Ruoka ja viini

Autuaasti auringossa toscanalaista juhlaleipää

Sunnuntain aurinko, – kuin lahjaksi saatu.

Vähän on ollut sellainen suorittamisen meininki tänään, mutta hyvällä mielellä olen suoritellut. Koetan kuvin kertoa…

 

Merenrannassa aamulenkillä kylmä. Jäälle ei enää ollut asiaa, muilla kuin variksella.

Siispä siirryin Meri-Toppilassa sisäosiin. Paikoin jo lämmin. Poimin noita etualalla olevia kaisloja, pihalle ruukkuun.

Ruukku ja muitakin pihakalusteita nosteltiin ulos, siivoiltiin ikkunalautoja, leviteltiin lunta.

 

Kaasulämppäri takasi lämmön niin, että huomenna toivottavasti sairaalasta kotiutuvan murmelin ja systerin kanssa pitkät tovit tarkenin ulkosalla istuskella ja telefoneerata.

Lämmön ja auringon huumaamana avasimme kuohuvan. Tämän kevään uutuus cava Alkossa on Faustino. Alle kympin maksava oikein hedelmäiseksi, tasaiseksi, täyteläiseksi ja silti kuivaksi todettu espanjalainen kuohuviini on suorituksemme vappujuomaksi.

Kuvassa olevat Macaroons-leivokset ovat Stockalta, mutta minulla on vakaa aie tehdä niitä itse. Ehkä jo vapuksi. Ehkä jo tänään…

Tänään olen jo tehnyt mm. siman ja leipää. Toscanalaista ihanaista juhlaleipää. Tavallisessa toscanalaisessa leivässä ei ole suolaa, mutta tässä on. Ja tässä on paljon muutakin.

Kaivoin vanhan reseptini esiin kun Dubain reissulla saimme usein tämäntyylistä kuivatuilla hedelmillä ja pähkinöillä täyteläistettyä leipää, ja siitä jäi kaipuu, …

Toscanalainen rusina-pähkinäleipä

3 dl vettä
35 g hiivaa
½ dl öljyä
1 rkl suolaa
1 dl rusinoita
1 dl pähkinärouhetta, tai pistaasipähkinöitä, tai molempia sekaisin
2 dl grahamjauhoja
1 dl ruisjauhoja
2 dl vehnäjauhoja
2 dl spelttijauhoja
Liuota hiiva haaleaan veteen. Sekoita mukaan öljy, suola,
rusinat, pähkinät ja graham- ja ruisjauhot. Alusta taikina
kimmoisaksi vehnäjauhoisilla. Anna kohota.
Leivo taikinasta kaksi pientä limppua ja kohota pellillä.
Voitele kohonnut leipä öljyllä ja paista ensin
250 asteessa noin 10 minuuttia ja sitten pudota lämpö 200 asteeseen.
Jatka paistamista vielä noin 25 – 35 minuuttia.

Niitä näitä

Kokkikurssilla

Tänään olisi joululahjalla ollut käyttöä. Mutta enhän minä tiennyt, että monella muullakin oli sellainen, omansa. Kokin takki.

Pehtoori oli minulle jouluksi teetättänyt oman kokin takin, brodeerauksin. En ole vielä oikein tiennyt, missä ja milloin hienoa takkia ja nuorison ostamaa kokinhattua olisin käyttänyt, mutta tänään ne olisivat olleet enemmän kuin kohillaan.

Olemme olleet koko päivän Rotissöörien grillauskurssilla. Meitä oli melkein kolmisenkymmentä, teimme porukalla ruokaa yli kolme tuntia, ja söimme melkein toisen samanlaisen tovin.  Koko ajan opimme uutta, monia hyviä lihankäsittelyniksejä, ja oivallisia grillauskastikkeita ja -lisukkeita opimme tekemään.

Kunhan kotosalla teen sen paprikakastikkeen, niin kerron teillekin, miten se syntyy!

Tänään Hilikussa (opetusravintola, jossa kokkailimme) oli mukava porukka, ylivertaisen hyvät – ja hauskat – opet. Vallan mainio päivä vietetty.

Ja ensi kerralla kun on tällainen ruokakurssi, tiedän, miten pukeudun!

Yliopistoelämää

Kevätduuniblues

Aamulla paistoi aurinko kun menin töihin. Aika aikaisin menin. Siivoojat ja virastomestarit olivat sentään jo kampuksella, –  jo aukaisseet ovet.  Nukkuminen kun on taas ollut vähän niin ja näin viime aikoina. Turhaa stressiä ja oikeaa huolta. No niin, mutta: siis töihin.

