Jutajaisten jatkuessa

 Maaliskuun viimeisenä aamuna herätään mökillä. Pääsiäinen? Ei, ei ole kiirastorstai vaan on arki, jolloin olen mökillä. Pehtoori tuli tänne jo maanantaina, minä eilen juna-bussi –kyydillä.

Ennen kahta lähdin duunista, poika kävi heittämässä rautatieasemalle: ja juna on myöhässä 50 minuuttia! Ei muuten huolta, mutta miten ehdin Rovaniemellä Ivalon bussiin. Eskelinen lähtee klo 17.20 eikä juna näytä ehtivän Rolloon ennen puolta kuutta. Tässä vaiheessa – kun konduktööri kuuluttaa että juna on myöhässä Kokkola  –  Oulu -välisen rataosuuden routavaurioiden takia – päätän, että katson tarkkaan, ketkä vaaliehdokkaat aikovat tehdä jotain pohjoisen liikenneolojen parantamiseksi.

Tervolan jälkeen tulee tieto, että bussi odottaa junalta tulevia matkustajia. Huh! ja lopultakin bussi oli ihan ajallaan mökkiten varressa. Ehdin katsomaan TOP Chefin loppuottelun: ja sen voitti oikea mies. Minun mielestäni ainakin.

Tänään siis arki, ja koskapa olin itselleni (ja esimiehellekin) perustellut tänne tulon keskellä viikkoa, sillä että vetäydyn rauhaan lukemaan yhden ohjattavani väitöskirjan käsikirjoituksen, oli aamusella kiltisti istuuduttava 400-sivuinen kässäri sylissä nojatuoliin ja aloitettava ahkerointi.

Yhdeltätoista kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja pehtoori puuhaili pihalla, minäkin luovutin. Lähdettiin mäkeen. Iltapäivällä lämpeni lähelle nollaa. Edes minä en palellut mäessä. Rinteet erinomaisen hyvässä kunnossa, oli tosi mukava laskea. EKA kertaa tälle vuodelle. Parin tunnin jälkeen oli pakko hakea autosta kamera. Semminkin kun rinteen reunalla oli pieni poroparttio….

Illansuussa sauna, ja työsähköposteihin (yritin!!) vastailua. Nettiyhteys SURKEA. Ja mökin vanha läppäri oireilee, – antaa merkkejä pian edessä olevasta lasahtamisesta. Mutta tässä sitä vain bloggaillaan.. Jollei huomenna kuulu mitään niin tiedätte mistä johtuu…

Ai niin, ruoasta piti vielä sanomani: ostimme Kuukkelista savustetun poron maksan ja purkillisen punasipulicumberlandia, ja jo vain! Kerrassaan huippu alkuruoka oli siinä.Pääruokana kasviksia (palsternakka varsinkin erityisen hyvää) ensin keittäen ja sitten pannulle pari ruokalusikallista hienoa sokeria ja kun se sulaa niin siihen al dento kasvikset, pari-kolme minuutttia glaseerausta. Ja pieni ulkofilepihvi voissa paistaen seuraksi. Ny olemma kylläisiä.

Lapinkylä jutaa

Kun napapiirin pitkän valottoman talven jälkeen aurinko vihdoin pilkistää vaaran takaa, tuntuu se ihmeeltä.

Jonakin pilvettömänä päivänä, jolloin vielä on hämärää kuin illalla, näkyy auringosta vain pieni kaistale, mutta hyvin käsittää, että siellä horisontin takana on suuri, punainen, hehkuva pyörölevy, joka säteilee lämpöä. Näin aurinko tekee viikon verran, kiusaten, piiloillen, ja sitten sattuukin tulemaan sumuisia pilvisiä ilmoja eikä aurinkoa näy ollenkaan ja sen unohtaa. Kunnes pilvet haihtuvat ja eräänä päivänä hämmästyksekseen näkeekin auringon kokonaan loistamassa jo sangen korkealla taivaalla. Iltaisien se laskee ruskoon, tulee pimeä yö tähtineen ja kuutamoineen, sitten aamu ja taas päivä. Vuorokauden ajat ovat silloin pohjolassakin järjestyksessä kuin etelässä.

Mutta tätä ei kestä kauan. On kuin aurinko ollessaan pimeässä olisi kyllästynyt nukkumiseen. Yhä vähemmän ja vähemmän se nyt tarvitsee unta, ja hämmästyttävän nopeasti tuleekin aika, jolloin ei enää ole yötä. Talvi on vielä parhaimmillaan, mutta yö on niin valoisa, että ihmissilmä erottaa valkean riekon valkealla hangella. Jokin tähti syttyy hetkiseksi taivaalle, mutta se poistuu kuin joulukuusen koriste, joka kevätsiivouksen aikana sattuu kaapin laatikoita järjestettäessä putoamaan lattialle ja pannaan pahvikoteloon toisten koristeitten joukkoon.

Yrjö Kokko, Neljän tuulen tie

* Jutaaminen tarkoittaa monissa yhteyksissä asuinpaikan vaihtamista: verbiä käytetään kun kerrotaan kuinka porotaloutta harjoittaneet saamelaiset siirtyivät kevättalvella talvikylistä tunturiin.

Meidän  jutajaisemme on nyt.

Makroviikot alkaa

Tänään alkavat elokuun loppuun asti kestävät makroviikot. On kyse valokuvauksen harrastajien haasteesta, ja juuri julkaistussa ensimmäisessä haasteessa lukee näin:

Makroviikoilla on tarkoitus kuvata joka viikko jokin kohde LÄHELTÄ! Aloitetaan haastekierros rennosti ja siksi ensimmäisen viikon aiheena kuvataan jotain vapaavalintaista, sisältä kotoa löytyvää.

Minulta kotoa löytyy PALJON vanhoja kirjoja. Yksi niistä liittyy valokuvaukseen. Ja siinä opetetaan makrokuvausta. 🙂 (Otsikolla ”Äidin kaktus kukkii ja se kuvataan”) Minä makrokuvasin sitten sen kohdan… 🙂 .

Kuvat suurenevat klikkaamalla

_________________________________________________

Ja lisää harjoituksia kirjan kuvaamisesta…

Savusukeltajaksi?

Ei ole yliopistonlehtorista savusukeltajaksi. Pitäisi pystyä vetämään viisi leukaa, tekemään 29 vatsalihasliikettä, punnertamaan penkiltä 45 kiloa ja mitähän vielä se oli? Pikkuisen yliarvostettua onkin savusukeltajien homma.  (Happamia sanoi… 😉 )

Mutta paloautonkuljettajakoulutukseen pääsisin. Siis tosin vasta koulutukseen, ei heti piipaa-auton kuskiksi! Mutta ei moni pääsisi edes koulutukseen. Siihen pääsemiseksi pitää olla kuorma-autoajokortti ja 6 kk: n kokemusta ammattimaisesta raskaan liikenteen kuljettajan hommasta, ja todistettavasti kyky omaksua uutta tietoa. Jos jättäisikin parit seuraavat valokuvaus-, ruoanlaitto-, italian alkeet – ja atk-kurssit väliin ja hakeutuisikin paloautonkuljettajakursseille! Olisi taas yksi harrastus lisää! Voin vain kuvitella, mitä mieltä äitini ja mieheni olisivat tästä! Muistanpa turhankin hyvin, kuinka nämä yksissä tuumin liittoutuivat minua vastaan kun opiskeluvuosina ilmoittauduin laskuvarjohyppykurssille! Ehdin ensimmäisen (teoria)tunnin käydä siellä, kunnes tiukan lähipiirin massiivisen painostuksen vuoksi oli luovuttava. Hmph!  Mutta paloautonkuljettaja?

Huomannette,  että olen ollut vapaapalokunta-aatteen elähdyttämänä  tänään.  Oulun VPK  täyttää parin vuoden päästä 140 vuotta, joten haluavat toiminnastaan historian. Olen saanut pari opiskelijaa ottamaan homman ja nämä nuoret tekevät gradunsa vpk:n vaiheista. Äsken olimme sitten kutsuttuina neuvottelemaan hankkeesta ja saimme paljon uutta tietoa ko. toiminnasta.

Nämä ”tilaushistoria”-graduprojektit ovat minusta mukavia ja opiskelijoille hyvin tärkeitä. Eihän meillä historiassa kovin paljon näitä tällaisia graduja tehdä, mutta aina muutama vuodessa kuitenkin. On tehty monista oululaisista urheiluseuroista, muutamista yrityksistä, monista yhdistyksistä. Opiskelija saa muutaman satasen/tonnin rahaa, kokemusta projektityöstä, julkaisun jo maisterivaiheessa ja monelle tämä on poikinut lisähommia, työpaikankin joillekin. Motivoituminen on monella tavallista parempi tämmöisessä hankkeessa, ja näissä tuntee että osaa oikeasti auttaa ja ohjata. Substanssiosaamistakin, eikä vain muotoa ja tieteenalan normeja ja käytänteitä.

