2008

Home 2008 (Page 6)
Showing: 51 - 60 of 339 RESULTS
Yleinen

Suomi – Ruotsi -maaottelu

Sataa lunta. Aamulla kuudelta oli -8 C. Valokuvatorstain kuvahaasteeseen vastaaminen vei tonttujen luo. Mökillä on jo paljon lunta, voisi hyvin hiihtää jos haluaisi (en haluaisi :)) ja huomenna siellä on rinnekauden avajaiset (sinne haluaisin!). Kujallamme jouluvalojen kilpavarustelu on eskaloitunut jo pahasti: tuon puolen johtaessa sekä varhaisessa ajoituksessa että valojen määrässä (siellähän kaikki on muutenkin suurempaa.. :)) mutta tänään laitoimme Festan edustalle ”valopuun”. Kaikki tämä sai aikaan myös glögikauden korkkaamisen.

Järjestimme pehtoorin kanssa glögimaaottelun: Ruotsi (Blossa) vastaaan Suomi (Loimu. Lignell& Piispanen). Tuomareina vain me. Me ja meidän henkilökohtaiset mieltymyksemme.

Ruotsalainen Blossa (ks. tark. Alkon sivulta) on tuttu jo monen vuoden ajalta. Heidän vuosikertaglöginsä on vuosittain pakattu eriväriseen pulloon. Väriin on vaikuttanut se mausteaine, joka glögissä kulloinkin on vahvana. Viime vuonna pullo oli punaisenmusta (karpalo), toissavuonna valkoinen (häivähdys vaniljaa) ja tänä vuonna pullo on (minusta) ihanan sininen, – mustikka maistuukin.

Lignell & Piispasen Loimu oli meille uusi tuttavuus.  Se on tavallisemman makuinen, hyvin vahvasti neilikkainen, vadelmaa vain vähän. Se on kaksi euroa (12,49 euroa) kalliimpi kuin Blossan (10,49) glögi.

Pehtoori maistoi sokkona, minä en, siitä huolimatta/sen tähden olimme samaa mieltä: Ruotsi voitti – valitettavasti. Blossa on vähemmän makea (kaloreita ja sokeria vähemmän), mutta maistuu silti/sen tähden paremmalta. Pehmeältäkin. Loimussa on enemmän prosentteja (21%), joten jos niistä pitää niin sitten kannattaa hankkia sitä.

Edellisinä vuosina Blossa on ollut jo itsenäisyyspäivän aikoihin aika vähissä Suomen Alkoissa, joten suosittelen lämpimästi sen hankkimista vaikka varastoon jo nyt.

Niitä näitä

Pitäisi

Pitäisi silittää. Ja pitäisi lähteä lenkille, sillä lintsasin salin aamulla. Oikeastaan ihan ensimmäiseksi pitäisi soittaa yksi puhelu. Ja sitten lukea yksi proseminaariaihio, josta lupasin huomiseksi palautteen. Laskutkin olisi maksettava. Lauantai-illan jälkiruoaksi olisi tehtävä pistaasijäätelö valmiiksi pakastimeen. Paljonhan sitä pitäisi.

Otan kirjan. Menen ja sytytän takkaan tulen ja leikin, että on perjantai. Enää ei pidä mitään. 🙂

Historiaa Ruoka ja viini

Makkarakuppien historia II: kyselyn tulos ja resepti

Lapsuuden ruokamuistoja -keruuaineisto on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa; kuinka paljon (arki)ruoka kertookaan monista yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista, ja kuinka henkilökohtaisia, hellyttäviä! ja hirveitä lapsuuden ruokamuistot voivatkaan olla! Aineisto koottiin vuonna 1998 (Pirkka-lehden kysely) ja siihen vastasi 1067 henkeä, yhteensä aineistoa on yli 4000 sivua. Vastanneet ovat syntyneet vuosina 1920–1980-luvuilla. Vietin kesällä kolme pitkää ja antoisaa päivää ko. aineiston parissa ja pitäisi päästä vielä uudelleen…

Kokoelman mukaan 1960–70-luvuilla eläneiden lasten ja nuorten ylivertainen uutuussuosikkiruoka oli makkarakupit. Miksi juuri 1960-luvulla makkarakupit? Yksi vastaus löytyy haastatteluaineistosta:

”Meille tuli televisio 1963, melko myöhään ehkä – – Mutta kun se sitten tuli, se toi mukanaan ruokaohjeita. Meilläkin alettiin paistaa pakastekalaa ja ostettiin päälle sitruunaa ja leikattiin renkaiksi, paistettiin makkarakuppeja, jotka täytettiin säilykeherneillä tai munakokkelilla, ihan kuten telkkarissa. Ostettiin muffinijauhoja, pudotettiin pussiin kananmuna, puristeltiin ja pursotettiin vuokiin, paistettiin ja syötiin. Olimme kuten muutkin.”

