Vaikeaksi käy, mutta teenpäs tästä kommenttipostausmahdollisuuden tarjoavan ”artikkelin” tuohon Safareilta juttuun. Muuten ei näytä onnistuvan.
Pilanesberg
Pilanesberg on 500 neliökilometrin laajuinen riistansuojelualue, joka on tulivuorenpurkauksen jäljiltä vulkaanista ja jossa on vuoria, – ei, eivät ne ole tuntureita, vaikka väistämättä maisemassa on jotain – hyvin vähän – samankaltaista. Pilanesberg on yli 1000 mpy, mikä tekee öistä viileitä. Tai no … kaikki on suhteellista.
Eilen iltapäivällä elämämme ensimmäinen safari. Lähdimme iltapäivälla puoliviideltä ja ajo kesti kolmisen tuntia. Tänä aamuna lähtö jo klo 5.30. Auringon noustessa kohti savanneja. Olenhan minä vaikuttunut. Lähtiessämme tälle matkalle jo tiesimme, että tämä on erilainen kuin yksikään aiempi. Ja kyllä, – ollaanhan me luontoihmisiä, edes Lapissa, – mutta onhan parilla ajolla nähty ja koettu jotain erityistä! Jotain aivan erityistä.
Antiloopit ja apinat. Tietysti. Kirahvi, niitä oli heti monta, oli hieno. Se on ylväs, se on iso. Peter, meidän riistaopas ja -kuljettaja löysi ja kertoi eläimistä. Eilen luulimme pääseemme HYVIN lähelle sarvikuonoja, mutta tänä aamuna olimme oikeasti niiden vieressä.
Tänään näimme lisää kirahveja. Paljon. Kunigastrappi (painavin lintu joka lentää), uros, about 18 kg oli ylväs kävellessään aamulla. Puna-antiloopin (pieni, spanielin kokoinen, kaunis kuin mikä) loikka viehkeä. Impaloiden sarvitappelunkin näimme. Ja seeproja kuin poroja pohjoisessa. Kaikkea. Lintujen laulua.
Eilen ilta-ajolla oli kylmä, vaikka olimme aika hyvin osanneet varautua: Haglöfsin windstopperit olivat lava-auton kyydissä tarpeen. Otin kymmeniä kuvia, yritin olla touhottamatta, vaikka tytär ei olekaan mukana ”älä äippä niin hirveästi kouhkaa, pakkoko on innostua?” No minä innostuin.
Afrikan ilta-aurinkoa odotin, saimme sateen.
”Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren …” (Fröbelin palikoiden laulu soi päässä). Sateessa istuimme lava-auton kyydissä ja yritimme kovasti nähdä meille näytetyt heinikossa olevat leijonat. Olimme vakuuttuneita että ne näimme, kunnes pimeässä, Peterin valonheitinten valossa, sateessa sitten näimme ne oikeasti: kaksi urosleijonaa heinikossa, nousivat hetkeksi ylös, venyttelivät, käänsivät kylkeä ja asettuivat tyynen rauhalllisesti uudelleen makuulle. Siis näimme leijonat. Kohta lähdemme kolmannelle ajolle, ja toivomme näkevämme ne vielä paremmin. Jotta saisimme niistä kuvatkin.
Eilen näimme big fivestä (leijona, puhveli, sarvikuono, norsu ja leopardi) myös kaksi muuta: eli sarvikuonon ja norsun. Norsut olivat merkillisen tummia: opas kertoi, että se johtuu sateesta. Norsut ovat kerrankin pestyjä. Vailla pölyä päällään.
Jossain vaiheessa safaria toteamme pehtoorin kanssa, että onneksi sittenkin varasimme tällaisen valmismatkan. Meillähän on tapana tehdä enemmän tai vähemmän omatoimireissuja, mutta kyllä täällä tämä vaihtoehto on hyväksi havaittu.
Safarereilla oli NIIIIIN paljon. Tänään aamulla ennen kuutta tapasimme Hippo-perheen. Tosin hyvin kaukaa. Virtahevot pienessä järvessä aamulevolla. Linnut lauloivat. Mangusti juoksi tien yli, ja pillerinpyörittäjä oli löytänyt työstettävän läjän. Aurinko nousi. Mekin heräilimme, innostuimme.
