti parkkipaikka aidata, että muuttokuorma saatiin purettua.

Oikeesti KTK:n remppakamoja siellä tuotiin…

Joka tapauksessa sain tänään oman tutkijankammioni oman näköisekseni. Ifolorilta on tullut kuvia, kortteja ja julisteita, joista kaksi laitoin huoneeseeni. Kalenteria jo täyttelin. Ja siinä samaan tahtiin kuin se täyttyy työjutuista, tulee kutsuja ja ”käskyjä” myös vapaa-ajalle. Uuden verokortin sain tilatuksi, mapit päällisin puolin lärättyä, tietokoneen tiedostokansioita järjesteltyä ja mietin taas, mitä laitan sähköpostisloganiksi. Vuosi sitten oli ongelmana, mitä laitan sähköpostin automaattiallekirjoitukseksi? Pehtorinnaa en sitten laittanut (ks. täältä) 🙂 . No nyt ei ole ongelmia yhteys- ja nimeketietojen kanssa, nehän on pysyneet ihan samoina kuin olivat lähtiessä, mutta kun haluaisin laittaa alle jonkun sloganin. Meillä kun duunissa on vähän sellainen tapana. Minulla on ollut iät ajat tämä lähtemättömän hyvä.

– Mitä olet tehnyt viime aikoina?
– Lukenut, niin kuin aina. Historiaa lähinnä, sanoin.
– Niin, täytyyhän ihmisen aikaansa seurata.
(Juice Leskinen)

Minun mielestäni hyvä… Ja olen kyllä saanut siitä joskus positiivista palautettakin. .. Nyt yliopiston eläessä taas (jatkuvaa!) uudistusvaihetta, jolla on seurauksensa ja minun samaan aikaan vielä hieman kipuillessa tämän paluuni kanssa, ajattelin tämän Oulun murteella lausutun viisauden panna motokseni:

Rojektit ja seurannat
tuheroittavat monta
työpäivää mutta täyttävät
monta ittettuntua ja
arkistua.

Siihenpä ei lisättävää.

Ennen kustannuspaikalle rientämistä ehdin käydä merenrannassa lenkillä. Voimaantumassa? Ehkä niinkin. Jätin jopa iPodin ja kännyradion kotiin ja kuuntelin kaupunkiaamun hiljaisuutta. Jo varhain tuuli aika lailla, mutta oli kaunis KESÄaamu. Sen kunniaksi laittelimme sitten hieman erilaisen aamiaisen. Tummapaahtoista kahvia, keitettyä vaahdotettua maitoa, paahtoleipää ja vehnäkorppuja kirsikkahillolla. Hyvään aamuun kuului vielä pihalla kuvaamista. Jalopähkämöt ovat jo kauniisti kukassa.

Ja kuunlilja nupullaan.

Ja sitten tälläinen yksinäinen ”hörhö”.. Kannattaa klikata isommaksi, se on aika jännä.
Näkyy jalopähkämökuvassakin.

Niin ja sitten tiedoksi vielä, että sataa – vaihteeksi! Ja että Pinocchio-kakkuun kannattaa kokeilla pensasmustikoita. Äsken oli tarjolla. Oli hyvää. Ja entäs mansikat ja pensasmustikat sekaisin…hmmm? Ensi kerralla sitten.

Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

”Mää oon täälä vaa töisä”

Vuorottelun jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä kävin työehtosopimusneuvottelut ja kehityskeskustelut yhteen syssyyn. Ihan yksissä naisin, ihan itseni kanssa sovin monista asioista.

♦ Pidän kaikki mahdolliset sairaslomat, enkä käy kipeenä töissä.
♦ Viikonloppuja ei ole tarkoitettu luentojen tekemistä varten.
♦ Olen menettämättä yöunia yhdenkään opiskelijan takia. Se ei estä, ettenkö voisi päivisin yrittää olla avuksi ja empaattinen.
♦ Vapaaehtoisesti en ilmoittaudu yhdenkään homman tekijäksi. Hyvä jos teen ne, mitkä on tehtävä.
♦ Opettelen nauttimaan lukukauden suvantovaiheista tuntematta huonoa omaatuntoa.
♦ En kehittele kirjahankkeita tai projekteja, joiden tekemisestä päävastuu jää itselleni.
♦ Aamuyön tunteina heräilevä pieni marttyyri minussa nitistetään heti alkuunsa.
♦ Suhtaudun työhöni virkamiesmäisesti, en intohimoisesti.
♦ En kyseenlaista mitään, ja siten aiheuta turhaa työtä ja tappelua tuulimyllyjä vastaan.
♦ En anna sanojen satuttaa.
♦ En syö eväitä työhuoneessa koneen ääressä. Jos on muka niin kiire, etten ehdi eväitä käydä kahviossa syömässä, niin olen ilman ruokaa.
♦ Aina kun mahdollista teen etätyötä: otan käsikirjoitusnipun/niput ja ajelen kotiin tai vaikka mökille lukemaan ja kommentoimaan niitä.
♦ Yritän palauttaa vanhan hyvän ”perjantai on tutkimusvapaapäivä” -käytännön. Lähden vaikka arkistoon ”pakoon”, jotta tämä onnistuu.
♦ Käyn joskus kesken työpäivän ulkona kävelemässä, otan kameran, ystävän, kollegan tai eväät tai vaikka nuo kaikki mukaan ja menen kasvitieteelliseen.
♦ Ilon kautta. Opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa olemisesta ja työn tulosten aikaansaamisesta aion edelleen nauttia.

Olen näitä asioita jo pitkin vuotta pohtinut, aina välistä aikeistani pehtoorille kertonut. Olen selittänyt, että ”alan tefloniksi” = minuun ei tartu, eikä jää kiinni mikään. Pehtoori on naurahdellut, epäillyt, väittänyt, että olen valurautapannu, enkä enää muuksi muutu.

Noh, tänään esimies halaten toivotteli moneen kertaan tervetulleeksi, pitkät juttutuokiot vietimme keskenämme (ei meidän käytävällä muita ollutkaan) ja hänellekin kerroin muuttuneesta lehtorista, joka on vuorottelun aikana luterilaisen työmoraalinsa hukannut ja hävittänyt Lapin tuntureille ja Umbrian maaseudulle.

Ja mitä sanoo professori? -”Mielenkiintoista.” Eikä oikein ota uskoakseen minun uutta uljasta työprofiiliani, varsinkaan kun ensimmäinen päivä, jolloin minun olisi pitänyt tulla töihin on vasta HUOMENNA, ei tänään. Olin päivän etuajassa – – !

Mutta vasta yhdeksältä. Se on hyvä alku.

Eipä siellä tunkua tänään ollut: vain pöhkö vuorottelulta palaava yliopistonlehtori ja professori joka on kohta 40 vuotta historiatieteissä uraa tehnyt, eikä kovin paljon muusta elämästä tiedä.

Humus-kuppilakin kiinni.

Joka tapauksessa nyt on uusi työkänny (yliopistolla on luovuttu lankapuhelimista)

ja avaimet omaan huoneeseen.

Kuvan vastapari täällä.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

360 vrk vuorottelua on takana

Piste. Tämä vuorotteluvapaa on loppupisteessä.

Pehtoori sanoi jo viime viikolla, että ”ei tartte yrittää ehtiä tehdä ”kaikkea”. Ethän kuitenkaan mihinkään rangaistussiirtolaan ole lähdössä; onhan sitä työpäivien jälkeen vapaa-aikaakin …” Vaikka tämän tosiasian koetin sisäistää ja muistaa, on tänään kuitenkin ollut sellainen ”pitäisi-vielä-tuo-ja-tuo-ehtiä-tehdä-nähdä-kuvata-kokea-järjestää-käydä-siivota-… ” .

Juuri kun eilen pääsin kirjoittamasta, että nyt jätän kakut ja jälkkärit, niin ennen puolta päivää olin syönyt jo kahdesti kakkua! Kesäkisan voittaja Kati piipahti hakemassa palkintonsa, – tapasimme piiitkästä aikaa ja istahdimme kahvikupposille, ja eilistä kakkua tuli maisteltua. Ja melkein heti lähdinkin Jäälin mummulaan, johon Pehtoori ja Juniori olivat menneet jo edeltä pensasaidan leikkuuseen ja muihin pihahommiin. Vein mennessäni 87-vuotissynttärikakun ja olihan sitäkin kakkua maistettava: ihan vaan maistettava, etten ollut töpeksinyt sen teossa.

Ja iltapäivällä jo leivoinkin taas yhden kakun pohjat valmiiksi; keskiviikkona Juniorin ”appivanhemmat” tulevat meille iltakahville – eka kertaa tulevat meille, joten onhan sitä kakkua oltava. Eikä loppuviikkokaan mene kakutta ja kesteittä. Perjantaina on rotissööri-piknik. Minulla ei yleensä ole tapana viedä nyyttäreille ja piknikeille makeaa, mutta kyllähän se nyt on niin, että perjantaillekin leivon piirakan tai pari. Laitan sitten reseptin.

Viime viikolla kirjoitin täällä K. A. Åströmistä ja hänen komeasta hautamuistomerkistään, ja ajattelin, että tänään otan siitä kuvan, mutta kävikin niin, että löysin kaksi uutta nimeä kokoelmaani (ks. hieman oudosta harrastuksestani täältä) ja unohdin koko Åströmin.

Miili-nimi ei kyllä sitten ollutkaan niin erikoinen kuin luulin. Lähes 200 naista on saanut sen nimekseen. Onkohan siinä taustalla maili, heh? Vuonna 1915 vain 39-vuotiaana kuolleen Miilin tyttäret olivat Maila ja Milja. Toinen uusi nimi onkin sitten vähän harvinaisempi: sitä on annettu sekä miehille että naisille mutta vain alle sata henkilöä on kastettu Eileriksi.

Ja sitten hautausmaalla on joku taiteellinen ja tarkka uusi kesätyöntekijä. Hiekka voi olla kaunista!

Pihallakin pieniä puuhasteluja, ja tässä esimerkki siitä, mitä minun osuuteni meidän palkintopihassa merkitsee: annan ”rikkaruohoina” kasvavien orvokkien kukkia. 🙂

BTW, Vanhan kansan merkkipäivät: ”Jos mätäkuun ensimmäisenä sataa, sataa koko seuraavan kuukauden.” Jotta vanhan kansan mukaan kosteana kelit pysynee. Ja aamulla aikaisin lenkillä oli niin kylmä, että höyryä tuli hengittäessä…

Paitsi, että se on luvannut suunnilleen aurinkoisinta viikkoa, mitä Oulussa on tänä kesänä nähty. Enkös minä sanonut… Huomenna kun Linnanmaalle astun, niin siitä se kesä repeää. Aurinkoisia päiviä kaikille toivottelen! 😉

Miksi siis juuri huomenna töihin. Siksi että vuorottelulainsäädännön mukaan vuorottelu ei saa kestää vuotta, vaan tasan 360 vrk. Ja nyt ne 360 on käytetty.