Makkarakuppien läpimurtoa juuri 1960-luvulla selittää tv:n lisäksi se, että samaan aikaan jääkaapit korvasivat kafferit (kahverit, kylmäkomerot). Teolliset makkaravalmisteet tulivat koteihin yhtä aikaa jääkaappien yleistymisen kanssa. 1960-luvun kaupupunkilaisäitien yleisesti keräämissä ruokakeräilykorteissa oli myös makkarakuppien ohje, samoin naistenlehdissä ja muutamassa keittokirjassakin niitä julkaistiin. Onpa yhden muistelun mukaan jo 50-luvulla koulussa köksän tunneilla opetettu niitä tekemään.

Lupasin julkaista reseptinkin. Kaikessa monimutkaisuudessaan makkarakupit (”Saucisses sur le plat”, ransk. 🙂 ) tehdään näin: otetaan Berliinin (tms. luonnonsuoleen tehtyä) makkaraa. Leikataan noin sentin paksuisia viipaleita, kuorineen tietysti ja paistetaan hiljalleen kunnes makkara kupertuu kupiksi. Paiston aikana makkaraa ei saa käännellä. Makkarakupit täytetään, mutta ei ihan millä tahansa. Muistitietoaineksen ja kyselyjeni perusteella täytteet vaihtelevat alueittain: säilykeherneet ovat ehkä yleisin vaihtoehto, (etikka)punajuurisalaattia ja sinappikurkkupikkelsiä on käytetty ainakin linjalla Haukipudas–Pello (liekö Haaparantaan tehdyillä ruoanhakumatkoilla tähän osa syynsä?), munakokkelia käytettiin täytteenä varsinkin Etelä-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa monessa perheessä valkokastike ja paistettu sipuli olivat tavallisia. Meillä laitettiin pinaattia: ”Pitihän niistä saada jotenkin terveellisiä”! muisteli äitini. Yleensä meillä ja muualla tarjottiin lisäkkeeksi muusia. Ettei mikään kevytruoka tämäkään! (Ei kovin hyvä kuva makkarakupeista on esimerkiksi tuolla.)

Kyselyni – aivan kuten keruuaineiston ja keittokirjojenkin – perusteella on selvää, että makkarakupit olivat nimenomaan 1960-luvun ruoka. 1970-luvun lapset, saatikka myöhempien vuosikymmenien lapset, eivät niitä enää muistoissaan mainitse. Viidennes vastanneista olivat oletuksen ulkopuolella; ovat siis yli 40-vuotiaita jotka eivät – vielä – ole makkarakuppeja syöneet tai alle 40-vuotiaita jotka ovat tämän retro-ruoan makuun päässeet.

Merkillisen mukavasti Peace-merkiksi (jonka me makkarakuppeja lapsuudessa ja nuoruudessa syöneet hyvinkin miellämme samaan aikakauteen kuuluvaksi) muotoutunut ”tutkimustulos” on siis odotuksenmukainen mutta on se minulle mukava muutenkin: hoksasin, että blogini on vuorovaikutteinen 🙂 ja täällä käy alle ja yli 40-vuotiaita. 🙂 Mitäs seuraavaksi?

Niitä näitä

Sähköpostipäivä

Sähköpostipäivä. Töistä lähtiessäni katsoin, että olin kirjoittanut yhteensä 28 sähköpostiviestiä. No osa oli vain muutaman rivin viestejä. Mutta 28. Ja olin vain ihan tavallisen kahdeksan tunnin päivän töissä, joista tunti meni palaverissa ja kaksi tuntia tentin valvonnassa. Noh myönnettäköön, etteivät ihan kaikki viestit olleet syvimmältä olemukseltaan työpostia 🙂 mutta että 28! Eikä tämä ollut varmasti edes ennätys.

