2008

Kuin aavistellen, mitä tuleman pitää, etsin aamulla iPodiani ja nappikuulokkeita ottaakseni mukaan kuntikselle. iPod löytyi, kuulokkeita ei, joten ajattelin sitten, että enköhän pärjää salin radiosta tulevalla Novan musiikkitarjonnalla – niin kuin yleensäkin. Monina aamuina en edes avaa siellä radiota. Tänään kuitenkin oli tehtävänä uusi harjoitusohjelma, jonka PT (personal trainerin suunnittelema henk.koht. 3–4 kk:n välein vaihtuva treeniohjelma kuuluu vuosikortin hintaan) oli rakentanut aivan uudella tavalla: vain kymmenen eri laitetta/liikettä, eikä juurikaan painoja, mutta toistoja sitten senkin edestä (560 yhteensä!). Epäilin, että ehkä tänään tarvisin mielimusiikkia homman hanskaamiseksi kunnialla.

Salilla on kaksi isohkoa hallia: vempainpuoli ja rautapuoli. Häthätää ehdin vempainpuolella aukaista radion, kuunnella aamukuuden uutisia ja Kimmo Vehviläisen huomenentoivotuksia polkien kuntopyörällä alkuverryttelyä kun hoksin, että joku ennennäkemätön mies meni rautapuolelle, jossa hänkin avasi radion: infernaalista mättöheviä nupit kaakossa! Muistin taas kerran, miksi minusta on mukava käydä aamuisin (sopivan aikaisin), rauhassa, useimmiten yksin treenaamassa. Saksalainen raskas metallimusiikki ei sovi minun elimistölleni, eikä herra varjelkoon ainakaan aamukuudelta. Pikkusen kaipasin niitä kuulokkeita, jotka olisin voinut tunkea korviini ja kuunnella Rasmusta tai vaikka Suurlähettiläitä, Vain hullut selviää…

Ne harvat, jotka salin aamutuurissa käyvät, eivät – Luojan kiitos – ole mitään mättömörssäreitä. Harvoin sinne tatuoituja lihaskimppuja aamulla raahautuu. Vaikka aika monenkirjavaa porukkaa siellä on tullut puolenkymmenen vuoden aikana nähtyäkin. Ehkä sinnikkäimmin pehtoorin ja meitsin lisäksi ovat käyneet ”vanhat pojat”. Itsekin sanovat nimenomaan käyvänsä salilla. Heillä kun tahtoo mennä hyvinkin tunti kuulumisia vaihdellessa, säätä ja töitä kelatessa. Jokunen nosto ja kuntopyöräkilometri siinä ohessa kuitenkin hoituu. Talvikaudella ahkerasti ovat jaksaneet käydä kaksi naista, jotka ovat niin toistensa vastakohtia kuin mahdollista: toinen pitkä, hoikka, tumma, ujonoloinen ja toinen lyhyt, pyöreä ja vaalea, puhelias. Mutta treeni on kovaa, meitsi on ihan höyhensarjalainen heihin verrattuna.

Jokunen vuosi sitten yksi nuori mies liittyi aamujengiimme, katseli vähän kulmien alta, mutta ymmärsi olla huudattamatta RockRadiota. Aikansa käytyään toi pienen ja pullukan tyttöystävänsäkin mukanaan. Tyttö oli kuin nukkuneen rukous, mutta loi unisilla silmillään palvovia katseita omaan adonikseensa. Liekö treeni vai rakkaus laihduttanut, mutta puolen vuoden jälkeen tyttö oli 16 kiloa hoikempi kuin aloittaessaan. Kesän tullen sekä poika että ex-pullukka tyttö lopettivat salilla käymisen. Seuraavana syksynä poika aloitti taas yksikseen, eikä mennyt kuin joku viikko kun toi jo toisen tytön mukanaan. Tyttöystävä kakkonen ei ollut pyöreä, vaan oli ilmiselvä ”pissis”. Kajalit ja huulipunat ordningissa ja kutrit kiharilla tyttö käytteli varovasti taljaa ja soutulaitetta. Jalkaprässiin saatikka rautapuolelle neitokainen ei uskaltautunut. Moneltakohan oli joutunut heräämään meikintekoon? Montaa kuukautta ei kyllä siten jaksanutkaan heräillä… Poikakin lopetti.

Ja minä ja minun 560 toiston jälkeinen liki kosketusarka kroppani toivomme, ettei tämänaamuinen hevimieskään jaksaisi kovin usein herätä!

Kaikkeni yritin, mutta eihän se mihinkään riittänyt! Olin tyttären kanssa aamusella pelaamassa sulkapalloa. Yritin jo matkalla Nallisporttiin ladella – kuten kunnon kilpaurheilijan kuuluukin – meriselityksiä, miksi ehkä en olisi parhaassa mahdollisessa vedossa: oikeesti eilen oli ruokavieraita, ja ilta oli paitsi kaikinpuolin mukava ja rauhallinen, myös kohtuullisen ravitseva (vieläkään ei ole oikein nälkä) ja viinillinen, joten ei voi vaatia, että aamukymmeneltä sulkis sujuisi erityisen hyvin. Ja toiseksi on ainakin 10 vuotta, kun olen edellisen kerran pelannut. Tennis”urasta” on vähän vähemmän, mutta tennistä en – valitettavasti – koskaan oppinut, vaikka yhden talven tosissani yritin – jopa kurssin suoritin  ja henk. koht. opetuksessakin muutamia kertoja kävin. Se ei vaan sujunut. Mistä olen hyvin pahoillani, edelleen.

Tyttären poikaystävä kun on ”kiinni” tänä viikonloppuna, niin meitsi suostui treenikaveriksi. Se, mistä olen aamuisessa suorituksessani ylpeä, on, ettei paukut loppuneet kesken. Tunnin jaksoin juosta ja yrittää, eikä ollut edes pahasti hiki. Mutta suunnilleen sata nolla hävisin silti! Rohkeat verkolle nousuni 😉 aiheuttivat lähinnä sen, että olin jokaisen niiden jälkeen lentää selälleni kun yritin pakittaa takakentälle seuraavan vastalyönnin tultua. Yläpalloihin en aina osunut, vaikka periaatteessa ehdin: en yksinkertaisesti nähnyt. Yritin selittää, että kaksteholinssien takia tulee ”kuollut kulma”, mihin tytär kohteliaasti hymyili: ”Niin varmaan!” Sitten kun muutaman kerran onnistuin palauttamaan pallon vastustajani vasemmalle puolelle, niin kuin muka vaikeasti vastattavaksi, niin tämä vasenkätinen esikoinen vaihtaa lennosta mailakättä oikeasta vasemmalle ja taas minä saan juosta. Tunnin jälkimmäisellä puolikkaalla tyttärelläkin jo hieman hiki ja sanoo sentään, että enemmän joutuu liikkumaan minun kuin veljensä kanssa pelatessa. Siitä minä sitten revin riemua ja tunnustusta niin, että onnistuin muutaman kerran palauttamaan pallon saaden pojon tai pari itsellenikin. Muutaman. Ja kuinkahan kipeä minä huomenaamulla olenkaan!

Mutta oli mukava. Tosi mukava.  Ens viikolla uudestaan.