Prosessoin tätä tienhaaraa vielä, prosessoin sitä varmaan vielä täällä Temmatussakin: mitä jäi taipaleelle, miltä tuntui, mitä on edessä?

Niitä näitä Ruoka ja viini

”Akkain viikko” – kaksi nimpparisankaria Pinocchio-kakulla

Kun olin ensimmäistä lukuvuotta täyspäiväisesti yliopistolla töissä (1984?) historian laitoksen Pirkko-kanslisti tarjosi jossain kekkereissä tällaista kakkua, jota hän nimitti Pinocchio-kakuksi. Koskaan ennen en ollut moisesta kuullutkaan, en sellaista nähnytkään, saatikka maistanut. Olin vähän Pirkon lellari silloin, ja sain häneltä tarkkaan varjellun ohjeen. Myöhemmin olen oppinut, että useimmat tuntevat tämän kakun Brita-kakkuna, mutta meillä tämä on aina ollut Pinocchio-kakku.

Olen tehnyt tätä kakkua varmaan sata kertaa. Aina se maistuu. Itse pidän enemmän hillaversioista, mutta menee se näin mansikkaisenakin. Ja tästä saa helposti ison kakun: tekee tupla-satsin, jolloin kakusta tulee uunipellin kokoinen. Jollei joku nyt tätä ihan huippukakkua tiedä, niin tässäpä ohje:

Pinocchio-kakku

Pohja:
125 g voita
1 dl sokeria
2 keltuaista
1 dl maitoa
1½ dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta

Päälle:
2 valkuaista
1½ dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
50 – 60 g hasselpähkinärouhetta

Täyte:
3 dl kuohukermaa, hilloja (tilkka konjakkia) tai mansikoita (tilkka amaretto-likööriä)

Voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää keltuaiset yksitellen. Jauhot ja maito vuorotellen.
Levitä seos uunipellille. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi
ja lisää sokeri ja vaniljasokeri. Ripottele pinnalle hasselpähkinärouhe.

Laita uuniin noin 20 – 30 minuutiksi (175oC).
Puolita levy, ja laita toisen puolikkaan päälle marjat ja kermavaahto
ja toinen puolikas kanneksi. Ei tarvitse koristella sen kummemmin.

(Koristelun tarpeettomuus onkin yksi ylivertainen syy sille,
miksi teen tätä niin usein: olen näet aika surkea kakkujenkoristelija.
Mutta tähän riittää ruusu puutarhasta, tai vaikka orvokin terälehtiä…
ne tekevät tästä juhlavan.)

__________________________

Nyt on kyllä mansikkakiintiö liki täynnä. Toukokuu syötiin Umbriasssa joka päivä mansikoita (litran rasia maksoi euron),

kesäkuussa tyttären mansikanmyyntityön myötä ostettiin espanjalaisia laatikollinen harva se päivä.

Ja nyt pari viikkoa on vielä herkuteltu kotimaisilla. Mutta todellakin nyt alkaa kiintiö olla aika täynnä. Enkä todellakaan aio pakastaa litraakaan. Ei meillä kahdella niitä tulisi kuitenkaan syötyä. Syödään talvella appelsiineja. 🙂

Jos huomiseksi vielä veisi appiukolle mansikkasynttärikakun, ja sitten minä vaihdan jo hilloihin, mustikoihin, — tai totta puhuen taidan lopettaa kaikki kakut ja jälkkärit vähäksi aikaa. 🙂

______________________________________

Nuoriso siis tänään syömässä. Oli meillä toki muutakin kuin täytekakkua, itseasiassa vähän liiankin kanssa kaikkea. Eikä tänäänkään puhetta että olisi voinut ulkosalla syödä.

Aamulla lenkillä aurinkoista, mutta lämpöhän se on tästäkin päivästä puuttunut.

Mutta odottakaapas tiistaina! Silloin se helleaalto hyökyy! Ihan samalla sekunnilla kun minä astun Linnanmaalla työhuoneeseeni, niin lämpömittari pomppasee yli + 20 C:n. Ihan varmasti. Mutta siitä vaan. Lämpö ja valo ovat hyväksi.

Tänään aamulenkillä sinisiä sävyjä sattui kameraan …

Mitähän lie ovat? Minusta ovat kovin kauniita.

Apajapaikka

Surffaaja ilokivien takana.

Niitä näitä

Kesän lopulla, jonkin muun alussa…

Sittenkin yöllä oli satanut. Eihän se niin luvannut.

Tuulee länneltä, tuntuu pohjoiselta. Mustarastas pihapiirissä on hiljentynyt.

Ja päivällä on keittiössä sytytettävä valot, jotta näkee edes vähän leipoa…

Illalla kotiin pyöräillessä toivoo, että olisi kehdannut ottaa hanskat mukaan.

Luulenko vain vai onko kesä oikeasti jo ohi?

Illaksi meillä oli kutsu Uleåborgiin syömään. En voi ihan sanoa, että kuin kotiinsa olisi mennyt, mutta sinne on aina mukava mennä. Siellä syö aina hyvin. Niin tänäänkin. Sinne menemiseen on kuitenkin yleensä jokin erityinen syy. Niin tänäänkin. Olimme kovin iloisia ja otettuja, että meidät kutsuttiin, että saimme tutustua… Yritimme käyttäytyä ettemme töpeksisi, ettemme koko ajan puhuisi, ettemme mitään tärvelisi. Soisimme alun jatkuvan toiseenkin lukuun asti. Nauru ja olemisen keskinäinen helppous ainakin lupasi hyvää jatkoa. 😉

Niitä näitä Valokuvaus

Perjantain pieniä puuhia

Olen ihan urakalla tehnyt kortteja. Onnittelukortteja, kiitoskortteja, reseptikortteja, Oulu-kortteja, kutsukortteja, menukortteja, työkortteja, ja erilaisia kuvatulosteita, julisteita, kehyksiin kuvia.

Eilisen ehtoon, pitkälle yöhän niitä tein. Kunhan Ifolorilla saavat tehdyksi ei minun tarvi vuoteen käydä korttihyllyllä. On omatekoiset kortit! Sitä vaille etten tehnyt joulukortteja samalla nousukiidolla!

Kuvia jäi ylikin. Tässä perjantaikortti teille hyvät ihmiset! Sen nimi on ”Unikuvia”. Ehkä se voisi olla Haavekuvakin.

Aamulla haavekuvat kesäsäästä olivat aika hailakoita. Kuuden jälkeen ulkona oli +10 C. Eikä tuntia myöhemmin lenkillä ollut mitenkään kesäaamuinen olo. Pohjatuuli tuntui kylmänä, oli mentävä lujaa, ettei palelisi. Varhaisesta liikkeelläolosta oli sekin hyvä puoli, että aamupäivän asioidenhoitorundilla ei todellakaan ollut ruuhkaa. Ja niinhän minä löysin kuin löysinkin kertasovittamalla silkkitunikani päälle boleron, joka takaa sen että kuukauden päästä Jyväskylässä Paistinkääntäjien kapitulin ”Diner Amicalissa” (perjantai-illan ”vapaamuotoinen” illanvietto) minulla on vanhasta vähällä vaivalla ja rahalla modistettu kampe.

Lauantai-illan Grand Dinerille ja sitä edeltävään installointiin, jossa saan uudet käädyt (voutineuvoston jäsenen ja tiedottajan käädyt on erilaiset kuin rivijäsenen, käätyopas linkin takana), minulle on tulossa uusi puku: kävin sitäkin sovittamassa. Syksyn Kiinan reissulla ostin paljon, paljon edullista silkkiä ja nyt tulee hieno puku – pikkuisen turhan mahtipontinen, mutta kaunis se on, sellainen Lumikin puvun mallinen, ehkä sitten elokuussa laitan kuvankin, siinä on tylliäkin :). Minulla ei ole ikinä ennen ollut… vaikka karonkka-, promootio-, installointipukuja on ollut jo kai puolenkymmentä.

Nyt – tai viimeistään huomenna – olisi tehtävä jotain millä osin nuo käädyt olen ansainnut: kolumni ensi viikon Kalevaan on vielä kirjoittamatta… ei muuta kuin suklaan maailmaan.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

En ehdi

Jos minä jotain tässä vuorotteluvuoden aikana olen oppinut, niin sen, että koskaan elämässäni en ehdi tehdä ja oppia kaikkea sitä, mitä haluaisin. Ihan sama käynkö oikeasti töissä vai en, en silti ehdi käydä niissä kaikissa tutuissa ja uusissa paikoissa, joissa haluaisin, en ehdi tavata uusia ja vanhoja tuttuja niin paljon kuin haluaisin. En koskaan. Vaikka eläisin suunnilleenkaan toimintakykyisenä vaikka sata vuotiaaksi, siltikään en ehtisi. En millään.

Ei, ei minulla ole ollut mihinkään kiire, mutta minua vain harmittaa, että en ehdi.

Nyt viimeisen parin viikon aikana on käynyt niin, etten ole osannut suorilta käsin sanoa, kuinka paljon kello on? Yleensä tiedän puolen tunnin tarkkuudella kellonajan, vaikkei kello olisi kädessäkään. Viikonpäivätkin olen joutunut miettimään – tänäänkin on ihan perjantai-olo. Minulla ei ole ollut kalenterissa mitään merkintöjä moneen päivään. Silti olisi niin paljon välttämätöntä tehtävää ja opittavaa, niin paljon, mitä haluaisin tehdä ja oppia. Haluaisin ehtiä tehdä, mutta en vain ehdi.

Missä vika? – Minussa, tiedetään.

En vain ehdi. Se harmittaa tänään ihan hitosti.

Ja melkein yhtä paljon harmittaa tämmöinen tänään nettilehdestä poimittu tieto:

Mies ei pidä Lappia lainkaan asuin- tai kehityskelpoisena paikkana, vaan kylmänä ja sääskisenä.
– Siellähän on vain ne pari aurinkoista kuukautta keväällä, hän sanoo ja tunnustaa käyneensä Lapissa kymmenkunta kertaa elämänsä aikana, 68-vuotias mies.
– Olkoon siellä ne, jotka siellä ovat ja jos kerran pystyvät olemaan, mutta kyllä siellä on varmaan vaikeaa.
Eikä Bogomoloffiin mielestä ole järkeä Lapin yliopiston olemassaolollakaan.
Harry Bogomoloff ei anna isoakaan arvoa Lapin yliopistosta valmistuneille henkilöille. Hän myöntää oikeaksi sanomalehti Suomenmaan verkkolehden pääkirjoituksessa 18.7. olleen sitaatin: ”Lapin yliopistosta valmistuneita en ottaisi kuin lumitöihin”.
Lapin radiolle Bogomoloff leikkisästi jopa harmittelee sitä, että Helsingin kaupunki viime talvena pestasi kouluttamattomia virolaisia lumitöihin, kun Lapin yliopistosta olisi saatu koulutettuja.
Bogomoloffin mielestä Lapin yliopisto on turha.