Mitäs meillä oli ennen sähköpostia? Opiskelijoita oven pielessä, puhelimessa, ruokalassa kyselemässä ja juttelemassa. Oli ilmoitustauluja, joille oli pantava kaikenmaailman tiedotteita. Oli kiertokirjeitä ja niiden päällä sellaiset ruksitettavat laput ”Olen nähnyt” ja oma puumerkki. Oli isoja valkoisia kirjekuoria, joihin oli käsin kirjoitettava 20 tutkijaseminaarilaisen nimet ja osoitteet, ja joihin pistettäväksi oli monistettava nippu seminaaritöitä ja jotka oli sitten vielä frankkeerattava. Joskus kun oli oikein kiire, oli kesken työpäivän lähdettävä viemään niitä kuoria postiin. Oli pieniä ruskeita kirjekuoria, joissa lähetettiin tietoja toisiin yliopistoihin ja oli virkapostikortteja, joiden käyttöä kyllä vähän rajoitettiin, – olivat kuulemma kalliita. Sitten oli vielä sisäisen postin kiertävät postikansiot ja … Mitä vielä.

Tänään olen sähköposteillut. Siitä minä pidän. Vaikka ihmisiä voisikin nähdä enemmän…

Yliopistoelämää

Tenttivastausten äärellä

Tarkastin tänään nipun tenttejä. Korostan, että tentaattoritkin ovat ihmisiä. Siispä:

  1. Sotkuista, selvääsaamatonta, koukeroista ja epämääräisen himmeää tenttivastausta lukiessa vaikutelma opiskelijan tuotoksesta ei ole paras mahdollinen. Ei vaikka sisältö olisi kuinka briljanttia ja analyyttistä.
  2. Kielioppivirheistä ei arvosanaa heikennetä, mutta tentaattorin käsitys opiskelijasta, joka kirjoittaa Venäjän pienellä alkukirjaimella ja venäläiset isolla tai joka ei käytä pilkkuja tai jolla ei ole minkään valtakunnan käsitystä siitä, mitkä sanat ovat yhdyssanoja ja mitkä eivät, ei ole kaikkein myönteisin.
  3. Jos tehtävänannossa lukee VERTAILE Topeliuksen ja Runebergin kansallisuusjattelua ja historiakuvaa niin silloin EI ole tarkoitus kertoa, että Topelius on satusetä ja Runebergilla on nimikkoleivos.
  4. Jos tehtävänannossa lukee, että ”vastaa kahteen seuraavista neljästä” niin silloin EI osoiteta oppimattomuuttaan vastaamalla kaikkiin neljään vähän mitä sattuu lukion kirjoista mieleen tulemaan. Yritetään vastata KAHTEEN, vain kahteen.
  5. Tenttivastauksiin ei kannata kirjoittaa ”sillee niinku” eikä ”tsydeemi” eikä ”en millään ehtinyt lukea toista kirjaa”. Sitä nyt ei ainakaan kannata tunnustaa; tentaattori kyllä yleensä hoksaa sen ihan itsekin!
  6. Jos tenttikysymys on ”Valtion taloudelliset toimet hädänalaisten auttamiseksi nälkävuosien 1866 – 68 aikana” silloin EI kirjoiteta konseptia tai kahta täyteen siitä, miten liberalismi vaikutti autonomisen Suomen taloudelliseen kehitykseen. Siis ei kannata kirjoittaa suunnilleen siitä asiasta, suunnilleen niistä vuosista, suunnilleen samasta toimijasta, eikä kannata säveltää suunnilleen mistä tahansa. Jollei kerran tiedä, silloin on viisasta olla kirjoittamatta ollenkaan. Säästää omaa ja tentaattorin aikaa – ja hermoja.
  7. Ihan ensimmäisenä kannattaa lukea, mitä on kysytty. Kannattaa avata kysymys kunnolla. Ja sitten vastata kysymykseen siten, että vastauksessa on alku ja loppu ja siinä välissä asia jäsenneltynä mahdollisimman mallikkaasti. Eikä suoltaa paperille koko tajunnanvirtaa mikä lähtee liikkeelle kysymyksen nähtyä.
  8. Kannattaa osoittaa oppineensa, ei opetelleensa ulkoa. Kannattaa osoittaa ajatelleensa. Kaikkea ei tarvi muistaa eikä tietää. Täytyy osoittaa osaavansa ajatella, suhteuttaa ja soveltaa.
  9. Lopuksi on syytä tarkastaa, että paperissa on oma nimi ja/tai opiskelijanumero, ettei tentaattorin tarvitse viedä arvosanaa hakuammuntana rekistereihin.
  10. Ja sitten sellainenkin vähämerkityksinen asia kuin tentaattorin nimi sopii olla oikein kirjoitettu. Etunimessäni ei ole kahta a-kirjainta, eikä yhtään oota. Eikä nimeni ole Satu Kangas.

