Showing: 1 - 50 of 339 RESULTS
Niitä näitä

Felice Anno Nuovo

Vuoden viimeinen ja vaikuttavin myrsky. Koko Koilliskaira vaakasuoraan pyryttävän lumen keskellä. Lähdimme kuitenkin ulos. Eilen ehtoolla tulleiden ystävien kanssa kiersimme Saariselän keskustassa, tarvoimme lumessa, tuulessa ja tuiskussa. En muista moista kokeneeni. Piipahdimme myös Saariselän kappelissa, jossa saimme kuunnella naispapin viisaita sanoja, …  🙂

Parin tunnin ulkoilun jälkeen oli hyvä veäytyä Myötätuulen suojaan. Höpöttämään ja välipalalle. Ja taas höpöttämään. Mukavaahan se on. Tavattoman mukavaa. Takkatulen loimussa, Souvareiden soidessa … 

Nyt on rantasauna nautittu. Loppuvuosi, viimeistä, ylimääräistä sekuntia myöten aiotaan viettää juhlavasti. Lähdemme kylille: ravintola Petronellaan on varaus.

Lappi

Taivaanrannan maalarit?

Miltä tuntuu lasketella Lapin Kullan -mainoskuvan kaltaisessa maisemassa, joka seuraavalla laskulla onkin taas uuden näköinen. Katsella tunturin laelta maisemaa, jossa taivas onkin yhtäkkiä kuin Filippo Lippin maalauksissa. Ja muutaman laskun jälkeen taivaanranta on kuin tulessa. (klikkaamalla kuvaa saat ehkä häivähdyksenomaisesti käsityksen siitä miten kaunista oli).

Lappi

Varhain

Maanantaiaamuna kohti duunia.. ? Ei vaan kohti pohjoista. Yhtä varhain kuin töihinkin on tapana mennä. Aikaiseen lähtöön syynä juniori. Poikaparka odotteli tyttöystäväänsä saapuvaksi Thaimaasta aamuyöllä niin ettei nukkua malttanut. Ramppas jääkaapilla, katsoi telkkaria ja aamuviiden suihku oli viimeinen niitti, joka sai pehtoorin ilmoittamaan, että ”se on sama lähtä ajeleen mökille kun täällä ei saa nukkua”. Siispä klo 6.35 käänsin auton Kujalta mökin suuntaan. Oli rauhallista ajella. Talvirajoituksilla menee silti melkein kuusi tuntia. Tervolassa ja Louessa puolenkymmentä pakkasastetta; täällä mökin pihassa melkein saman verran lämmintä.

Saunan lämmitys, lumityöt, petivaatteiden vaihto, ensimmäiset kuvat (kolmelta komea iltarusko), muuta suorittamista sen verran, että voi hyvillä mielin rauhoittua ja asettua pohjoisen päiväjärjestykseen.

Niitä näitä

Lomalta lomalle

Lähdemme huomenna pehtoorin kanssa pohjoiseen. Yleensä sinne mennessä jo ajatus pitkistä yöunista, ulkoilusta ja hyvin syömisestä saa iloitsemaan. Mutta nyt tilanne on toinen. Jo lähtiessä on viikko nukuttu hyvin (heräsin tänä aamuna puol kymmenen! Sellaista en ole tehnyt vuosikausiin!), ulkoiltu joka päivä (kuinka hienon näköistä tänään leppeässä säässä merenrannassa olikaan!) saatikka kuinka hyvin on syöty (tein tänään sellaisia kaapintyhjennyslihapullia, tiedättehän: smetanan loput ja kuivahtaneet paahtoleivät keskenään sekaisin, mukaan sipulihakkkelusta, aurinkokuivattuja tomaatteja purkinloppu, miksei tuon brien jämänkin voisi pilkkkoa sekaan, reiluhkosti valkosipulimursketta, entäs punasipulihillokkeen loput? Ai niin ja tietysti paketti jauhelihaa, ja pari kananmunaa sitomaan koko sörsselsön). Vävykokelas syö meillä yleensäkin ihan mukisematta – ja yleensä aika reippaasti ja kai aika mieluusti, mutta tänään näyttivät nämä lihapullat risoton kanssa olevan oikein huippuherkkua. Voissa haudutettu fenkoli tosin jäi tyttären ja minun kesken jaettavaksi.

Pohjoiseen lähdetään siis valmiiksi levänneenä, ulkoilleena ja hyvinsyöneenä, mutta ei haittaa. On taas ihana lähteä. Hieman kaihertaa teinien kotiin jääminen, jättäminen? Mutta onhan minunkin opittava jo irti, …

Vanhemmuus

Säätövirhe

Lauantai. Ja vielä viikko lomaa, näin olen sitten päättänyt. Se tuntuu edelleen mukavalle. Mutta: säätövirhe on jossakin. Eikä tämä koske vain meidän perhettä, vaan näinhän se on varmaan kaikilla lapsiperheillä.

Silloin kuin lapset olivat pieniä, tarha- ja ala-asteikäisiä, meillä molemmilla vanhemmilla oli töitä yleensä aatonaaton iltaan asti ja heti tapanin jälkeisinä välipäivinä oli kiidettävä takaisin kustannuspaikalle … Silloin mietittiin, mihin lapset kuskataan kun päiväkoti ja koulu ovat kiinni, eikä vanhemmilla ole lomapäiviä.

Joustavan työajan puitteissa pystyin kuitenkin tekemään lyhennettyä päivää, ja monena vuonna välipäivinä meninkin lasten kanssa kaupungille kuluttamaan  vuoden aikana kertyneet plussapisteet ja hankkimaan alennusmyynnistä Rasavil-toppahaalarit molemmille mutikaisille. Ja miten merkillisen hyvältä minusta tuntui, kun sain ostaa sekä poikien että tyttöjen värisen. Kummallista ehkä, mutta niin se vain tuntui. Haalarisovitussouvin jälkeen kersoille oli juhlahetki, kun mentiin Mäkkärille ”Happy Mealille” ja sen jälkeen vielä karkkikauppaan tuhlaamaan joululahjakortit.

Entäs nyt: ei ole punaista ja sinistä toppahaalaria eteisessä. Kohta vuoden vakituisesti tahoillaan seurustelleet nuoret eivät tarvitse pitkällä lomalla olevia vanhempiaan. Toinen laskee tunteja, milloin Thaimaassa lomalla oleva tyttöystävä palaa kotiin ja toinen viettää yötä päivää aikaansa armeijasta lomilla olevan poikaystävänsä kanssa. Välillä sentään käyvät kyselemässä, mitä tänään syödään (-Blinejä. – Jesh!) ja kiertäen kaartaen utelevat, että lähdettekö  te Uudeksi Vuodeksi mökille? (Menisitte, mielessään hokevat, kyllä minä tiedän!)

Niitä näitä

Repliikkejä

– Miten tänään on rauhallista, ei uskois että on jouluaatto —

– Just ku se pappi sano, että nyt hiljaisella rukouksella muistamme niitä, jotka ovat pyytäneet esirukousta, … just silloin mun maha mourus, niin että puoli kirkkoa kuuli!

– Ihana kun on lunta, tuo kuusikin on niin kaunis!

– Mikä tämä juusto on? Maistuu … hm… ennenkuulumattomalle… Kuulumaton juusto?

– Tämmöstä mä oon aina halunnu!

– Voi kuinka hieno, kiitos!

– Aloitettaisko vielä tuo Panettone? – Yhtäaikaa kuudesta suusta: ”EI!”

– Enää neljä yötä niin H. tulee reissusta…

– Olipas mukava kun kävitte, olitte.

– Minä ainakin lähden lenkille, pakko… Sitä paitsi kohta pyryttää…

– Meillä ei sitten ole tänäänkään kinkkua.

– Päiväkirjoissa nyt aina on kaikkea typerää (toteaa Bridget Jones)

– Château Musar on jo 19 vuotta vanha. Sekin. Ja sen huomaa.

– Laittaisitko takkaan tulen? Haen kirjan.

Historiaa Joulu

Joulu tavallaan

Jouluaatto. Se on täynnä perinteitä. Meillä kaikilla omanlaisemme. Meidän perheessä aattoon kuuluu varhain herääminen, kuka mistäkin syystä :), joulupuuro, sauna, joulurauhanjulistus ja siitä sitten myöhäiseen yöhön omien tapojen mukaisesti. …

Suomalainen joulu on tietysti paitsi kristillinen juhla, Kristuksen syntymäjuhla, mutta siinä on perinteitä, juuria ja juonteita roomalaisten Saturnalia-juhlasta ja Euroopan pohjoisten kansojen viljanpuinninlopettajais- ja keskitalven juhlasta, johon on sitten tullut säätyläisten johdolla 1800-luvulta joulukuuset, -laulut ja -kortit ja sitten sotien jälkeen joululle on ollut leimallista yhä paisunut kaupallistuminen. Näinhän me historioitsijat asian näemme. Mutta kuinka paljon makoisammin esikouluikäiset ovat asian selittäneet kun Mark Levengood heiltä asiasta kyseli. Tässä parhaita:

Jeeseus syntyi jouluaattona. Ja sitten hän kuoli jouluaattona. Niin että hän kuoli kun hän syntyi, mutta vähän myöhemmin. (Sofia 7 v.)