 

Kevätremonttia

Kevätremonttia kotiin: Juniorin huoneelle on tehtävä jotain. Tänään olen jutellut sisustussuunnittelijan kanssa.

Kevätremonttia itselle: minun väsähtäneelle kropalleni on tehtävä jotain. Lähden keskiviikkona mökille.

Kevätremonttia blogille: tämäkin uudistuu. Olen tänään saanut neuvoja, miten uudistusta voin tehdä. Saattaapi siis olla, että tulevina päivinä näette remontin alla olevan Tuulestatemmatun. Yläpalkki on jo hieman muuttunut… Musta kaventunut ja vaihtunut  siniseksi. Mutta ISOMPIA muutoksia on tulossa…

 

Paljon olisi muistettava

Olisi muistettava olla ennakkoluuloton, eikä pitäytyä vain vanhoissa varmoissa valinnoissa. Siitä olemme juuri saaneet hyvän opetuksen.

Olisi muistettava kertoa blogia lukeville, että täällä on VAIN osa totuus, ei läheskään kaikki, mitä Tuulestatemmatun elämässä tapahtuu, saatikka tuntuu. Täällä on vain pieni osa elämästä, vain murto-osa tunteista…

Tämä koskee yhtä lailla elämän varjo- ja valopuolia, elämässä on niin paljon. Ei elämä ole vain ruokaa ja reissuja, kuten blogilukija voi luulla. Elämä on paljon enemmän: sekä hyvässä että  pahassa. Näin on tarkoituskin; siis kertoa vähemmän kuin on.

Olisi muistettava,  että huomenna on taas maanantai, jolloin on oltava aamulla hyvissä ajoin ennen kahdeksaa duunissa…

Mä päästän sut pois…

Sammuu
Talossamme lamput sammuu
Autioituneita huoneet
Ovat yksi kerrallaan

Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu
Kaksi uupunutta
Onnellisia vain unissaan

Mä annan sut pois
Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois
Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan

(Laura Närhi,  Mä annan sut pois)
Taas tämä laulu on tänne laitettava, taas tämä laulu soi.

_______________________________________________________

Vain kitarat jäivät. Tänään Juniori muutti Alppilaan.  Eilen ja tänään muuttopäiviä. Nyt asumme kaksistaan, pehtoorin kanssa kaksistaan. Kaksistaan aloimme asua (virallisesti ;)) 30 vuotta sitten, 21½ vuotta sitten meitä oli kolme, ja puolitoista vuotta sen jälkeen neljä, puolitoista vuotta sitten taas kolme, ja nyt taas enää vain kaksin…

Tiedänhän minä, että näin sen kuuluukin mennä, mutta ei se auta. Ei yhtään.

20 v. sitten ja nyt

Olen monta päivää etsinyt runoa. Yhtä tiettyä runoa… Siinä sanotaan jotenkin niin, että ”jo varhain päätin, että lapseni saa omin korvin, usein kuulla, kuinka hän on minulle  tuollaisena ainoa maailmassa, saa tuntea että on tärkeä,  jo varhain…  ”. Siinä runossa kerrotaan siitä, kuinka lapsen saaminen ei ole itsestäänselvyys, mutta myös siitä, että elämä ei ole vain yksi hetki… Runoa ei löydy, muistoja löytyy, kulkee filminauhana.

Tänään yritän muistaa, mitä ajattelin 20 v. sitten, mietin mitähän ajattelen 20 v. päästä. …

 

 

 

Tänään on jo aloitettu muutos, tänään juniori täyttää 20 v. Minäkin muutun, eittämättä. Tekisi mieleni kirjoittaa, ettei se ole minulta pois, mutta samalla toinen puoli puoli minusta muistuttaa/kyselee, etteikö?

Äiti-poika -reissulla Ruotsissa

Ulkomaan reissu pojan kanssa tehty: lähdimme molemmat töistä jo alkuiltapäivästä ja hurautimme Ruotsiin. Ikeaan mentiin. Niin mentiin tyttärenkin kanssa kun tämä täytti 20 ja tänään oli sitten äiti-poika -reissun vuoro.

Kuinka meidän muksut osaakaan olla – tässäkin asiassa – kovin erilaisia. Tytär oli pari vuotta sitten hyvin vähän kiinnostunut mistään sisustuksesta tai mistään, mitä mahdollisesti omassa keittiössään tulisi joskus tarvitsemaan. Totesi Ikean ovella vain ”vessaharjanhan minä tarvitsen, niinhän? Ja kynnysmaton ja hengareita?” Entäs sitten poika? Oli surffaillut IKEAn sivulla viime ja edellisenä yönä (kuvaavaa sekin) ja löytänyt sopivan maton, hyvän pöydän, miettinyt montako kattilaa ja millaisia työvälineitä tarvitsee, lamppujen väri oli suunnitelmissa valmiina.

Reilut kaksi tuntia kiertelimme Ruotsin lahjassa maailman edullisesti sisustaville ja löysimme tv-tason, yöpöydän, sohvapöydän, monta lamppua, ison maton, kattiloita, PALJON valokuvakehyksiä meille molemmille, ison kukkaruukun, kaikenlaista tarpeellista: autoni takaosa etupenkkien takaa takakontin peräseinään asti oli tiukkaan pakattuna ja ihan umpitäynnä. Tilaihme on rinkelipussi. Ja olihan meidän kahden ruoanystävän vielä mentävä ICA Maxiin ja hyvin mahtuivat vielä muutamat muovikassilliset mehuja, hilloja, Kavlin rapujuustoja, tunnabrödia ja kaikkea muuta hyvää. Kuusi tuntia, edestakaisin, ja nyt tämäkin reissu tehty. Nyt on tämä vaihe.

Hiljalleen … hiljalleen luovun.

Crêpes Suzette – historia ja resepti

Tänään taas kolumnipäivä. Alla historia ja resepti tuolla linkin takana: http://www.satokangas.fi/keittokirjat/Vuorotellen/

________________________________________________

Suzetten räiskäleet – kuka paistoi ensimmäiset?

Siinä missä helmikuun ruokakalenteriin kuuluvat slaavilaisen keittiön tattariletut eli blinit, siinä maaliskuuhun sopivat letut nimeltä Crêpes Suzette. Kuten kuuluisilla klassikkoruoilla yleensä, myös Suzetten hienoilla appelsiiniräiskäleillä on historiansa: syntytarinoita on useitakin.

Varhaisin kertomus sijoittuu 1760-luvulle. Kuningas Ludvig XV:n tuttavan tytär (ruhtinatar de Carignan) – tai sitten kuninkaan rakastajatar – Suzette olisi nimen takana. Tosin kuninkaan keittiömestari Moutier´n muhkeassa, suomeksikin käännetyssä ”Keittotaidon kannettavassa käsikirjassa” Crêpes Suzetteja ei edes mainita.

Toinen legenda kertoo, että krepsien nimeäminen nimenomaan Suzettelle olisi tapahtunut pariisilaisessa Marivaux-ravintolassa, joka sijaitsi kuuluisan teatterin Comédie-Francaisen naapurissa. Teatterin ohjelmistossa oli vuonna 1889 näytelmä, jossa saksalaisen näyttelijätär Suzanne (Suzette) Reichenburg´n roolihenkilö ilta toisensa jälkeen tarjoili lettuja ja niinpä teatterin jälkeen Marivaux´ssa illastavat halusivat hekin jälkiruoaksi ”Suzannen krepsejä”. Tässä versiossa lettuja ei liekitetä, joten oli kyse tavallisista appelsiinilla maustetuista letuista.

Kolmannessa tarinassa krepsien liekittäminen (flambeeraus) on keskeisessä osassa. Tarina sijoittuu 1890-luvun Monacoon, jossa Walesin prinssi, Englannin tuleva kuningas, Edvard VII oli Café de Paris -ravintolassa lounastamassa. Hänen seurassaan kerrotaan olleen hänen ystävänsä tyttärensä Suzetten kanssa.

Joka tapauksessa jälkiruoaksi oli krepsejä appelsiinikastikkeessa. Tarjoilijana ollut Henri Charpentier vahingossa kaatoi liköörin krepsien päälle ja kynttilän liekistä ruoka syttyi tuleen. Vahinkoflambeerauksen seurauksena tuoksu oli huumaava ja räiskäleet saivat ennen kokemattoman hienon maun. Prinssi kysyi Charpentierilta, miten hän aikoi uuden ruokalajin nimetä? Charpentier nimesi räiskäleet seurueen prinsessan mukaan: Crêpes Suzette oli syntynyt.