Eilen iltasafari päättyi tuuleen, vesisateeseen. Safariauton ikkunamuovit laskettiin alas. Istuimme poukkoilevan auton kyydissä, halusin nukkumaan. Ajoimme, ajoimme. Salamat vuoren takana, ei jyrinää, mutta paljon välähdyksiä. Selvästikin nousimme vuoren rinnettä ylös, yhtäkkiä olemme ”leirissä”. ”Puiden yli metsän siimekseen” (voiko se kirjan nimi olla sellainen, Hemingwayn kuitenkin) tulee mieleen. Nuotiotuli ja pitkät pöydät. Huumaava ruoan tuoksu. Ei ole isommasti nälkä, mutta ei voi olla ottamatta. Paikallisten pääruoka (vastaa meidän ruokavaliossa perunaa) on maissipuuro. No nyt on maistettu, ei tarvitse tänään sillä vatsaansa täyttää. Ihanaa kanelilla maustettua kurpitsaa, lammaspataa. Hyvin lihapitoista on tähän asti olleet täällä tarjoilut. Tähän asti olemme syöneet vain (ei oikeastaan ole ollut muuta mahdollisuuttakaan) ”ryhmäruokia”. Mutta porukka on mukava ja ruoka erinomaista, joten miksei?
Eilinen ilta päättyi sateeseen ja sammakoiden kurnutukseen, tämä aamu alkoi poutaisena ja papukaijojen melskatessa ikkunan takana. Lämmintä on terassimme mittarissa +26 . Päivä oltu altaalla, ja lounaalla (herra varjelkoon tätä syömistä ilman kunnon liikuntaa!) Nyt on lähdettävä etsimään lämmintä ylle: aika iltasafarille.
Matka maailman toiselle puolelle
Bakubung Lodge, Pilanesberg, Etelä-Afrikka.
Täällä ollaan. Tasan vuorokausi Rantapellosta tänne.
Kone Frankfurt – Johannesburg oli iso Jumbojet. Kaksikerroksinen kone, johon mahtui 300 matkustajaa. Se kun nousi – ja tuuli jatkui edelleen kovana – oli touhussa sellaista massiivisen voiman tuntua. Toisaalta turbulenssitkin siinä massassa tuntuivat. Tarjosivat herkullisenoloista yöpalaakin, jätin väliin, maistoin vain pehtoorin bratwurst/salaatti/vihannesannoksen reunalta. Yhden aikoihin yrittelimme unta.
Aamuvarhain neljän tietämissä huono olo, tosi huono. Vessassa jono, ja klonks. Pyörtyä pamahdin koneen käytävälle. Olin kuulemma lyönyt pääni seinään, sanoi lentoemo, joka istui koneen takaosassa lueskelemassa. Taju oli kankaalla vain hetken. Komusin istumaan ja huilailin puolisen tuntia. Lentoemoilla tuntui olevan kokemusta, miten homma hoidellaan: sokeria, suolaa ja juotavaa. Olisivat mittailleet veranpainettakin, mutta mitäpä sitä mittailemaan; tiesinhän tuon, jotta kovin oli matalalla. Matalalla se minulla on aina, mutta taisi humplahtaa turhan alas. Eiköhän verenluovutuksellakin ollut osansa asiassa. Mutta ohi meni.
Johannesburgiin laskeuduttiin yhdeksän kieppeissä: värikästä. Jo lentokentällä ensimmäinen tuntuma, että värikästä.
Värikästä oli jatkossakin. Lentokentältä ajelimme kohti Pilanesbergin aluetta ja tietöineen, pysähdyksineen matka kesti kolmisen tuntia. Maa näytti ehkä hieman vauraammalta kuin olimme kuvitelleet ja paljon kauniimmalta kuin olimme kuvitelleet. Ajoimme Johannesburgin ohi, Pretorian ohi. Pretoria on 60 km pitkä, kapea maan hallinnollinen pääkaupunki, jonka keskustaan emme menneet ja jossa on 100 000 jakarandapuuta. Hienon hieno laventelin värinen kukka.
Värikkäitä olivat myös aaltopelti-hökkelikylien talot, joita riitti. (kuvassa taustalla häivähdys jakarandastakin)
Iltapäivällä hotellissa lounas, pienet unet, nettiyhteyden kuntoonsaattaminen.