Kun on joulu, täytyy mnennä juhliin ja olla erityisen kiltti koko ajan. Sellaisesta väsyy! (Jonathan 7 v.)

Jouluna pitää syödä paljon kinkkua. Ja sitten pitää ajatella Jeesus Kristiania. Ja sitten telkkarista tulee paljon hyviä ohjelmia.  (Anders 7 v.)

Niitä näitä

Hukkapiilossa

Pakettikortit ovat hukassa. Ostin kauniita, yksilöllisiä pakettikortteja nipun, varmaan jo lokakuun puolella. Niitä oli Käsintehty-messuilla yhdellä myyntipöydällä pienessä laatikossa, josta valitsin yksitellen kymmenkunta korttia mielessä lahjansaaja ”juuri hänelle ja juuri hänen lahjaansa sopiva kortti”. Olin oikein tyytyväinen itseeni ”olen-ajoissa, ja-vielä-niin-kauniita-kortteja, käsintehtyjä-melkein-kuin-pieniä-lahjoja-sinällään”. Kotiin tultua pistin ne talteen, piiloon tietysti. Ja piilossa ovat!

No sattuuhan sitä. Mutta kun minulle sattuu tällaista vähän turhan tiuhaan. Lapset jaksavat edelleen muistuttaa minua niistä muutaman vuoden takaisista vappuylläreistä, jotka he saivat pikkujoulun aikaan. Muutama kesä sitten odotellessa vieraita perkasin litran mansikoita, kastoin sulatettuun suklaaseen ja koristelin vielä tomusokerilla. Olivat oikein kauniita ja makoisia, joskaan eivät enää parin päivän päästä kun löysin ne terassimme tarjoilupöydän alahyllyltä liinan alta, jonne olin pannut ne piiloon. Eivätkä nämä mansikat ole suinkaan ainoita ruokia, jotka ovat unohtuneet tarjota. Tiedättekö miltä näyttävät ja maistuvat uuniin makustumaan ja ”sopivaa hetkeä odottamaan jätetyt” tonnikalacrostintit? Nykyisin kirjaankin Menun edes itselleni jääkaapin oveen, jotta muistan nostella kaiken pöytään, mitä olen tehnyt ja ajatellut tarjota. Useammin kuin kerran olen pistänyt itseltäni piiloon uuden kirjan odottamaan, että ”ensin teen artikkelin valmiiksi ja sitten vasta aloitan kirjan”. Saatan löytää piiloon pistetyn kirjan vuodevaatelaatikosta, kirjahyllystä, matkalaukusta…

Joulun aika on erityisen otollista tällaiselle unohtelulle, koskapa ylläreitä ja lahjoja on ihan tarkoituskin jemmailla.  Ja tässä vaiheessa on turha tulla puhumaan mitään iästä, tällä unohtelulla ei ole mitään tekemistä iän kanssa. Olen hanskannut tämän hukkapiilottamisen jo kauan, vuosikymmeniä itse asiassa.

Nyt lähden etsimään, josko löytäisin lompakkoni ja ajelen ärrälle ostamaan tylsiä, tusinatavara pakettikortteja. Kun ne käsintehdyt löytyvät – tiedän että ne löytyvät – käytän niitä vaikka lakkiaislahjoihin ja kesäviemisten kortteina, herättävätpähän ainakin keskustelua.

Ruoka ja viini

Onko kuu juustoa?

Todellako minä uskoin pysyväni irti niistä juustokimpaleista, joita tänään hankin huomista ja joulua varten? Vielä tälläkin elämänkokemuksella huijaan itseäni: ”aivan hyvin voin ostaa juustot jo nyt, ei tarvitse erikseen lähteä aatonaattona hakemaan… ” Voin ostaa, ja ostinkin, mutta huomisen jälkeen ei ole palastakaan jäljellä. Hyvä jos huomisille kalaasiystäville jää!

Huomiseksi olemme kutsuneet ystävät – jotka käyvät porukalla meillä yleensä kesäisin ja yleensä syömässä pitkän kaavan mukaan, – meille  vain ”glögille”.  Semmoinen on minulle vähän vaikeaa. Että vain jotain pientä… Toisaalta tätä menoa juustoista on jäljellä vain jotain pientä…

Oulun Kauppahalliin on avattu uusi juustokauppa: Juustokuu. Olen mennyttä. Miltäs kuulostaa Pestogouda? Joulunvihreää juustoa, joka on oivallista mm. sellaisen viinin kanssa, josta Alkon luennehdinta kuuluu: ”Erittäin täyteläinen, kypsän tanniininen, tumman kirsikkainen, luumuinen, hennon suklainen, mausteinen, paahteisen tamminen, roteva, lämmin, pitkä”. Olen äärimmäisen samaa mieltä. Entäs brie nimeltä Meuex, ja sen kanssa pohjoisesta tuotua mustikkasiirappia. Tai sitten niitä joulureseptisivuillani (sivupalkissa linkki) kehumiani mustia taateleita ja saksalaista sinihomejuustoa… Hieman vain kaihertaa jossain takaraivossa, että mitä huomiseksi jää. Noh, olemme luvanneet tarjota glögiä … ja sitä meillä on.

*****

Aamupäivän hankintareissulta on kerrottava myös juttu joka kiinnostanee muutamaa blogiani seuraavaa (päivittäin käy noin 60 vierailijaa (valokuvatorstaisin reilusti yli sata), joista kymmenkunta tiedän ja tunnen ja joista erityisesti kahden tiedän olevan kiinnostunut tiedosta, että onnistuin tänään saamaan Torresin Salmosin (Priorat) tammikuun meetingiä varten.

Niitä näitä

Joululoma

Olen lomalla. Ainakin monta päivää. Ehkä viikon, ehkä kaksi .. Riippuu niin monesta asiasta. Mutta olen lomalla, ja juuri tämä aika töiden loppumisesta joulupäivän iltapäivään asti on parasta joulussa: se odottaminen. Edes pieni kutkuttava jännitys.

Juniorillakin alkaa pian loma, mutta vasta huomisen vuorokauden puolella. Tämä suomalainen koulujärjestelmä kun vaatii tietyn määrän työpäiviä kouluvuoteen, eivätkä opettajat halua enää maanantaina jakaa tietämystään ja opettaa koulussa, on keksitty kerta kaikkisen loistava järjestely: niin yläluokkalaiset kuin lukiolaisetkin menevät kouluun tänään yhdeksäksi iltasella. Ja ovat koululla yli puolen yön, jotta huominen voidaan laskea työpäiväksi. Ja mitä nuoret tekevät tänään alkuyöstä koululla? Kertaavat vahvoja verbejä tai pitävät laskuharjoituksia? Ehkä sentään katsovat opettavaisia elokuvia tai lukevat ääneen maailmankirjallisuuden klassikoiden joulutarinoita?  In your dreams! Pelaavat sählyä tai ”saa siellä vaikka nukkua kuha on koulusa”. Just.

Entäs esikoisen joululoma? Kevään kirjoitusten jälkeen alkoi lukea pääsykokeisiin ja oli siivoojana SOL:lla koko kesän, ja elokuun lopusta kaksi viikkoa, jotka oli varannut lomaan, vietti ensin toisen viikon tosi kipeenä  ja toisen antibioottikuurilla. Ja on sitten tehnyt suhteellisen tiukan syyslukukauden opintojensa parissa, joten minä ajattelin, että kuinka ihanaa, että tytär saa vähän huilata ja nukkua ja olla kavereiden ja poikaystävän  ja ehkäpä peräti vanhempiensakin seurassa. Ja mitä tekee esikoinen? Hakee Hesburgerille töihin, ja mokoma pääseekin.

Semmoisia lomajuttua meillä.

Yliopistoelämää

Mistä hyvästä?

Sain tänään kynän. Kullatun, korean kynän. Kynän, joka on kovin maskuliinisen näköinen ja jolla on huono kirjoittaa. Kynä on ison rillikotelon kokoisessa rasiassa, johon on kaiverrettu nimeni. Koko humanistisen tiedekunnan henkilökunta oli läsnä kun dekaani antoi sen minulle ja kaikki taputtivat. Kolme muutakin työyhteisömme jäsentä sai sellaisen. Ja heillekin taputettiin. Sitten yhteinen glögitilaisuus jatkui.