Harald ja selitykset siihen

Monestakin syystä meillä oli pieni juhla tänään (tiedättehän: pikkulauantai ;)).

Selitys numero yksi: Olin aamupäivällä puolen tunnin suorassa lähetyksessä radiossa eikä mitään jännittämistä. Ehkäpä kanssakeskustelijat ja asian tuttuus helpottivat,  tai jotain. Ihan sama. Joka tapauksessa se,  etten ollut osannut sanoa ei, ei koitunutkaan katastrofiksi. Ainakaan minusta se ei ollut katastrofi, kuulijoilla voi olla eri käsitys … 🙂

Selitys numero kaksi: Allekirjoitin tänään paperin, joka taannee juhlaa pidemmäksikin aikaa.

Selitys numero kolme: Juniorilla oli tänään viimeinen yo-koe.

Selitys numero neljä: On pieniä toiveita,  että koe meni kunnialla….

Selitys numero viisi: Monta mukavaa meetinkiä tänään. Itse kullakin.

Näin monta syytä oli meille riittävä määrä siihen, että menimme tänään kaupungille syömään.

Uusi ravintola: Viikinkiravintola Harald oli testausvuorossa. Stockan ja Viman alapuolelle kellaritiloihin on avattu ”viikinkihenkinen” (koetin unohtaa historioitsijan joka minussa asuu) ravintola, jonka sisustus ja ruokalista olivat rustiikkia ja reilua, skandinaavista ja keskiaikaista (?). Ravintola on iso ja siellä on mm. iso kabinetti (Freija, jotakin tuttua… skandinaavinen rakkauden jumalatar. Hmm …)

Ruokalistalla oli vaihtoehtoja PALJON.  Juniori ja tyttöystävänsä päätyivät ratkaisuun pääruoka-jälkiruoka, pehtoori ratkaisuun eturuoka-pääruoka ja minä ratkaisuun eturuoka-eturuoka. Ja me kaikki olimme tyytyväisiä. Ainoa vaan, että minä tilasin toisena annoksena ruoan, jonka nimi oli  ”lihakivi” ja minulle tuli annos nimeltä ”kalakivi”.* Tarjoilija olisi suostunut vaihtamaan, mutta kun (nälissäni :)) sanoin,  ettei tarvitse, joskin että jään kaipaamaan karhumakkaraa niin sainkin sitten sitä, bonuksena. Kelpo korjaus.

Harald lunastanee paikkansa oululaisessa ravintolamaailmassa, annokset kohtuullisen suuria, paljon liharuokia, ei turhaa hienostelua, jotain vähän erikoista jne. Mekin varmasti menemme toistekin, mutta ei silti ihan ykkösvalinta tule olemaan miettiessämme isomman tai pienemmänkään juhlan paikkaa. Mutta ilolla otamme vastaan tällaisenkin uutuuden oululaiseen ravintolamaailmaan.

___________________________________________

*NJORDIN KALAKIVI 8,50 €

Aidolle liuskekivelle on kerätty viskillä aateloitua savulohta, lohenmätimoussea, tervasilakkaa, rapuista tartaria, savuahventa, muorin tillikurkkuja ja saaristolaisleipää, ryytimaan raikasta salaattia sekä juureslastuja.

FENNLANDIN LIHAKIVI 8,50 €

Liuskekiveltä tarjoillaan karhumakkaraa, poromoussea, riistasalamia, savulla lepytettyä poron maksaa sekä hirvenpaistia. Kaiken kruunaa tervaan pudonneet puolukat ja Vetajuusto Saloniemen emännän tapaan.

Linkkivinkkejä

Tänään on linkkivinkki-postaus.

Ensinnäkin maaliskuun ruokahaasteen äänestys on menossa Sokrateen keittiössä: viljaton ja maidoton Italia kisa on siis menossa. Käykäänhän äänestämässä täällä.

Toinen linkkivinkki on vohkittu Facebookista. Serkku vinkkasi tällaisen hurjan hienon talentin äärelle. Vaikuttavaa, monin tavoin suurenmoista. Kantaaottavaa, koskettavaa ja kaunista. Klikkaile Youtubeen.

Kolmas vinkki on johdattaa keskusteluun Akateemisen kirjoittamisen opetuksesta. Miksi sinne? Tänään tajusin konkreettisesti, että opiskelijani lukevat näitä höpötyksiäni, kaksikin mainitsi asiasta tänään, vähän vahingossa. Ja nyt kun tiedän, että Tuulestatemmatussa piipahtelee myös opiskelijoita, minussa heräsi opettaja ja heti olen valistamassa ja opettamassa. 🙂 Oikeasti tuo Kokonaisvaltaisen kirjoittamisen -sivu on erinomainen. Hop, hop, sinne!

Sitten  uudessa macaroons-kirjassani kerrottiin, että kustantamon sivulla on video noiden haastellisten leivonnaisten teosta. Minä katson tuota videota niin kauan, että rohkaistun taas kerran kokeilemaan.

Ja huomenna alkaa uusi haaste-sarja valokuvaajille. Vaikka monet haasteblogit pitävät kesällä taukoa, nyt on mahdollisuus jatkaa niin kuvaamista, kuin bloggaamistakin, sillä huhtikuun alussa alkaa aivan uusi haaste: MAKROVIIKOT.  Ensimmäinen haaste julkaistaan kuulemma keskiviikkona 30.3.2011 klo 10 ja sen jälkeen joka keskiviikko samaan aikaan koko kesän ajan, aina elokuun viimeiseen keskiviikkoon, 31.8.2011 saakka. Minä vähän ajattelin, että saattaapi olla mun juttu. On sitä joutavanpäiväisempiäkin hommia olemassa kuin makrokuvaamisen opettelu…

Vinkkinä voisi olla myös, että huomenna ehkä kannattaa kuunnella radiota. Mutta enempää en vinkkaa… 🙂

Oikeastaan seuraavan vinkin voisittekin antaa te, arvoisat blogivieraat. Kertokaapa, missä kannattaisi surffailla. … Kahta linkkiä enempää ei kommenttilootaan kannata laittaa, sillä sellaiset kommentit joutuvat automaattisesti roskiin (ohjelman –  ei minun – toimestani).  Siis pari linkkivinkkiä, kiitos?

_____________________

PS. Ai niin, eikö kukaan ihmettele missä ja mikä tuo kaunis rakennus on tuossa bannerikuvassa, josta tulisi muuten oivallinen palapeli, eikö? Juuri tuollaisten kuvien ääressä on teinien kanssa yksi sun toinenkin jouluyö vietetty palasia paikalleen pistellen…  Mutta siis. Kello on koulun kello, eikä minkä tahansa koulun, vaan samppanjakaupunki Epernayn lyseon kello. Maanantaiaamuna kaksi viikkoa sitten… Minä pidin rakennuksesta kovasti. Kiertelin ja kaartelin kuvaten.

Tämä olisi vielä parempi palapelikuva… Pitäisikö postittaa Ifolorille? Tekeväthän ne palapelejäkin kuvista, eikö?

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kirjeenvaihtoa

Viime viikolla minulla oli työkoneessa virus, jota yliopiston varsin tehokas torjuntajärjestelmä ei onnistunut torpedoimaan ennen kuin mokoma pääsi minun sorviini. Atk-tuesta kertoivat parin tunnin operoinnin jälkeen, että olen ensimmäisenä koko kampuksella saanut sen koneeseeni. Merkillisesti ymmärsin, että tuollaisesta ”ensimmäisenä” olosta ei kannata isommasti rehvastella. Luotto atk-ihminen teki aika lailla töitä ja totesi lopulta, että parasta asentaa käyttis uudelleen. Sain Windows seiskan, – Vistaa olen kieltänyt koneeseeni laittamasta. Nyt haluaisin seiskan tänne kotiinkin.

Tuon atk-päivän aikana oli vähän järjesteltävä tiedostoja, kansioita, varmennustallennettava sähköpostin arkistoja jne. Ja juurikin tällä viikolla, juurikin kun on taas yksi murroskohta vanhemmuudessa menossa ja  kun Juniorilla on keskiviikkona viimeinen (hope so!) yo-kirjoitus,  löysin sähköpostikansioista viestin, jonka poika (8 v. tuolloin) oli lähettänyt

ti 12.10.1999 9:23

mulla on kivaa koulusa mutta on joskus tylsää vastat tähän viestiin aika
äkiä nimitäin meilä 20 minutia t.t

Mietin –  taas kerran – , kuinka paljon ja miten tietotekniikka (sposti ja tekstarit),  paitsi että ovat helpottaneet elämää ja kommunikointia, ovat myös vieneet paljon.  Historiantutkijoille, sukututkijoille, ihan kaikille kirjeenvaihto, jota ihmiset ovat vuosia, vuosikymmeniä, -satoja sitten käyneet, ovat aarteita. Tiedollisesti ja tunteellisesti.