Enpä muista pitkään aikaan tuohtuneeni mistään lehdessä olleesta lausunnosta näin paljoa. Eikä tämä johdu (vain) siitä, että kummityttö opiskelee Lapin (ja Beijingin ;)) yliopistossa. Kaiken maailman kerrassaan pöyristyttäviä möläytyksiä sitä voi joku suustaan päästää. Kesäsammakoita. Uuh!

Historiaa Niitä näitä

Kesäkisan vastaukset ja voittajat

Viime viikolla julkistamani kesäkisa keräsi enemmän osanottajia kuin yksikään edellisistä (onkohan niitä ollut kaksi?), mistä olen ihan mielissäni. Kaikkiaan kymmenen osallistujaa (+ 1 myöhässä) – mukana muutama entinen opiskelijakin ja sain samalla kuulumispostia, mikä lämmitti lisää.

Kilpailussa pistesijoille päässeet olivat selkeästi loppujoukkoa parempia. Mutta ennen kuin julkistan tuloslistan sekä kisan voittajan ja arvonnan voittajan, katsotaan oikeat vastaukset.
(Opettaja minussa heräilee ”palaute ja oikeat vastaukset ovat tärkeitä, muuten ei oppimista tapahdu… ”)

1. Yli-Jaakheikin savupirtti Kemin Meripuistossa

Yli-Jaakheikin savupirtti on rakennettu vuonna 1796 Rovaniemen maalaiskunnan Muurolan kylässä. Vuonna 1831 Jaakko Heikinpoika osti sen ja uitti lautalla Kemijokea alas pystyttäen sen Ala-Jaakheikin maalle. Samalla pirttiin muurattiin ulospäin lämpiävä uuni.
http://www.kemi.fi/historiallinenmuseo/savupirtti.html

Jarin arvelulla: ”Tuo ensimmäinen on varmaan Satokankaiden olohuone emännän entisöintivillityksen jälkeen…” ei siis pisteitä saanut.

2. Paavo Väyrysen Pohjanrannan viinimyymälä Keminmaassa

http://www.pohjanranta.com/viinitila

Kuvasta moni arveli, että olisi meidän viinikellarista. Ei meilläkään nyt näin paljon Paavo-viinejä ole! Olen joskus koettanut vakuuttaa (kliks), teitä hyvät lukijat, että Paavolla on itseironian kykyä, ja minusta tämä etiketti kyllä osoittaa sitä myös.

Mutta pakkohan se oli yksi pullo ostaa. Ei ollut mustaherukkaviini erityisen edullista (15 euroa), mutta viinikerhon kanssa tulemme tekemään viiltävän analyysin Pohjanrannan viini(marja)tilan tuotteesta.

3. Martti Juhani Miettusen hautakivi (muistomerkki samalla) Simon vanhalla hautausmaalla

Tähänpä ei ole paljon lisättävää. Juuri noin se on. Kirkon pihalla oli parkkipaikalla pantu seurakunnan työntekijät hyvin selkeästi ”ruotuun”. En tiedä, miksi, mutta minua tämä merkillisesti huvitti.

4. Keminmaan vanha kirkko, Pyhän Mikaelin kirkko, joka todellakin on Rungiuksen hautasija, kuten Jari muisti mainitakin.

Pohjois-Suomen ainoa keskiaikainen kivikirkko. Ehkä minulla on ”lukkarinrakkautta” tähän kirkkoon, mutta pidän siitä hyvin paljon. Ja se on niin kauniilla paikallakin. Olen (töiden vuoksi) käynyt siellä useita, useita kertoja ja voin kyllä suositella…

5. Haaparannan kaupunginhotellli

Just det. Kävin siis Haaparannan puolellakin, joka laskettakoon Pohjois-Suomeksi (kilpailun otsikko ”Lomamatkalla Pohjois-Suomessa” sai veljeni huomauttamaan asiasta :): ”Haaparanta ei kuulu Suomeen.” Mutta koskapa muille tämä ei aiheuttanut ongelmia, en hylännyt kysymystäni.)

6. Simon vanha pappila, nyt (tilaus) ravintola Wanha Pappila (joko on parhaillaan remontissa)

Kun Simon kappeliseurakunta 1862 (? vai 1868 tai jotain sellaista – ei voi muistaa, vaikka olen itse ko. prosessista pitkästi kirjoittanut) erotettiin Kemin emäseurakunnasta oli Simon uudelle kirkkoherralle ryhdyttävä rakentamaan puustellia, virkataloa. Se valmistui vasta kirkkoherra Keckmanin aikana heti 1900-luvun alussa. (kuva 1930-luvulta)

7. Candy World Haaparannalla

En käynyt ollenkaan IKEAssa, kuten moni arveli, mutta samassa kompleksissa on valtava Candy World -karkkikauppa, jossa myydään anopin lempparitoffeita ja tyttären tykkäämiä kovia karkkeja, joten siis Marabou-levyjen kuva sieltä.

8. Sotalapsipatsas ”Pieni ikuisuus” Kemin Meripuistossa. Tämä vaikuttava teos on (sekin) Sanna Koiviston tekemä.

Ottamani kuva oli kovin kehno (aina voi panna sään syyksi, ettei osaa kuvata… ;)) joten tässä Meripuiston viralliselta sivulta kuva.

Patsaan alaosan ”kirjan” reunassa on kyltit.

Ei lisättävää.

9. Kuivaniemi, Merihelmen ranta

Tämän ohi tulee aina vain ajelluksi. Kerran historian laitoksen palautepäiväretkellä pysähdyttiin, joten muistelinkin, että siellä voisi eväänsä nauttia. Haaparannan Ica Maxista ostettu katkarapupatonki ja Ramlösa olivat yksinolopäiväni tulomatkan piknikin eväs, jonka nautin Kuivaniemellä Merihelmen rannassa. Siellä on myös avoin kota, jossa voi käydä makkaraakin paistelemassa. Ja kaunis, kaunis merimaisema.

http://www.rynkynranta.com/

10.Iin kunnantalon ranta uittopatsas ”Iijoen uitolle” 2003 (uitto Iijoessa lopetettiin 1988), Sanna Koivisto

Siis ei ollut: ” Kukkolankoski-Kokkolaforssen ja jos ei napannut ? niin Kurenalus eli Pudasjärven suurkaupungin keskusta. Uitto eikä lippoaminen?” , ei Kukkolankoski vaikka kyllä sinnekin vähän ajattelin ajella, mutta kun puolelta päivin oli vielä niin huono sää niin jätin väliin. Todellakin ei lippoaminen vaan uitto. Tämä on aika hieno patsas. Niinkuin minusta nyt oikeastaan kaikki mitä Sanna Koivisto on tehnyt.

11.”Pohjanrannan paanukirkko (ei virallisesti vihitty kirkoksi), Keminmaalla. Maalaus on Juhani Palmun Mooses ja lakikivet (kuvassa taisi tekstissä olla hiukan eri nimellä). Alttaritauluna ko. paikassa.” Näin vastasi Sinikka, ja aikas täydellinen vastaus olikin. Paanukirkko on viinimyymälän, Väyrysen kotitalon, Tanssipalviljongin ja Pohjantähti Opiston pihapiirissä.

http://www.pohjanranta.com/kirkko

’

12.Kemin Meripuiston Jatulitarha, joka on siirretty Ajoksesta.

Tämäkin siis Kemin meripuistossa, jossa myös Sotalapsi-patsas ja savupirtti. Lähellä myös Jalokivigalleria, ravitsemusliikkeitä ja historiallisia rakennuksia.

Tähän viimeiseen vastaukseen asti sekä Kati N. että Sinikka K. olivat tasapisteissä, mutta Sinikka sijoitti kivilatomuksen Tervolaan, mikä merkitsee että Kati N. on voittaja! (fanfaareja kuuluu taustalla). KAIKKI vastaukset täysin oikein.

Kahden kärki oli aika ylivoimainen.

Ja tässä koko tuloslista

Kati N. 24 pist.
Sinikka K. 23 pist.
Merja T. 12 + 3 hyvityspistettä = 15 pist.
Mannu L. 12½ pist.
Laura H. 12 pist.
Liisa J. 9½ pist.

Kaari3 5 pistettä jotka kaikki pelkkää hyvitystä 🙂
Hanna S. 2 + 3 hyvityspistettä = 5 pistettä
Jari R. 1 pist.
Rauli L. 1 pist.

Ja sitten samalla hetkellä kun tätä ”tulosjulkistusta” teen, kisaan osallistuu vielä Päivi N., joka olisi vastauksellaan yltänyt pronssille.

Kati saa siis valita kumman palkinnoista haluaa. Joko kirjapaketin tai pienen (20 x 30) canvas-taulun, jonka olen tilannut Ifolorilta ja joka ei ole vielä tullut. Se on tehty Umbriassa ottamastani kuvasta.

Sitten lupasin, että KAIKKIEN osallistuneiden kesken järjestetään arvonta. Niinpä aamiaispöydässä pehtoori oli valmiina sekä onnettareksi 🙂 että viralliseksi valvojaksi, ja nosti voittajalapun: (lisää fanfaareja)

Tulin kuitenkin miettineeksi, että pehtoorihan oli jäävi sillä hänen sisarensa osallistui kilpailuun. Päätinkin järjestää arvonnan uudelleen: otan laput mukaan kun menen systerini kanssa kaupungille lounaalle. Kunnes aika pian hoksasin, että vähintään yhtä jäävi hänkin on: veljemme on skapassa mukana. Siis Sinikka voitti arvonnan. Mukava niin, sillä oli todella hyvä kakkonen kilpailussakin. (Voittajat lähettänevät minulle postiosoitteensa, jotta voin palkinnot perille toimitella).

Kisa oli kiva ainakin näin järjestäjän kannalta. Mistä tämä varsin massiivinen postauskin kertonee.

Nyt ”tentin palauteluento” on pidetty ja kuivaharjoittelua duuniin palaamiseksi taas tehty, joten olen valmis lähtemään pehtoorin kanssa Möljälle katsomaan tämän kesäistä kohellusta, jota myös kesäteatteriksi kutsuttaneen.

Kesäpäivät jatkukoon. Ensi kesänä taas uusi kisa? 🙂

Historiaa Niitä näitä Oulu

Ihan pihalla

Ulkona koko päivän.
Lenkillä tarkastellen lähitienoon pihoja,
kotipihalla, kaupungintalon pihalla, … Ihan pihalla.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Oulun kaupungintalo rakennettiin 1880-luvun puolivälin jälkeen, eikä suinkaan kaupungintaloksi vaan Seurahuoneeksi. Uusrenessanssisen rakennuksen eteen nahkatehtailija K. R. Åström (jolla on yksi Oulun hautausmaan komeimmista hautakivistä, isäni haudan ”naapurikorttelissa”) lahjoitti valurautaisen suihkulähteen, johon saattoi kiinnittää hevosen ja jossa oli niille juottokaukalot.