Emme saaneet kynää palkinnoksi hyvin tehdystä työstä tai innovatiivisesta toiminnasta työyhteisössä. Eikä kynä ole aikuisten hymypoika/tyttöpalkinto, jonka saa jos on useimpien samassa paikassa päivät viettävien kanssa hyvä kaveri. Kynän saa vaikka olisi juuri se luuseri, joka välttelee aina kun on töitä jaossa. Vaikka aina itse myöhästyisit ja vaikka työsi olisi hoideltu miten sattuu, jos ollenkaan.  Vaikka perjantai-iltapäiväsi olisit kaukana velvollisuuksistasi saisit kultakynän. Vaikket koskaan auttaisi ketään ja vaikka olisit työyhteisön kyylin tai kyllästyttävin tyyppi, silti saisit kynän.

Me saimme kynät, koska olemme sattuneet syntymään vuonna 1958. Siitäpä sitä sietää palkita!

Ruoka ja viini

Joulureseptejä ja jouluostoksilla

Koskapa edellinen viikko on kulunut paljolti töiden tekoon ja joulusivun rakenteluun www-sivustolleni, ovat jouluostokset ja muut joulujärjestelyt jääneet jotensakin retuperälle. Tänään oli kuitenkin aika ryhdistäytyä ja hankkiutua muun jouluhysteerisen kansan sekaan kaupungille. Paljonhan sitä tuli hankittua: tarpeellista ja muuten vaan kyseenalaista rompetta itselle ja lähipiirille.

Pehtoorin kanssa ajelimme oikein Kaakkurinkulmaan: siellä kun on isoja, uusia liikkeitä pellot täynnänsä. Ja kuinkas sitten kävikään: Bauhausissa pehtoori vähän pahoitteli, ettei kyseinen pytinki ollut siellä sillon kun meillä olivat mökki- ja La Festa -projektit teon alla elikkäs aikana, jolloin riitti kaikenlaista rakentamista ja sisustamista kaiket viikonloput ja pehtoorilla viikotkin. Kun vierailimme muissakin alueen liikkeissä huomasimme taas meidän tavallisen, eriskummallisen ”väärin” sukupuolittuneen roolijaon: humanistirouva viihtyi erilaisen ”viihde-elektroniikan” ja läppärien osastolla pitkän tovin, kun insinööri-pehtoori samaan aikaan pakkautti viherkasvin toisensa jälkeen kotiin vietäväksi.

Vietimme sitten shoppailun päätteeksi oikein pikkujoulut: kävimme ravintolassa syömässä. Siippa tilasi jälkkäriksi Hilla Pannacottan, – ”ihan vaan kokeeksi”. Ja fiksu mies kun on, väittti, että vaimonsa tekemä on parempaa. käykääpä jouluresepti- ja -kuva ja viinivinkkisivulla hakemassa ”parempaan” pannacottaan resepti.

SIIS:Parahin blogissani vieraileva lukijakuntani:

toivottelen kaikille nautinnollista joulunalusaikaa ja kerron, että joulureseptisivustoni on osoitteessa:

http://www.satokangas.fi/Keittio/Joulu_2008/index.htm

Siellä on kuvia, reseptejä, viinivinkkejä … Sivupalkissakin on sinne linkki. Nauttisittepa!

Niitä näitä

Kiireestä hidastukseen

Eilisen kiireisen sunnuntain jälkeen tänään on ollut sellainen hidastettu päivä. Tiedättehän, kuin liikkuisi hidastetussa filmissä. Eikä oikein saa mitään aikaiseksi. Kirjoituspöytää putsailin töissä ja perjantain tenttivastauspinon setvin pois, mutta mitä muuta? Vaikea sanoa.

Postia aukoessa sattui yksi mainio juttu: tuttava lähetti minulle muutaman sivun kopion yhdestä artikkelista ja hän toteaa oheen liittämässään joulukortissa ”sinua saattaisi kiinnostaa”. Toki kiinnostaa, olen itse kirjoittanut sen. Mukava saada postissa omasta artikkelista kopioita. 🙂 Sekin on niitä kirjoituksiani, josta on tullut palautetta about sata kertaa niin paljon kuin kaikista tieteellisistä artikkeleistani yhteensä.

Itsenäisyyskynttilöiden historia, makkarakuppien nousu ja tuho, harrastajakokkaajan omakustanne keittokirja ja melkein novellimuotoon kirjoitettu väitöskirjan ”päähenkilön” elämäntarina ovat pieni murto-osa kaikesta julkaisemastani, mutta ne vain kiinnostavat ja saavat aikaan kommentointia. Välillä mietinkin, pitäisiköhän profiloitua uudella tavalla? Heittäytyisin freelance-kirjoittajaksi? Ehkäpä nyt kuitenkin heittäydyn kotihommien pariin.

Yliopistoelämää

Tutkijaseminaari

Oli jatkotutkijoiden lauantaiseminaaripäivä. Kuusi väitöskirjantekijää esittivät kukin omien hankkeidensa tämän hetkistä tilannetta. Kuudesta kaksi ovat eläkkeellä olevia historianopettajia, yksi on virassa oleva historianopettaja, yksi kolmen lapsen toimittaja-äiti, yksi työtön ja yksi päätoimisesti apurahatutkijana oleva nuori mies (jako kuvastaa hyvin meidän tieteenalan jatkotutkijoiden koko kenttää). Ja mikä merkillisintä, kiehtovinta: kaikki olivat innostuneita, intohimolla tutkimustaan tekeviä, suunnilleen kaiken vapaa-aikansa tutkimukseen käyttäviä, jotka haluavat saada työnsä tehdyksi. Nyt halusivat palautetta. Professorin kanssa kommentoimme ja kannustimme.

Intohimo on ihmiselle ja työnteolle hyväksi. Se kantaa. Humanistilla ei paljon muuta ole. Mutta intohimo onkin jo paljon.

Niitä näitä

Kosketti

Olin sopinut tänään ”työ”tapaamisen kaupungille. Sen varjolla lähdin kampukselta jo varhain iltapäivällä, hoitelemaan omia asioitani. Kukapa perheenäiti ei joulunalusperjantai-iltapäivänä tekisi vastaavaa. Sillä tavoin rauhoittelin itseäni lintsaamisesta.

No joka tapauksessa, poikkeuksellinen kaupungilla oloaika sai minut tapaamaan kolme vanhaa tuttua. Ja olen edelleen kaikista kolmesta tapaamisesta ihmeissäni, minuun sattui. Kosketti – hyvässä ja pahassa. Väistämättä peilaa omaa elämäänsä muille tapahtuneeseen, olen lapsellisen onnelllinen ”onneksi-ei-minulle” ja kateellinen ”voi-kunpa-minäkin”. Tai vielä enemmän ajattelin, että ”onneksi tuo vanha ystävä on saanut asiansa noin järjestykseen” ja tavatessa toisen ”miksi tämä vanha tuttu on joutunut kärsimään noin paljon”. Ainako on ravisteltava näin rankasti, että ymmärrän pienessä maailmassani, perheeni parissa, olla onnellinen.

Niitä näitä

Jälkiä, jääkö niitä?

Tästä päivästä on jäänyt paljon jälkiä.  Askeleita hankeen, miinuksia tiliotteeseen, joululimppuja, mustelmia,  WWW-päivityksiä, siirappitahra mattoon, saatu hymykin jätti jäljen ja erityisen maistuva pastakastike painui makureseptoreihin hyvänä jälkenä. Keskustelu, joka ei johtanut mihinkään, jätti tyhjän jäljen mieleen.

Paljon jälkiä, joista ei historiaan jää mitään. Vai jääkö? Arjen historiaa tutkiessa tuskastuu välillä kun jälkiä on niin vähän. Kovin vähän on asiakirjoja tai muistioita arjesta. Arkistojen hyllyissä eivät hyvää tehneet hymyt ole pääosassa, eikä pöydän kulmaan kiireessä kolautetun reiden mustelmista kerrota missään. Arkisista kävelyreiteistä, saatikka niillä mietityistä asioista, kukaan ei vuosikymmenien päästä tiedä mitään. Ei kukaan, ei mitään.

Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: Ei sanoja

Valokuvatorstain 112. haaste on Tekstikatkelma

”Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia.”

Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suom. Jaana Nikula).
Viikon haasteena on kuvata jokin tekstin herättämä mielikuva tai kommentti.

Jostain kumman syystä minun mielikuvani on tämä. Olen nähnyt MIchelangelon Pietà-veistoksen Pietarinkirkossa uutena historianopiskelijana, olen nähnyt sen odottaessani esikoistani, olen ollut sen äärellä kahdestaan poikani kanssa, viimeksi näin sen uudenvuodenaattona 2006, jolloin olimme koko perhe Roomassa. Ja joka kerta olen sanaton. Minä vain nieleksin. En edes yritä selittää, sanat ovat turhia, eikä tämä kuvakaan ole hyvä, mutta juuri tällä kuvalla vain oli vastattava … Tässä on niin paljon.

