Tuulestatemmattua

Itsekritiikin syövereissä

Eilinen paistinkääntäjien vierailu on ohi. Itsearviointi on ollut tiukkaa ja tarpeellista: ruoka oli hyvää – ja välttävää! Ja tiedän että yleensä pystyn hyvään – ja muutamien onnistumisten kautta erinomaiseen! Eilen kaikki oli keskinkertaista. Paitsi ne kampasimpukat ja palsternakkapyree! Ne olivat juuri ja juuri välttäviä!

Opin paljon uutta: Festaan on hankittava valurautapannu ja palsternakkapyrettä ei koskaan – ei koskaan! – kannata tehdä hyla-maitoon! Oikeastaan mikään ei epäonnistunut totaalisesti, mutta mikään ei ollut läheskään sellaista kuin normisuoritukseni on. Hitto! Voisin analysoida – kuten olen päivän tehnytkin – missä ne ratkaisevat jutut menivät pieleen, mutta turhaanpa niitä julkisesti rupean ruotimaan.

Vieraat olivat mukavia, kohteliaita ja saivat kaikesta huolimatta nälkänsä lähtemään. Viihtyivät puoleen yöhön ja ilta meni ihan mukavasti. Minä en vain oikein tunne onnistuneeni – ja hitto että se harmittaa! Mutta katseet seuraavaan kauteen!

Positiivista on, että eilisen kokkauspäivän ja tämän siivous-, ulkoilu- ja puuhailupäivän aikana – ollessani poissa tietokoneelta – olkavarsi voi paremmin kuin aikoihin.

Valokuvauksen merkeissä

Kävimme pehtoorin kanssa töiden jälkeen valokuvanäyttelyssä: museolla on viimeisiä päiviä menossa oululaisen Uuno Laukan (1914-1978) valokuvista koottu näyttely. Laukan kuvat on digitoituna museon sivustollakin mutta näyttelyssä ne avautuivat aivan eri tavoin. Ja näyttelyyn oli koottu parhaimmistoa nimenomaan Oulun historian kannalta. Parasta antia oli osio ”ennen-nyt”: kuva samalta kadulta, samasta maisemasta, samasta rakennuksesta 30 tai 60 vuotta sitten ja viime kesänä. Historian havinaa. Insinööriksi pehtoorikin on kovin kiinnostunut kotiseutuhistoriasta, varsinkin jos se on kuvallisesti esitettyä. Ja onhan Oulu kuitenkin meidän molempien kotikaupunki. Lapsuuden ja yhteisten muistojen kaupunki.

Ja vaikka nykyisin meitsi on enempi valokuvaukseen hurahtunut, niin kyllä se pehtoori on, joka meidän parisuhteessa valokuvauksesta alunperin jotain tiesi ja osasi.

Aloittaessamme seurustelun hänellä oli jo järjestelmäkamera – en tiennyt, mitä moinen tarkoittaa: minä kun tuolloin räpsin kuvia Kodakilla, jossa oli kuutiosalama! Muistatteko Kodak 100 ja kuutiosalamat!

Suhteemme alkuvuosina (vuosikymmeninä!) pehtoori vastasi valokuvauksesta, tekipä vielä esikoisesta paljon itse mv-vedoksiakin. Ja kun lakkiaiseni lähestyivät, vanhempani kyselivät pehtoorilta, jota silloin vielä puhuteltiin vävykandiksi, mitähän minulle kannattaisi ostaa yo-lahjaksi, mihin poikaystävä/pehtoori oli ilmoittanut, jotta järkkärinhän se R. haluaa. Enkä edes tiennyt, mitä järkkäri tarkoittaa. Noh, lahjaksi saamani Minolta toimi monilla Eurooppaan tehdyilla telttareissuilla ja vielä lasten leikki-iän oikein hyvin. Sillä otetut kuvat ovat vieläkin aarteita. Ei niin laadukkaita, mutta tärkeitä meille.