Töissä kolme kokousta. Kolme!  Yhdelle päivälle kolme kokousta, joissa kaikissa on erikseen ”R:n lista”. Sellainen syö naista! Tänään kaikki meni liki konsensus-meiningillä, mutta jostain syystä kollega lähetti viime perjantain kokouksen jälkeen minulle(kin) tämän klipin:  http://areena.yle.fi/video/705066 .  Yleensä ei ”läiky”. Kieltämättä viime viikolla läikkyi – ihan Päivin kaltaiseen verbaliikkaan en pysty, mutta edes sanoin ääneen, että on inhottavaa kun puhutaan päälle, kun nonsaleerataan.

No niin, mutta tänään niitettiin viime viikon kylvöjä, eikä satoluku ole ollenkaan huono. Ehkäpä ensi vuonna ehdin taas tehdä tutkimustakin … ? Toisaalta kaiken tutkimusajan kädenväännön jälkeen,  edelleenkin meillä on töissä hyvä henki. Niinkin hyvä, että kaikki olivat ilolla tulossa kesäpiknikille,  kun lupauduin järjestämään … 🙂

Töistä lähtiessä olisin voinut vannoa, että on lokakuu. Sää näytti juuri siltä, että kohta sataa. Sataa ensilumen! Onneksi ei satanut ensi- eikä takatalvilunta. Mutta kummallisen kylmä on. Ja kummallisen väsynyt olen.

Kesälomamatkan suunnittelu piristää… Fiskars, Karjala, Rooma,… ? jonnekin tai kaikkiin. Suunnittelu jo tekee hyvää.

Niitä näitä

Kasariruskea

Tapettiremontti ohi. Pehtoori sai eilen tapiseerattua makuuhuoneemme.  Tämä on ehkä viimeinen tyttären poismuuton jälkeisessä rotaatiossa oleva huushollin uusjako.  Olemme oikein tyytyväisiä tulokseen. Mutta sitä minä vaan ihmettelen, että nytkö sitä palataan kasariin oikein tosissaan! Siis ruskeaa!

Kun 70-luvun lopulla muutin pois kotikotoa ja ryhdyin oman opiskelijahuushollini sisustukseen, oli ykkösväri ruskea. Ja kuinka minä sitten jossain vaiheessa sainkaan tarpeekseni ruskeista ja ”beesseistä” verhoista, sohvasta, matoista, sänkypeitoista, tapeteista, pyyhkeistä, tyynyistä – kaikesta. Ja vähän kerrallaan myin kirpparilla kaiken pois ja remonttien jälkeen kotimme alkoi olla kovin valkoinen. Sinisellä ja harmaalla ryyditettynä. Ja nyt mennään taas kohti ruskeaa, niinkö? Näköjään.

Niitä näitä Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: kuva vanhoista pulloista

Valokuvatorstaissa on tänään haasteena kuva. Haastekuva on alempana. Oma vastaukseni on tässä.

Karhulan lasitehtaan pienet suolasirotinpullot olivat Tavastilan mummolassa kiehtovimmat esineet, mitä muistan. Sain niillä leikkiä siellä käydessämme. Mutta varovasti.

Onneksi leikin varovasti, – samaiset viehättävät pikkupullot (klikkaamalla kuvaa pienistä tulee isompia) olivat ehjinä vielä viime kesänä tädin keittiössä. Juuri kun olimme siellä käymässä oli tehty päätös Karhulan lasitehtaan sulkemisesta. Yksi osa suomalaista teollisuus- ja kulttuurihistoriaa oli taas kerran päätöksessään. Vahinko.

Haastekuva oli siis tämä. Ja muiden vastauksia haasteeseen on täällä



Niitä näitä

Tunnelmasta toiseen

Keskiviikkoko tänään on? Ei siltä tunnu, ilta ollut sellainen pieni juhla.

Töissä paljon kuuntelemista. Joskus mietin, onko hyväksi kuunnella niin paljon. Tänäänkin sattui, mutta mietin, että ehkäpä se on hyvä merkki, en ole aivan kovettunut. Vaikka välillä niin toivoisin. Kun en kerran voi auttaa, niin miksi välitän?