Niitä näitä

Jouluntaikaa

Pakastuu. Nyt voisi kotonakin tehdä tällaisia kakkuja (klikkaamalla suurenee) kuin tein mökillä viikonloppuna. Aika kalorivapaa on. Eikä voi epäonnistua.

Piparkakkutaikinan taidan myös tehdä. Tomafoillekin se maistuu paljon paremmin kuin tuollainen feikkikakku, sillä on nytkin taikinapallo kainalossa.

Tähän aikaan vuodesta perheen teinit eivät oikein tahdo äitinsä jouluhöpötyksiä kestää. Mutta sille nyt ei vaan voi mitään. Kestävät tai eivät: tonttuja meillä riittää. Eikä enkeleitä ole elämässä koskaan liikaa, saatikka joulun aikana. Ja joulukukkia, ja tuoksuja. Ennen meillä riitti suklaatakin vaikka kuinka kun siippa sai yhteistyökumppaneilta lahjaksi kilokaupalla konvehteja: no nyt ei enää ole, mitä voi pitää hyvänäkin asiana. Niinpä ostin sitten itse kaksi suht pientä rasiaa ja ostin heti niin hienoja ja kallita, ettei niitä paljon raski syödä. Sitä paitsi belgialaiset konvehdit ja Valrhonan Bonbonsit ovat niin huippuja, että yksi tai kaksi riittää hyvin suklaan tuskaan.

Ainoa mitä ei ole tarpeeksi –  yllätys, yllätys – on aika. Työ ja erityisesti lukukauden lopun rutistus häiritsevät tunnelmointia. Huomenna voisinkin kyllä ”tutkimusosuudessani” katsella 1920- ja 1930-luvun ruokareseptejä ja joululehtiä. Se olkoon nyt niin kovin muodikasta ”ajankohtaista historiantutkimusta”    🙂

Niitä näitä

Jouluko?

Aamulla maa kauniisti valkoinen nuoskalumesta, ja pakkasta -1 C. Lumi rauhoittaa. Mutta sekö se sai jouluvaihteen päälle? Onko se tosiaan kahden viikon päästä? Joulukorttikuvat on otettu, lapset eivät enää millään suostu kuvattaviksi, joten Tomafoi ja Iisakki (perheemme ikiaikaiset tontut, jotka muuttavat muotoaan harva se vuosi) ovat nyt joutuneet poseeraamaan. Missä välissä ehtisin kuvat kortiksi taitella ja missä enää ehtisi ne painattaa? Entäs sitten perinteinen digitaalinen joulusivuni? Huomenna?

Mitäs muuta? Lahjoja en enää paljon hanki. Vuosikymmenen takainen lelurumba on onneksi ohi. Vaikka sen myötä myös Suuri Jännitys on mennyttä. Se on tietysti haikeaa.

Joulua juhlitaan syöden. Aaton pitkä illallinen vaatii etukäteen vain vähän touhuamista. Mutta pipareita leivon ja laatikot leivinuuniin, pitänee tehdä sunnuntaina, kun lauantai kerran on vietettävä duunissa. Kakun tai kaksi teen. Jälkiruokaresepti pitäisi vielä jostain keksiä. Jotain uutta tietysti.

Kolmen tenorin joululevyn voisin nyt hakea soimaan ja vauhdittamaan tätä suunnittelua…

Siihen nähden,  miten tolkuton suorittaja olen luontaisesti, selviän joulusta aika vähällä. Nykyään.

Yliopistoelämää

Opiskelijana

Tiedejuttukurssi loppui tänään. Luento-osuus siis. Nyt vasta ryhdytään töihin. Luennoilla istuminen, kuunteleminen, miettiminen, uusien ajatusten syntyminen, kysyminenkin (olen yrittänyt, olen kovasti yrittänyt olla hiljaa, olla opiskelijana muiden joukossa!) on hurjan hauskaa. Aika menee nopeasti, – nopeammin kuin elokuvissa. Aloittaisinkohan sittenkin sen taidehistorian appron suorittamisen? Mutta sitten pitäisi tenttiä, tenttiä kollegalle, joka on jo melkein ystävä. Ja tenttimisen kynnys on kyllä metrien korkuinen. Ehkä sittenkin jatkan tätä itsekseen opiskelua. Tosin tiedejutun aion kurssiin liittyen tehdä… Aihe on vaan vielä hakusessa. Keittokirjojen historiasta? Perheenäitien keinoista selvitä lamasta 1920- ja 1930-luvulla? Lastenkasvatuksen periaatteista sotien välisellä kaudella? Sodan jälkeisen arjen muutoksista naisten lähtiessä töihin?  Olisi jo päätettävä. Ongelma se on tämäkin. Ei kovin iso ongelma.

Lappi

Buorre matki

Maalikyliin palattu pohjoisesta. Hmph! Siniset hetket talletettu mieleen ja niillä muistoilla mennään taas monta päivää. Ja kuvia on: nyt voisin jo väittää harrastavani valokuvausta. Otin 200 kuvaa! Puolet suoraan deletoitava, mutta muutama joulusivulle kelvollinenkin joukossa. Eilen lähdettiiin nuorten kanssa Saariselän keskustaan ja Kaunispäälle. Pehtoorilla kun taas iski noidannuoli joten oli jäätävä mökille. Kaunispäältä toivoin saavani otsikkokuvan kaltaisia otoksia. Ei ihan onnistunut kun näkyvyys oli puolelta päivin tuommoinen.

Ilta meni – yllättävää, eikö – kuvatessa kynttilöitä, katsellen Linnan juhlia ja syöden juhlavasti. Jos ikinä olet Saariselällä, hae Siulan Riista ja Kalasta kotasavuporoa, leikkaa viipaleiksi, tee lisäksi sienisoosi ja puikulamuusi ja tarjolle vielä karpalohyytelöä. Juhlaruoka voi olla helppoa!

Tämä onkin sitten ollut matkapäivä, Buorre matki lukee Vuotsossa tienvarsikyltissä. Matka oli ihan hyvä, kiitos vaan.

Lappi

Kaamos on alkanut

Ilmatieteen laitoksen sivuilla lukee Saariselän kohdalla tänään: ”Aurinko ei nouse eikä laske tänään.” Kaamos on alkanut. Mutta olipa hieno iltapäivärusko – Kaunispään päältä kun katseli valkoisen ja harmaan tunturimaisemaa kaukana taivaanrannassa tulenvärinen kajo. Hieno ilma. – 2 C ja melkein tyven. Nuoret olivat pari tuntia pulkkamäessä, meitsi rinteessä (hississä, tuolihissi on tolkuttoman hidas!, eivätkä muut olleet vielä toiminnassa) ja pehtoori kävelemässä. Iltapäivän rantasauna ja raukeus.

Vieraitakin kävi. Oli ihan mukava tuokio ”Lappi-tapasten” äärellä. Poroa ja siikaa, mätiä ja lohta pikkupaloina.

Pakastuu yöksi. Oiskohan revontulia? Taidanpa lähteä katsomaan.

Lappi

Hiljaisella Hangasojalla

Valokuvatorstai. Niinpä jäin eilen ehtoolla odottamaan puolta yötä ja uuden haasteen julistamista että voisin vastata heti ensimmäisten joukosssa. Ja mitä lukee haasteessa: ”Valokuvatorstai haluaa juhlistaa itsenäisyyspäivää kuvapeittohaasteella. Tarkoituksena on kerätä mahdollisimman kattava peitto osallistujien itsenäisyyspäivästä, kuvausaika n. klo 18. Haaste on varattu yksinomaan tuoreille 6.12. 2008 klo 18 otetuille kuville.” No niin, siis nukkumaan. Kenellekään ei liene yllätys että me kaikki nukuimme hyvin. ”Me kaikki” on tällä kertaa meitsi ja pehtoori ja nuorempi nuoripari. Elikkäs kuopus tyttöystävänsä kanssa mukana.

Ilmatieteen laitoksen www-sivulla lukee tänään näin: ”Aurinko nousee 11:37 ja laskee 12:24. Päivän pituus on 0 h 47 min.” Pitää paikkansa. Pimeästä hämärän kautta pimeään. Ei ahdista. Lumitöitä (täällä on lunta!), tepastelua, töitä, ja sitten kuvausta. Paljon kuvia sinisistä pehmeistä hetkistä, kuvia puhtaista hangista, kuvia lyhdyistä ja lampuista.

 
Vajaa viikko sitten tuulisella, sateisella, umpipimeällä Elielin aukiolla Helsingissä, nyt Hangasojan hiljaisessa hyvässä hyrinässä. Söimme äsken, tänään kalapäivä. Kokeilin sellaista kala-alkupalaa kuin söimme Haviksessa viime perjantaina: savukalaa, kapriksia, majoneesia, ruohosipulia, tuorejuustoa, vähän suolaa, loraus sitruunamehua… Ei huono.
 
