2009

Olin Valokuvauskurssilla. Hoksasin, että menin porukkaan, joka oli jo syksyn kokoontunut ja jonka asiantuntijuus pikkuisen hirvittää. Mietin vielä pärjäänköhän pidemmälle ehtineiden joukossa. En hallitse kameran ja valokuvauksen terminologiaa kuten muut kurssilaiset – no sitä vartenhan olen kurssille mennyt. Saatan joskus onnistua kuvan otossa mutta se ei johdu siitä, että tarkkaan tietäisin, mitä teen, vaan siitä, että otan niin paljon kuvia, niin monin eri asetuksin,  että aina joku välissä onnistuukin…  🙂   No mietin, jatkanko keskiviikkoiltaisin Oulu-opistolla vai pysynkö kotosalla.

Nyt ahistaa. Pehtoori kävi tänään ostamassa minulle kameraan polarisaatiolinssin; osti kun niin pyysin. Oli ostanut samalla pienen, uuden valokuvaus kirjasen. Ajattelin ensin, jotta hyvä. Varsinkin kun olen keskiviikkona aloittamassa Oulu-opiston kuvauksen JATKOkurssin ja ensi kuussa pääsen päivän PhotoShop-JATKOkurssille. Otinpa tuossa töistä tultua ja syötyä uuden linssin ja kirjan ja ryhdyin vähän kertaamaan valokuvauksen ”teoriaa” ja oikein tarkemmin katsomaan, mitä kaikkea kamerastani saakaan irti ja vähän tsekkaamaan, mitä kaikkia mahiksia PhotoShopissa voisikaan olla. Ja nyt on niiiiiin uuno, urpelo olo, ”en-tiedä-mistään-mitään-ja-olen-muka-jatko-kursseille-menossa”. Alkeetkin hukassa. Eikä millään aikaa treenata. Nytkin pitäisi opetusta valmistella… Mutta jos kuitenkin vähän aikaa otan RAW-kuvia ja muokkailen, josko jotain oppisin.

Vieläkin soi valssi … Olemme olleet teatterissa katsomassa Keisarin valssia. Olihan Aleksanteri ensimmäisellä komea ääni ja raami.  Loisteliasta pukuteatteria ja musiikkia.  Kolme tuntia viihdettä isolla V:llä. Historian tuotteistamista parhaimmillaan.

Murmeli ja me. Kolmistaan. Ja teatterihan vaatii ruokaa ennen tai jälkeen. Me olimme päivänäytöksen jälkeen Matalassa. Viiden ruokalajin yllätysmenussa oli kaksi erinomaista, kaksi hyvää ja yksi välttävä. Kookosrisotto väliruokanna  ja paistettu kuha pääruokana olivat ne erinomaiset. Jo huomenna on testattava kookosrisottoa. Että se oli hyvää. Jälkiruokana ollut digestive-pohjainen mango-kakku oli vain välttävä.

Mutta insinööri-pehtoorikin totesi, että kulttuuri (teatteri ja historia) on hyväksi – jos se yhdistetään myös vatsan nautintoihin. 🙂

– Mukava nähdä. Mitä kuuluu?

– Eipä tässä kummosia.

– No? Ei kuulu mitään?

– Niin, no ei mitään erikoista. Kun kuule on  elämänsä tässä vaiheessa ja kun voi sanoa, ettei kuulu kummoisia, se tarkoittaa, että kaikki on hyvin.

– Aha. Niinku miten niin?

– Jos ei kuulu mitään, niin se tarkoittaa, että elämä on tasaista, arki on hyvä ja pyhät odotettuja.

Kävin tämän – minulle silloin niin hämmentävän – keskustelun puolivuosikymmentä sitten tavatessani eräässä kongressissa vanhan tutun, professorin, joka silloin oli suunnilleen saman ikäinen kuin meitsi nyt. Silloin kuuntelin häntä oudoksuen: ”siis-oikeesti! Kaikki-hyvin-kun-ei-kuulu-mitään”?

En sanonut ääneen, mutta tupisin itsekseni: Hei haloo! Hanki itsellesi elämä!

Minulla oli silloin takana yksi elämäni ”kuuluvimmista” vuosista. Silloin elämääni kuului joka päivä tai ainakin joka viikko jotain elämää suurempaa. Yhteen vuoteen mahtui nousuja ja laskuja ihan kotitarpeiksi.

Ja tämä keskustelukumppaniproffahan oli kuitenkin elänyt värikkään opiskelijaelämän, taistolaisuuden nousukauden hurahtaen mukaan siihen, hänelle oli sattunut urallaan ja perhe-elämässään kaikenlaista ja vielä 2000-luvun alussakin hänet tunnettiin ”vaihtoehto”-ihmisenä ja työelämässä ”sellaisena” kyseenalaistajana. Eikä kuulu mitään!

Tänään tämä keskustelu tuli mieleeni. Kun ei kuulu mitään, kaikki on hyvin. Arki on juhlaa. Juhla on arjessa. Varsinkin kun on perjantai. 🙂