Vuonna 1921 säädetyn oppivelvollisuuden astuttua voimaan Suomen kansakoululaitoksessa pyrittiin tekemään kaikista ”kilttejä”. Nostalgiset kuvataulut (klikkaamalla näet sen isompana) olivat siinä projektissa tärkeä väline.
Murphy yliopistossa
Vaikka tänään olenkin saanut olla opiskelijoiden kanssa tekemisessä ja tehdä oikeitakin töitä, päivä duunissa meni enimmäkseen huomisia byrokratian ja ”kehittämiseen” liittyviä sessioita valmistellessa. Väistämättä, työperäisen tuohtumisen aiheuttamana oli todettava, että murphylogia on syvällä yliopistomaailmassa näinä muutoksen vuosina. Murphylogiassa Soperin laki kuuluu näin: ”Mitä tahansa byrokratiaa, joka organisoidaan uudelleen tehokkuuden lisäämiseksi on välittömästi mahdoton erottaa edeltäjästään.” Tiedekunnassamme poistettiin laitosrakenne vuoden vaihteessa, jotta liioilta kokouksilta ja hallinnon kiemuroilta vältyttäisiin. – No onko vältytty? Muutos on merkinnyt kasapäin uudistuksia, uusia työryhmiä, uusia raportteja, ohjeiden laatimista ja uusien käytäntöjen kehittämistä. Kovin kaukana on tehokkuuden lisääntyminen.
Myös ”Komiteo-dynamiikan kolmannen lain” on nähty vastikään toteutuvan: ”Niistä, jotka eniten vastustavat komiteaan joutumistaan, tehdään puheenjohtajia.” Ja mitkäs tämän lain seuraukset sitten ovat: alaiset hoitavat ne hommat, jotka vastentahtoiselle puheenjohtajalle on sälytetty.
Elleardin lain sovelluksella voisin aloittaa huomisen oppimiseen liittyvän seminaarin paneelipuheenvuoroni: ”Ne jotka haluavat oppia oppivat. Ne jotka eivät halua oppia johtavat organisaatioita. Ne jotka eivät kykene oppimaan eivätkä johtamaan sääntelevät oppimisen tason ja organisaation hengiltä.”
Välillä vaan niin uupuu kaikkeen kehittämiseen ja byrokratiaan: saisipa vain opettaa ja ohjata, tutkia ja tehdä tiettäväksi.
Yöelämää
Yöllä satoi. Herään klo 00.08 kun juniori hakee kolistellen evästä keittiöstä. Puoli kahden kellonlyönnit vielä kuulen, kahdelta olen taas unessa. Hetken riittää painajaisia poliiseista, kouluista ja Sisilian mafiasta. Herään kun on liian kuuma; unessa kuuma ja oikeasti kuuma. Kuuntelen nuhaisen miehen unta vieressä, yritän nukkua. Käännyn, kerran, kahdesti, taas. Yhtä lailla vastaamattomat sähköpostit ja torstain paneelin puheenvuoron valmistelemattomuus kuin lukiolaisen koulunkäynti ja vaatehuollon kesäterä ovat aamupuolella yötä vastaansanomattoman kaoottisia asioita ja stressin aiheita, – muiden muassa. Tajunnanvirralla ei mitään suuntaa, niin kuin ei yleensäkään öisin. Jotenkin pääsen taas uneen, joka katkeaa janoon. On käytävä keittiössä ja vessassa.
Uni taas hukassa. Mietin, huolestun, pyörin. Ei määrää, ei laatua ajatuksissa! Kuuntelen sadetta, – ja nuhaista miestä. Nyt minua jo paleleekin. Suden hetki. Väsymys paleltaa. Vai onko se flunssa nyt tulossa minullekin? Onpa tietysti. Kaakao! Haluan kaakaota, se lämmittää ja auttaa unensaantiin. Istun takkahuoneen isossa tuolissa kaakaomukin kanssa ja yritän lukea, mutta nukuttaa. Annan itselleni luvan nukkua kahdeksaan: jätän salin väliin, ehdin kyllä yhdeksäksikin töihin. Laitan kellon soimaan kahdeksaksi ja nukahdan. Ja hitto: herään klo 5.40 – niin kuin herään melkein joka aamu.
Yliarvostettua koko nukkuminen! Ihan hyvin pärjää neljän tunnin ja rapian yöunilla.
Paitsi ettei todellakaan pärjää! Päivä yhtä palasina kuin yö.
Harjoituksia
Tämän päivän bloggaus on harjoitus.