 
 
 
 

 

Ruoka ja viini

Sinappikastike purkkiin ja …

Piti pakata ja piti laittaa kuvia etelän sukulaisille juhlista. Ja siivotakin olis vähän voinut. Mutta minäpä riemastuinkin leipomaan. Joululimpputaikina ja pullataikina nousevat keittiössä. Niiden noustessa tein mökille vietäväksi sinappikastiketta. Se on hyvää graavilohen kanssa. Vähän kun jalostaa tillillä niin on juhlakelponen soosi joulun alkupalapöytäänkin. Se on hyvää salaatin kanssa. Ja siihen on hyvä dipata surimi-tankoja. Tuorekurkun kanssakin se on ihanaa. Hakkelukseksi pilkottu kurkku ja vähän lohta tai vaikka vaaleaa tonnikalaa sopivat sen kanssa. Maistuu jouluna ja juhannuksena.

Kastiketta voi tehdä tupla-annoksen, pakata pieniin lasipurkkeihin (pilttipurkkeihin tai noihin IKEAn maitotonkkiin), kietaista ruutukangasta kannen päälle ja sitoa kauniilla nauhalla ja viedä pikkujouluviemisinä. Lasten ala-asteen joulumyyjäisiin tein ison satsin monena vuonna. Ja kaikki myytiin. Kastike säilyy jääkaapissa hyvinkin pari, kolme kuukautta.

Nyt lähden leipomaan. 🙂

Sinappikastike graavilohelle ja salaateille

2½ dl sinappia (makeaa sinappia, Turun esim.)
1 dl sokeria
1 dl valkoviinietikkaa
suolaa & valkopippuria
½ l maissi- tai auringonkukkaöljyä
Sekoita muut aineet paitsi öljy. Anna seistä puolisen tuntia, jotta sokeri sulaa. Vatkaa sauvasekoittimella. Lisää lopuksi öljy nauhana sekaan.

Niitä näitä

Työnteon meininki

Kahden kokouksen päivänä, jolloin pitäisi saada myös artikkeli viimeistellyksi (lue: lyhennetyksi!), ja nyt saada loppuviikonkin duuneja jo alta pois, joten ei ehdi muka edes bloggailemaan.

Adventtikalenterin ehdin aukaista, ja ilolla kuulla, että kuopus aikoo sittenkin tanssia helmikuussa vanhat tanssit!

Kaksi reipasta työpäivää ja sitten kohti pohjoista! Ah onnea! Jo odotus tuntuu pehmeltä. Nii-in. Pohjoisen kaamos on pehmeää. Sitä odotan. Sitäkin.

Historiaa

Mennyt maailma

Itsenäisyyspäivän lehteen värkkään artikkelia, minkä vuoksi olen tässä lueskellut Vänrikki Stoolin tarinoita. Koulussa meillä ei niitä luettu, vain runo sieltä, toinen täältä.  Cajanderin suomentama Sotilaspoika sentään  piti opetella ulkoa johonkin itsenäisyyspäivän juhlaan. Nyt kun – sukutapaamisen aiheuttamassa historiahavinassa muutoinkin vielä viivyn – luen Sotilaspojan säkeitä, palautuu nenään Koskelankylän kansakoulun tuoksu (puu-uuneilla vielä lämmitettiin joitakin luokkia) ja mieleen kummallinen tunne siitä, kuinka paljon pidin tuosta runosta. Sepä kun on oikein lettipäisten pikkulikkojen laulu!

Nyt jos yksikään ala-asteen ope pistäisi 2000-luvun lapsoset opettelemaan moista, niin varmasti ajankohtainen kakkonen ja Ilta-Sanomat saisivat yleisöä lisää! Satavarmasti ope pistettäisiin jäähylle syytettynä sodan ihannoinnista ja lasten mielen järkyttämisestä.

”Mun isän´ oli sotamies ja nuori, kauniskin

jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin.

Tiens´ aina kulki kunniaan,

iloisin mielin kärsi vaan

hän kylmää, nälkää, haavojaan,

mun isän´ armahin. – –

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,

samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.

Miss´ ankarimmin luodit soi,

taajimmin tulta salamoi,

en sinne käymätt´ olla voi

tiet´ isäin astumaan. ”

Just. Mun isäin ei kärsinyt haavojaan, eikä nälkäänsä. Oli armeija-ajan kenraalin kuskina ja riiasi äitiäni,  minkä iltalomiltaan ja kyytikeikoiltaan kerkisi.

Eikä minua päästetty edes veistoon, vaikka kovin halusin!

Niitä näitä

Sukua

Tuulia nähty. Serkkuja ja tätejä ja lasten pikkuserkkuja. Sellainen on harvinaista. Siis suvun näkeminen. Kun molempien vanhempien sukujuuret ovat kaukana etelässä, Suomen laidalla (Oulusta katsoen Karjala/Kymi/Helsinki ja Perniö ovat Suomen laidalla…) niin tämmöinen suvun tapaaminen on harvinaista. ”Oot sie niin äitis näkönen”, sanoi noin kymmenen ihmistä. Oltaiskohan sukua? 🙂

Kummitädin 80-vuotias hymy sama kuin muistan jo lapsuudesta. Sitkeä nainen ollut aina. Juhlassa kuvakavalkadi menneestä: se oli hieno. ”Uusia” kuvia Karjalastakin. Josko minäkin ensi kesänä lähtisin käymään Tuulien mailla. Joskopa? Ennen juhlaan menoa ehdin aamupäivällä käydä Stockalla, ja Akateemisessa. Ja Sanomatalossa oli Fotofinlandia-kilpailun parhaimmiston kuvista tehty näyttely. Hurjan hienoja kuvia. Pysäyttäviä kerrassaan.

Entäs nyt lauantai-iltana Helsingissä? Katson Lauri Tähkää telkkarista, luen uutta Kiina-ilmiö -kirjaa ja kirjoitan blogia. Ikäkriisini syvenemiseen on aineksia tässä yllin kyllin!

Niitä näitä

Olema Helsingissä

Olema Helsingisä. Murmelin (kuten äitiäni sisarusteni ja lastenlasten kesken kutsumma) kans. Ja joka toiselle taksarille se on joku isoki onglelma. Palvella pohjose ihimistä. Lentokentältä otimme pirssin Honkanummen hautuumaalle, eikä meillä totta puhuen ollu ihan vakaata tietoa mihin olema menosa … No Murmelihan kuitenkin muisti (mikään dementikko ole, vaikka itse niin väittää), missä Eliisan ja Aleksanterin hauta on. Juuri niiden Tuulien, joiden takia blogini on Tuulestatemmattua. Tarvoimme pitkin valaisemattoman (hei, meillä Oulussa hautuumaalla on valot!!) hautuumaan loskaisia, auraamattomia käytäviä. Kynttilät papalle ja mummulleni, ja sitten ystävällinen (katoava luonnonvara?) taksari vei meidät läpi perjantairuuhkan keskustan hotelliin.

Hetken tauko (ehdin piipahtaa Kiasman kaupassa; en ostanut mitään! Kauppa viehättää minua enemmän kuin taidemuseo, materialisti? ehkä :)) ja eiku taksi. Nyt ei sitten ollutkaan mikään palvelualttiuden perikuva: huh! Pääsimme ravintola Havikseen. Siltä osin pelkkää positiivista sanottavaa: palvelu ja ruoka huippuja. Merikrotin posket? Olivat isoja ja hullun hyviä. Trimbachin Gewurtztraminer maistui meille molemmille.

Nyt unta jotta huomenna jaksaa arkistoon?, eiku synttäreille. …

Niitä näitä

Torstai on hyvä päivä

Torstai on hyvä päivä. Useammin hyvä kuin muut arkipäivät. Torstaina on sekä Kalevassa että Hesarissa ruokasivut. Torstaisin minulla on usein tavallista paremmat eväät töissä. Ja rauha syödä ne Hesarin reseptejä ja ravintola-arvosteluja lukien. Torstaisin meidän käytävällä on tavallisesti aika hiljaista: opiskelijat pysyvät kotona lukemassa perjantain tentteihin. Torstaina on kotona yleensä siistiä. Torstaina on valokuvatorstai, jolloin voi ihailla muiden otoksia ja saada kommentteja omista kuvistaan. Ne harvat telkkariohjelmat, joita katson, tulevat usein juuri torstaina. Tänään alkaa Sukulan uusi Italiassa kuvattu ohjelma, joka on ehdottomasti katsottava. Italian takia, ja koskapa minä olen ruvennut pitämään tuosta ”Hullusta kokista”. Muutama sen lehtijuttu ja radiohaastattelu ovat luoneet käsityksen, että voipi livenä olla vaikka hyvä tyyppi. Ja torstaissa on sekin hyvä puoli, että sen jälkeen tulee perjantai. 🙂

Huomenna perjantaina olisi opiskelijoiden pikkujoulutkin, pitkästä aikaa ei-itsenäisyysviikonloppuna, joten minäkin pääsisin ja kernaasti menisinkin, mutta huomenissa on murmelin kanssa lähtö Helsinkiin. Siispä nyt pakkaamaan juhlavetimiä ja kameraa: (kummi)tädin kahdeksankymppiset ovat edessä.