Sähköpostikirjeenvaihtoa tulee harvalla vietyä vintille, – silkkinauhalla sidottuna, pieneen puurasiaan piilotettuna.

Virukset ja uudet koneet kadotttavat kirjeet,  vievät muistot, tukahduttavat tunnelman. Joskus niin käy, aika useinkin, onneksi ei aina.

Sitaatti

Sunnuntait eivät kestä edes koko sunnuntaita, jo iltapäivällä alkaa maanantai. Onni ei ole monimutkainen asia. Onni on sitä, että sunnuntai kestää koko sunnuntain.

Näin kirjoittaa Petri Tamminen. Tänään olen hyvin paljon samaa mieltä.

Maaliskuun ruokahaaste: Involtini di peperoni

Jos ruokahaaste liittyy italialaiseen keittiöön ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin vastata haasteeseen. Ei vaikka haasteeseen on pantu lisävaikeutta rutkasti: italialaista ruokaa mutta ilman vilja- ja maitotuotteita. Santeri, joka voitti japanilaisen ruokahaasteen viime kuussa, pitää Sokrateen keittiö -blogia ja hän se tällaisen haastavan haasteen kehitti.

Minä vain mietin, miten teet italialaista ruokaa ilman juustoa tai pastaa? Ilman mascarponea tai leipää? Ensimmäisenä tuli mieleen Marinoitujen paprikoiden -ohjeeni, mutta olen sillä jo osallistunut (ks. täältä). Oli siis yritettävä jotain muuta. Ja siitähän tulikin kivaa ja hyvää! Molto bene!

Niinpä koko eilinen sapuska oli tähän haasteeseen vastausta etsivää: täytetty (aurinkokuivattuja tomaatteja, purjoa, sinappia, basilikaa, prosciuttoa) possunfile, täytetyt sipulit (jauhelihaa, munanvalkuaista, timjamia, prosciuttoa, sipulia) ja sitten munakoisotäytteiset paprikakääröt Involtini di peperoni. Sehän on aika tavallinen ruoka Italiassa, mutta yleensä täytteessä on myös joko mozzarellaa tai parmesaania, jotka oli nyt siis jätettävä pois. Halusin kuitenkin ruokaan jotain ”särmää”, ettei maku olisi liian pehmeä: laitoin jokaiseen kääröön viipaleen prosciuttoa. Se antoikin mukavasti makua.

Reseptin pohja on Maarit Enkovaara-Astraldin kirjasta Intohimona Italia (josta löytyy myös tuo sipulien ohje), mutta vähän olen reseptiä oikaissut ja muuttanut.

Siispä Involtini di pereroni, per favor.

 

Involtini di peperoni

Munakoisotäytteiset paprikakääröt

2 isoa paprikaa
1 munakoiso
oliiviöljyä
1 sipuli
1 prk tomaattimursketta
2 rkl murskattuja kapriksia
10 oliivia paloiteltuna
suolaa, pippuria myllystä
viipale prosciuttoa (ilmakuivattua kinkkua) jokaisen käärön sisään

Puhdista paprikat, ja leikkaa ne 4 – 5 sentin viipaleiksi. Kiehauta niitä hetki, jotta pehmenevät hieman – rullattaviksi.
Leikkaa munakoiso pieniksi kuutioiksi (sentti kertaa sentti) ja kypsennä ne oliiviöljyssä. Lisää joukkoon sipuli, kuullota se. Lisää pannulle tomaattimurske, murskatut kaprikset, paloitellut oliivit, suolaa, pippuroi kevyesti ja anna soseen hautua kymmenisen minuuttia.

 

Laita jokaisen paprikaviipaleen päälle prosciutto-viipale ja sitten täytettä. Kääri rullalle ja kiinnitä hammastikulla. Laita kääröt uunivuokaan ja uuniin (180-astetta) noin 10 minuutiksi. Asettele tarjolle rucola-pedillä. Nämä riittävät pääruoaksikin (leivän kera :)), annoksesta tuli 10 kääröä, mutta maistuivat possunfileen lisäkkeenä tosi hyvin. Ja seuraavana päivänä näitä voi syödä kylmänä salaatin keralla. Jos niitä jää. Meillä ei jäänyt. 🙂

Bon appetito!

 

Äänestää voi täällä.

 

Lauantain lussakkuus

Ihan vaan harrastusten merkeissä tämä päivä. Ihan vain tehnyt sitä, mikä huvittaa. En ole ehtinyt, eikä huvittanut muuta kuin ulkoilla, tosin räntäsade ei ollut ihan paras mahdollinen keli.  Ihan kuin sorsiakin olisi tympäissyt lumentulon loputtomuus.

Lenkillä pyritti tai siis satoi nihkeää räntää. Oli tosi liukasta. Ja kun kävin hautuumaalla  tuntui, että oli tosi vaikea pysyä pystyssä, ja niinpä, sitten, tietenkin, siellä sivukäytävällä yksi mummarainen oli kaatunut. Ei olisi millään antanut auttaa, mutta totesi sitten kun kävelimme käsikynkkää portille, että ”olihan se hyvä, että joku muukin oli liikkellä täällä …”

Tänään on sitten huvittanut laittaa ruokaa ja nauttia siitä. Sikäli ruoanlaittoharrastuneisuuteni on hyvä, että vaikka on aika itsekästä vetäytyä Festan keittiöön koko iltapäiväksi, on siitä useimmiten on iloa muillekin.

Oli hyvä syy tehdä vähän enemmän, vähän tavallista parempaa: Juniorin tyttöystävän synttärit on huomenna, joten vietimme meillä sellaista synttäriaattoa. Ja ruokalista muodostui paitsi sankarin makujen mukaan myös siten, että kuukauden ruokahaasteeseen sain tehtyä sapuskan ja ensi torstain Kalevan ruokakolumniin liittyen jälkkärin: appelsiineja tarvittiin. Crepes Suzetten historia luvassa viikolla, ja huomenna paprikakääröjen resehti ja kuvia… Päivän menu oli Täytetettyjä sipuleita, Paprikakääröt salaattipedillä, Possunfile italialaisittain, pastaa ja jälkiruoaksi Crepes Suzette.

 

Nyt unittaa, surkeaa ettei lauantai-iltana jaksa oikein muuta kuin olla. Nyt mie sitten vain olen …

Ranskan matkan jälkeen

Ranskan matkan jälkeen on kulunut viikko.

Ranskan matkan jälkeen olen tullut ostaneeksi kaksi kertaa patonkia. Ja molemmilla kerroilla on tullut mietittyä, että miksi? Jos on syönyt vastikään ranskalaista patonkia – olkoonkin kliseistä!! – niin kertakaikkiaan ei voi ymmärtää, miksi tulee ostaneeksi suomalaista patonkia.

Ranskan matkan jälkeen ostin Alkosta ranskalaista punaviiniä, mitä teen yleensä hyvin harvoin. Enkä pettynyt. Rhonen laaksossa tuottajaveljekset Marc ja Michael Chapoutier tekevät luomuviinejä (vaikkeivät asiasta isommasti mainostakaan) ja yleensä viininsä ovat aika tanniinisia, aika ”vaikeita”, mutta Rasteau on hyvä viini. Pihviviini. Ei mikään takkatulen ääressä lipiteltävä viini, vaan parhaimmillaan pihvin ja kovien juustojen keralla. Kirsikka maistuu, ja vahvat maut, yrtit, mutta kaikenkaikkiaan kelpo viini. Sopi erinomaisesti kun tein lehtipihveille huippuvaikean kastikkeen: avasin valion uuden sinihomejuustolla maustetun ruokakerman ja keitin sitä kokoon sen aikaa kun tein muuta ruokaa. Vähän maizenaa sekaan. Ja koko soosin salaisuus on siinä. Ei huono, sanoivat pojatkin.

Ranskan matkan jälkeen on ollut lussakka työviikko, ja siksipä olen saanut aikaiseksi tosi vähän. Tosi.

Ranskan matkan jälkeen pehtoori on ollut flunssassa, me kaikkihan olimme jo siellä enemmän vähemmän nuhaisia tai muuten flunssaisia, tytär ehkä eniten, mutta nyt on pehtoori elämänsä räkätaudissa, johon kuuluu kunnon yskä.

