2009

Lämmin. Järjettömästi tekemistä. Hyvin vähän tarmoa. Aloitan paljon, lopetan vähän.

Siinä välissä kaikenlaista.

Ja kyllä minua – Audistani kovasti pitävää – tyrmistyttää käsittämättömät jutut! Herra varjelkoon millainen sovinisti!

Eilen oli kapitulin kohokohta: juhlallinen installointi Oloksen Polar Centerissä ja juhlaillallinen sen jälkeen. Puolitoistatuntinen installointi sujui Turkin valtavouti Mohammad Hammamin lyödessä meidät ritareiksi. Meitä uusia käätyjen saajia ja vanhoja, jotka saivat arvonmuutoksen, oli yhteensä yli puolensataa. Miekan heilutukset sujuivat mallikkaasti. Monia oma vuoro näytti kovastikin jännittävän, minulla päällimmäisenä sellainen juhlava olo, ei jännitys. Lapin voutikunnan ja Lappi á la carten voimakas kehittäjä Tapio Sointu luopui vuosikymmeniä jatkuneesta voudin tehtävästään ja häntä muistettiin monin tavoin, lisäksi hänen tyttärensä ja poikansa saivat käädyt, ja puheiden  ja kaiken sellaisen myötä minulla  (ja monella muulla) oli ripsivärit vaarassa. Hyvin kaikki kuitenkin meni.

Kaikki muu hyvin mutta minun kamerastani oli muistikortti hotellihuoneessa (400 metriä matkaa, vesisade, soratie ja korkkarit estivät kipaisemasta ja hakemasta) tietokoneessa. Ei siis kuvia! Installoinnissa ei omia kameroita saanut edes käyttää, mutta muusta illan kulusta olisi ollut hienoa ottaa kuvia. No muutama läsnäollut lupautui minulle omia kuviaan toimittamaan.

Installoinnin jälkeen lämpiössä oli Moet & Chandon tarjoilu. Miehet smokeissa ja naisilla toinen toistaan kauniimpia pukuja. Silkki kahisi, parfyymit tuoksuivat, puheensoriaa paljon. Onnitteluhalauksia, puhelimet piippasivat onnitteluja (mikä tuntui mukavalta, joten kiitos niistä), salamavaloja, jotain yhteistä tunnetta melkein käsinkosketeltavana.

Juhlaillallinen yhteensä 250 Rotisseur-jäsenelle ja heidän seuralaisilleen alkoi klo 20.

Olen syönyt kerran elämässäni kahden Michelin-tähden ravintolassa, muutamissa yhden tähden ravintoloissa, kymmeniä kertoja hienoissa fine dining -ruokapaikoissa Suomessa ja ulkomailla. Enkä koskaan ole syönyt niin hyvin kuin eilen päivällisellä. (Ehkä Helsingissä Postres ja Demo ja Kuopiossa Musta lammas ovat jättäneet makumuistoihin yhtä lähtemättömän jäljen.) Viiden ruokalajin illallisen kohokohtia olivat Kuningasrapukeitto ja kuningasrapu-fenkolisalaatti ja pääruoka oli Sallan Villiporo kahdella tavalla mustapippuri-lakritsikastikkeessa ja minivihanneksia. Suurenmoista!

Toisin kuin akateemisissa juhlissa (vertasin koko ajan tapahtumaa promootioon) Rotissöörien päivällisillä puheet eivät keskeytä puheensorinaa ja ruoasta nauttimista, vaan ilta sai soljua ruokalajista toiseen omaa vauhtiaan. Nautintoa ei turhaan keskeytetä.

Kello oli reilusti yli puolen yön kun Oulun voutikunnasta iso osa  siirtyi  Kotaan jatkoille. Vielä yhdet samppanjat nautittuamme lähdimme pehtoorin kanssa sateiseen yöhön ja nukkumaan.

Tänään vielä yksi hieno ruokatapahtuma: brunssi. Vielä jaksoin maistaa kuningasraputerriiniä, poronakkeja ja poropateeta. Jääkellarin lohta oli vielä saatava ja hillat – lapin juustoleipä -klassikosta oli tehty jotenkin uudenlainen versio, joka minulle maistui.