(pdf-tiedosto)
Tuulestatemmattua koko homma, mutta pliis, reklamoikaa/kommentoikaapa,
jollei aukene!
Merenrannassa matkan kaipuu
Reissunkaipuuta ja ruoanlaittoa tänään. Hesarin Ruokatorstain omenapiirakkareseptiä soveltelin ja kokeilin kondensoitua maitoa tähänkin leipomukseen. Ei huono. Resepti ja kuva naapurin omenapuun sadosta Reseptikansiossani. Piirakasta en ehtinyt kuvaa saada, nuorisolle maistui jälkiruoaksi viimeiseen muruun asti koko ”aika hyvä tsydeemi”. Vävykokelaskin kun saatiin syömään, tein tässä Italia-kaipuussani, syyslomakohteen huomioiden, ”karitsapadan alla Siciliana”. Turha kysyä, mitä siihen tulee: laittelin kaikenlaista, karitsaa ainakin. Ja hyvää tuli. Italia-ikävä ja reissaamisen tarve tänään vahva: olisi päästävä lämpimään. Kolmen viikon päästä ollaan – jos huoleni ovat turhia – Sisiliassa.
Edes pientä reissua ei nyt tiedossa, vaikka monta kertaa syyskuun viimeisenä sunnuntaina on ollut lähtö yöjunalla Helsinkiin. Arkistoeksku opiskelijoiden kanssa olisi nytkin ollut enempi kuin hyvä juttu. Yliopiston (historiatieteiden) surkea rahatilanne ei vain moista mahdollista. Oltaisiin kollegan kanssa kyllä lähdetty mieluusti opiskelijoita ohjaamaan kansakunnan muistipaikkoihin, mutta ei …
Reissaamisen kaipuuko se veti meren rantaan aamulenkilläkin. Ehkä myös se, että olen pitkään yrittänyt kuvata tuulta. Aamupäivällä länneltä kova tuuli. Minä ´tuulestatemmattu´ [mistäkö nimimerkki, sitä on kysyttykin, voisinpa jokunen päivä sitä avatakin…] tuulta tavoittelen kamerani kanssa. Menin Toppilan Möljällä niin pitkälle kuin pääsin, kuvasin heiniä ja koivuja, aaltoja ja Hailuodon tuulimyllyjä, mutta tuuli ei kuvissani näy. Jatkoin Nallikariin, jossa tuulen voima jo niin kova, että tärähtämättömiä kuvia oli vaikea saada (Galleriassa jokunen) . Ja vaikkei ollut kuin alle 10 lämpöastetta merellä yksi leijasurffaaja. Kadehdin kummasti. Nuoruuttaanko? Taitoaanko? Rohkeuttaan? Intohimoaan?
Syksyn syvin olemus
Lenkille jo topattu takki. Loputkin kesäkukat pois pihalta, tilalle Tuirelta callunoita ja kanervia, metsästä havuja. Pihalyhtyihin öljykynttilöitä, haravointia. Duffeli ulkovarastosta tuultumaan. Touhuaminen auttaa alakuloon. Jälleen kerran Juice osaa kiteyttää: ”Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen…” Ennen sateen alkua puut yrittävät vielä iloisina punastua ja kellastua. Huomiseksi hankittu pata-aineksia ja kynttilävarastoja täydennelty. Lukemista (omantunnon rauhoittamiseksi työpapereita kotonakin) ja pitkät yöunet. Siinä missä kesäallergiat alkavat helpottaa tuntuu syksyn flunssa-aalto jo lähentelevän. Jottei ilta menisi taas vain nuokkumiseksi kirjojen, takkatulen, telkkarin ja koneen ääressä lähdemme teatteriin (Teuvo Pakkalan Vaaralla).
Lohtumusiikkia, -juomaa ja -suklaata
Jeff Buckleyn Hallelujah kestää melkein seitsemän minuuttia. Juuri sen verran kuin minulta menee autolla kotoa kampuksen parkkipaikalle. Tällä viikolla Hallelujah on soinut töihin mennessä ja töistä tullessa. Hallelujah tyynnyttää. Vielä parempi olisi ollut kävellä. Varsinkin kun on ollut hienoja, aurinkoisia päiviä. Olisi ehtinyt kuunnella Hallelujahin viidesti mennessä ja viidesti tullessa. Jokohan olisin siihen kyllästynyt.