Ruoka ja viini

Pannacotta uudella tavalla

Lasteni isälle en osaa lahjoja isänpäivänä ostaa, tehdä tai hankkia, omani haudalle kynttilän vein ja appea käytiin perheen kanssa heippaamassa; perheen juhlapäiväsankarin kunniaksi ja perheelle sentään kokkailin monenmoista. Ja parasta oli – ehkä – LappItalia-henkeen kehitelty Pannacotta. Reseptin pohja on uusimmassa Etiketti-lehdessä nimellä Mango-pannacotta. Vaihdoin mangon hillasoseeseen, ja vähän varioin muutenkin. Väyvkokelaskin kun oli syömässä niin tein annoksen kuudelle:

3 kuohukermaa

3 dl maitoa

3/4 dl sokeria

200 g (lime)valkosuklaata

4 liivatelehteä

3 dl hillasosetta

Sekoita kerma, maito ja sokerit ja kiehauta. Sulata joukkoon paloiteltu pehmeä suklaa. Liota liivatelehdet kylmässä vedessä ja sekoita kuumaan kermaseokseen. Anna jäähtyä hieman ja sekoita mukaan puolet hillasoseesta. Jaa annosmaljoihin ja anna jäähtyä vähintään neljä tuntia. Kaada loppu hillasose annosten päälle ennen tarjolle vientiä. Helppoa ja herkullista. Ja Lenz Moserin Beerenauslese edesauttoi juhlatunnelmaa … 🙂

Niitä näitä

Hyvää kuuluu!

Etelätuuli. Ei liukasta. Juoksinkin välillä. Lämmin. Näinkö häivähdyksen auringostakin? Ja pitkästä aikaa lämminsilmäinen, tuttu tuntematon mies, labratorinnoutajan kanssa lenkkeilijä, samalla reitillä tänäänkin niinkuin monta kertaa aiemminkin, kysyy vastaantullessaan – hymyillen: ”Mitä kuuluu?”  ”Hyvää kuuluu!”  Ja sitten huudan vielä jälkeensä: ”Toivottavasti sullekin! Hyvää viikonloppua!” Milloinhan taas olemme yhtä aikaa lenkillä?

Saunassa lenkin jälkeen muistan – ymmärrän – olla onnellinen, että ollaan terveitä, koko perhe. Kiitos, hyvää kuuluu.

Niitä näitä

Aura?

– Sinulla on violetti aura.

– Mikä?

-Violettti aura.

– Yhy.

– Ihan selvästi.

– Aha? Mitä se tarkoittaa?

– Että olet luova. Oletko? Maalaatko, teetkö käsitöitä, kirjoitatko?

– No joo, niinku työkseni oikeastaan tuotan tekstiä. En niinkään luo.

– No niin. Minähän sanoin. Sinulla on violetti aura.

Niin kai sitten. Niin väitti myyjä kaupassa, joka on avattu maakunta-arkistoa vastapäätä. Olen jo monta viikkoa aikonut siellä käydä. Tänään kävin, ja ostin itselleni lahjan. Aura-höpötyksiä lukuunottamatta muuten ihana puoti.

Italia Valokuvatorstai

Sisilian matkakuvat

Eilen sain Italian – Sisilian – matkakuvat suunnilleen kohilleen. Nyt ovatten sitten matkasivullani, prego!

Muutamia oivallisiakin otoksia mahtuu joukkoon, jos vertaan niitä ensimmäisten www-matkakertomusteni kuviin niin ei harjoittelu ja kurssit ja kameran vaihto ole kuitenkaan ihan hukkaan menneet. Mutta taivas! Monissa kuvissa se on ”palanut”, ylivalottunut, ihan valkoiseksi. Miten sen voi estää? Tunnelmaakin niissä saisi olla enenmmän, ovat turhan pysähtyneitä. Mutta muutamia hyviäkin. Käy kurkkaamassa.

Minä lähden nyt OYSiin kuulemaan allergiatuomioni. Kunhan en vain millekään ruoka-aineelle olisi allerginen. 😉 Pölyallerginen historioitsija, joka rakastaa ruoanlaittoa ja ruokaa, jota ei saa syödä?