Historiaa

Naiset ja ura

Vuoden 1938 Kotiliedessä haastateltu amerikkalaisfilmitähti totesi, että hän on tavattoman onnekas saatuaan vaimon, joka ”ei erityisesti pidä puhumisesta, on säyseä ja jolla ei ole haaveita oman tulevaisuutensa tai uran suhteen”. Säyseä? Ei olisi ollut meitsistä filmitähden vaimoksi. Muuten ehkä, mutta että vielä olisi pitänyt olla ”säyseä”!
Prosemma-aiheita etsiskelin ja lehtiä lueskelin. Joten ei se niin hääppönen tämä minunkaan ”urani” ole.
Mainos: Kotiliesi 1938
(klikkaa kuva isommaksi, jotta vallan mainio tekstikin näkyy. Kestää hetken … ).
Ruoka ja viini

Sadonkorjuu- ja kameran ulkoilutuspäivä

Aivan tyven. Aurinkoinen. Ja vielä sunnuntai. Aamu siis. Jo varhain puutarhaan: kasvimaa siistittävä. Keväällä tehtiin töitä, että viime vuotisen kaltaiselta surkealta sadolta välttyisin, mutta tulos ei juuri kummempi. Salaatit, sipulit, lipstikka ja raparperit rehottavat, mutta kaikki muu kitukasvuista. Pehtoori elikkäs perheen pääpuutarhuri epäilee, että kasvimaan reunalla kasvavat kymmenen koivua vievät voiman porkkanoilta ja tilleiltä. Tiedä häntä. Joka tapauksessa kasvimaalla ja talon reunakiveysten välissä kasvaa enemmän villiorvokkeja kuin penkeissä kasviksia ja yrttejä. Puolenkymmentä vuotta sitten meillä oli naapurinrouvan kanssa molemmilla orvokki-innostus, ja sen seurauksena koko lähitienoo on edelleen enemmän tai vähemmän ”orvokkinen”.

Kesäkukistakin enimmät jo kompostoin. Ruukkujen tyhjentäminen ja peseminen on niin paljon ikävämpää kuin keväällä istutus. Mennään kohti pimeää, kohti talvea.

Pihahommien ohessa kuvailin; auringossa makrolla kuvaaminen on mukavaa. Kuvasivun pikaisesti värkkäsin… Vilkaisehan. Pihamme takana pikkumetsässä oli paitsi kuvauksellisia kärpässieniä myös vattuja.

Tein jälkiruoaksi semifreddoa. Tosin pakastimella oli käytävä täydentämässä, että viiden hengen annokseen tuli riittävästi: – 2 dl vaniljavispiä vispataan vaahdoksi, lisätään 1 prk Sunnuntai Vanilja-tuorejuustoa, ½ dl sokeria, 3-5 dl kohmeisia/tuoreita vadelmia, ja lopuksi pussillinen murusiksi rutisteltuja marenkeja. Sitten pariksi tunniksi pakkaseen ja ennen tarjolle tuntia tuoreita vadelmia päälle. Kelpasihan nuorisollekin. Hyvinkin.
Niitä näitä

Lussakka olo

Vaikka eilen meni myöhään (meidän mielestämme puoliyö on myöhä) teatterissa ja illallisella, niin tänään virkistynyt olo. Ehkä juuri siksi. Siis se virkistää, että on oltu ”ulkona”. Teatterissa Suomen hevonen oli mainio: Tuula Väänänen ja Anneli Juustinen vahvoja. Poskilihakset olivat traagiseen loppuun asti kireänä, hymyssä siis.
VMP (K & M toistamiseen ”varamiespalveluasemassa”) seuranamme. Onneksi on ystäviä, joista saa seuraa, vaikka pitkään valmistellut alkuperäissuunnitelmat eivät onnistuneetkaan. Nauru, puhuminen, hiljaa oleminen on luonnollista. Vielä me teemme sen ”alkuperäistenkin” kanssa.