Olemme juuri palanneet ensimmäiseltä safariajolta ja illalliselta ”maaseudulla” nuotioiden ääreltä. Niistä huomenna, nyt on mentävä nukkumaan, sillä lähtö aamusafarille on klo 5.30. Kunhan nuo pihalla älämölöä pitävät sammakot lopettaisivat …
Frankfurt
Laskeutuessa 15 m/s tuulta ja se tuntui. Ei olla vielä puolivälissäkään matkaa. Mutta ”Ei pidä vain varrota perille pääsyä on myös nautittava matkallaolosta”. Olemme yrittäneet.
Rantapellosta lähdimme puoli yhden maissa. Sitä ennen pari tuntia töitä, joita jatkoin vielä kampaajallakin. Opiskelijoiden esseet lukemisena samalla kun Irmeli sai hiuksistoni matkakuntoon. Ja eiku menoksi.
Oulunsalon kentällä satoi räntää. Se antoi yhden hyvän syyn nauttia matkallaolosta. Ollaan lähdössä pois loskasta. Ollaan lomalla. Helsingin lentokentän terminaaliremontti ja uudet järjestelyt takasivat meille kävelyä ja liikuntaa. Löydettiin matkalaukut. Vaihdettiin terminaalia, koska Lufthansa liikennöi terminaalista 1 ja Finnair terminaalista 2.
Tapasimme (matkatoimisto Olympian) matkanjohtajamme, joka on melkein tuttu. Tulevan viikon matkaseurueemme (meitä on yhteensä 26) näimme myös. Keski-ikä jotensakin sama kuin omamme. Eikä lapsiperheitä eikä Kanarianmatkaajienkaan profiiliin kuuluvaa porukkaa.
Check in ja turvatarkastus sujuivat jouhevasti. Vaihdoimme valuuttaa: Etelä-Afrikan randeja saa yhdellä eurolla 11. Helppo kurssi: suunnilleen kymmenellä kun jakaa niin hinta on siinä. Käytiin taas terminaali kakkosessa: Wine and Fly:ssa lasilliset Ruinartin roseeta. Ei voi valittaa matkallaoloa. Takaisin terminaali ykköseen, Lufthansa lähti puolisen tuntia myöhässä. Lentoyhtiön iltaruoka samanlainen puuhapaketti kuin Finskinkin eväät, viini bulkkitavaraa. Saksalaista punaviiniä? Hmph!
Lufthansalla jatketaankin. Klo 22.30 lähtee kone Johannesburgiin. Kolmas lento kestää 10 tuntia. Huomenaamulla Etelä-Afrikassa. Johannesburgista Pilanesbergin riistasuojelualueelle (Afrikan neljänneksi suurin) bussimatka kestää pari tuntia. Jotta vuorokausi kotoa perille. Jatkamme matkallaolon nauttimisesta.
Pakkauksen jälkeen
Matkaohjeistuksessa luki että ”Safarilla emme pukeudu kirkkaanvärisiin vaatteisiin”. Khakinvärisiä vaatteita ? Just. Ei niin, että minulla mitään retliiniä tai oranssia olisikaan. Vaatekaapin perusvärit kun ovat musta, valkoinen ja harmaa. Eiköhän niillä mennä Afrikassakin. Taskulamppu on. Ja sadekamppeet. Siellä näyttää sää vaihtuvan eteläiseksi: siellä se tarkoittaa tuulta Antarktikselta elikkäs etelätuuli on kylmä!
Ja lääkkeitä pikkuinen kassillinen. Olen aina ollut sitä mieltä, että mitä paremmin reissulle varustautuu, sitä vähemmän siellä mitään tarvii. Koskee erityisesti lääkkeitä. Malarialääkkeitä ei ole, kun alue ei kuulemma ole malaria-aluetta. Toivottavasti ei ole.
Ja mukana on kamera. Kaksikin. Kiikarit. Muistikirja. Paljon on kirjoitettava muistiin. Ja miniläppäri. Toivon voivani sieltä bloggailla. Pysykää linjoilla. 🙂
Valokuvatorstai: rakkaus
Valokuvatorstain haasteena rakkaus. Minun vastaukseni on ehkä hieman outo, mutta näen tässä on niin paljon rakkautta…
(kuva suurenee klikkaamalla)
Ojenna kätesi ja sulje silmäsi
Töissä lomallelähdön meininki: jotta hopusti hommia pois alta. Ja töistä sitten hopusti kaupungille.