Nyt kun tuntuu, etten voi/osaa oikein kirjoittaa tunnelmista, pistän tähän kuukauden kuvat. Nekin kertonevat, että on kevät. Elikkäs Puutteenperä vol. IV

Huhtikuu

Maaliskuu

Helmikuu

Tammikuu

Historiaa

Sinuhe ja minä

Mika Waltarin Sinuhe on ehkä yksi syy minun uravalinnalleni. Tosiasiassa on itse asiassa vahinko, että koskaan päädyin historiaa lukemaan. No sen vahingon seurauksena olen vuosikymmeniä!! ollut päivät historian parissa. Sinuhen vika? Lukioaikana luin Sinuhen suunnilleen yhdeltä istumalta. Itse asiassa luin sen toisenkin kerran melkein heti perään. Tein äidinkielen tunnille esitelmän Waltarista. Otin selvää,  miten Waltari oli tiedot historialliseen romaaniinsa saanut, mistä hän tiesi, vai kuvitteleko hän vain? Oliko kirja enemmän faktaa vai fiktiota? Historiasta tuli Sinuhen myötä aina vain kiinnostavampaa.

Siitä ei ollut enää pitkä matka siihen, että hain kirjastosta Mikael Karvajalan,  Mikael Hakimin, Tanssin yli hautojen, Nuoren Johanneksen ja muita Waltarin historiallisia romaaneja. Mutta yksi oli ylitse muiden: Sinuhe. Hollywood-elokuva Sinuhesta oli minulle pieni kriisi. Ei noin. Ei sitä voi noin tehdä!! Halusin kirjoitettua historiaa.

Sain lahjaksi hienon Sinuhe-lahjakuvakirjan, ja kadehdin opiskelukavereita, jotka ottivat opinnäytetöidensä aiheiksi jotain Egyptin historiaan liittyvää. Minulla ei omasta mielestäni ollut silloin aikaa moiseen. Brittiläisen imperiumin historia oli silloin kova sana, ja sen parissakin kyllä viihdyin. Kuvittelin oikeasti joskus lähteväni Englantiin jatkamaan opintojani sillä saralla: Tanskaan asti, parin viikon stipendiaatiksi päädyin… Sinne  asti vain…

Sinuhe on ollut pitkään elämässäni taka-alalla, mutta olen löytänyt hänet taas. Minulla on nyt  Sinuhe äänikirjana. Lars Svedbergin lukemana (jo pelkkä ääni vie mennessään) kuuntelen Sinuhea aamuisin iPodista salilla, viikonloppuisin lenkillä. Se on minulle nyt erilainen kuin joitakin vuosia, vuosikymmeniä sitten. Se on minulle edelleen yksi maailmankirjallisuuden huipputeos. Tänään aamulla unohduin jalkaprässissä kuuntelemaan Svedbergin kertomana kuvausta faaraoiden ajan Thebasta…  Kuntosali katosi jonnekin ja jäin miettimään…

Sinuhe on minulle vieläkin hyvin tärkeä.

Valokuvaus

Tuhkataivas

Huomiselle valokuvauskurssille on läksynä harjoitella HDR-kuvien ottamista ja muokkaamista. HDR-kuva tehdään ottamalla samasta kohteesta (jalustaa käyttäen) kaksi tai kolme kuvaa eri valotusajalla ja nämä kuvat yhdistetään,  siis kolme eri valotusajalla otettua kuvaa päällekkäin kuvankäsittelyohjelmassa ja sitten muokataan.

Minä kuvailin lauantaina tätä harkkaa varten kymmeniä kuvia Nallikarissa ja alla oleva kuva on ”tavallinen”, muokkaamaton kuva (klikkaamalla suurenee). Sää oli siis mitä parhain.

Sitten alla oleva kuva on HDR-tekniikalla tehty. Ajattelin että sen nimi voisi olla Tuhkataivaan alla. Aion osallistua sillä huomisen kurssimme ”kilpailuun”…

Ja juuri tänään (19.4.)  minun on tähän kuvaan liitettävä tämä teksti Tuntemattomasta, Hietasen turunmurteinen kommentti on nyt niin lähtemätön:

– Kyl mää kaikke enemä ihmettele, et mitä semmosil tulivuaril ollenka tehrä. Mun miälestän ne ova ihan turhi. Kuka tarvitte niit! Ei kukka.

– Antaa mar ne lämpöö sentään.

-Lämppö! Patteri ja valkian lämmö mää kyl ymmärrä, mut mitä tommosel lämmöl teke? Ei mittä. Mää ole sitä miält, et jos mää olisi ollu Jumal nii mää en olisis tehnyk koko vuarei. Ja jos mää vaa voisi nii mää hajottasi ne. Mitä semmose ollenkan tekevä olemas ku ei mittän muut ko paha tee?