Tänään aurinkoiseen aamuun herättyä rullislenkille (viimeinen tälle vuodelle? pudonneita havuneulasia ja lehtiä jo niin paljon, että Niittyarossa ja Syynimaan takana jo tosi liukasta). Haudalla kävin kertomassa – höpöttämässä itsekseni, tekeekö muut sellaista? – Kalevasta luetut huonot uutiset (sisäpiirin juttu!) ja vein uuden lyhdyn, mikä syksyn kauniissa auringossa tuntui hassulle. Kynttilälyhty kun aurinko paistaa siniseltä taivaalta, mutta tuleehan se ilta, surullinen ilta…

Puolelta päivin duuniin, väitöstä kuuntelemaan. Ehkä on parempi, etten julkisesti kommentoi.

Vielä auringossa – kuinka paljon valo vaikuttaakaan mielialaan! – kotiin ja pitkästä aikaa ohjelmaton lauantaiehtoo; siis www-sivuja, valokuvia, blogiremonttia, musiikkia, viiniä, huomisen sapuskan (saadaan nuoria ruokapöytään!) suunnittelua. Hyvä mieli. Kuitenkin. Mikseipä?

Niitä näitä

Hetken hiljaakin

Ääneni käheäksi töissä puhuneena (HOPSeja, henkilökohtaisia opetussuunnitelmia fuksien kanssa suunniteltu ja kynnyksiä alennettu, tutustuttu) olen mieluusti hiljaa. Istun koneella, järjestelen kuvia ja surffailen (osumana mm. uusi reseptisivu. Myös sivun layout näin uuden blogisivun suunnitteluvaiheessa kiinnitti huomion. Aikas hyvä, eikö?). Ja kenellepä täällä kotosalla puhuisinkaan. Pehtoori lenkillä, poika seukkaamassa, tytär ”akateemisissa aloittajaisissa”. Joka vuosi opiskelijat keksivät uusia nimiä erilaisille kinkereille ja kekkereille, joita pitkin vuotta viettävät. Siinä missä esikoisemme on noissa aloittajaisissa, humanistit ovat Syynimaalla, jollain notskilla makkaran paistossa. En muista nuotioiltaa ennen olleenkaan. O tempora, o mores!

Latinan lausahduksesta pääsenkin aasinsiltamaisesti meidän italian opiskeluumme. Niinhän siinä sitten kävi, että ei kurssille ilmoittauduttu. Pitäisi siis vain itse ryhtyä edes alkeita kertaamaan ennen syyslomaa.  Italian oppikirjan lisäksi yöpöydällä odottaa myös John Dickien Cosa Nostra, Sisilian mafian historia ja Marko Koskisen Passione, intohimona italialainen keittiö. Mutta ennen niitä olisi yksi väitöskirjan käsikirjoitus vielä luettava loppuun. 

Yliopistoelämää

Historian uudet

Historian opiskelijoiden uusi vuosikurssi on vastaanotettu. Oppiaineen porukassa opiskelijoita

  • entistä vähemmän (12)
  • yhtä paljon nuoria naisia ja miehiä
  • reippaan, rohkean – jopa itseironisen – oloisia
  • neljäsosalla jo ammatti/korkeakoulututkinto valmiina
  • viime kevään abeja puolet
  • Oulusta ei yhtäkään, Pohjois-Suomesta melkein kaikki
  • päätös lähteä lukemaan historiaa johtuu 1) mummosta, 2) halusta tehdä ”jotakin oikeaa” (monta vuotta tietotekniikka-alan ammatissa ollut), 3) historianopettajasta, 4) ”ku muualle en päässy” [sillä tiellähän meitsikin, nyt 30 v.!!] 5) kansainvälisiin hommiin halusta, 6) lapsuuden traumasta :), 7) yleissivistystarpeesta.

Hyvä vuosikurssi tästä tulee, vaikka yhä harvemmin opiskelijoiden kanssa oikeasti tutustuu. Johtuuko se vain ikäerosta vai eikö vain viime vuosina ole sattunut sellaisia, joiden kanssa huumorintaju ja/tai ajatukset olisivat sattuneet yksiin. Joskus on sattunut. Onneksi kukaan näistä fukseista ei sentään teititellyt!

