Tänään luin Terveydenhoito-opasta vuodelta 1928. Ei, en etsinyt murmelin vatsataudille selitystä, vaan ihan [historian] tutkimusmielessä kirjaa lehteilin. Ja tähän kohtaan jämähdin:
”Askartelu sellaisissa yksinkertaisissa toimissa, jotka ovat loitolla itsekunkin vakinaisista virka- ja ammattitehtävistä, tuottavat lepoa ruumiille ja sielulle. – – Se joka vuosittain voi viettää jonkin aikaa maaelämän hiljaisuudessa ja niin lähellä luontoa kuin suinkin, hän on, oleskellessaan ulkona paljaan taivaan alla auringossa ja raittiissa ilmassa, tutkiessaan kukkien ja kasvien orastamista ja kukoistusta ja eläinten pienempiä yksityiskohtia myöten niin mielenkiintoista elämää, oppiva, että luonto on ystävä, jonka luokse voi paeta aina uudelleen löytääkseen voiman lähteen uudistumiseksi, terveydeksi ja nuoruuden ja elämänuskon säilyttämiseksi.”
Kunhan minulla on huomenna (läsnäoloa vaativat) työt tehty ja vastaanotto pidetty, on aika lähteä pohjoiseen. Aika lähteä Myötätuuleen. Maija Paavilaisen kirja Myötätuulta oli myös kaivettava esiin. En tiedä kuinka monta pientä runo- ja aforismikirjaa Paavilainen on julkaissut. Minä olen saanut lahjaksi/hankkinut puolenkymmentä. Tämä Myötätuulta on tietysti nimensäkin takia läheisin. Ne ovat ylivertaisia, ylivertaisia pienessä suuressa sanomisessa.