Seurahuoneen rakentaminen oli vielä kesken, kun Ouluun valmistui rautatie (1886) ja rautatien avajaisjuhlallisuudet illallisineen järjestettiin juuri tässä rakennuksessa.

Vakkarikampaajani on kuvan ulkopuolella vasemmalla, ns. SYP:n talon toisessa kerroksessa, ja sieltä on hieno näkymä tähän nykyisen kaupungintalon edustalle. Kampaajan ikkunasta ulos katsellessa yritän usein saada miljöön elämään 1800-luvun malliin… aika huonosti onnistun, mutta on mukava yrittää… Tänään en ollut toisessa kerroksessa ja sisällä, vaan leikin taas turistia kävellen keskustassa.

Tänään – kuten yleensä aina – kaupungintalon edessä oli hienot kukkaistutukset.

Turistina opin sellaisenkin asian, että tämä kaupungintalon puistokortteli on Hallituspuisto. Kaupungintalon ja Valven välissä oleva puisto, jossa on Sanna Koiviston hienon hieno Ajan kulku -veistoskokonaisuus (jota olen kuvannut ja josta olen kertonutkin linkki), on Maria Silfvanin -puisto (olin jopa sen ”avajaisissa” v. 2005), mutta muu osa korttelista on Hallituspuistoa. Kuinka moni oululainen tiesi, kysyn vaan. Joka tapauksessa Hallituspuistosta ne on seuraavatkin kuvat.

Herra varjelkoon, en kai minä näin vakavissani jo töihin paluuseen valmistaudu, että alan täälläkin luennoida Oulun historiaa… 😉

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kesäruokaa ja -liikuntaa

Se on tasan kahdeksan kilometriä. Siis kun kiertää työpaikan (aika) kaukaa. Tänään lenkillä kiersin. Kellotin työmatkani kävellen, ihan niinkuin en olisi vanhasta muistista tiennyt, että tasan puolituntia suuntaansa siinä menee, jollei kävele itseään hikeen. Kehä tiivistyy viikon kuluessa. Tänään siis vielä kiersin kampusalueen reunoja, käymättä lähelläkään tiedekunnan pääovea, saatikka, että olisin mennyt sisälle. Vielä siis vasta mielikuvaharjoituksia … 🙂

Tällaisina päivinä olisi mukavaa jos mökki olisi vähän lähempänä. Tänään olisi ollut täydellinen ilma lähteä tunturiin, nousta Kiilopään huipulle, nähdä maanääri ja tuntea leppeä, vilvoittava tuuli. Tulla mökille, lämmittää sauna ja antaa Linnanmaan kolossaalisen silhuetin olla ihan jossain unohduksissa.

Mutta hyvä ilma tänään on ollut Rantapellossakin. Pehtoori lähti salitreeninsä jälkeen käymään pyörällä torilla ja hallissa ja toi tullessaan uusia perunoita, sipulia, rieskaa ja siikafileitä ja ilmoitti, että hän tekee tänään ruoan. En pahoitellut.

Jotain minunkin oli sitten tämän ”kommuunin” eteen tehtävä, ja koskapa oli sopivasti tuulista, ihanasti aurinkoista ja Jalle Niemelä Radio Novan iltapäiväjuontajana, siis hyvänä seuranpitäjänä, ei ollut enää mitään syytä siirtää Huvilan edessä olevien puukalusteiden öljyämistä. Eikä koko hommaan mennyt kuin se pari tuntia, ja tätäkin on tullut siirreltyä jos ja vaikka kuinka monta kertaa.

(kuva viime vai peräti toissa kesältä)

Nyt ei ole enää kuin yksi projekti ”Syväsiivoa koti” -hankkeessani tekemättä: takavarasto (joka yleensä siivoan/siivotaan helatorstaina) on edelleen raivaamatta. Tänä vuonna helatorstai nautittiin Umbrian lämmöstä ja sen jälkeen sateet ja saamattomuus, mutta ihan oikeasti takapihallamme olevat sääskilaumat ovat olleet este hommaan ryhtymiselle – varsinkaan pehtooria ei sinne saa. Enkä minäkään nyt riemumielellä ole asiaan tarttunut.

Iltapäivän lopulla työpaikan hakuun ja työvoimatoimiston byrokratiaan perehtynyt Juniori tuli auton pesuun, juuri sopivasti kun alkoi olla ruoka-aika. Mukavaa. Ja kannatti tulla. Pehtoori kokeili eka kertaa hiiligrilliään kalanvalmistukseen ja johan meillä oli luvattoman hyvää ruokaa. Olen jo niin monta kertaa kirjoittanut hiiligrillistä, että nyt vihdoin on aika laittaa muutama kuva siitä …

Ja sitten tänään siikafileet hiilloksella…

Tänään vielä eilisiä marinoituja kasviksiakin.

Ja jälkkäriksi eilistä kakkua, jonka reseptin Kaijalle lupasin kirjoitella.

Jukurtti (vai jogurtti)kakku

3 munaa
4 dl sokeria
2 dl ruoanvalmistusjukurttia (laitoin turkkilaista)
1 dl öljyä (minulla oli rypsiä, millaistahan tulisi oliiviöljyllä?)
6 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
(raastettua sitruunankuorta)

tomusokeria

Erottele keltuaiset ja valkuaiset. Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi.
Lisää jogurtti, öljy ja jauhot (leivinjauhe mukaan).
Lisää sitruunaraaste (minä lisäsin, ei välttämätöntä).
Vatkaa valkuaiset vaahdoksi ja kääntele vaahto varovasti taikinaan.
Kaada pyöreään irtopohjavuokaan (minulla oli kaksi pienehköä).
Paista noin 30 – 40 minuuttia 180-asteisessa uunissa.
Jäähdytä ja hunnuta tomusokerilla.

Tänään söimme tätä Sortolan Qstockin 10-vuotisjuhlajätskin kanssa. Makuna on sitruuna-salmiakki (armeijan värinen sanoi poika, jumalaisen hyvää, sanoin minä). Sekä kakun kanssa että erikseen kannattaa kokeilla. Mamman murkinoissa, josta tämäkin ohje siis on, kehotetaan kokeilemaan jälkiruokaviinin kanssa. Varmasti hyvä Vin Santo tai Pantellerian makea viini (Nectar muistaakseni on yksi tuotemerkki) sopisi tämän seuraksi.

_______________________________________________

Kesäkisaan on vastauksia tullut vajaa kymmenen, joten vielä on hyvät mahdollisuudet voittaa joko tiedoilla tai arvaten. Koko huominen on vielä aikaa osallistua; lähetä vastaukset joko kommenttilootaan, Facebookkiin tai suoraan sähköpostilla reija.satokangas at oulu.fi.

Kisakysymykset

täällä.

Niitä näitä

Suvisunnuntai Rantapellon hiljaisuudessa

Ei ruokavieraita (ei suunnilleen koko kesänä!), ei nuoriakaan ruokapöydässä ja pitäisi hieman jo ryhtyä topakammin säännöstelemään syömistä… Ja ihan linjassa näiden juttujen kanssa olen sitten laitellut meille kahdelle kaikenmoista, uusia herkkuja, kesäruokaa. Osin on ollut kyllä jo kyse kalaasien ”koekeittiötoiminnnasta”.

Elokuun puolivälissä on kesän suurin, perinteinen ruokajuhla meillä, ja haluan testailla tarjottavat etukäteen. Ja muutenkin, varsinkin kesällä, kun on aikaa, on mukava kokeilla kaikkea uutta. Ja tänäänhän on ollut ihan kesä täällä… Ulkoilua, lenkkeilyä, pihalla lukemista, kuvaamista, kovin vähän puutarhapuuhia, taas lukemista, radion kuuntelua rauhassa, lukemista (luen – vasta nyt – Riikka Pulkkisen kirjaa ”Totta”. Se on pitkään aikaan jotain todella koskettavaa, äärimmäisen hyvin kirjoitettua, runollista, riipaisevaa, herkkää… Se on erinomaisen hyvä kirja.).

Mutta ruoasta piti puhumani. Alkuun pastisscampeja ja mustekalarenkaita.

Kun pehtoori sanoi, ettei mitään grillata, niin olin oikein tyytyväinen. Maistelimme pääruoaksi marinoituja kreikkalaisia vihanneksia (ohje sijaiseni blogista 😉 ) ja maalaisleipää. Tätä tarjotaan kalaaseissakin. Tätäkin.

Tänään jälkkärinä italialaista jukurttikakkua, joka olikin mukavan kiinteää, simppelin näköistä mutta jätskinokareen ja vadelmien kanssa maistui todella herkulliselle, täyteläiselle.

Paistinkääntäjien piknikkutsukirjettä varten otin ”lavastekuvia”. Pieni rose kannattaa kyllä muistaa. Tavel on ranskalainen, ja ihan tavattoman makoisa kesäviini. Siinä on viinillisyyttä, pehmeitä makuja, mutta ei lälläri. Piknik-koriin oikeasti, ei vain lavasteeksi 😉 , hyvä viini.

Nyt lienee ryhdyttävä sitä kutsukirjettä värkkäilemään… 😉

Niitä näitä

Onko tässä joku ongelma?

Heinäkuun 14. päivä 2012! Lomakauden keskellä, keskellä päivää, keskellä kauneinta kesää …

(klikkaa kuva isommaksi)

Onko tässä muka joku ongelma? – Ei tarvi kastella nurmikkoa, eikä käyttää ilmastointia. Jätskirahat säästyy, eikä ole mitään pelkoa melanoomasta. Tulee tehtyä sisällä monia kotihommia, nimenomaan sisällä, eikä riekuttua kaupungin kuppiloissa, terasseilla. Pyöräily kun ei välttämättä ole mikään hyvä harrastus, kuohuviinikierros kaupungissa vie hyvin äkkiä terveyden – toinen kerta tälle kesälle olisi voinut olla jo kohtalokas.

Hyvin varhaisella aamulenkillä tulee liki juostua, jotta pysyy lämpimänä ja että vitikkojen lähellä kannibaali-itikat eivät kuppaa ihan paukamille. Kuntokin siis vain kasvaa.

Ihan ilmanaikuinen KESÄvieraiden kutsuminen ei tule mieleenkään, eikä sosiaalinen kanssakäyminen tai ystävien tapaaminen vie aikaa kotitöiltä ja säästyy rahaakin kun ei hankita herkkuja ja laatuviinejä. Ehtii istutella kukkia, jotta voi viedä uudet kukat työpaikalle ja tehdä vaatehuoltoa, jotta on sitten duunissa siistit vermeet.

Nuorisokaan ei tule kotipihalle auringonottoon ja passattavaksi, joten eipä ole niidenkään näkemisestä, ruokkimisesta, lellimisestä ja kanssaan höpöttämisestä mitään turhaa ajankulua. Ja sitten kun ei sada rakeita tai jotain vähemmän kiinteää, on sääskiä niin paljon, että pysyt sisällä.