Yliopistoelämää

Katson maalaismaisemaa

Yliopiston tehtäväksi on laissa määritelty opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen (vai yhteiskuMMAllinen?) palvelutehtävä. Tänään olen osaltani tehnyt tuota kolmatta. Matkasin Pyhännälle historiatoimikunnan kokoukseen asiantuntijaksi. Että oli aamulla auringossa  riemullista ajella yksikseen, lujaakin, hyvällä, hiljaisella tiellä, kuunnella isolla Rasmusta, Yötä ja TikTakia (taattua suomalaista musiikkia). Talotehtaaseen ja sen ruokalaankin pääsin tutustumaan. Lounaalla muutoin oikein  mukava ja kaikinpuolin  fiksu mies esitti, että vanhojen, menneiden muistelu merkitsee luopumista. ”Historiaharrastuneisuus kertoo ikääntymisestä”. Eihän se nyt hyvänen aika niin mene. Ei olleskaan. 

Väitteen paikkansapitämättömyys tuli todistettua iltapäivällä: kiersin opiskelijan –  jonka työtä historiatoimikunnassa ”valvomme” – kanssa Pyhännän ristiinrastiin, kävimme  katsomassa Tavastkengän kauniit, kumpuilevat peltoaukeat, keisarintiet ja nyt jo kovin kauhtuneet kylänraitit. Nuori mies kertoi kotikuntansa jokaisen talon vaiheista, tiesi ja tunsi historian. Eikä ole kolmeakymmentä. Ettei se historiaan hurahtaminen ole iästä kiinni. 

 

Yliopistoelämää

Syyskuun ensimmäinen

Kirkas, kuulas, kaunis syyspäivä. Opiskelijoita käytävillä, sähköposteissa, piipahtamassa, soittamassa, palaverissa, Snellmanian ruokalassa – jonoiksi asti. No niitähän minä jo olen odottanutkin. Tänään alkaa myös ”vähemmän-syömisen-elämenmeno”. Syyslomalle lähtiessä on painoa oltava kolme kiloa vähemmän kuin nyt. Vielä kun alkaisi Sopranosien uusi tuotantokausi, niin kaikki varmat syksyn merkit olisivat olemassa.  Mutta ei ala, ei. Niinpä vaihtoehdot ovat lenkille lähtö (vieläkö tarkenesi rullistella?), arvosteltavan väitöskirjan luku tai Kalevaan pienen artikkelin muokkaaminen (suomalaisen kotiruoan historiasta olen lupaillut).
Ruoka ja viini

Manoffeeta kesän viimeisissä kesteissä

Toissapäivän postauksen kuvaan nyt selitys: Reissuissa (paha) tapani on ostella kaikennäköisiä kiinnostavan oloisia ruokapurkkeja ja kastikkeita ja Kiinasta mukaan tarttui purkki kondensoitua maitoa. Kotona sitten miettimään, mihin ihmeeseen sitä käytän. Kuukkeloimalla osuin – taas kerran – Ullan Elämä makeaksi -blogiin, ja siellä on ohje banoffee-kakulle. Sovelsin siitä manoffeen. Banaanien sijaan siis mansikoita. Keksipohjan olen tehnyt tosi ohuen (suunnilleen puolet tuosta Ullan ohjeen pohjasta), sen päälle viipaloitu banaani, sitten toffeeksi keitetty maito, sitten vispattu kerma ja sitten päälle PALJON mansikoita. On ollut kesän tykätyin kakku. Oulusta kondensoitua maitoa löytyy Kauppahallin kiinalaisesta ruokakaupasta.

Manoffeen lisäksi kesän viimeisissä kesteissä oli tarjolla myös rapuja, Arezzon ankkaa ja omatekoista limoncelloa. (Reseptit niihin on Reseptikansiossani). Olen kokkailuissani joskus paremminkin onnistunut, mutta mitään totaalista floppia ei eilen sentään ollut. Kaiken kaikkiaan ruokaa riitti niin, että melkein kahdeksan tuntia vietettiin La Festan ison pöydän ympärillä. Bual 1971 Madeira oli [minulle] pettymys, mutta kaikki italialaiset olivat hyviä, jolleivät erinomaisia.

Nyt juhlakausi alkaa olla päätöksessä: tavallista vähemmän kestejä, mutta sitten sitäkin isompia (vappuna brunssi, sitten lakkiaiset, murmelin synttärit, kalaasit Gruppo San Lorenzolle ja nyt rapufesta BO:lle). Lisäksi parit pienemmät kinkerit. Onpahan ollut La Festalle käyttöä. Nyt on kyllä tauon paikka.

Nyt ulos: siellä on kaunis, syksyinen sunnuntai.