Yliopistoelämää

Rintamakarkuruutta

Lukukauden lähetessä loppuaan, käy niinkuin aina: opiskelijat hoksaavat, etteivät sittenkään ehdi saada tutkielmiaan valmiiksi sovittuun aikaan mennessä. Alkaa joukkopako: yksi toisensa jälkeen käy selittelemässä, sepittämässä ja anteeksipyytelemässä. Käyvät etsittämässä uskottavia ja uskomattomia syiden ja seurausten ketjuja, miksi peruminen on välttämätöntä. Miten on tultu siihen, ettei työ sittenkään valmistunut?

Vähiten uskottava selitys on tietokoneen hajoaminen. Jos opiskelija on vähintään kuukauden, pari tehnyt työtään, niin kuin sen tekemiseen väistämättä vierähtää, ei tutkielman valmistuminen yhteen kovalevyn läsähtämiseen kaadu. En  nimittäin jaksa uskoa, että ne koneet särkyvät aina juuri ennen sitä h-hetkeä, enkä usko, että läppäreitä hajoaa just proseminaarien tai gradujen tekijöillä sellaisia määriä. Enkä usko, ettei minkäänlaisia väli- ja varmennustallennuksia ole olemassa. Koiran syömät käsikirjoitukset, vuosisadan kamalin flunssa ja rahapulan takia töihin pakkolähtö ovat käytettyjä selityksiä, silloin tällöin joku kertoo syyksi parisuhteen kariutumisen. Pitkällisen kokemuksen perusteella voisin väittää erottavani aika hyvin, milloin joku noistakin syistä on ihan tosi, mutta että useimmiten ei ole. Muutamilta on joskus lipsahtanut: ”En vaan ehtiny, alotin liian myöhään”. Se on hyvä, riittävä ja varsin uskottava selitys. Ja hieman selittelemälläkin selitelty peruminen on parempi kuin se, ettei ilmoita ollenkaan tai vasta edellisenä iltana pistää spostin, että ”sori-mä-en-ehikkää-tuua-sitä-mun-työtä”. Ehtisipä edes perumaan ajoissa!

No tiesinhän minä tätä rintamakarkuruusvaihetta jo odottaakin, mutta tällä kertaa tämä on poikkeuksellisen suuri tappio sikäli, että olin ajatellut perustella (itselleni) ensi viikon mökille lähtöä jo keskiviikkona sillä,  että vetäydyn pohjoisen rauhaan lukemaan esitettäväksi luvattua kahdeksaa prosemmaa. Siis torstain ja perjantain duunipäivät tekisin mökin peräkamarissa… Mutta nyt kun ei ole luettavaa, milläs minä selitän? On onneksi vielä jatkotutkijoiden lauantaiseminaarin työt arvioitavana. Kyllä viiden väikkärin pätkän arviointi saa riittää syyksi mökille karkaamiseen… 🙂 Karkumatka mielessäin meitsilläkin.

Historiaa

Erikoisten etunimien bongausharrastus

Kolmevuosikymmentä (1900-luvun alussa) yhden pohjoisen seurakunnan lukkarina olleen miehen lasten nimet saivat minut keräilemään kummallisia, kauniita, erikoisia tai jotenkin muuten merkityksellisiä etunimiä. Elämäntapojensa puolesta monin tavoin parjattu lukkari ei säästellyt mielikuvitusta valitessaan lapsilleen nimiä. Esikoispoika kastettiin Neuvo Nero Nikodemukseksi. [Neuvo Nero ei kinkeripöytäkirjojen mukaan ihan nimensä veroinen hengenjättiläinen kuitenkaan ollut]. Entäs tyttäret? En halua edes kuvitella, mitä heidän nimensä kertovat heidän lahjoistaan. Tyttäret kun saivat nimet Nöyrä Naima Nopia ja Noiva Norja Nouta. Kun lukkari vaimonsa kanssa sai iltatähden kuopus kastettiin Onnen Omenaiseksi! Törmäys lukkariin ja hänen merkillisen nimisiin perillisiinsä vei minut erikoisten etunimien maailmaan.

Kun muutamia vuosia vietin päivät lukien vanhoja asiakirjoja, muuttoluetteloita, kirkonkirjoja ja sahojen työntekijäluetteloita, joissa oli tuhansia ja tuhansia nimiä, aloin kerätä vanhoja erikoisia nimiä – ihan vaan omaksi ilokseni (kerättiinhän sitä pentuna autojen rekkareitakin, muistatteko?). Ehkä joskus kirjoitan keräämistäni nimistä artikkelinkin. Vaikka ”sääntöni” on, että nimi on nähtävä itse ennen kuin voin kirjata sen luetteloihini, olen kollegoille ja opiskelijoille tästä merkillisestä keräilystäni uskoutunut ja pyytänyt kertomaan jos mielenkiintoisiin nimiin törmäävät. Vastikään yksi opiskelijatyttö kävi kertomassa löytäneensä 1910-luvun Vuolijoelta naisen, jonka nimi oli Hilja Empiria. Kollegan tehdessä sukututkimusta hän törmäsi 1800-luvun lopun Pellossa perheeseen, jossa puolet perheen poikien nimistä olivat ihan tavallisia Juhani-Matias-Paavo -sarjaa, mutta puolet enempi vähempi erikoisia. Erikoisimman etunimen sai poika nimeltä Suomi Suurempi. Mitä se kertookaan Torniojokivarren fennomaniasta?

Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelun kanssa saatan viettää pitkänkin tovin etunimien parissa. Esimerkiksi Rauha-nimi. Se on annettu 1930-luvulla noin parillesadalle tytölle vuodessa, ja viimeisenä rauhanvuonna 1938 Rauhaksi kastettiin 210 tyttölasta. Talvisodan jälkeen vuonna 1940 nimi annettiin 274 lapselle, mutta jatkosodan aikana Rauhaksi kastettiin ainoastaan puolet rauhanajan määrästä eli vain vähän yli 100 tyttöä sai sodan keskellä nimekseen Rauha. Entäs Toivo? Entäs oma etunimi? Tuttujen erikoiset nimet? Nimipalvelusta hoksasin, että ystäväni Taije on Suomen ainoa. Nimipalvelusta näkee myös, että juniorimme, jolle haluttiin antaa toiseksi nimeksi Sakri miehen suvussa olleiden Sakarien, Zahristen, Sakrien jne. linjaa jatkamaan, on vuoden 1991 ainoa Sakri. Eikä niitä ole yhteensäkään kuin puolensataa.

Nimipalvelusta tarkistan myös ”löydöksieni” harvinaisuutta. Esimerkiksi sunnuntaina hautausmaalla löytämäni kaksi uutta harvinaisuutta tarkistin Nimipalvelusta. Hautausmalla kävelystä pidän tavattomasti, ja viimeisen neljän vuoden aikana olen kävellyt siellä kymmeniä kilometrejä. Viimeisen vuoden aikana olen yhä useammin huomannut jääväni hautakivien erikoisten nimien äärelle. Oliko vuonna 1932 vain 42-vuotiaana kuollut kauppias Ilo Petteri XXX nimensä mukaisesti Ilo Petteri. Kuoliko Ilo Petteri laman jälkeiseen ahdistukseen? Oliko Ilo ollut kauppias, jonka luona oli ilo asioida, vai oliko hän nimestään huolimatta äksy ja äkeä puodinpitäjä? Entäs toinen viime sunnuntain uusi nimi Aatos Julia. Aatoshan on miehen nimi? Eikö olekin? Nimipalvelu kertoo kuitenkin, että viisi naistakin on sen saanut. Yksi heistä on haudattu Oulun vanhalle hautausmaalle. Miten Aatos Juliaa kutsuttiiin elämänsä aikana? Joutuiko hän nimensä takia koulukiusatuksi 1920-luvun kansakoulussa?

Etunimiin hurahtamisella on monia muotoja. Onpa yhdistysten luvatussa maassa, Suomessa etunimiyhdistyksiäkin. Niistä Markku-liitto on Suomen suurin etunimiyhdistys, naisten nimiyhdistyksistä eniten jäseniä on Sari Seuralla.

Nyt kun olen tästäkin omituisesta harrastuksestani avautunut täällä niin mieluusti otan tätäkin kautta vastaan tietoja tavalla tai toisella kiehtovista (suomalaisista) etunimistä.