Jos äkkiä piipahdat pihalla saat ainakin erilaisia kuvia: AURINGONkukka ihan uutena tulkintana! Viime vuonna otetut auringonkukkakuvat on niin tavallisia, mutta nyt näissä on jotain sykähdyttävää melankoliaa, alakuloa. Tiedättehän sellainen dekadenssi, intellektuelli, kuvataiteen hienostunut väre… Paljon originellimpiä ovat nämä kuin viimevuotiset tusinaotokset.

Mutta säteilee jostain aurinkoakin… Iissä paistaa… 🙂 Ja sen aistiminen, myötäeläminen tekee hyvää täälläkin. Enemmän duuoo… 😉

Niitä näitä

Humanistin tienestit

Tilipäivä. Tuli yliopistolta tili”nauha”. Ja palkkakin. Ja kesälomarahat. Siis viimevuotiset ”lomaltapaluurahat” vaikken vielä ole edes palannut ja tämän heinäkuun viimeisen viikon palkka, vaikken ole pitkään aikaan kampuksella edes käynyt, saatikka töitä tehnyt. Mutta kun valtionhallinnossa, tai ainakin Oulun yliopistossa, palkkapäivä on kuukauden 15. pv, palkka maksetaan jo loppukuun tekemättömistä hommistakin.

Tästä tuli mieleen tapaus vuosien takaa. Olin anonut väitöskirjan tekemiseksi apurahaa, siis että voisin olla virkavapaalla, tehdä väikkäriä ja silti tienata. Ja kuinka ollakkaan sain vuodeksi apurahan 108 000 markkaa (vuosi oli 2000) Koneen säätiöltä. Kuten tapana on, Kaleva julkaisi säätiöapurahan saaneiden pohjoissuomalaisten (jatko)tutkijoiden nimet ja isäni oli lehdessä nähnyt, jotta tytär on tuollaisen rahasumman kerralla saanut kuitata.

Soittaa sitten minulle, ja onnittelee, mutta samaan hengenvetoon kysäisee, ”ettei sun sitten mittään tarvinnu tehdä, että tuon sait!” – Ei, ei muuta kuin tehdä apurahahakemus. 🙂 . – Yksityisyrittäjäisälle moinen förskotin maksaminen oli vähintäänkin arveluttavaa.

Yhtä merkillistä hänestä oli se, että olin töissä yliopistolla… Silloin kun hän soitti (aika harvakseltaan soitti ja silloin asia koski yleensä ruokaa, sen tekemistä, hankkimista, hyviä ruokapaikkoja tms.) ja kysyi, missäs olet, ja minä vastasin, että olen Linnanmaalla (aiemmin Kasarmintiellä), olen töissä…

Hän jaksoi sitä aina ihmetellä ja jokaikinen kerta kysyi, että ”sunko pitää siellä joka päivä käydä? Joka päivä?” 😉 Ja silloin olin vielä amanuenssin virassa, mikä merkitsi oikeasti kellokorttielämää ja paikallaolovelvoitetta duunissa – toisin kuin nykyisessä pestissä.

Entäs sitten ne kerrat kun hän kävi kuuntelemassa esitelmiä, joita olin jossain Oulun kaupungin, Iin seurakunnan tai jonkin mobilistikerhon järjestämässä historiaseminaarissa tai itsenäisyyspäiväjuhlassa tms. pitämässä? Jokaikinen kerta iskä ihmetteli, ettei siellä mitään tarvinnut maksaa. Elokuvissa ja sparraussessioissa ja matineoissa ja sen sellaisissa piti maksaa, kirkossakin ainakin kolehti, mutta että siellä humanistin esitelmätilaisuuksissa kukaan ei rahaa kerännyt…? Sitä jaksoi ihmetellä.

Ja sitten kun toimitin, julkaisin ja/tai kirjoitin jonkin kirjan, ihan sama käsittelikö se Hailuodon keskiaikaa tai Oulun linja-autoliikenteen historiaa, suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumista tai Iin paikallishistoriaa, hän osti kirjoja laatikollisen tai pari ja postitteli niitä kaikille – varmaan yllin kyllin moisiin opuksiin kyllästyneille – sukulaisille ja tutuille. Ihmetteli sitten, että niin halvalla historiakirjoja myydään… 😉

Mutta tänään siis humanistilla tilipäivä — taas ihan tekemättä mitään. 🙂

(Kuvassa luemme yhdessä päivän uutisia… historiaa tämäkin… ;D )

Bloggailu Historiaa Niitä näitä Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Lomamatkalla jossain Pohjois-Suomessa – kesäkilpailu!

Aamulenkin jälkeen tein sen mitä olen koko vuorotteluvuoden aikonut. Lähdin päiväksi yksikseni ajelemaan. Tavoittamattomiin, olemaan ja menemään ihan mihin haluan. Vaihtoehtoja matkan kohteeksi oli paljonkin: Hailuodosta Haapavedelle, Iijokilaakso jokisuulta Taivalkoskelle, Oulujärven ympäriajo, … Taidegallerioita siellä ja täällä.

Olen yksin, pistän puhelimen kiinni ja ajelen, katselen ja kuvaan, mietin ja makustelen. Niin tein.

Palasin juuri. Rengasmatkalla (minun lapsuudessani tälläisia matkoja sanottiin rengasmatkoiksi) otin parisataa kuvaa. Pysähtelin, juttelin vieraiden kanssa jos huvitti, yleensä ei huvittanut. Katselin tuttujakin juttuja jotenkin uudella lailla. Menin sellaisia teitä, etten koskaan ennen. Oli hyvä päivä.

Kun tämä blogi kuitenkin on aina vähän mielessä, taka-alalla ainakin, niin keksin rundin aikana, että tästähän se lähtee tämän kesän kesäkisa!

Alla 12 (+ 1 /yhdestä kohteesta on kaksi) kuvaa matkaltani. Kuvat eivät ole kulku- ja aikajärjestyksessä. Tiedätkö/arvaatko, mistä ne ovat? Mitä ne esittävät?

Jokaisesta paikasta saat yhden pisteen, kun tiedät, mikä kuvassa on, saat toisen pisteen. Siis maksimipistemäärä on 24.

Koskapa nämä kohteet ovat päiväreissulla Oulusta ajellen saavutettavissa, ovat pohjoissuomalaiset tietysti etulyöntiasemassa. Siispä reiluuden vuoksi annan hyvityspisteitä seuraavasti: jos ET ole koskaan asunut Oulun tai Lapin läänissä, saat viisi lähtöpistettä, ja jos NYT (vaikka aiemmin olisitkin täällä asunut) asut jossain muualla kuin Pohjois-Suomessa, saat kolme lähtöpistettä. Ilmoittele vastauksesi joko kommenttilootaan tai suoraan minulle sähköpostilla (sivupalkissa osoite). Ja Facebookiin saa myös jättää vastaukset. Kilpailuaikaa on ensi tiistai-iltaan puoleen yöhön asti.

Entäs palkinnot? Joko Vuorotellen-kirjamme ja sen kylkiäisenä pari muuta kirjaa (keittokirja ja pokkari, joita meillä on tullut huusholliin tuplakappaleet) tai sitten ottamastani unikkokuvasta teettämäni pieni taulu. Voittaja saa valita. Ja kun voittaja on palkintonsa valinnut, jäljelle jäänyt toinen palkinto arvotaan kaikkien osallistuneiden kesken. Siis kannattaa osallistua, vaikka ei osaisi vastata tai arvata kuin muutaman kuvan… kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan palkinto!

Ja tästä lähtee kuvat (ne kaikki suurenevat klikkaamalla, auttanee tunnistamista)

1) Missä? Mikä?

2) Missä? Mitä?

3) Jo paikan tietämisestä saa kaksi pistettä.

4) Missä ja mikä kirkko?

5) Missä ja mikä?

6) Entäs tämä vähän vaatimattomampi rakennus? Missä ja mikä ollut tai mikä on nyt?

7) Missä ja mikä kauppa?

8) Mikä tämä on ja missä? Paikkakunnan nimi riittää… Huomaatteko, se on kirjan päällä, valitettavasti kuvassa ei näy kuinka kirjan lehdille on painettu kämmeniä…

9) Seuraavat kaksi kuvaa ovat paikasta, jossa kävin rantakalliolla syömässä evääni. Missä ja mikä paikka?

10) Entäs tämä patsas? Missä ja mikä patsas?

11) Taulu. Aivan, mutta missä ja kenen tekemä?

12) Viimeisenä ulkokuva. Missä ja mitä – tai tarkkaan ottaen mikä – kuvassa on?

Runsasta osanottoa toivoen!

(JA OIKEAT VASTAUKSET JA KISAN VOITTAJA LÖYTYVÄT TÄÄLTÄ)

Ruoka ja viini Valokuvaus

Arjen pieniä iloja

Edelweiss? Kyllä, eikä alppitähtiä tarvitse lähteä Alpeille asti kuvaamaan. Viime vuonna oltiin juuri tähän aikaan siellä. Eikä yhdessäkään kuvassa ole alppitähtiä. Mutta tänään Oulussa on edelweisseja.

Ja paljon muitakin pieniä arjen iloja. Kotoilua ja ilta-auringossa lenkillä Linnanmaan kasvitieteellisessä …

Heti aamulla pieni ilo. Kylppärissä on uusi laventelituoksupullo. Ihana vieno tuoksu… vähän kuin olisi jossakin ylellisessä hotellissa.

Aamupäivällä opin/opettelin paljon uutta kuvankäsittelystä. Esimerkiksi miten värikuvasta tehdään tehostekuva… Alkuperäinen kuva tässä.

Ja sitten vain Fiatin punaisuus värinä, muutoin mv-kuva. Julisteissahan tällaista tekniikkaa käytetään aika usein hyväksi. Nyt minäkin osaan. 🙂

Iltapäivän sateen aikana, jolloin taas aika pahasti selkäkipuinen pehtoori oli – muutamista painokkaista kieltosanoistani huolimatta – pahimmoillaan juuri lenkillä, minä lueskelin keittokirjoja ja löysinkin (Mamman murkinoita -kirjasta) ihan hurjan hyvän salaattiohjeen:

Insalata di funghi e rucola, herkkusieni-rucolasalaatti

paketillinen herkkusieniä (vaatii varmaankin napakoita, tuoreita)
puntti rucolaa
80 g parmesaanilastuja (sekin tuoretta, ei kovin kuivaa, vanhaa juustoa)
ripaus suolaa
3 rkl oliiviöljyä
1 rkl balsamicoa (lienee sanomattakin selvää, että tämäkin hyvää, aitoa…;)

Leikkaa sienet ohuiksi viipaleiksi, revi rucola, raasta juustosta lastuja. Sekoita öljyv, balsamico ja suola. Sekoita kaikki aineet. Anna hetki levätä. Nauti auringossa. 🙂 Maalaisleipää seuraksi. Eihän tästä nyt kovin kaunista, värikylläistä salaattia saa, mutta hyvää oli. Ihan molto buono!