Ranskan matkan jälkeen en nuku hyvin.  Herään ikävään, paljolti aiheettomaan huoleen, pehtoorin yskään, ikävään, paljolti aiheettomaan huoleen, pehtoorin yskään, ja taas ikävään …

Ranskan matkan jälkeen ostin sitten kuitenkin macaroons-kirjan. Kuitenkin. Jos minä sittenkin yrittäisin. Minulla on visio. Minä olen joskus aika änkyrä (päkkipää, sanoi isäni), joten jos minä vielä kerran! Tämä on viimeinen yritys … (ylläolevassa kuvassa oleva valikoima on Galleries Lafayettesta ostamani valikoima erilaisia… hhmmmmmm)

Intohimo historiaan, vai mikä?

Kaksi opiskelijaa. Toinen liki kolmekymppinen, yhtä sun toista jo ehtinyt kokeilla ennen kuin tuli lukemaan historiaa, ja toinen, suoraan lukiosta historianopiskelijaksi. Molemmat pärjänneet opinnoissaan hyvin, suoritelleet vuosittain reilusti enemmän kuin sen ”ohjeellisen” 60 opintopistettä. Toinen tehnyt duuniakin siinä ohessa.

Molemmat ovat käyneet tällä viikolla luonani jutskaamassa opinnoistaan, hieman eri syistä kylläkin, mutta kuitenkin. Viivähtäneet ehkä kauemmin kuin asia olisi varsinaisesti vaatinut. Off-topic jutustelun ja asian puhumisen yhteydessä olen kuunnellut ja katsellut näitä nuoria ja hienoisesti tuntenut pientä kateutta heidän innostaan, nuoruudestaan. Molemmilla on haaveet ja toiveet. Toinen aikoo opettajaksi, vain ja ainoastaan opettajaksi, on ”aina halunnut olla ope”  ja ”varmaanki sitten vanhempana vois yrittää reksin paikkaa saada” ja toisella ei ole mikäänlaista tietoa tulevasta työurasta, ei fokusoitua haavetta, ei tiukkaa tulevaisuuden tavoitetta, ”kunhan nyt kattelen ja opiskelen, on ihan mahe opiskella täällä, tää on mun juttu”.

En näe mitään syytä, mikseivät molemmat saisi opintojaan ainakin ”normi” viidessä vuodessa valmiiksi, ehkä neljä vuottakin riittää, molemmille.

Kuuntelen, miten he oman työuransa näkevät: toinen selittää, että on niin hyvä kun historiaa opiskelemalla voi valmistua ammattiin, opeksi. Se on hyvä ja arvostettu pesti ja siinä saa olla koko loppuelämänsä historian kanssa, ja vielä jakaakin tietoa. Ja toinen selittää, että on niin hyvä kun historiaa opiskelemalla ei tartte valmistua mihinkään ammattiin, saa paljon tietoa ja voi sitten hakea tai siis mennä (niin hän sanoi, mennä) monenlaisiin duunipaikkoihin, jos haluaa. Jollei haluakin jäädä tutkijaksi.

Mietin ja yritän selvitellä, mikä näiden kahden (ja heidän lisäkseen aika monenkin muun) salaisuus on? Intohimo historiaan?

Pikkulauantai

Leffaan päästiin tänä iltana. Ystävät kutsuivat uuteen Tomoon (sinne Stockan yläkerran sushibaariin) syömään ja leffaan katsomaan Kuninkaan puhetta. Välissä ehdittiin käydä Voxissa yhdellä punaviinilasillisellakin.

Ystävien tapaaminen, sushit, viinituokio ja elokuva olivat kaikki onnistuneita. 

Colin Firth! Pelkästään Colin Firthin ja hänen roolisuorituksensa ansiosta elokuva oli minun makuuni. Kovastikin. Brittienglantia on ilo kuunnella, vaikka änkytyksen kera. Varsinkin jos änkyttäjä on Colin Firth ;). Fanitanko? Kiistämättä.

Sushibaarin avaamisesta myös kauppahallin ulkopuolelle olen iloinen.

Ja siitä, että ”kesäystäviä” näkee joskus talvellakin.

Nyt kun luentosarja on ohi voi ajatella sosiaalista elämää arki-iltoihinkin. Joskus nuorena oli olemassa käsite ”pikkulauantai” – tänään meillä on ollut sellainen. Taidan pitää pikkulauantaista.

Webbailu(oppi)tunti

Opetin tänään kollegalle www-sivujen tekoa, tai oikeastaan niiden päivitystä. Ei ole helppoa opettaa asioita, joiden nimiä ei tiedä. Olen aika lailla itse oppinut sen, mitä osaan, – manuaaleja tai käsikirjoja en jaksa lukea. Oikea termistö – tai oikeastaan minkäänlainen www-tuottamiseen liittyvä termistö – on hukassa.  Tällaista yrittäminen ja erehdys -oppimistyylillä hankittua taitoa ei ole helppoa jakaa eteenpäin.  En ole hyvä opettamaan näitä juttuja.

Yksi simppeli ja käyttökelpoinen juttu, jonka osaan opettaa, ja jonka meillä töissä merkillisen harva on tiennyt, on se, että kun pidät näppäimistöllä Ctrl-nappulaa alhaalla ja samalla pyörität hiiren rullaa (tai painat miinus tai plus nappulaa) niin näytössä oleva asiakirja, kuva, ihan mikä tahansa sinulla siinä näytöllä on auki –  vaikka tämä blogi — suurenee tai pienenee. Elikkäs zoomaaminen on kätevää ctrl-näppäimen ja hiiren rullan avulla.

Ja sellaisenkin voisin kertoa, että kun klikkaat alla olevaa hieman varhaista pääsiäiskorttiani (tai parane pian -korttia!  – Reimsissä viikko sitten otettuja kuvia) vain yhden kerran hiiren oikean puoleisella painikkeella saat auki valikon, jossa on kohta, jolla voit tallentaa kuvat omiin tiedostoisi. Luvan kanssa saat pölliä, jos nyt ketään kiinnostaa. Ehkä taustakuvaksi työpöydälle?

Samalla lailla netistä voi omia muitakin kuvia. Aina se vaan ei ole luvallista.

Ja kaksoisnapsauttamalla kuvia saat ne isommiksi.

 

Sosiaaliset ja muut mediat

Tänään unohdin puhelimen, kännyn siis, kotiin. Minä tarvitsen töissä aika harvoin puhelinta, omaa kännykkääni siis, minulle kyllä soitellaan, lankapuhelimeen, jollaiset meillä vielä duunissa on, vaikka huhuja on kuulunut, että kaikille tulisi omat työkännyt. Joten en minä siis omaa puhelinta kovasti duunissa tarvi. Eikä minulla tänäänkään oikeastaan olisi ollut mitään käyttöä, mutta olihan kumma olo kun sitä ei ollut mukana. Kumma olo, vaikka olen sitä mieltä, ettei periaatteessa tarvitse aina ollakaan tavoitettavissa, enkä kokouksiin tai seminaareihin ota luuria mukaan. Ja minähän käytän kännyä enemmän tekstaamiseen kuin soitteluun. En minä paljon soittele, mutta tekstaan hyvinkin muutaman sata tekstaria kuukaudessa. Siinä on kyllä sekin, että en tahdo saada sanomisiani 160 merkkiin, joten äkkiä vierähtää pari kolme viestiä yhteen asiaan.

Enkä minä paljon käytä Facebookiakaan. En osaa sitä oikein vieläkään käyttää. Nykyisin – tyttären vaihtariaikana – käyn sentään kerran päivässä tai kahdessa katsomassa, josko Facebookissa olisi joku jälki lapsesta. Aika harvoin on. Ei ole tytärkään oikein FB-tyyppejä. Juniori sen sijaan on. Niinkuin on myös kova poika soittelemaan. Ja tekstailemaan. Ja kirjoittelemaan yo-aineita. Asiasta tai asian vierestä. Saapa nähdä.

Mutta tämä Tuulestatemmattuni on osa elämääni.  Web-hotellini  (SJR:n) yhteydet ovat viime päivinä pätkineet ja minähän olen ihan ihmeissäni, jollen pääse sivuillani käymään. Blogithan ovat ns. sosiaalista mediaa; joskus mietin, mitä sosiaalista siinä on, että itsekseni täällä höpöttelen. Hyvä on, hyvä on, onhan täällä aina jokunen kommentti, kiitokset niistä, ja sosiaalinen kanssakäymistähän sellainenkin on, että toinen osapuoli on vain vastaanottavana osapuolena. 🙂 Ja sitä paitsi tänne voin kirjoitella ja kirjoittelen juttuja, joille laitan ”Näkyvyys” ruksin kohdalla ”Yksityinen”. Siis ne eivät näy kaikille, vain minulle. Blogini kätköissä on siis ihan yksityisiäkin juttuja, … 🙂 Eivät kyllä mitään hakkeroimisen väärtiä, heh!