Vein äsken esikoisemme teekkareiden ”apinatalolle” etkoille. Fuksiaiset näes. Niin se maailma muuttuu. Ennen siellä olen käynyt minä, ei perheen lapset. Esikoisen, tänään 19-vuotiaan hyväntuulisuus ja ”tänään-tanssin-koko-illan” -asenne nekin alavirettä vähentämässä.
Alavireisyyden karkottamiseen auttaa myös ruoka. Ja punaviini ja suklaa. Tryfflelit tai tumma suklaa ja punaviini ovat lohturuokasarjan ehdottomia ykkösiä. Niissä on sitä paitsi antioksidantteja! Mutta antioksidantit eivät totta puhuen ole se tärkein pointti. Lasillinen Château Musaria ja italialaisia tryffeleitä takkatulen ääressä saavat unohtamaan paljon ikäviä asioita. Tryffeleiden kanssa voisi maistua myös uusi ”kulttiviini” Café. Me on se parissakin yhteydessä maistettu: jakaa mielipiteitä.
Mokan tuoksu on voimakas. Pitääkö/saako viini maistua kahville? Entäs sen suklaan kanssa? Hmm…
Ynnämerkkinen saldo, kuitenkin
Alavireisyys vie aurinkoisesta päivästä iloa ja työstä tehokkuuden.
Tämän päivän saldo ei hääppöinen:
- työterveyslääkäriltä saatu lähete allergiatesteihin,
- muutama hyvä otos Yliopistokadun keltaisesta koivurivistöstä,
- parille opiskelijalle jokunen (hyvä?) neuvo,
- positiiviset kommentit valokuvatorstain kuvasta,
- maailmanparannushetki opintoasiainpäällikön kanssa,
- vedet silmiin tuonut nauru kotona ruokapöydässä ja
- onnistunut lampunhakureissu pehtoorin kanssa.
Ei oikeastaan – sittenkään – niin huono päivä. 🙂
Valokuvatorstai: painava salaisuus
Valokuvatorstain aiheena tänään on vajaa säepari Joona Kivirinnan runosta
Painavinta mitä tiedän on salaisuus
joka jäi kertomatta —
(Klikkaamalla kuva suurenee)
Vanhalla penkillä olisi kerrottavana salaisuuksia, sanoiksi pukemattomia tunteita, mieltä painavia ajatuksia, surun väreitä. Kuinka monta kertaa hautausmaalla kuiskitaankaan: ”Miksen sitä hänelle kertonut?”
Mitään uutta auringon alla?
Tänään kun koko Suomi puhuu nuorten hädästä ja tarpeesta huolehtia heistä, tänään kun perheen lukiolaisella on koeviikko rästikokeineen menossa, tänään kun taas kerran keskustelimme siitä, miksi koulua käydään ja miksi minä jaksan asioihin puuttua ja niistä kysellä, tänään kun arjen historia -projektini takia olen lukenut 1800-luvun oppaita perheenemännille, en kertakaikkiaan voi olla lainaamatta tekstiä Mathilda Langletilta (klikkaamalla kuva suurenee). Vuonna 1885 Langlet kirjoittaa kirjassaan ”Perheenemännille kaupungissa ja maalla. Täydellinen käsikirja kotitalouden kaikilla aloilla” seuraavasti:
”Lapsen ja nuoren aika ei saa siis kulua alituisissa huvituksissa, pidoissa, tansseissa ja vaatetuspuuhissa. Lasten ja nuorten täytyy viettää paljon yksinkertaisempaa elämätä kuin heidän vanhempansa ja täysikasvuiset. Jos ei tässä suhteessa tahdota tehdä mitään muutosta, vaan yhä sallitaan lasten totuttaa itsensä nautintoihin ja huvituksiin, joita heidän vaan nimeksi pitäisi tuntea, pelkään että toivo kelvolliseksi ja kunnollisiksi tulemisesta on hyödytön ja turha.”
Ja Langlet jatkaa:
”Vielä täytyy olla määrätty järjestys milloin lasten, vanhempien ja palkollisten tulee olla ruualla; lapsilla täytyy olemaan määrätyt ajat pesemiseen, lukemiseen ja sellaiseen; puhtaat pyyhinliinat ja hurstit ovat säännöllisesti määräajallansa annettavat; porsliini- ja lasiastioita ei saa koskaan jättää keittiön pesuhyllylle; vuoteet ovat järjestettävät, huoneet tuuloitettavat, – lyhykäisesti sanoen, kaikki askareet ovat tehtävät määrätyssä järjestyksessä, jota ainoastansa hätätilassa saa rikkoa.”
No juuri näinhän minä herra varjelkoon olen teinejä koettanut kasvattaa!