Mutta asiaa: kannattaa käydä huomenna tai ylihuomenna Pohjois-Pohjanmaan museolla. Laukan kuvat ovat katsomisen väärti.

Tänään aion vielä ryhtyä ottamaan kuvasarjaa Valokuvatorstain meneillään olevaan haasteeseen, jonka aihe on ”Kerro tarina”. Aion kuvin kertoa tarinan, miten järjestetään ruokakestit. Huomenna meille kun tulee rotissöörejä illalliselle. Ei jännitä, ei! Ammattilaiskeittiömestareita ja sen sellaista, ja minä vaan köksäilen. Riskejä en aio ottaa, tarjoilen suunnilleen vain sellaista, jota olen tehnyt ennenkin. Nämä ihmiset kun meillä eivät niitä ole syöneet, joten voin turvata tuttuihin ja turvallisiin italo-lappone -kehitelmiini. Nyt kattamaan pöytää ja kuvaamaan sitä!

Historiaa Yliopistoelämää

Mennyt minussa

Suomen teollistumisen sosiaalihistoria ja sen tutkiminen. Siitä pidin tänään kaksi tuntia luentoa. Enää 9 kertaa jäljellä. En ole neljään vuoteen luennoinut aiheesta. Luento perustuu hyvin paljon omaan väitöskirjaani, johon en ole pariin vuoteen juurikaan koskenut. Nyt luennon alettua ja sen valmistelussa palautuu mieleen kaikenlaista sen projektin vaiheilta. Elän uudelleen niitä hiljaisen riemun hetkiä kun työssä pääsi askelmalta toiselle, tai kun viikkojen työnteon jälkeen tuntui, ettei hommasta koskaan tule mitään: ”En-koskaan-jaksa-saada-hommaa-valmiiksi. En osaa, en ehdi!” Ja sitten taas oli jaksoja, jolloin ei malttanut edes nukkua, kun tutkimus vei mennessään. Kirjoittaminen ja analyysien teko vangitsi omaan maailmaansa, olisi halunnut vetäytyä perheeltä ja kaikelta ulkomaailmalta vain etsimään 1800-luvun lopun suomalaisten mielenmaisemaa.

Omia muistiinpanoja selatessa yhtäkkiä muistan, miltä Kemiyhtiön ruokalan alakerran arkistossa haisi, miltä tuntui kun museosta – josta todellakaan ei ko. asiakirjaa olisi pitänyt olla – löytyi norjalaisista sahatyöntekijöistä luettelo, jota kukaan tutkija ei tiennyt olevan olemassakaan. Luettelo, joka oli ollut toistasataa vuotta kenenkään koskematta ja joka avasi uuden ikkunan tutkimuksen eteenpäin viemiseksi.

Muistan, kuinka ahdistavaa oli kun ymmärsi, ettei sittenkään, ei millään voi käydä läpi kaikkea sitä aineistoa, jonka haluaisi. Oli vain lopetettava, oli vain rohkaistava itsensä ja päätettävä työ. Oli altistuttava kritiikille, oli oltava valmis. Olihan se välillä niin tahmaista, olihan se enimmäkseen niin hienoa. Enää en jaksaisi. Onneksi ei tarvikaan. Minä vain luennoin. 🙂

Niitä näitä

Leffa- ja luentoilta

Eilen vapaailta, tänään ei todellakaan. Oltiin eilen systerin ja pehtoorin kanssa leffassa ja sitä ennen syömässä. Hellaan mentiin. Se, että oululaisessa ruokaravintolassa on tiistai-iltana porukkaa, on mielestäni aika harvinaista, mutta Hellassa oli meidän lisäksemme muitakin. Kannatti olla. Ruoka oli jälleen hintansa väärti. Koskaan en ole siellä syönyt alkuruoaksi muuta kuin etanoita, enkä taida ensi kerrallakaan kokeilla muuta. Minusta ne siellä vaan ovat niin hyviä. Siika, rautu ja sinisimpukat niin ikään maistuivat ja ehdimme vielä ennen Finnkinoon menoa nauttia kylmää vaniljakohokasta (-vai vanukasta? 🙂 ja lämmintä hillakastiketta. Se oli makoisa yhdistelmä. Kerrassaan.