Sosiaalisesta viestinnästä vielä. Joskus – tänäänkin – käy niin, että saa sähköpostia, jonka alla on automaattiseksi tallennettu allekirjoitusteksti, esim. ”ystävällisesti tervehtien” tai jotain muuta vastaavaa. Sellainen on vähän nurinkurista kun viestin kirjoittaja on kirjoittanut kaikkea muuta kuin ”ystävällisesti tervehtien”. Melkein kuulee sähköpostiviestin narisevan tai ärräpäiden lipsahtelevan rivien välistä ja sitten alla lukee ystävällisesti tervehtien. Melkein hymyilyttää sitten sellainen.

 

 

Juniori, ja Juniorin jutut ja kuvat

Olemme pojan kanssa tänään keskustelleet kaikenlaista. Rahankäytöstä, tienaamisesta, kotoa muuttamisesta, yksin elämisestä, työstä ja opiskelusta. Ei, emme ole riidelleet – olemme vain olleet hieman eri mieltä asioista, joistakin asioista. Ja kun ottaa huomioon, että Juniori täyttää parin viikon päästä 20, on hämmästyttävää, kuinka poika voi olla tietämätön tietyistä elämän reaaliteista. Ja sen vuoksi minun olisi varmastikin syytä katsoa peiliin… mutta, miksi pari vuotta sitten, kun tyttären kanssa oltiin samassa tilanteessa, eivät nämä asiat olleet ollenkaan tällaisia…

Muutoin kovin tavallinen sunnuntai: ulkoilua, ruokaa, kotitöitä. Ja kuvien laittelua. Ennen reissujen jälkeen meni monta päivää pyykin parissa, nykyään menee kuvien kanssa. Pojasta ja kuvista puheenollen: oli Junioir ottanut loisto-otoksen loistokohteesta Strasbourgissa. Petite Francen sivukadulla yhden talon seinässä oli ollut tämmöinen graffiti. Huippu. Kuva. Ja graffiti.

 

Kotiin palattua

Tänään aamulla kahdeksalta katson hieman sekavin tuntein kotipihaa, jonka luulin reissumme jälkeen olevan vähän vähemmän lumimäärän peitossa: mitä vielä! Piha on TÄYNNÄ lunta.  Pehtoori jätti hiihtolenkin väliin, jätti salitreenin väliin ja kolasi aamupäivän – ei, ei meillä ole iso piha, vaan lunta on vaan NIIN paljon. Yöllä kahden kieppeissä tullessamme pääsimme kotiin kun Juniorin kaveri oli meitä lentokentällä vastassa ja oli sitä ennen käynyt meidän pihalla sen verran lumitöitä tekemässä, ettei meidän tarvinnut umpihangessa sisälle komuta.

Kaikki laukut – molemmat samppanjat ehjänä :), kaikki tuliaiset mukana, kuvat ja kamerat völjyssä, olimme yöllä kotona. Paluumatka siis allsprite. Vähän myöhässä siellä ja täällä, mutta kotiin kuitenkin. Ja välillä Katala kaipuu, — I´m gonna miss you… kuinka paljon maailmassa on lauluja ikävästä! Eikä tänään tarvinnut töihin mennä – kuten kovin usein matkan jälkeen… Älä ihminen valita, kaikki on hyvin.

Tänään katson kauhuissani televisiota. Japanissa maanjäristys, tsunami, ydinvoimaonnettomuus… mietin, etteihän meiltä töistä vain ketään ole tuolla juuri nyt? Meiltä kun usein joku on Japanissa. Juuri noilla alueilla.. Vaikkei olisikaan ketään tuttuja niin silti koskettaa luonnon voima.

Tänään lenkillä katson, että onhan se täälläkin kaunista. Kimmeltävät hanget, puhdas ilma, liikkuminen (koskahan minä annan periksi ja otan reissuun, kaupunkilomallekin, vaelluskenkäni? Ranskassa en nähnyt yhdenkään naisen kävelevän lenkkareissa tai missään läskipohjakengissä, mutta minä vaan niin pidän Meidleneistäni, että vielä joskus otan ne mukaan kaupunkilomallekin. Se se olisikin näky: Guccin käsilaukku ja Meidlenin vaelluskengät! Uuuuu!)

Tänään puran laukkuja, puran sähköposteja, joista täyttyy ensi viikko, yritän pitkästä aikaa (!) tehdä itse ruokaa (ranskalaisen gourmetin jälkeen pieni alemmuudentunne Festan keittiössä), kuvakansioita (yli 800 kuvaa joista puolet ristikkotaloista ja vertaillessa pojan kuvakansioihin, joissa puolet autojen kuvia, mietin hetken, olemmeko olleet samalla reissulla), tekstitiedostoja, joiden kirjoitusvirheet pistävät miettimään, miten pikkunäppiksellä saisi kaikki lyöntivirheet eliminoitua), tekstailen tyttären kanssa ja kyynelehdin, – tiedättehän jenkkileffat, joissa hidastuksena lasten kuvia, takaumia, kaunista musiikkia, kauniita aurinkoisia hetkiä, snif …  soittelen äidille, jonka hyvä olo seesteyttää minuakin.

Illalla löydän itseni surffailemasta Interhomen sivuilta, tarkastamasta Finnairin sivuilta, milloin seuraava matka onkaan… Työt häirinnevät … Mutta on kevät. Sen varaan on hyvä laskea.

Au revoir!

Viikko mennyt, aika lähteä kotiin. Aamusella vielä pieni  pyörähdys kaupungilla…
Kleberin aukio kovin autio.

Piipahdus Galeries Lafayettessa. Juniorin tyttöystävälle etsin synttärilahjaa/tuliaista.
En osannut ostaa, tyttärelle kuitenkin villatakin.

Puolelta päivin luovutimme hotelli Hannongin huoneet ja ajelimme Paul Appelliin;  opiskelija palasi asuntolaan ja sitten luennoillekin: Ranskassa on luentopakko. Ainakin Strasbourgin Management schoolissa on, jopa vaihtareilla.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

 

… Oli aika hyvästellä esikoinen – au revoir, pikkuinen. Nieleksin ja nieleksin, turhaan.

Moottoritie Strasbourg – Stuttgart ei olisi voinut minua vähemmän kiinnostaa. Poika tykkää ajella, joten annettiin sitten tehdä sitä. Muutama kymmenen kilometriä ennen kaupunkia pyysin, jotta siirryttäisiin kantateille, siellä jotain katseltavaakin. Yhteensä meille tuli viikon aikana melkein 2000 kilometriä.

Stuttgartissa ajelimme keskustaan kun kerran oli aikaa. Valtava ostoskatu halkoo kaupungin. Mutta eipä ostokset kiinnostaneet, kevyttä lounasta nautimme. Mietimme siinä, että mitä pitäisi syödä jos haluaisi syödä jotain tyypillistä saksalaista ruokaa. Makkaraa? Mitä on saksalainen gourmet tai saksalaisen kansallisen keittiön pravuurit?  Sauerkraut?

Autolle palatessa valtava askastelu/maalaustarvike/skräppäys/paperikauppa sattui kohdalle. Minähän tietysti menen hakemaan sisarelle jotain tuliaiseksi vietävää, mutta ihan täysin kipsiin menin. Kerrassaan en osannut valita mitään. 🙁 Kun kevään lakkiaiset ovat pienenä haaveena takaraivossa niin kakkupöytään koristuksen keksin.

Lentokentällä runsaasti aikaa, mutta silti turvatarkastusten perusteellisuus meinasi rassata. Kaunis perjantai-iltapäivä avautui lentokentän maisemaan, pojilla juttuja moottoreista, renkaista, vanteista, autontuonnista Saksasta, … mitään en kuitenkaan kuullut, en kuunnellut.

Ikävä viilsi. Tapaamiseen liittyy ero… sitä siinä pohdiskelin. Mutta mietin, että onneksi minulla on kuitenkin poika ja mies mukana – vaikka sitten höpöttämässä autonrenkaista. Ovat olemassa. Ja kevättä kohti mennään: tytär palaa Ranskasta. Au revoir, näkemisiin.

Strasbourgin torstai

Torstai oli varattu Strasbourgille. Aamiaisen jälkeen tytär lähti piipahtamaan koulullaan ja me poikien kanssa shoppaamaan. Eipä isompia osteltu, pehtoori itselleen kengät, poika kevättakin. Minä olisin halunnut ostaa tyttärelle kaikkea, mutta kun tiedän, ettei ota vastaan, niin en sitten ostanut. Vähän ruokia kotiin, ja nyt minulla on Linnanmaan kaunein eväsrasia!