____________________

Myöhemmät  nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

https://www.satokangas.fi/blogi/2011/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-vol-iv/

 

Niitä näitä

Kylymä, mutta muuten mukavaa

Halavatun kylymä. Aamulla mittari näytti -6 C. Mutta tuntui hyytävältä. Lenkillä, hautuumaalla (uusia nimiä bongasin, kerron joskus oudosta nimienbongausharrastuksestani … 😉 ) ja Käsin tehty -messuilla varhain aamupäivällä. Messuilta ei koskaan pääse löytämättä jotain pientä mökille.

Muutoin päivä töpötellessä. Kaikkea pientä mukavaa tein. Uusin keittiösivustoani ja kokkailin. Luin ja kuuntelin radiota. Siellä haastateltiin Pekka Sauria,  joka sanoi lääkkeensä kaamosta ja ahdistusta vastaan olevan, että hän pyrkii tekemään vain kaikkea sellaista, mistä pitää. Minäkin taidan ryhtyä taisteluun kaamosta ja ahdistusta vastaan tekemällä vastaisuudessa vain sellaista mistä pidän. Nyt taidan pitää kotiinpalanneen perheen kanssa jutskaamisesta.

Niitä näitä

Luksuslauantai

Olen yksin. Pehtoori on mökillä. Kaverin kanssa. Tytär on ystävänsä luona viikonloppureissulla, ja poika tyttöystävänsä kanssa kaupungilla, elokuvissa ja syömässä. Olen yksin. Harvinaista herkkua. Mistä on yksinäiset luksuslauantait tehty?

– heräämisestä myöhään (lue: kahdeksalta)

– pitkästä lenkistä (vieläkin harmittaa kun en sittenkään ottanut kameraa mukaan vaikka aioin. Tyyni meri oli aamulla sinisenharmaana hieno,  – auringon noustessa.)

– pitkästä aamiaisesta lehden, maitokahvin ja isojen juustoleipien kanssa.

– kampaajalla olosta. Vihdoin olen taas umpiblondi 🙂

– shoppailusta. Joskin ruuhkainen lauantai-iltapäivä liikenteessä ja kaupoissa EI ole mun juttu. Sain kuitenkin ostettua kynttilöitä, paljon kynttilöitä, hallin uudesta juustopuodista palan juustoa illaksi, italialaisen (kuka kääntäisi?) ruokalehden, rekvisiittaa joulusivujen kuvaukseen, vitamiinit, maton La Festaan ja Il Divon uuden CD:n.

– Special-annoksesta sushia (take away) Tomosta. Kuohuviinistä. Syödessä romaanin lukemista. (Ja minä olen se joka yleensä vaadin, ettei perhe ruokapöydässä lue!)

– Surffailusta. Kuvauksesta keittiö -ja joulusivulle. Ilman että kaikki kolme perheenjäsentä vuorotellen käyvät datistiksi nimittelemässä…

– Ehkä Al Pacinosta 🙂 (Kummisetä II:n parhaat tuokiot voisin katsoa uudestaan kun kerran tulee tänään telkkarista.)

– Omasta ajasta, omasta rytmistä.

– Tiedosta, että huomenna kaikki ovat taas kotona.

Yliopistoelämää

Eilisen jälkeen

Väsy. Eilisen jälkeen on väsy. Pikkujoulu, jota tiedekunnassa ei koskaan ennen ole järjestetty, ylitti kaikki odotukset. No siihenhän ei vielä paljon tarvittu: meitä oli melkein sata kasarmin Arttelissa, odottavina ”katsotaan nyt, saako täällä edes syödäkseen”. Saimme syödäksemme, hyvinkin. Ohjelmaa oli filologeilta, logopedeilta, hallinnosta, taidehistorian ja arkeologian sekä kirjallisuuden yhteistuotantona. … Ohjelmaa eivät varmaan muut kuin humanistit olisi ymmärtäneet, sisäpiirin juttuja (Korvatunturin rakennemuutos ja apurahatutkijan Napakymppi eivät ehkä yliopistomme muiden yksiköiden mielestä ole sarkasmin tai pilanteon aiheita). Ohjelma oli älykästä ja osallistujiltakin tuumailua vaatinutta [krhm.. meidän pöytä voitti, vaikka emme tienneetkään Toripolliisi-patsaan taiteilijan nimeä 🙂 ], vastaansanomattoman velmua, eikä riemu ollut vähäisin nähdessäni kun esimies (ensi vuonna jo kuusi vuosikymmentä takana) räppäsi ketjut kaulassa ja telttafarkut jalassa. Irkkumusiikkia ja river-dancea kuultiin ja nähtiin ja monet kokeilivatkin. Lähes virallisen kuvaajan roolissa vältyin harjoittelulta. Illan lopulla olisin mieluusti valssille lähtenytkin, mutta kovin vähiin olivat jo käyneet ne, joita kavaljeeriksi olisin halunnut. Eipä sitten ollut syytä jäädä odottamaan sitä viimeistäkään valssia. Silti tänään unettanut kovasti.

Nyt Coldplayn Viva La Vida soimaan, se on vaan niin kevyt. Minulle kevyt. Kevyt kuin kevät. Se virkistää. Nyt sitä on hyvä kuunnella. Nyt kun minulla on kokonainen ilta yksikseen kotona. Ah, Viva la Vida.

Niitä näitä

Menoksi

Töissä lounaaksi vain ja ainoastaan yksi pieni juustoleipä ja hyvin PIENI pala eilistä järjettömän hyvää valkosuklaakakkua. Kolmen jälkeen alkaa kelloonvilkuilu, lähtisinkö jo? Lähden. Kotiin, jossa suihku. Äkkiä tonnikalalasagne uuniin. Saavat teinit syödäkseen. Mustat vai uudet ruutuhousut? Kiinasta ostetut helmet vai trendikäs, veljen porukoilta keväällä saatu koru? Tyttärelle tekstari: ehditkö luennon jälkeen viedä? Aurinkopuuteria ylimääräinen kerros. Parfyymi, – tietysti, olen riippuvainen. Arkenakin. Kengät? Aina on ongelma kengistä. Jos saisin paluukyydin joltakin… ? Siis juhlakengät.  Ja eiku menoksi.

Näissä merkeissä.

(Klikkaa kuvaa…

ja sivun auettua käynnistä video vihreästä nappulasta. Ja äänet päälle koneeseen.)

Parasta on, että neljässä vuosikymmenessä on tapahtunut jotain kehitystä sukupuolittuneen ohjelman suhteen.

Valokuvatorstai

Valokuvatorstain vaikea haaste: ajan kulku

Vuosi tuntuisi vuodelta, eikä kymmeneltä minuutilta. Aikuisuus tuntuisi pitkältä ja täyteläiseltä, eikä joltakin holtittomalta tivoliajelulta. Kuka haluaisi tällaista lääkettä? Vanhemmat ihmiset varmaankin – sellaiset, joiden kuluvan ajan taju on polkaissut kaasupoljinta.
Ja pitäisi kai keksiä myös lääke, jolla on vastakkainen vaikutus. —”

(Dennis Coupland: Eleanor Rigby. Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2007, suom. Katja Rosvall.)

Valokuvatorstain vaikea haasteteksti yllä. Tähänkin haasteeseen vastaan historialla:

Jo antiikin aikana, Hippokrateen ajoista lähtien, on lääkkeestä ajankulumisen säätelemiseksi haaveiltu … (Syrakusan kreikkalainen teatteri. Kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Nuoruuden ja terveyden lähteistäkin on etsitty lääkettä.

Syrakusassa on Arethusan lähde, jonka makeassa vedessä kasvaa papyrus-kaislaa. Syrakusa onkin Euroopan ainoa paikka, jossa papyrus kasvaa luonnonvaraisena. Olisiko se juuri paperissa ja kirjoitustaidossa se kaivattu keino saada aika hidastamaan kulkuaan?

Bloggailu Ruoka ja viini

Tietokoneelta yleiskoneen ääreen

Tämä on kolmassadas postaus blogiini. Alunperin oli tarkoitus kirjoittaa lyhyesti. Ainakin opetella kirjoittamaan lyhyesti. Eihän siitä(kään) mitään tullut. Blogiformaatin vaihdon myötä, pari kuukautta sitten annoin periksi: annoin itselleni luvan kirjoitella jotain kolumnityyppisiä, ja/tai muutoin vähän pitempiä tekstejä. Vähän? Rullaa alas vaikka viimeisen kymmenen päivän tekstit ja vilkaise, onko lyhyitä tekstejä? Ei ole, ei. Lapasesta on lähtenyt taas koko homma. Siispä tänään vierotan itseäni pahasta blogi- ja surffailuaddiktista ja leivon.