Yhdeltätoista hyvästelimme Oloksen. Matka kohti Oulua sujui nopeasti. Juttuseuraa riitti vielä tänäänkin. Ruoka yhdistää. 🙂

Haaveiden ei ole tarkoitus olla realistisia, niiden on tarkoitus kantaa… Minun yksi haaveeni on nyt realisoitunut. Se on kantanut matkalla tähän, ja eiköhän se kanna harrastuksessa eteenkin päin.

Eilinen ilta Diner Amical Pallastunturilla oli äärimmäisen muistettava. Tunnelma välitön, ruoka vastaansanomattoman hyvää, tutustuttiin uusiin ihmisiin, molemmat rotissööri-kumminikin olivat paikalla, ja yksi vanha tuttukin tavattiin. Pehtoorin lapsuuden ja nuoruuden paras kaveri, toki myös minun tuttuni lukioaikoina, vaimoineen kuuluvat Lapin voutikuntaan  ja vietimme heidän kanssaan ison osan ajasta. Oivallista.

Pallakselta palasimme Oloshotellille puolen yön aikoihin, jollon pehtoorin kanssa päätimme jättää jatkot porovorscmakkeineen väliin ja lähdimme  mökkihuoneistoomme. Turnauskestävyys ei ole ammattilaisten tasoinen. No aamiainen sitten maistui. Mm. Lapin perunarieska ja jääkellerilohi ja metsämarjapannacotta pitivät nälän juuri ja juuri pois ensimmäiseen ruokarastiin asti.

Bussilla menimme Jerisjärven kalamajoille, 1700-luvulta asti säilyneet kalamajat hienoja, patikoitiin katsomaan nuotanvetoa, en ole koskaan ennen nähnyt. Saaliina vain yksi hauki mutta muuta evästä oli onneksi piknikille varattuna.

Aamupäivän ja alkuiltapäivän ulkoilun aikana sain monta vinkkiä Myötätuulen vieraita ja oman perheen kekkereitä varten. Mutta nyt ei ehdi kirjoitella enempää… On lähdettävä valmistautumaan.

Ritarillisesti teidän kapitulikirjeenvaihtajanne Olokselta..    R.

Käätyjä ja niiden ”arvot” näkyvät tuolla: klikkaa.

Tuossa alla on sellaiset, jotka minä parin tunnin päästä saan… 😉

Lainaus Rotissöörien sivuilta:

Rôtisseurs on ranskalainen, kansainvälinen gastronominen järjestö, jonka päämaja on Pariisissa. Järjestö toimii n. 100 maassa ympäri maailman. Järjestön ydin on gastronomiassa, ruokakulttuurin vaalimisessa, ruokailutapojen kunnioittamisessa, kansallisen keittiön kunnioittamisessa ja sen kehittämisessä. Järjestön tavoitteena on maailmanlaajuisesti saattaa yhteen gastronomiasta kiinnostuneet harrastelijat ja ammattilaiset. Ruokailuun liittyy olennaisena osana myös juomat; viinit, vedet, viinat ja oluet.

Kahvimukin vieressä aamulla kortti: 30. Ikäänihän tässä juhlitaan? No niinpä!

On kolmekymmentä vuotta siitä kun kihlauduimme. Kuukauden Euroopan telttamatkan jälkeen ajoimme Travemündessä Finnjetiin, jossa iltasella vaihdoimme Bad Segebergistä edellisenä päivänä hankkimamme sormukset. Minun sormustani oli pitänyt suurentaa, miehen pienentää. Sellaista se silloin oli.

Neljä vuotta kihlautumisen jälkeen tänä samaisena päivänä avioiduimme. Kätevää, muistaa molemmat päivät – tai sitten ei kumpaakaan … Pehtoori muisti tänään – niin kuin kaikkina näinä vuosina vuosina – molemmat.