Niin oli leffakin. Suomalainen musikaalielokuva (Neil Hardwickin ohjaus) on aika harvinaista. Jos rakastat… -leffa oli minusta jotensakin aika hyvä. Satua ja saippuaa, mutta silti aika melankolinen ja surullinen. Tuoreita näyttelijäsuorituksia. ja muutamat laulut kyllä koskettivat, mutta minä sentään niiskutin kerrankin vähemmän kuin sisko. Ymmärrettävää, etten sanoisi. Toisaalta minusta on usein aika mukavakin itkeä elokuvissa, tai kotona leffoja katsellessa (mitä teen kyllä turhan harvoin nykyään). Ja minähän nyt en paljon tarvi tillittääkseni! Hyvä draama-aineksia omaava mainoskin on saanut kyynelkanavat tykyttämään: Elovena-mainos puolenkymmentä vuotta sitten pisti nieleksimään, mistä turhia hempeilemätön tyttäreni on jaksanut kaikki nämä vuodet muistuttaa… Mutta sellaista se vaan on.

Tänään onkin sitten ollut oikein kunnon duunipäivä, hyvin varhaisesta aamusta lähtien. Ja koskapa huomenna alkaa luento, on ilta mennyt, ja alkuyö tulee menemään, luentoa kasatessa.

Niitä näitä

Taidetta kilpikonnalle

Tyttären huoneesta on tehty vierashuone. Ja kilpikonnalle talvehtimispaikka… 🙂

Vanhan korkkimaton tilalle pehtoori asensi klinkkerilattian.

Aivan: se näyttää lankkuparketilta mutta on laattaa. Kilpuri Elmerimme kun on lattiakonna, eikä mikään sisäsiisti, joten tämä selittää ratkaisun. Maalatut seinät on peitetty tapetilla, samoin liukuovien kaapit.

Vuodesohva hankittu ihan uusi, toiveissa että myös tytär edelleen, kilpikonnan ja vieraiden lisäksi :), viihtyisi kotikotonaan, jottei tarvitsisi patjalla bunkata käydessään.

Konnalle hankittu terraarion paikalle hiberbnaatio (talviuni)paikka, jossa varmasti ihan muutaman päivän sisällä kaivautuu upoksiin.

Kauan sitten lahjaksi saamamme kauniin grafiikkataulun yksinäisyyttä lieventämään laiton Ikean kehyksiin muutaman kesäisen kestityskuvan. Jotta luulisi konnalle kelpaavan?

Yliopistoelämää

Lukukausi alkoi

Kandiseminaarin aloitusistunto tänään. Aina se kaksituntinen puristaa mehut pois. Innostun välillä niin, ettei henki meinaa kulkea.

Muutoinkin lukukauden alku tuntui. Ja tuntui että naapurihuoneesta on opinto-ohjaajakollega lähtenyt. Niin sitä on sitten tänään räätälöity sotakorkeakoulusta tulleelle maisterille opintosuunnitelma, yksi fuksi saatu luopumaan keskeytysaikeesta, kuunneltu kolmannen vuoden opiskelijan selkeitä säveliä opintojen suorittamiseksi ja vastailtu sähköpostiin, puhelimeen ja otettu selvää itselle ennen täysin tuntemattomista jutuista. Vessassa ehdin käydä, ja lääkärissä (nyt olkapää paranee!) mutta eväät jäi syömättä. Ja sehän ei näin lukukauden, vuoden alussa, haittaa… Tästä se lähtee! Hyvä niin.