Lounaskeiton jälkeen lähdimme käveleskelemään Petite Franceen. Vanha, ristikkotaloinen Strasbourgin kanavakaupunginosa oli kovin viehättävä. Keittokirja ja pari pikkuliinaa tarttui mukaan pienten kujien pienistä putiikeista.

Notre Dame de Strasbourg on johonkin maailmanaikaan ollut maailman korkein rakennus; ei ole enää, mutta korkealle goottilaisen katedraalin tornit kohoavat.

Kävelykatuosassa kaupunkia, kuten muutoinkin tällä reissulla, mietin, kuinka paljon tässä kaupungissa on ravintoloita ja pasticcerioita. Eikä niissä myydä vain patonkia, vaan toinen toistaan kauniimpia leivonnaisia ja muita herkkuja. Ja macaroonseja. Minun paha! macaroons-traumani ei täällä ainakaan ole helpottunut. Macaroonseja on kaiken kokoisia, makuisia, värisiä. Erilaisilla täytteillä ja yhdistelmillä.

Ja tässä kaupungissa on valtavasti nuoria. Useinhan ulkomailla, kaupunkien keskustoissa näkee vain keski-ikäisiä työssäkäyviä miehiä ja shoppaavia naisia, turisteja ja pariskuntia, mutta täällä on nuoria. Yksin, pareittain, ryhmissä.

Tänään torstaina ei enää niin lämmin kuin edellisinä päivinä, mutta hanskoja ei tarvitse, eikä takkia tule napitettua kiinni.

Illansuussa hotellihuoneessa höpöttelimme, odottelimme ruoka-aikaa. Sitten menimme –  Strasbourgissa –  japanilaiseen ravintolaan: tuntuu täälläkin olevan sushi kovasti muotia, ja esikoinen halusi meidät viedä Sushidoon.

Ja meillehän se sopi. Alsacen hapankaali-, juusto-, liharuoka-, flambee -ruokakulttuuri oli jo hyvinkin tullut testatuksi, joten kevyempi japanilainen hyvä vaihtoehto. Japanilaisten pitämä ravintola tuli hetkessä täyteen, eikä suosio hämmästyttänyt. Ruoka oli hyvää, erinomaista.

Kokoontuminen Strasbourgissa

Tänään taas olemme olleet kaikki neljä Strasbourgissa- ..

On täällä MEPpejäkin, mutta meille on tärkeintä, että me neljä olemme samassa kaupngissa.

________________________________

Keskiviikkoaamu Colmarissa oli lämmin, +10 C jo kymmeneltä. Kävimmme lenkillä ristikkotalojen täyttämässä keskustassa, jossa on tosi iso alue jalankulkualuetta, Quai Tanneurs.

Aaminen hulppeassa ravintolasalissa ja sitten Saksan puolen kautta, Reinin rannan itäpuolta (Freiburg Offenburg Strasbourg) pikkuteitä ajellen, kirsikkalehtojen läpi (kuinka hienoa siellä olisikaan kuukauden päästä!) takaisin Strasbourgiin, jossa tytär oli puolelta päivin luennoilla ja poika kaupungilla kiertelemässä ja kuvaamassa.

Menimme tytärtä vastaan yliopistolle, ja sieltä ajelimme EU-parlamenttia katselemaan: olisi siellä yksi tuttukin (LL) mutta eipä sitten menty heippaamaan. Palloilimme parlamenttitalon ympärillä, siinä kaikki.

Tyttären kanssa kävimme kirjakaupassa, etsin englanninkielisiä keittokirjoja – ei ainoatakaan! Mutta ranskankielisiä aivan valtavasti. Ja sitten sellainen kummallinen juttu, että täällä kirjat pannaan hyllyyn väärin päin: siis kun meillä selkämys luetaan ylhäältä alaspäin niin täällä ne on toisinpäin. Hassua… Kirjoja en siis ostanut.

Ja sitten kävimme porukalla – taas, yllättävää, eikö? – syömässäkin. Kaupungin suurimmassa puistossa (Orangerie) on Buerehiesel-ravintola, jonka kokki Eric Westerman on kai oikein kuuluisakin ja joka kävi lähtiessämme ravintolan eteisessä kyselemässä, mistä olemme ja olemmeko lomalla (ehkä valokuvaamiseni ja muistiinpanojen tekeminen sai ravintolan porukan ajattelemaan, että olemme jostain lehdestä tms.).

No joka tapauksessa sinne olimme varanneet pöydän tavoitteena maailmanluokan gourmet-illallinen. Meidän lisäksemme ravintolan yhdeksän muuta valkoisin liinoin peiteltyä pöytää olivat täynnä. Lista vaikuttava, hinnat hirmuiset, ja me olimme vielä vaikeita asiakkaita ja tilasimme suunnilleen kaikille erilaiset annokset. Alku vaikutti lupaavalta: amusena oli pikku kupillinen peruna(vaahto)keittoa, jossa oli pehmeää vuohenjuustoa, ja kupin pohjalla mureaakin mureampaa naudanpaistia. Hmm.

Olin vähän ajatellut (epäillyt/pelännnyt), että ravintola edustaa Nouvelle Cuisinea – tyyliin ruohosipuli ristiin rastiin ja muutama pensselin veto jotain kastiketta lautasella – mutta ei: annokset olivat varsin reilun kokoisia. Kuten alkuruokanani kuvassa olevasta merenelävä annoksesta huomaa, ei mitään turhanaikaista piperrystä.

Kaikilla meillä ruoka oli hyvää, kauniisti aseteltua, eleettömasti, asiallisesti tarjoiltua, mutta joku jäi puuttumaan. Väkisinkin tuli verrattua sunnuntai-illan ruokaan Reimsissä, Le Jardin les Crayeres  oli parempi. Ja tunnelmakin parempi.

Mutta ei meille huono maku jäänyt tästäkään. Päinvastoin.

Alsace ja Colmar

Alsace. Pitkästä aikaa Alsacen pikkukyliin. Aamulla jätimme hotelli Hannongin. Esikoinen oli jo lähtenyt boksistaan luennolle, juniori jäänyt sisaren asuntoon matikan lukuun ja vanhemmat starttasivat vuokra-autolla kohti Colmaria.

Olemme ajelleet Alsacen Vin du Routea ennenkin. Ensimmäinen kerta oli kesällä 1995, matkalla Kataloniaan; silloin olimme yön Riquewihrissä ja toinen kerta kesällä 1999, jolloin vuokrasimme Vogeesin ”takarinteeltä” Interhomen lomaosakkeen ja sieltä käsin kävimme Riquewihrissä, – siispä tänään oli väistämätöntä pysähtyä siellä uudelleen. Lounastimme Riquewihrissä: tarte flambee* maistui. Mutta ennen sitä ajelimme koko reitin Strasbourg-Marleheim ja siitä alas kaikkien pikkukylien kautta Colmariin ja yksi pieni harharetki korkealle Vogeeseille.

Hiljaisia, kevääseen heräilevien viinikylien aamupäiviä katselimme. Pysähtelimme Vogeesien rinteillä: kyyhkyjen kujerrus kuului, kevättuuli tuntui viinitarhojen välisillä taipaleilla kävellessä. Unohtui kaikki. Oltiin vain matkalla, osasin nauttia matkalla olosta.

Jos on käytettävä sanaa pittoreski, niin se sopii noihin Alsacen pieniin, ristikkotaloisiin kyliin, joissa viini on elinkeino, eikä vain elämän sulostuttaja ja kulinaaristen nautintojen kumppani. Viinipalstoilla oli miehiä leikkaamassa oksia ja kohentelemassa köynnöksiä; satokausi on alkamassa. Palavat oksat ja poistetut vanhat köynnökset tuoksuivat, – ennen kokematon tuoksu, kevät viinitarhoilla. Mielettömän hieno päivä.

Dopff & Irionin viinikellarissa oli käytävä; ihan vain muistojen vuoksi. Tyttärelle tuliaisia, kotiin ei mitään. Colmarissa sitten ostin kotiin – muutaman ”keittiöjutun” ja lautasliinoja (luonnollisesti!), mutta ei edelleenkään viiniä. Olemmeko kylläytetyt Alsacen viineillä? Mietimme ajellessa – kun kylä toisensa jälkeen merkitsi meille jotain tiettyä viiniä, kun tunnistimme jopa palstoja joita matkalla oli, – että jos olisi mitattava se kaikki viinimäärä, mitä olemme ikinä testanneet niin Alsace olisi maailman viinialueista varmastikin kaikkein perusteellisimmin tullut maisteltua, opiskeltua, nautittua. Ja maisemat. Kevään karuudessakin ne liki!! vetävät vertoja Toscanalle ja Lapille. Ja se on jo paljon se.