Ojensin käteni, itse asiassa molemmat. Kävin verenluovutuksessa ennen kuin taas joudun matkan takia karanteeniin. Vaikka luovutuskertoja alkaa olla jo kymmeniä, ei se aina ole helppoa: nytkin on molemmat kyynärtaipeet – paitsi kohtuullisen pahassa taiveihottumassa – myös hyvää vauhtia mustumassa ja neulanjäljet ovat isot. Se on mukava kun ollaan lähdössä lyhythihakeleihin! Tahtoo aina suonet paeta neulaa, ja sitten kokeillaan toisesta kädestä, ja yritettäisikö vielä uudelleen toisesta…?
Ja sitten Veripalvelusta kosmetologille: tarkoituksena ottaa kestovärit kulmiin ja ripsiin. Se kun on reissussa ja lämmössä, uidessa ja hikoillessa (aivan niinkuin minäkin muka hikoilisin. Saa olla TOSI lämmin että minulle hiki tulee!) hyväksi havaittu juttu. Ei tarvi juuri meikkien kanssa tupuloida, ja silti on naama edes jotensakin kuosissa. Mutta onko nyt? Joo, väriä on. Kestovärit on luomillakin, ylhäällä ja alhaalla. Aika tummat on silmänympärykset.
Käsivarret piikitettyinä, naama kalpeana ja silmät mustana. Tässä sitä ollaankin jo pitkälti tehty matkavalmisteluja.
Lokakuun ruokahaaste: leffaruokaa
Sisilia. Sàvocan kylä. Pienen aukion laidalla Bar Vitelli, jossa Michael Corleone ja Apollonia kohtaavat. Kummisetä-elokuvan maisemissa, tunnelmissa.
Sisilian välimerellisissä, kuvauksellisissa maisemissa Forza d´Agron kylässä, jossa sielläkin on Kummisetä-elokuvia kuvattu, saimme jotensakin tasan vuosi sitten syödäksemme Pesce spada alla Siciliana (miekkakalaa sisilialaisittain). Sieltä tuomisena makumuisto, mutta myös resepti. Melkein kuin elokuvasta saatu resepti siis. Miekkakalaa meidän kalatiskillä on tarjolla kovin harvoin, eikä koskaan noin komeita kuin Sisiliassa oli (klikkaa kollaasi suuremmaksi, näet kalatkin paremmin), joten reseptiä on sovellettu sekä lohelle että kuhalle.
Syyskuun ruokahaasteen Syysillan kaaliherkullaan voittanut Jytis asetti Herkku ja koukku -blogissa mainion haasteen: Leffaruokaa. Lokakuun ruokahaasteena on siis tehdä ruoka, jonka innoittajana on elokuva. Vaikka haasteeseen on jo Kirsikkakin vastannut Kummisetä-leffojen innoittamana, en voi olla tekemättä samoin. Siispä osallistun reseptillä, jonka nimi olkoon vaikka
Corleonen kuha
2 silputtua sipulia
2 pilkottua lehtisellerin vartta
2 murskattua valkosipulin kynttä
2 laakerinlehteä
5 rkl oliiviöljyä
5 kaltattua, palasiksi hakattua tomaattia (hyvä tölkkitavarakin käy)
2 tl sokeria
½ ploa kuivaa valkoviiniä
suolaa ja pippuria
600 g kuhafilettä (tai miekkakalaa tai lohta)
Pehmitä sipuli, lehtiselleri, valkosipuli ja laakerinlehti ruokalusikallisessa oliiviöljyä. Lisää tomaatit ja sokeri. Hauduta aineksia viitisen minuuttia.
Lisää viini, suola ja pippuri. Hauduta toiset viisi minuuttia.
Lisää annospaloiksi leikattu kala. Käännä kala kerran. Kuha kypsyy nopeasti, noin viisi, korkeintaan kymmenen minuuttia. Kun se on valkoista, eikä enää läpikuultavaa, se on valmista. Perfetto!
Kalan valmistukseen tarvitaan viiniä: sisilialainen Rapitala sopii siihen ovallisesti.
(Kaikki kuvat muuten suurenevat klikkaamalla).
Rapitala-viini ja Nino Rotan säveltämä Kummisetä-elokuvan musiikki,
Waltz erityisesti :),
tekevät leffaruoasta melkein aitoitalialaisen.
Bon appetito!