Ruoka ja viini

Soppaa

Keitin ISON kattilallisen keittoa, .. ei mitään dieettikaalisoppaa, vaikka pohjimmaisena tarkoituksena tietysti vähän kevennellä. Keittelin borssikeittoa, puolalaista borssikeittoa. Mikä erottaa venäläisen ja puolalaisen borssikeiton? Venäläiseen ei tule lihaa, mutta puolalaiseen tulee. Resepti on jotensakin suoraan, ehkä sentään vähän oikaistuna, Eero Mäkelän keittokirjasta. Tuli oikein hyvää. Tyttärelle annoin osan mutta muutoin taidan syödä tätä yksikseni useampana päivänä. Pojat kun punajuurta vähän ylönkatsovat…

Puolalainen borssikeitto

750 g punajuuria
250 g keräkaalia
2 isoa sipulia
2 porkkanaa
pala selleriä
50 g tomaattisosetta
2 l hyvää lihalientä
sitruunan mehu
½ dl punaviinietikkaa
100 g keitettyä naudanlihaa
paketti pekonia
100 g chorizo (tms.) makkaraa
50 g voita

Maustepussi tai purkki jossa on 2 valkosipulinkynttä, 5 katajanmarjaa,10 mauste- ja 10 valkopippuria, laakerilehti, timjamia.

Kuori ja suikaloi juurekset ja vihannekset. Sulata voi isossa kattilassa. Hauduta ensin punajuurisuikaleita kymmenkunta minuuttia. Lisää punaviinietikka, puristettu sitruunamehu, tomaattisose ja loput juurekset. Hauduta taas 10 minuuttia. Lisää lihaliemi (Puljonki-lihalientä tai fondista tehtyä) ja maustepussi. Keitä hiljalleen vajaa tunti, ja kypsennyksen loppuvaiheessa laita joukkoon suikaloitu naudanliha, pekoni ja makkara. Tarjoile kuumana smetanan kanssa.

Muutoinkin sellainen touhupäivä. Ja jo varhain lenkillä, pitkällä lenkillä. Lauhassa säässä oli hienoa. Jo aamulla. (klikkaa kuvaa, silloin maisemassa voi aistia pienen kevään häivähdyksen 🙂 Jos oikein kuvittelee… )

Historiaa Valokuvaus

Puutteenperä pakkasessa

Aamupäivällä matkalla hautausmaalle pysähdyin kuvaamaan rautasillan kupeeseen: joki höyrysi pakkasessa, Puutteenperän koivut auringonpaisteessa kuin pitsiä… Kaunista ja kylmää…. Olisiko tässä se kuukausikuvan kohde? Puutteenperä kerran kuussa?

Mikä on Puutteenperä? Puutteenperä syntyi 1880-luvulla, jolloin Ouluun oli vasta avattu (1886) rautatieyhteys. Rautasilta yhdisti kaupungin ja silloisen kaupunginrajan takaisen Tuiran. Kaupungin rajantakana oli vähäväkisten parempi asua kuin kaupungissa, sillä siellä verot olivat pienempiä ja rakentaminen vapaata. Puutteenperälle nousi työläisten mökkikylä kun Åströmin nahka- ja tiilitehtaan väki rakensivat sinne kotinsa. Eikä Åström ollutkaan mikään pieni työllistäjä: Åströmin tehtaissa valmistettiin ennen ensimmäistä maailmansotaa suurin osa Venäjän armeijan tarvitsemista saappaista, valjaista ja remmeistä, joita ”hevosvetoisessa” armeijassa todella tarvittiin.

Puutteenperältä työläiset saivat kulkea rautatiesiltaa pitkin mökkiensä ja työpaikan väliä maksamatta siltamaksua. Siltamaksu oli vähän alempana olleilla (ja vieläkin olevilla) jokisuiston silloilla, mutta ei Puutteenperän viereisellä Rautasillalla, kaikkien maksettava. Jokisuun sillat olivat ”Rupulaakin” (Bro Bolag eli Silta Osakeyhtiön) omistuksessa ja rupulaakimaksu oli kaikkien maksettava. Siltamaksua perittiin rupulaakin silloilla yhtä lailla pyöräilijöiltä kuin jalankulkijoiltakin vuoteen 1919 asti ja hevosajoneuvoilta ja autoilijoilta aina vuoteen 1930 asti (hilikku = 25 penniä/suuntaansa). Kaupunki järjesti kyllä jo vuonna 1883 kaikille Tuiran puolelta kaupungissa kansakoulussa (Tuirassa ei vielä kansakoulua ollut) käyneille lapsille vapautuksen siltamaksusta. Ja olennaista oli, että Puutteenperältä pääsi tehtaille ja kasarmille töihin maksamatta mitään.