Ilta-auringonvalossa kuvaaminen on ilo.
Klikkaile kuvia isommiksi. Olen monissa käyttänyt tänään oppimiani kikkoja… 🙂

Iltapesullakin vielä arjen iloja odotettavissa, uusi käsivoide. Laventeli sekin. Mökillä on tätä ollutkin, ja ah, se on niin leppeää ja ihanan tuoksuista. Eikä allergisoi.

Eikä tarvitse laittaa kelloa soimaan.

(Soisin kyllä myös sitten nukkuvani hieman myöhempään
kuin viime aikoina taas on tullut nukuttua… )

Niitä näitä

Sattumuksia

Miltä tuntuu kun aivastaa juuri silloin kun on menossa kestovärit ripsiin ja kulmiin? Ei tunnu mukavalle. Tuntuu ikävälle, kirvelevälle, ja tuntuu sotkuiselle! Tänään tuntui. Kävelin aamusella kaupunkiin kosmetologille näihin ehostustouhuihin, ja aivastaa pärskäytin kesken operaation. Auts!

Miltä tuntuu kun postin edessä ajat auton parkkiin, avaat oven varovaisesti, ettet kolhi viereen parkkeerattua autoa, olkoonkin että se jo valmiiksi kohtuullisen ruosteessa, likainen ja ruttuinen, ja sitten kuitenkin autosi etuovi ottaa kiinni toisen auton kylkeen. Ei kolahda, mutta vähän käy siihen ruttukärryyn, minkä jälkeen vielä vilkaiset, etteihän sittenkin tullut jälkeä, ei tullut, ja juuri kun käännyt kohti postin ovea, ponkaisee viereisestä autosta autonsa näköinen mies ja varsin kuuluvaisesti ilmoittaa: ”Tulee kuule kalliiksi auton ovilla toisten autoihin lommojen hakkaaminen!” Tähän sydämelliseen keskustelunavaukseen toteat, että ”ei, ei siihen onneksi tullut jälkeä, katsoinkin jo.” – Vai katsoit? No katsotaanpa nyt!” Ja sitten katsotte yhdessä ja esität hipaisusta pahoittelusi ja vielä mutiset, että eihän siihen sitten onneksi jäänyt mitään jälkeä… ”, minkä jälkeen ruttuauton ruttukuski ilmoittaa uhkaavasti ”Kannattaa tyttö kuule olla varovainen eikä paiskoa niitä ovia…” – Paiskoa? Et enää vastaa mitään, mutta ei tunnu mukavalle tuommoinenkaan.

Ei tunnu sekään mukavalle, että on taas näin kylmä; taivas on vetäytynyt harmaan pilviverhon taakse ja tuulee, sade ripsii, eikä tuo hyvää mieltä. Ei tunnu kesälle, tuntuu syksylle. Niinpä olenkin puuhaillut historian parissa tänään…

Bloggailu Niitä näitä

Blogiremontti – ja Flickr-tili avattu

Tuulestatemmatussa puhaltavat uudet tuulet, uusi ajanlasku on alkanut. 😉 Kellonsoittaja Orvieton Piazzan reunalla näyttää uutta aikaa… (kuva muokattu uudella Photarilla, suurennettuna näyttää aika jännältä. Mietin vähän tekisinkö tästä töihin taulun itselleni. Ajan kanssahan sitä historioitsija työkseen touhuaa. ;))

Heinäkuusta huolimatta, siis että ihmiset eivät kuluta työpäiväänsä Tuulestatemmatussa ”notkuen”, blogin kävijämäärät ovat edelleen pienoisessa nousussa. (klikkaa alla oleva tilastokuva isommaksi, että näet edes jotain…) Tämän reilun kolme vuotta kattavan tilaston aikana (blogi on ollut pian viisi vuotta) Temmattuun on klikkauduttu neljännesmiljoona kertaa. Hui! Viime huhtikuu (pääsiäisreseptit, vuorotttelu/”eläköitymis”/töihinpaluupäätökseni ja Umbrian matkalle lähtö näyttivät kiinnostaneen kovasti) keräsi melkein 10 000 blogivierailua eli keskimäärin yli kolmesataa päivittäistä käyntiä.

Jotta kehitys kehittyisi, eikä Tuulestatemmattu jämähtäisi, olen tässä uudistellut ja laitellut uusia ”vimpaimia” blogiini. Eilen iltasella ryhdyin värkkäämään Flickr-tiliä, joka jokaisella netissä kuvia julkaisevalla itseään kunnioittavalla digifotaajalla on, — olen yrittänyt joskus aiemminkin, onnistumatta. Eikä mennyt kuin puoli kahteen yöllä ja voila! Nyt se pelittää! (hyvä on tein vähän muutakin kuin yhden tilin avasin… ) Tarkoitus olisi saada tuohon blogin oikeaan palkkiin sellainen kuvakaruselli pyörimään, mutta se ei VIELÄ pelitä. 😉 Mutta uutta on siis otsikon ”viikon kuva” alla oleva kuvarimpsu. Nyt siinä on satunnaisia otoksia Umbriasta, mutta ehkäpä siihen tosiaankin vastaisuudessa tulen päivittelemään ”kauden” kuvia. Jos nyt tai myöhemmin joku sivupalkissa julkaisemani pikkukuva kiinnostaa ja haluaisit nähdä sen isompana ja ehkä muitakin samaan aihepiiriin liittyviä kuvia, niin ne tullenevat löytymään sieltä Flickr:stä, jonne pääset klikkaamalla pikkukuvaa pari kertaa.

Sivupalkissa on muutakin uutta kuin pikkukuvia. Siellä on taas ”Menneet”-valikko. Kävinpä itsekin katselemassa edellisten vuosien kesäpostauksia. Olennainen muutos on ainakin se, että kuvien määrä on kasvanut ihan tavattomasti. Myös tekstiä on entistä enemmän. Ja on kuvien laadussakin onneksi jotain kehitystä. Ettei kolme vai peräti neljä kurssia ja tuhannet harjoituskuvat ole ihan hukkaan menneet. 🙂

Sivupalkin lopussa ”Postia”- otsakkeen alla on paitsi minun sähköpostiosoitteeni, jos haluat henk. koht. kontaktiseerata, niin myös uusi ”Tilaa ilmoitus”-valikko. Kauan mietin, laitanko sitä: jos joku tilaa tiedon postauksista, ei hän sitten ehkä enää käykään kurkkaamassa ”onko tullut uutta postausta” ja näin ollen käy vain kerran päivässä… ja miten sitten käy minun tilastojeni? Laskeeko kävijämääärät? No ehkä tämä ei oikeasti ole mikään ongelma. Enkä tiedä, kuinka moni teistä haluaa tällaisen tilausmahdollisuuden edes hyödyntää… Mutta joka tapauksessa: nyt se on mahdollista. Ja jos nyt tilaat niin sen voit kyllä sitten milloin vain ”irtisanoa”. Jos vaikka jokailtainen sähköposti-ilmoitus alkaa pitemmän päälle ahistaa.

Sivupalkin tasaus on nyt oikeassa reunassa (ette tiedä kuinka kauan meni ennen kuin onnistuin moisen muutoksen aikaansaamaan ;)) ja minusta se on nyt ehkä selkeämpi, väljempi. Aihepiirit yms. näkyvät paremmin, kai.

Bannerikuvan alla on edelleen valikko kuvagalleriaan, vieraskirjaan, linkki www-sivustolleni, jossa on matkaraportit ja keittokirjat ja paljon muuta, ja valikko nimeltä Vuodesta 2007, jonka takana on”hakukone”, jolla voit hakea vaikka jotain reseptiä tai jos laitat sinne sanan ”Iisakkipää” niin näet kaikki siitä kirjoittamani jutut.

Bannerikuva on Tankavaaran huipulta eteläänpäin, kuvattu viime juhannuspäivänä. Kuva on ns. HDR-kuva ja siksi värit vähän oudot. Ja palasin (taas vaihteeksi) tummaan yksiväriseen taustaan, koskapa se luo minusta paremman taustan kuville kuin kovin kirjava ulkoasu. Tässä kuussa olen nyt tätä mieltä. 😉 (klikkaa F5 jos tausta ei ole vaihtunut…)

Toivottavasti uudet tuulet sopivat Luulenpa että teen vielä pieniä säätöjä lisääkin.

Nyt on vielä säädeltävä vähän huushollia. Tänään on ollut sellainen kesäkukkien säätöpäivä: niin pihalla kuin haudallakin orvokit ”deletoitu” ja ruusuja ja muita vaihdettu tilalle. Ensi vuonna EN laita orvokkeja. (Niinhän minä aina vannon… :))

Bloggailu Liikkuminen Valokuvaus

Sadepäivä sallii surffailun

Tai tarkkaan ottaen – eihän tänään niin paljon ole satanut, ja rehellisesti sanoen en minä ole edes surffaillut, vaikka melkein koko päivän koneella olenkin ollut.

Aamupäivä meni digikurssin massiivisia läksyjä työstäessä. Ja kieltämättä pikkuisen innostuin ehkä tarvittua enemmän. Tai ehkä vain tein vähän tarvittua enemmän. Innostuksesta niin tiedä.

Yksi kuva, jota käytin työstämisen pohjana oli meidän takapihalla, takavaraston vieressä kasvavasta juhannusruususta eilen nappaamani kuva. Pensaassa on ihan valtavasti kukkia, niin kuin taitaa olla monissa muissakin – tosin kai joka paikassa myöhässä kukkivissa – juhannusruusuissa muuallakin. Mutta meidän pihan juhannusruusu ei olekaan mikään tusinataimesta kasvatettu! Pehtoori on sen kansakouluikäisenä istuttanut Jääliin oman huoneensa ikkunan alle, ja sitten aikanaan sen tänne Rantapeltoon siirtänyt. Että ei ole pehtoorin puutarhailu ole mikään vastikään herännyt harrastus. Ei ole. On jo pentuna näistä hortonomiahommista ollut kiinnostunut. (klikkaamalla kuva isommaksi)

Iltapäivällä tein nopsasti italialaista päivällistä (ohuet – ehdottomasti maustamattomat ja marinoimattomat – broilerfileet sivelin Barillan Aurinkokuivattu-tomaatti-tahnalla, päälle levitin prosciutto-viipaleen ja rullasin kiinni. Paistoin oliiviöljyssä, loraus valkoviiniä etteivät pala, päälle vähän suolaa ja pippuria. Ja seuraksi tatti-tagliatellea ja insalata caprese. Jälkkärinä kaapintyhjennys mango-marenki-vaniljakastike-jätski-viritys. Eikä valittamista kellään. ;))

Ja italialaisissa tunnelmissa sitten mennyt päivä muutoinkin. Juuri sain valmiiksi Umbrian matkan matkapäiväkirjan editoinnin. Blogipostauksista ja -kuvista yhdistelty juttu on 50 sivua pitkä! Ajatelkaapas, mitä kaikkea minä saisinkaan aikaiseksi, jollei olisi tätä blogi- ja valokuvausharrastusta?? Kymmeniä sivuja tieteellistä tekstiä kuukausittain? Itsensä sivistämistä? Filantropiaa? Hoikentavaa ja terveyttä ylläpitävää liikuntaa? Aktiivista kansalaistoimintaa?