~~~~~~~~~~~
Traileri vie tunnelmaan…
Kirjojen maailmassa
Nythän on niin, että eilen siivosin kotona kirjahyllyt. Oli pakko. Vastoin kaikkia aikeitani – taas kerran – olen viimeisen kuukauden aikana repsahtanut uusiin ja vanhoihin kirjoihin, sitä paitsi olen saanut kirjoja työn kautta, saanut niitä kollegoilta ja saanut niitä ystäviltä. Vastoin kaikkia aikeitani – taas kerran – nyt on siis myös luovuttava kirjoista. Meille ei enää mahdu. Päätin viedä kirjoja töihin. Historiakirjoja historiatieteiden käytävällä olevan työhuoneeni kirjahyllyihin, sinnehän ne historiakirjat kuuluvatkin. No mahtuuko sinne? No ei mahdu! Ryhdyin sitten tänään iltapäivällä perkaamaan sielläkin hyllyjä. Ja nyt minulla on kaksi kassillista kirjoja, ylimääräisiä kirjoja. Ja jälleen kerran vannottu lupaus: en hanki enää kirjoja. Hah! Sama kuin lupaisin, etten enää syö.
Eilen iltasella, myöhään yöhön luin Cape Town and Winelands-, Olympian Afrikka- (matkatoimiston tuotos) ja Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa -kirjoja. Afrikassa on käyty kerran ennen: vuonna 2005 Marokossa (Agadirissa ja Marrakeshisssa) mutta ei koskaan Saharan eteläpuolella.
Merkillistä, miten noita kirjoja lukiessani palaan lapsuuteeni. Ehkä koska Lif ja Puff -aamiaismuropaketeista keräsimme Afrikan pieniä muovieläimiä (aina kun oli minun vuoroni saada paketista paljastuva ylläri sain harmaita möhkälemäisia virtahepoja ja veljeni sai aina kaikki kauniit seeprat ja harvinaiset leijonat). Ja lapsuudessa katseltiin ja luettiin Tarzaneita. Eivätkös Pekka ja Pätkäkin käyneet Afrikassa? Ehkä Afrikka vie lapsuuteen, koska alaluokkien maantiedon (vai ympäristöopin nimelläkö se silloin oli?) tunneilla oli kiehtovaa kuulla ja lukea Afrikasta, ehkä koska seurakunnan kerhossa meille kävi lähetystyöntekijä kertomassa elämästä Afrikassa. En tiedä. Kirjat vievät menneeseen. Taas kerran.
Blixenin kirja kyllä tuo mieleeni myös opintoni. Tein graduni Englannin 1700-luvun siirtomaapolitiikasta, ja merkillistä kuinka tanskalaisen 1910- ja 1920-luvulla Keniassa eläneen naisen (sinänsä hieno) teksti tuo mieleen ne kirjeet, joita englantilaiset kirjoittivat Lontooseen 1700-luvun lopulla ja joita minä luin 1980-luvun alussa. Mennyt maailma.
Meri ja matka
Tommy Taberman sanoi eilen radiossa, että hänelle meri antaa illuusion vapaudesta, luulon siitä, että ihminen voi lähteä, mihin vain, millon vain. Ajattelin, että minulle tunturit antavat saman tunteen, – ei meri. Tänään kun en päässyt tunturiin, kävelin merenrantaan. Hieno, tyyni sää. Hienon hieno.
Syksyn värit ovat kauniita. Ei Oulussa yleensä tähän aikaan ole näin kaunista, tyyntä, aurinkoista. Tänään oli. Tuntuu hyvälle.
Otin kuvan kuustakin. Ajattelin että otan ensi sunnuntainakin. Puolelta päivin. Miltä kuu näyttää seitsemän päivän kuluttua ja 11 000 kilometrin matkanteon jälkeen.
Perjantaina lähdemme. On yleensä aina hienoa lähteä reissuun, nytkin. Tietysti. Mutta nyt matkassa on erinomaisen suuri jännitys, sillä kohde on ihan uusi. Todellakin jotain aivan uutta. Jo ajatus sinne lähdöstä antaa illuusion siitä, että ihminen voi lähteä mihin vain. Illuusion siitä, että on vapaa.
Matkaamme Etelä-Afrikkaan. Ensin lennämme (Helsingin ja Frankfurtin kautta) Johannesburgiin, josta jatkamme bussilla Pilanesbergin riistansuojelualueelle, siellä pääsemme parina päivänä safariajoille. Pilanesbergissä olemme kolme yötä ja loppuviikoksi lennämme Kapkaupunkiin, jota sanotaan yhdeksi maailman kauneimmaksi kaupungiksi. Tunnen vain yhden ihmisen, joka on siellä käynyt ja hänestäkin se on tavattoman kaunis kaupunki. Odotamme kovasti…