1970- ja 1980-luvulla Puutteenperän vanha mökkiasutus häipyi lopullisesti ja alueesta (nyk. oik. nimi Lehtoranta) tuli yksi Oulun varakkaimman väen asuinsijoista. Halutuimmat ja kalleimmat tontit 1970-luvulla olivat tuon kuvassa olevan pakkaskoivikon takana.

Ehkä otan Puutteenperän kuvauskohteekseni…?

Niitä näitä

Poikkeuksellinen perjantai

Tähän mennessä: nukuttu melkein kahdeksaan, arkisto, fysioterapeutti (voin taas hengittää niin, ettei satu!), jämäruokia.

Tästä eteenpäin: pienimuotoiset viininmaistiaiset. Meetinki Kulumasa nuorison kanssa (”ei monen vanhemmat kyllä tämmöstä tee”, totesi esikoinen). Ramsteinit. Kotiin.
________________

klo 22.42. Näin se meni: kotona ollaan, viininmaistiaisissa käyty ja baarissa myös. Ja edelleen hengitän kivutta 🙂

Vanhemmuus

Nuoren miehen unihäiriöitä

Mikä ajastinhäiriö tuossa meidän nuoressa miehessä oikein on? Ensin elämänsä ensimmäisenä vuonna ei suostunut juurikaan nukkumaan, ei varsinkaan öisin. Pieniä parin tunnin pätkiä vain kerrallaan… Sitten leikki-ikäisenä nukahteli kesken leikinkin suoraan Duplojen päälle tai ruokapöytäänkin tai huoletta hurautti kolmen tunnin päikkärit, mikä oli kyllä aika hyvä juttu, koskapa minulla oli kotona paikallishistoriaprojektia yms. muuta harrastusta. Toisinaan – itse asiassa juuri silloin kun olisin suonut ne kolmen tunnin unet – poika jätti ettonet kokonaan väliin.

Yläasteikäisenä osoitti olevansa perheemme ainoa iltavirkku ja aamutorkku. Tosin ei pahantuulinen aamuisinkaan, vaikka kuinka lyhyen unen jälkeen herätti. Ja entäs nyt täysi-ikäisenä? Varsinkin näin lomajakson vaihtuessa en edes näe poikaa – hereillä ainakaan. On juuri tullut kotiin kun minä lähden (salille ja) töihin. Ruoka-aikana (viideltä) kun olen kotona ja tehnyt meille kolmelle jotain päivällistä, siis arkisapuskaa, pojalla on lounasaika, jonka jälkeen häipyy taas jonnekin. Kouluten aamuyöllä kotiin, ja jääkaapille.

No tänä aamuna olinkin sitten kohtuullisen ihmeissäni kun poika oli jättänyt keittiön pöydälle lapun, jossa luki ”nukkumatti unohti minut, lähdin Shellille”! Just. Kuudelta poika oli hermostunut odottelemaan unta ja lähtenyt aamukahville Shellille! Aika vilkkaasti osasin minäkin tekstaria naputella heti aamutuimaan: ”Just tuut kotia ja ryhdyt roudaamaan unijärjestystäsi kuntoon!”

Buona notte! Yritämme nukkua…

______
Ai niin se pojan tiistai-illan paras juttu. Kun mummu oli kyselly tyttärenpojalta, jotta millaisia numeroita sinä nykyään saat koulussa, oli tämä meidän ahkeruuden perikuva paukaissut, jotta numerot menee kuten meidän puhelinnumero: 664 8055*

(*numerot on kuten lankapuhelimessamme, järjestys vain vähän eri.. ei siis kannata tuohon soitella… :))