Mutta ei. Koneella nyhjäämistä kesäsunnuntainakin! Nyt kyllä olkavarsi onkin niiin kipeä, että lienee lähdettävä kuittaamaan se aamulla lintsattu lenkki: ei muuta kuin sauvat käteen ja merenrantaan!

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Möljällä ja muualla

Nyt olisi kuvia ja tarinaa useampaankin kuvakertomukseen… Mutta taidanpa jakaa eri päiville.

Aamulla aika varhain, meren ollessa vielä tyven, rannoilla oli ihan hiljaista ja minä olin kameran kanssa Möljällä.* Voi kun kuviin ei saa ääniä, tai siis hiljaisuutta. Kyllä kaupungissakin voi olla hiljaista. Täällä oli. Aamut ovat niin ylivertaisen hienoja. Minähän en mikään lintukuvaaja ole, enkä oikeastaan sellaiseksi haluakaan, mutta tänään muutama otos tuli ”väkisinkin” otettua. Lokki vasta menossa levähtämään.

Ja tässä jo tolpan nokassa.

Uusi silta Toppilansalmen yli alkaa valmistua; merkitsee lenkkeilymahdollisuuksien laajenemista. Arkisinkin.

Ja sillankupeeseen on tulossa uusia asuntoja. Vaasan Höyrymyllyn vanhoihin siiloihin tehdään asuntoja. Ehkä en haluaisi tuolta asuntoa…

Oulu-laiva ja paljon muuta mielenkiintoista [minun mielestäni :)] tuli Möljällä ja vielä Nallikarissa kuvattua, ja siinäpä se aamu ja aamupäiväkin sitten vierähti.

Iltapäivällä lähdimme kaksistaan hulppean sään innostamana pyöräilemään. Käytiin katsomassa Rautateiden 150 v.-juhlallisuuksia asemalla, Neliögalleriassa ja sen ikkunassa yksi kiinnostava taulu, Oulun uutta kaunista, viihtyisää Rotuaaria ihailtiin Bisketin terassilta käsin. Minulla olisi kymmenittäin kuvia… Ehkäpä joku päivä niitä tännekin laittelen.

Ja sittenhän kävi niin, että minun pyörästäni puhkesi kumi, joten aie kierrellä vähän laajemminkin kutistui kokoon: pyörä vietiin parkkiin poliisilaitoksen pihalle, minä dösällä [aikas ikimuistoinen bussimatka] kotiin ja pehtoori pyörällä perässä.

Kotipiazzalla tein fast foodia kahdelle: mustekalarenkaita, flambeerattuja jättikatkoja, salaatteja ja nuudeleita ja ihan hurjan hyviä marinoituja herkkusieniä [koetan joku kerta uudelleen ja postaan reseptin jos toistamiseenkin onnistuu yhtä hyvin]. Huomista ja nuorison kotikotiin tuloa odotellessa.

_______________________________________________________________

*Wiktionary

möljä

(merenkulku) satama-aallonmurtajaan liitetty satamalaituri, johon usein johdetaan myös junanraiteet. Möljällä saattaa olla myös tavarasuojia ja pienten alusten kunnostuspaikka.

Oulussa Möljä on Toppilansaaressa.

Niitä näitä Vanhemmuus

(Reservin)aurinko paistaa

–          Me tässä miehisesti puhuttiin poikuuden menettämisestä, eli hyvin armeijan tapaista, kylläkin vaan kiinnitettiin termeihin huomiota. Ja sinä kun osaat tämän äidinkielen kieliopin niin hyvin, nii jos nainen voi kuolla neitsyeenä ja miehestä puhutaan poikuuden menettäjänä, niin minä se kuolee, jos ei ole menettänyt poikuuttaan ja neitsyt sanaa ei voi käyttää? Eli kuoleeko se poikueena? 😀 toivottavasti ymmärsit kun tämä on minun ja autosotamies P:n polttava puheenaihe.
–          Poikueena? No ehkä ei. Jos vaikka poikasena? (tällaisiako te siellä kesken palvelusta mietitte?)
–          Poikasena on hyvä.

Tämmöinen jotensakin ikimuistoinen tekstarikeskustelu käytiin pojan kanssa nyt keväällä, maaliskuun seitsemäntenä klo 14.06. Olin tikahtua kun tämän viestin sain… 😀

Onhan tässä vuoden aikana kaikenmoista muutakin ikimuistoista koettu ja kuultu. Mutta nyt: ohi on 362.

Kuopion pataljoonan Kainuun Prikaatin huoltokomppaniasta on tänään reserviin astunut korpraali TS, jonka kurssitodistuksessa oli jotensakin yhtä paljon, itse asiassa vielä monta enemmän, vitosia kuin lukion päästötodistuksessa. Sillä erotuksella vain, että armeijassa arvosteluasteikko ei ole koulun (4–10) vaan keskiasteen ja yliopistoasteen mukainen (0-5). Ja mikä parasta: nyt on pojalla pese-kortti (= rekkakortti) ja ammattipätevyys hankittuna, bonuksena vaarallisten aineiden kuljetusoikeus ja trukkikortti. Ja vielä ensiapukurssitus …

Ja sukat. Sotilaskotiliiton 90-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki kotiutetut saivat sukat. Helena oli meidän juniorille sukat kutonut.

Sotilaskotistipendinkin ”rehdistä asemiespalveluksesta” poika oli yksikkönsä ainoana pokannut. Sellainen armeijan hymypoika-palkinto, ymmärtääkseni.

Jo oli poika mellevänä kun kotiin tuli iltapäivällä syömään. Oltiin pehtoorin kanssa tehty kaikkea Juniorille maistuvaa, runsaanmanlaisesti. 😀 Ja maistuihan se.

Auton takalasiin liimattujen tarrojen ja ensimmäistä kertaa esillä olleen tuntolevyn (ei saa normaalisti olla näkösällä) lisäksi uutta oli pojan helpottunut olo.

Olihan se meistäkin erinomaisen hyvä, että pystyi asevelvollisuuden suorittamaan – vaikka toinen leikattu, ja toinen leikkausta odottava, polvi huolta ja kipuilua aiheuttivatkin. Kantin uskoin pojalla kyllä kestävänkin, mutta fysiikan kanssa oli huolta eräänkin kerran.

Ohi on 362. Ainoa mikä siinä aiheuttaa minulle pientä kaiherrusta on, että vuosi on kulunut myös minulla – – – vuorottelusta enää kaksi viikkoa jäljellä. Samaan tahtiin aamuja laskettiin Juniorin kanssa: poika toivoi niiden nopeaa kulumista, minä en niinkään.

Kolumni

Kesää lautasellakin…

Lounas lähti näistä …

Koskapa tänään ei ole tapahtunut mitään muuta erikoista kuin että kävimme äsken pyöräillen ”terassikierroksella” (Koivurannan kahvilan pihalla kuohuviinilasillisilla) laittelen alle viime viikon Kalevassa olleen kolumnini.

Hintansa väärti?

Siinä se on! Puolen desin kaunis, konstailematon tumma pullo – melkein kuin koru. Se on aseteltu hienoon puiseen, arvopuusta tehtyyn ja sametilla vuorattuun laatikkoon, jossa on myös pieni tuotteen historiasta ja valmistustavasta kertova kirjanen sekä aitoustodistus. Laatikon vieressä on hintalappu: 1240 euroa!
Nuoruuden eliksiiri? Kosmetiikkateollisuuden uusi käänteentekevä rypynpoistaja? Asterixin taikajuoma? Titanicin hylystä löytynyt tilkka arvokonjakkia? Ei vaan puoli desiä modenalaista, yli satavuotiasta aceto balsamicoa. Ei viinietikkaa vaan ”balsamista” etikkaa. Italian sydämessä, Umbrian maakunnan pienessä Torgianon kaupungissa, joka elää oliiviöljy- ja viinintuotannolla, on pieniä salumerioita (herkkukauppoja) vieri vieressä ja yhdessä sellaisessa tällainen keittotaidon kuriositeetti oli myynnissä.
Miksi ihmeessä se on noin kallista? Mitä aceto balsamico itse asiassa on ja mikä ero on balsamiviinietikalla ja balsamietikalla? Balsamiviinietikka on tehty viinistä kuten nimikin kertoo, mutta balsamietikan valmistus aloitetaan rypäleistä. Valikoiduista trebbiano-rypäleistä puristetaan mehu, joka tiivistetään ja jonka annetaan käydä vähintään vuosi. Tämän jälkeen seuraa pitkä kypsytysprosessi eri lämpötiloisssa ja erilajisissa puutynnyreissä; parhaita etikoita kypsytetään useita vuosikymmeniä. Aito balsamietikka vaatii vähintään 12 vuoden kypsytyksen. Mitä enemmän käsityötä ja aikaa balsamicon tekoon käytetään, sitä kalliimpaa ja yleensä myös parempaa, se on.
Alkuperä ja aitousmerkinnät ovat tarkoin määritellyt: Aceto balsamico tradizionale di Modena (perinteinen Modenan balsamietikka) tai Aceto balsamico naturale di Reggio Emilia (Reggio Emilian luonnonmukainen balsamietikka) ovat ainoita aitoja balsamietikoita.
Aceto balsamico ei siis ole mikään halpa herkku, mutta aidosta kannattaa maksaa, sillä hyviä saa jo parilla kympillä, eikä suinkaan tarvitse satoja euroja maksella. Yhden salaatin, pihvin, pecorinopalasten ja tuoreiden mansikoiden maustamiseksi ei kulu paljon, mutta maku antaa paljon.

Tuon ”virallisen” tekstin täydennykseksi voisin suositella perustellisemminkin oikean balmicon ostamista. Varsinkin nyt kun kotimaisetkin mansikat ovat jo hyviä ja koko ajan halpumassa. Kokeile balsamicoa mansikoiden kanssa, – anna itsesi yllättyä 🙂 Positiivisesti, toivoisin.

Oliiviöljy ja suolakiteet ravintoloissa alkuun tuotavan leivän kanssa ovat jo aika tavallinen juttu, mutta joskus samaan settiin on tullut hyvää balsamicoa. Muutama vuosi sitten ne tarjottiin Riiassa näin kauniisti.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Ihan omillani

Pyöräilin ristiin rastiin, piipahdin Rajakylässä hakemassa lainatavaroita, ajelin Kauppahalliin ja vein eilisen kuvakoosteen, Rotuaarilla söin kesän ensimmäisen jätskitötterön (jos ei lasketa Umbrian jätskiä): salmiakki luonnollisesti. Kävin etsimässä Merimaariasta vai mikä se Rotuaarin Marimekkokaupan uusi nimi nyt onkaan, Origo-lautasliinoja mökille ja ostinkin itselleni puna-valkoraitaisen Masain pienen neuleen. Ihan loogista: raidallisiahan ne on ne Origon lautasliinatkin. 🙂 Pyöräilin Ainolan puiston ja patosillan kautta Välivainiolle ja vielä Linnanmaan sivuitse kotiin.