Tänään alkoi juhlaviikonloppumme. Olisi aika ryhtyä pakkaamaan. Näillä mennään …

Ompelijani on aarre! Eikä kavaljeerissakaan ole valittamista. (klikkaa niin näet puvut isompina.)

Käteni, jotka ovat olleet koko kesän karheankovat, pienillä haavoilla, kynnet lyhyet ja rosoiset, harvoin lakatut, kynsinauhat kireät ja lohkeilevat (äidin antamasta extravoiteesta huolimatta),  ovat nyt lähes sileät ja ne tuntuvat pehmeiltä. Vihdoinkin olin saanut aikaiseksi ja tilatuksi ajan käsihoitoon. Käteni on nyt uitettu, haudutettu, pehmitetty, hierottu, kastettu kuumaan parafiiniin, annettu parafiiniin vaikuttaa, käsien iho kuorittu, voideltu ja raikastettu, kynnet huollettu ja lakattu. Ruhtinaallista. Kaksi tuntia kului, mutta nyt eivät niveltaipeet huuda Bepanthenia, Bemetsonia, L´Occitanen Creamia tai mitään muutakaan kosteusvoidetta tai salvaa.  Hoitolasta lähtiessä tarttui mukaan pussillinen hoitavia – aivan välttämättömiä! – tuotteita ja Visaa  oli vingutettava aika lailla, mutta silti: ah, onnea.

Ja iltapukukin alkaa viikonlopun juhlaa varten olla valmiina. Kävin viimeisessä sovituksessa äsken. Pieni hyvä hyrinä alkaa jo tuntua.

Välähti merkillinen idea: tarkoitus on pitemmän aikaa ollut vetreennyttää pikkukameran (digipokkari) käyttöä ja kokeilla, millaisia kuvia sillä saakaan. Tänään oli myös tehtävä itselle syksyn työaikasuunnitelma (ei turhempaa hommaa voi olla kuin budjetoida aikaa kun ei ole vielä tiedossa, ketä ja kuinka monta meitä on mitäkin hommaa tekemässä! Kellotellaan omaa tulevaa tekemistä. Kauan eläköön yliopiston hullut uudistukset!) ja sitten kolmas juonne tämän ideani taustalla on se, että olen yrittänyt miettiä kandiseminaaritutkielmien aiheita opiskelijoille, ja mieluusti antaisin arjen historiaan liittyviä aiheita, mutta kun! -kun ei ole lähteitä. Emme me, eikä menneinä vuosikymmeninä –  saatikka vuosisatoina – ihmiset paljon arkeaan dokumentoi.

Kuvia tulee otettua yleensä matkalla, lomalla, juhlassa, luonnossa, – ei niinkään arjesta.

Tämän johdattelun jälkeen: surkeahkoja kuvia tästä päivästä. Pyrkimys oli saada joka kuvaan kello näkyviin, mutta eipä aina onnistunut…

Salilla – yksin kuten tavallista.

Aamupesulla

Töihin ajoissa

Evästelemässä – yhdeltätoista.

Kirjastossakin oli piipahdettava (todellisempaa arkea olisi ollut kuvata työhuoneeni ”liikennettä”, mutta kun en oikein kehdannut opiskelijoita ryhtyä kuvailemaan … ”katsokaas kun teen sellaista kuvapäiväkirjaa tästä arkisesta päivästäni …” Kuvasinpas sitten vielä kovin tyhjähköä kirjastoa. )

Kotona maanantain arkisapuska perheelle

Kauan järjestelyä odottanut vaate-, laukku- ja erilaisten romppeiden iso komero on  juuri tyhjennetty ja kohta puoliin jo järjestettykin.

Ja sitten tähän:

Vähän säälittävä juttuhan tämä on, ei oikeastaan voi kuin todeta, että hanki itselles elämä, jollei ole muuta tekemistä kuin kuvata arkea (surkeasti sitäkin, osa kuvista taitaa aueta isommiksi) ja päivittää blogiin… Hoh hoijaa. Melkoinen rimanalitus!

Yritän huomenna olla edes vähän fiksumpi!