Jotain tuollaista? Ullan leivontablogi on itse asiassa ensimmäinen blogi, johon koskaan törmäsin. Kannattaa ehdottomasti rullata alas asti (ks. esim. Sanomalehti-kakku) tuo linkittämäni sivu, ja katsoa kuinka joku voi olla huippu! Lähden nyt keittiöön tekemään jotain hiukan vaatimattomampaa, jos onnistun laitan illalla kuvan. 🙂

******************

Resepti on Reseptikansiossani.

Liikkuminen

Kuntosalielämää II

Kuin aavistellen, mitä tuleman pitää, etsin aamulla iPodiani ja nappikuulokkeita ottaakseni mukaan kuntikselle. iPod löytyi, kuulokkeita ei, joten ajattelin sitten, että enköhän pärjää salin radiosta tulevalla Novan musiikkitarjonnalla – niin kuin yleensäkin. Monina aamuina en edes avaa siellä radiota. Tänään kuitenkin oli tehtävänä uusi harjoitusohjelma, jonka PT (personal trainerin suunnittelema henk.koht. 3–4 kk:n välein vaihtuva treeniohjelma kuuluu vuosikortin hintaan) oli rakentanut aivan uudella tavalla: vain kymmenen eri laitetta/liikettä, eikä juurikaan painoja, mutta toistoja sitten senkin edestä (560 yhteensä!). Epäilin, että ehkä tänään tarvisin mielimusiikkia homman hanskaamiseksi kunnialla.

Salilla on kaksi isohkoa hallia: vempainpuoli ja rautapuoli. Häthätää ehdin vempainpuolella aukaista radion, kuunnella aamukuuden uutisia ja Kimmo Vehviläisen huomenentoivotuksia polkien kuntopyörällä alkuverryttelyä kun hoksin, että joku ennennäkemätön mies meni rautapuolelle, jossa hänkin avasi radion: infernaalista mättöheviä nupit kaakossa! Muistin taas kerran, miksi minusta on mukava käydä aamuisin (sopivan aikaisin), rauhassa, useimmiten yksin treenaamassa. Saksalainen raskas metallimusiikki ei sovi minun elimistölleni, eikä herra varjelkoon ainakaan aamukuudelta. Pikkusen kaipasin niitä kuulokkeita, jotka olisin voinut tunkea korviini ja kuunnella Rasmusta tai vaikka Suurlähettiläitä, Vain hullut selviää…

Ne harvat, jotka salin aamutuurissa käyvät, eivät – Luojan kiitos – ole mitään mättömörssäreitä. Harvoin sinne tatuoituja lihaskimppuja aamulla raahautuu. Vaikka aika monenkirjavaa porukkaa siellä on tullut puolenkymmenen vuoden aikana nähtyäkin. Ehkä sinnikkäimmin pehtoorin ja meitsin lisäksi ovat käyneet ”vanhat pojat”. Itsekin sanovat nimenomaan käyvänsä salilla. Heillä kun tahtoo mennä hyvinkin tunti kuulumisia vaihdellessa, säätä ja töitä kelatessa. Jokunen nosto ja kuntopyöräkilometri siinä ohessa kuitenkin hoituu. Talvikaudella ahkerasti ovat jaksaneet käydä kaksi naista, jotka ovat niin toistensa vastakohtia kuin mahdollista: toinen pitkä, hoikka, tumma, ujonoloinen ja toinen lyhyt, pyöreä ja vaalea, puhelias. Mutta treeni on kovaa, meitsi on ihan höyhensarjalainen heihin verrattuna.

Jokunen vuosi sitten yksi nuori mies liittyi aamujengiimme, katseli vähän kulmien alta, mutta ymmärsi olla huudattamatta RockRadiota. Aikansa käytyään toi pienen ja pullukan tyttöystävänsäkin mukanaan. Tyttö oli kuin nukkuneen rukous, mutta loi unisilla silmillään palvovia katseita omaan adonikseensa. Liekö treeni vai rakkaus laihduttanut, mutta puolen vuoden jälkeen tyttö oli 16 kiloa hoikempi kuin aloittaessaan. Kesän tullen sekä poika että ex-pullukka tyttö lopettivat salilla käymisen. Seuraavana syksynä poika aloitti taas yksikseen, eikä mennyt kuin joku viikko kun toi jo toisen tytön mukanaan. Tyttöystävä kakkonen ei ollut pyöreä, vaan oli ilmiselvä ”pissis”. Kajalit ja huulipunat ordningissa ja kutrit kiharilla tyttö käytteli varovasti taljaa ja soutulaitetta. Jalkaprässiin saatikka rautapuolelle neitokainen ei uskaltautunut. Moneltakohan oli joutunut heräämään meikintekoon? Montaa kuukautta ei kyllä siten jaksanutkaan heräillä… Poikakin lopetti.

Ja minä ja minun 560 toiston jälkeinen liki kosketusarka kroppani toivomme, ettei tämänaamuinen hevimieskään jaksaisi kovin usein herätä!

Bloggailu

Läksyjen pakoilua

Tänään tiedejuttu-kurssilla (olen opiskelijana opiskelijoiden kanssa) harjoiteltiin css-koodaamista. Läksyjäkin tuli. Olen tunnin istuskellut yrittäen niitä tehdä, mutta kun ei onnistu niin olen sitten siivoillut kuva-arkistojani ja tehnyt myös tälle blogilleni pieniä virityksiä: mm. uusi bannerikuva: sekin on otettu – kuten niin monet muutkin otsikko-otokseni – Kaunispään huipulta luoteeseen. Sivupalkin linkeissä on Saariselän latukamera, josta näkyy reaaliaikainen kuva sieltä. Haluaisin mökille. Joo, joo, – sehän ei ole yllätys kenellekään. Sivupalkissa on myös uusi ”seinä” (Facebook-aktiivit tietävät, mitä se tarkoittaa …) Siis siihen voi käydä raapustamassa pikakommentteja höpötyksistäni tai kuvistani. Pienen väkäsen takaa aukeaa tekstitila. Galleriaakin yritin siivota: minen ymmärrä, miksi pätkii Explorerilla … Blogistatiikkaa tarkkailin: tilastot kertovat, että blogissa piipahtajien määrä ei ole laskussa. 🙂

Palaanpa taas läksyjen pariin.

Liikkuminen

EVO – en vaan osaa

Kaikkeni yritin, mutta eihän se mihinkään riittänyt! Olin tyttären kanssa aamusella pelaamassa sulkapalloa. Yritin jo matkalla Nallisporttiin ladella – kuten kunnon kilpaurheilijan kuuluukin – meriselityksiä, miksi ehkä en olisi parhaassa mahdollisessa vedossa: oikeesti eilen oli ruokavieraita, ja ilta oli paitsi kaikinpuolin mukava ja rauhallinen, myös kohtuullisen ravitseva (vieläkään ei ole oikein nälkä) ja viinillinen, joten ei voi vaatia, että aamukymmeneltä sulkis sujuisi erityisen hyvin. Ja toiseksi on ainakin 10 vuotta, kun olen edellisen kerran pelannut. Tennis”urasta” on vähän vähemmän, mutta tennistä en – valitettavasti – koskaan oppinut, vaikka yhden talven tosissani yritin – jopa kurssin suoritin  ja henk. koht. opetuksessakin muutamia kertoja kävin. Se ei vaan sujunut. Mistä olen hyvin pahoillani, edelleen.

Tyttären poikaystävä kun on ”kiinni” tänä viikonloppuna, niin meitsi suostui treenikaveriksi. Se, mistä olen aamuisessa suorituksessani ylpeä, on, ettei paukut loppuneet kesken. Tunnin jaksoin juosta ja yrittää, eikä ollut edes pahasti hiki. Mutta suunnilleen sata nolla hävisin silti! Rohkeat verkolle nousuni 😉 aiheuttivat lähinnä sen, että olin jokaisen niiden jälkeen lentää selälleni kun yritin pakittaa takakentälle seuraavan vastalyönnin tultua. Yläpalloihin en aina osunut, vaikka periaatteessa ehdin: en yksinkertaisesti nähnyt. Yritin selittää, että kaksteholinssien takia tulee ”kuollut kulma”, mihin tytär kohteliaasti hymyili: ”Niin varmaan!” Sitten kun muutaman kerran onnistuin palauttamaan pallon vastustajani vasemmalle puolelle, niin kuin muka vaikeasti vastattavaksi, niin tämä vasenkätinen esikoinen vaihtaa lennosta mailakättä oikeasta vasemmalle ja taas minä saan juosta. Tunnin jälkimmäisellä puolikkaalla tyttärelläkin jo hieman hiki ja sanoo sentään, että enemmän joutuu liikkumaan minun kuin veljensä kanssa pelatessa. Siitä minä sitten revin riemua ja tunnustusta niin, että onnistuin muutaman kerran palauttamaan pallon saaden pojon tai pari itsellenikin. Muutaman. Ja kuinkahan kipeä minä huomenaamulla olenkaan!

Mutta oli mukava. Tosi mukava.  Ens viikolla uudestaan.