Colmariin saavuimme iltapäivällä. Hotelli Le Marechal on ristikkotalo 1600-luvulta. Huoneemme on hulppea, pieniä sopukoita, ikkunoita, – sijainti on Colmarin kauniin keskustan reunassa alueella, jonka nimi on Petit Venise – Pikku Venetsia siis.

Kunhan saimme laukut huoneeseen, lähdimme katselemaan kaupunkia, joka tuntui viime kerran jälkeen kovasti muuttuneen. Tosiasiassa emme olleet edellisellä kerralla nähneet kuin pienen osan kaupungin vanhasta keskustasta. Iltapäivän auringossa, kaupungintalon mittarin näyttäessä + 17 C! emme oikeastaan kaivanneetkaan viimaiseen Ouluun. Istahdimme Place de la Cathedralelle ja nautimme lasilliset Tokay Pinot Grisiä. Jatkoimme kävelyä, minä kuvasin (ja kirosin kun olin jättänyt makro-objektiivin kotiin).

Hotellilla piipahdimme alkuillasta: toteamassa, että netti ei toimi, ja että emmehän ole tulleet tänne vain hotellielämää viettämään ja lähdimme takaisin keskustaan. Olihan jo illallisen aikakin. Noh ei niin kova nälkä, mutta kun kerran Ranskassa ollaan …

Lähellä katedraalia tämäkin : Cotes Cour ei ollut paikallisia täynnä, mutta osoittautui oivalliseksi valinnaksi. Ja tilauskin sujui: tarjoilija puhui englantia, josta en tajunnut sanaakaan ja minä tapailin ranskan sanoja, joista tarjoilija ei varmasti tajunnut senkään vertaa. … Mutta tästä huolimatta: me ymmärsimme, että parsakausi on alkanut! Saimme erinomaista uutta, tuoretta parsaa hollandaise-kastikkeen ja kinkun kera. Tres bien! Tietäen, että parsalle on vaikea valita viiniä, kysyimme tarjoilijalta (millä kielellä? hyvä kysymys!) mikä sopisi ja hän tarjoili meille puolikuivan paikallisen Tokay Pinot Grisin (siis taas sitä!!) ja kuinka hyvin se sopikaan. Olimme ihmeissämme, ja ihastuksissamme.

Paluumatkalla hotellille tuntui, että oli taas viilentynyt, elohopea varmaan lähellä nollaa. Jos päivällä talvitakki oli tuntunut tukahduttavalle, nyt se oli ihanan lämmin. Ja mikä on ihanaa näissä Keski- ja Etelä-Euroopan kylissä ja kaupungeissa? Kirkonkellot!

___________________________________

  • Tarte flambee on alsacelainen ruoka, joka muistuttaa kovasti pizzaa. Hiivataikinapohjalle laitetaan ranskankermaa, usein myös vatkattua kananmunaa ja creme fraichea ja sitten päälle lisukkeita. Olennaista on, että pohja on paperin ohut. Eikä täytteilläkään mällätä.
  • Tarte flambee tarjotaan aina vanerilevyltä, eikä se maksa (koskaan?) yli kymppiä. Yleensä reilusti alle.

Epernay ja Troyes

Maanantaiaamuksi oli sovittu aamiaiselle meno kahdeksaksi.

Ja sitten suuntana Epernay. Matkalla samppanjapalstoja, joissa köynnökset tähän aikaan vuodesta vielä pelkkiä rankoja. Hehtaari viljelysmaata Champagnessa maksaa miljoona euroa, jos palsta on appellationin (laatuluokitusalueen) ulkopuolella sen hehtaarihinta on vain 50 000. Yhdestä köynnöksestä saadaan noin 1,3 kiloa rypäleitä ja kilohinta on kuuden euron kieppeillä. Nämä seikat ovat yksi syy samppanjan korkeahkolle hinnalle.

Olimme ennen kymmentä Epernayssä ja tarkoitus kokea yhden (kymmenistä) viinitalon vierailu. Kymmeneksi varattua esittelyä odotellessa Avenue de Champagne tuli käveltyä jotensakin päästä päähän—

Ja sitten kymmeneltä me olimme valmiina osallistumaan opastetulle viinikierrokselle Moët & Chandonin valtavan viinitalon aulassa. Tunnin kierroksella pääsimme kellareihin, joita pelkästään Moëtilla on 28 kilometriä. 28 kilometriä! Niitä on kolmessa kerroksessa, alin on 500 m Epernayn kaupungin alla, ja monilla muilla samppanjataloilla on omat kilometrejä pitkät käytävänsä.

Meidän viiden hengen seurue sai oman (hollantilaisen) oppaan, joka ranskalaiseen tapaan aloitti rundin 20 minuuttia myöhässä, mutta oli sitten oikein hyvä ja selkeäsanainen. Vävykokelas ei ole ennen viinitilaan tutustunut, joten hänelle kierros oli ehkäpä elämyksellisin. Meidän nuoret ovat viinitietouden ammentamisen aloittaneet jo kesällä 1995, jolloin käytiin Torresilla Kataloniassa. Mutta heille – kuten meillekin asiaan vielä enemmän perehtyneille – tutustuminen samppanjataloon oli ensimmäinen kerta. Ja samppanjan valmistushan poikkeaa tavallisen viinin tekemisestä aika lailla…

Boutiquessa oli myynnissä runsaasti samppanjarekvisiittaa ja samppanjaa tietysti. Huippuvuosikerran 2002 vintage-samppanjan sitten ostimme, olimme onnistuneet saamaan siitä lasillisen maistiaiseksikin. Isojakin pulloja olisi ollut tarjolla, mutta lakkiaisten kohtalo on vielä sen verran epävarmaa, että emme sitten tilausta tehneet 🙂

Epernaysta suuntasimme kohti Troyesia – vuorossa pikainen tutustuminen Oulun kokoiseen Troyesiin. Oli lounasaika ja keskustassa kohdalle sattui Essin* suosittelema Brasserie Illustrie. Eikä tämäkään suositus ollut huono. Salaattiannokseni oli tehty crepsinyyttiin tai mikä se lieneekään. kuva kertonee..

Lounaan jälkeen kävimme vielä vävykokelaan reilun 20 neliön opiskelijaboksissa tekemässä tupatarkastuksen, ja sitten oli aika hyvästellä Tee. Meidän matkamme kääntyi kohti itää, paluumatka kohti Strasbourgia vei reilun neljä tuntia. Menimme Autorouteja (maksullisia moottoriteitä) pitkin ja totesimme taas kerran, jotta Ranska on maanviljelysmaa. Peltoja silmänkantamattomiin, tänään jo traktoreita ja niiden käyttäjiä näkyi kylvö- yms. puuhissa. Matkanteko oli mukavaa; olimme neljästään. Asiaa, ja asian vierestä. Hiljaisuutta ja hihitystä.

Strasbourgissa olimme alkuillasta. Ensimmäiseksi menimme tyttären lähimarkettiin; ja olin mykistynyt valikoimasta. Esikoinen oli toki kertonut, että juustovalikoima on aika huikea, ja että kalatiski on Stockan tiski ja hallin kalatiski yhteensä ja sitten potenssiin kolme. Ihan valtava. Ja hummereita altaassa. Entäs viiniosasto? Suomessa Alkon Helsingin lippulaivamyymälä yltää samanlaiseen tarjontaan ranskalaisten viinien osalta. Myös laatuviinejä, Grand crut kaikista Ranskan appellationeista olivat myynnissä ja – naturalmente – marketin viiniosastossa oli erikseen kylmähuone arvoviineille.

Kaupassa olisin mieluusti ostanut tyttärelle yhtä sun toista herkkua ja kaikenlaista tarpeellista, mutta salliko esikoinen moista? No eipä sallinut. Jotain sentään onnistuin boksiinsa viemään.

Jätimme nuoret Paul Appeliin. Huomiseen – ja huomisen – sisarukset ovat siellä keskenään: laatuaikaa viettävät 🙂 Tyttärellä on tosin aamulla luennolle meno, joten juniorilla on ainakin aikeena lukea matikkaa päivä. Me lähdemme pehtoorin kanssa piipahtamaan Alsacessa. Huomenaamulla starttaamme ja palaammme keskiviikkona tänne Strasbourgiin. Liikkeellä siis ollaan huomennakin.

_____________________________________________

*Essi Avellan on Suomen ensimmäinen Master of Wine, joka on tehnyt lopputyönsä ja paljon muutakin samppanjaan liittyen ja jonka kirja on ollut tällä matkalla enemmän kuin opas, tietokirja ja ravintolasuosittelija. Ei eiliseen Le Jardiniinkaan olisi koskaan tullut tehtyä varausta ilman Essiä.