Kastelin kukat, join keskipäivän kahvit (joita en todellakaan yleensä harrasta) maanantaina siivoamassani Huvilassa, nautin lämmöstä, auringosta, puhtaista ikkunoista.

Tänä vuonna pelakuut ovat erinomaisen syvän punaisia. Ja pitkään ja runsaasti kukkivia. Yhtään kukkaa ei ole vielä tarvinnut leikata pois.

Iltapäivän istuin, makasin, löhösin, loikoilin auringossa ja luin Outi Pakkasen Seuralainen-dekkaria. Pehtoori tuli Jäälistä ja grillasi meille Viskaalin Limousin-makkarat ja minä tein ison kulhollisen salaattia. Jälkkäriksi kotimaisia mansikoita ja lime-mascarponekermavaahtoa. Perfetto!

Illansuussa, leppeässä ilta-auringossa, valon tullessa jo viistosta tein makrokuvaharjoituksia.

Rikkaruohokin voi olla kovin herkännäköinen. Ja joku ötökkäkin näyttää tunkeneen linssiluteeksi.

Tänä vuonna kotkansiivet ovat kasvaneet korkeammiksi ja komeammiksi kuin koskaan aiemmin.

Tänään olen ollut melkein koko päivän yksin. Minulta ei ole kukaan odottanut tänään mitään. Ei ole ollut mitään mitä pitäisi tehdä tai suorittaa. Olen tehnyt ihan vain sitä, mitä on huvittanut.

Minä osasin!

Niitä näitä

Ystävyyttä tarvitaan

Ystävyys on hyväksi. Olen sen tänään kolmeen kertaan eri yhteyksissä tullut todenneeksi. Kolme kertaa olen tullut vakuuttuneeksi että ystävyyttä on oltava, jotta elämä sujuu. Ja ehkäpä elämän jälkeenkin sitä on hyvä olla ollut…

Olimme päivän Siikajoella hautajaisissa. Lämminhenkiset, virrelliset hautajaiset. Pitkän kaavan mukaiset, mutta silti pienimuotoiset hautajaiset.

Hautajaiset olivat hyväsydämiset, merkillisesti hyväntuuliset, ihan kuin vainajakin oli aina ollut. Aina. Vieraanvaraiset, perinteisen runsaan pitopöytäiset, ystävälliset, myötäelävät hautajaiset. Hautausmaalla paistoi aurinko ja peipposet lauloivat. Lempeitä kyyneleitä, levolliseen uneen toivottavia viimeisiä sanoja.

* * *

Jos olen tänään jotain oppinut, niin sen, että ystävä asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, auttaa hädässä, on hyvä arjessa, on hyvä lohdutettava, sanoo, että älä välitä, kertoo omat kuulumisensa, vie ajatukset pois tyhjänpäiväisistä mietteistä. Enkö tätä ole ennen tiennyt? Olen, olenhan minä, mutta tänään on ollut päivä, jolloin tämän muistaminen on tullut ajankohtaiseksi. Moneen kertaan.

* * *

PS. Hieman merkillinen käytännön neuvo, jonka ennen isäni hautajaisia opin (lääkärin vaimo)ystävältäni, jonka äiti oli tuolloin vastikään kuollut: jos on kaltaiseni itkijänainen, helposti kyynelehtivä, helposti runsaasti itkevä, kannattaa ennen ajateltavissa olevaa liikutusta aiheuttavaa tilannetta, ennen Suurta Itkua, käyttää nenäsumutetta. Ihan sitä samaa kuin pahimman flunssan aikana. Nasolin avaa tiehyeitä, joten itkeminen sujuu ilmavasti. Voi runsaastakin kyyneltulvasta huolimatta edelleen puhua ja nähdä jotain, ei ole silmät ihan täynnä sumua ja voi hengittää nenän kautta. Kuitenkaan, tämänkään varotoimenpiteen jälkeen, en pystynyt lukemaan muistosanoja, mutta olihan minulla pehtoori. Sentään kuvaamaan pystyin; onneksi oli ”tehtävä” kuvata.

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Hautuumaakierroksella vol. 2

Siivouspäivä. Koko päivä, mutta sitten päätinkin ehtiä vielä hautausmaalle, jossa oli joka kesämaanantaiseen tapaan parin tunnin hautausmaakierros. Ehdinhän ja onneksi ehdin sitä ennen käydä hakemassa huomisiin hautajaisiin tilatun kukkalaitteen, vaikka oli kyllä sattua pieni missaus. Mutta no hätä.

Hautausmaan portilla oli kuuden aikaan satakunta innokasta kuuntelijaa. Joukossa yksi opiskelukaveri, yksi yliopisto-opettajani, kaksi opiskelijaani. Mutta oli siellä paljon muitakin kuin historioitsijoita. Entisten oululaisten elämä ja hautaaminen kiinnostavat. Viime kesänä olimme kierroksella, jossa esiteltiin taiteilija-oululaisia teemalla ”Siveltimellä ja sulalla”. Tällä kertaa teemana oli ”Kaiken takana on nainen” (Ks. täältä seuraavien maanantaiden teemat). Tutustuin moneen uuteen, entiseen oululaiseen, monta tuttua tapasin. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Niin kuin nyt nämä Bergbomitkin. Ovat jo vuosikymmeniä olleet jutuissani mukana, tavalla tai toisella … Nämä piparkakkureunaiset hautaristit ovat merkillisen sympaattisia.

Ja tapani mukaan harhailin ”virallisen” opastuksen ohi, etsiskelin erikoisia etunimiä. Löysinkin yhden uuden: löysin piiiiiitkästä aikaa uuden nimen ”erikoisten etunimien -kokoelmaani”. Effendi. Effendi Abraham on yksi niistä noin 20, jotka Suomessa tämän nimen ovat saaneet. Sukupuolijako menee fifty-fifty. Siis se on sekä miesten että naisten nimi. Mitenhän tästä on väännetty puhuttelunimi? Efu? Effe? Jos on naisen nimi niin oiskohan Effi? Mielenkiint0ista

Ja sitten pisti silmään tällainen ”tabula rasa”.
Ei ollut varattu ainoastaan hautapaikkaa vaan jo paasikin pystytetty.

Ei silti on Oulun hautausmaalla ainakin yksi kivi, jossa on jo nimikin valmiina,
syntymäaika myös, mutta kuolinpäivä vielä puuttuu.

Sitten hautakivi, jota voin käyttää seuraavan kerran perhehistoriaa tai sosiaalihistoriaa luennoidessani. Olen muistaakseni ennenkin kirjoitellut tästä tavasta antaa kuolleen lapsen nimi seuraavaksi syntyneelle. Tässä perheessä on syntynyt kaksi Lauria ja kaksi Brunoa. Miksei ensimmäisen, muutaman viikon ikäisenä kuolleen Matildan ”tilalle” kastettu uutta lasta? Vai onko Matilda kakkonen haudattu jonnekin muualle? Anneli ja Mauno ovat toisen sukupolven lapsia, ja kuolleet pieninä – onko heillekin annettu ”seuraajat”, jotka voivat hyvinkin olla vielä elossa? Vai onko 1930-luvulla jo luovuttu saman nimen käyttämisestä seuraaville lapsille?

Kaikkinensa hyvä kierros. Tälle kesälle voisi yrittää ehtiä toisenkin kerran.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Koiranputkia ja kokkailuja

Heinäkuun ensimmäisenä havaittu outo valoilmiö taivaalla! Joku väitti auringoksi – uskoisikohan? Vasta illansuussa se kyllä näyttäytyi. Ja nyt on taas jo oltava valot päällä … 🙁

Yön sateen jälkeen olin aika varhain lenkillä, rohkenin merenrantaan, metsän kautta. Eivätkä verenimijät ihan pahoinkaan kohdelleet…

Koiranputkitutkielmani jatkuu… Näitä kuvia katsellessa – muokatessa 🙂 – tunnen kukista lähtevän tuoksun täällä työhuoneessa.

Loppupäivä menikin sitten Festassa. Pikkuisen lähti taas lapasesta ruoanlaitto. Kaikenmoista tein – vähän kuin synttärisapuskaa värkkäilin. Ei meitä ollut kuin puolenkymmentä pöydässä, mutta minulla oli virettä ja värkkejä. Ja maistuivathan ne tekeleet. Tomaatti-sipulisalaatti on meitsin herkkua, perhe ei välttämättä pidä raa´an sipulin mausta. Mutta tämäkin maistui: salaattisipulia kuin liottaa maidossa tunteroisen niin siitä lähtee tiukin sipulin maku. Ja sitten rutkasti oliiviöljyä ja pippuria. (Hiili)grillisapuskan kanssa maku sointuu erinomaisesti. Teimme – taas – entrecote-pihvejä, jotka suikaloitiin ja maustettiin vasta grillaamisen jälkeen. Oman maan yrtit jalostivat lihan ihan herkuksi.

Pitkästä aikaa tein Manteli-marenkikakun. Kannattaisi tehdä useamminkin. Ohje on LappItalia -keittokirjassani sivulla 64 ja tässä alla. Ei välttämättä vaadi mansikoita seurakseen, mutta maistuvathan ne tässä. Mutta mantelilastujen paahtamisessa ei kannata fuskata. Pieni hetki teflonpannulla on riittävä, mutta välttämätön viimeistely tälle herkulle.

Mantelimarenki-kakku

Pohja
6 kananmunanvalkuaista
3 dl mantelijauhetta
2 dl sokeria

Kreemi
6 kananmunankeltuaista
1½ dl sokeria
4 dl kuohukermaa
100 g voita
1 pussi mantelilastuja
Kuumenna uuni 170 asteeseen. Voitele kaksi kakkuvuokaa (halkaisija noin 23 cm).
Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi, sekoita vaahtoon mantelisokeriseos.
Jaa taikina kahteen kakkuvuokaan.
Paista pohjia uunissa noin 35 minuuttia ja anna sitten jäähtyä.
Irrota varovaisesti reunoista ja kumoa.
Tee sitten kreemi. Sekoita keltuaiset, sokeri, kerma ja voi teflonkattilassa.
Lämmitä seosta hellalla koko ajan sekoittaen.
Kun ensimmäinen kupla nousee pintaan,
ota heti pois liedeltä ja jatka sekoittamista vielä hetki. Anna jäähtyä.
Kaada puolet kreemistä toisen pohjan päälle,
nosta toinen pohja sen päälle ja kaada loput kreemistä sille.
Koristele paahdetuilla manteleilla.