Niitä näitä

Kevättä vaikka väkisin

Kevät. Niin olen halunnut kovasti ajatella, vaikka aamulla pihalla olikin ohut uusi lumikerros, ja päivällä on sadellut hiljalleen vähän lisää.

Kevättä edes sisälle. Lumen vuoksi annoin itselleni luvan jättää lenkin väliin, olinhan eilen ollut kaksi tuntia kävelemässä ja kuvaamassa, ja tehdä kodista keväisen. Vaihdoin talviliinat pois, etsin kaikkea vihreää, katoin vihreäksi, tein kesäruokaa. Avasimme grillikauden kun tytär ja sulhonsa tulivat syömään. Jälkiruoaksi ananasta, minttusokeria ja jukurttia… Vähäkalorista kevätjälkiruokaa. Resepti LappItaliassa.  Nyt kauppojen ananakset ovat hyviä ja mehukkaita.

Kevätkuviakin otin, aika paljonkin otin. 🙂 Vihreä kevätkollaasi aukeaa isommaksi klikkaamalla, ja osa kuvista on isoina tämän blogin galleriassa. Klikkaile tuosta ylhäältä…

Kevätttä on yritetty tehdä myös siivoilemalla. Kevätsiivousta Festaan, ja kevätsiivousta työhuoneeseen. Eilen kävin kevätsiivoilemassa haudalla, ja pojat ovat kevätsiivoilleet autoja. Ja tässä välissä on sitten aina katseltu lumikasoja pihalla! Haaveiltu kesästä, kesälomamatkaakin vähän viritelty.

Eilenkin kevättä. Sää oli hieno, joten viihdyin valokuvausturneella Nallikarissa ja Pikisaaressa kauan, valokuvauskurssin HDR-harjoitusta varten kymmeniä kuvia, huomenissa voisin laitella jotain näytille… Ei ollut kiire ruoanlaittoonkaan, sillä illaksi oli viinikerhon kanssa tapaaminen ja illallinen Puistolan viinikellarissa. Nautimme hulppean hyvän illallisen ja maistoimme monta hyvää viiniä, joista Barolo vuodelta 1999 sai selvästi parhaat pisteet.

Puistolan viinikellari osoittautui oivalliseksi tilaksi, tarjoilu ja viinien esittely hoidettiin mallikkaasti. Me saimme olla rauhassa, ja saimme nauttia erinomaista ruokaa. Tämä toinen kertani Puistola Diningissa oli vielä parempi kuin ensimmäinen.

Pääruokana ollut kyyhky oli oivallista, mutta eturuoaksi valitsemamme parsa prosciutton kanssa oli järjettömän hyvää. Kevään parsakausi on siis avattu. Ihanan rapsakoita vihreitä ja valkoisia parsoja olisin voinut syödä enemmänkin. Pinaattipeti häivähdyksenomaisesti tähtianiksella maustettuna oli sinänsä suurenluokan herkku.

 

Ennen Puistolaan menoa ehdimme pehtoorin kanssa käydä leffassa. Auf Wiedersehen Finnland -dokumenttielokuva saksalaissotilaiden tyttö/naisystävistä ja saksalaissotilaiden lapsista oli hyvä. Ei elokuvassa ollut minulle juurikaan uusia faktoja opittavaksi, sillä ystävän ja kollegan väitöskirjatyön myötä näistä asioista opin aikanaan minäkin aika lailla, ja omien paikallishistoria-projektieni haastattelu/arkistoaineistojen kautta tiesin tästä sotahistorian yhdestä osasta ennestään kaikenlaista, mutta silti dokumentti kannatti ehdottomasti käydä katsomassa. Tapa, jolla dokumentissa oli jätetty tilaa ajatuksille, pakotettu ajattelemaan, oli hienovaraista, tarpeellista. Ylisukupolviset vihat ja kaipaukset tulivat tykö. Oli pakko miettiä. Kontrasti niistä tunnelmista Puistolaan ystävien kanssa illastamaan oli hetken turhan jyrkkä, mutta onneksi ei ihan mahdoton.

Nyt sataa vielä lunta, nyt taidan vielä siivota kylppärin kaapin, … tehdä kevättä vaikka väkisin.

Yliopistoelämää

Puhki

Koko työpäivä kokouksia. Koko työpäivä vaahtoamista, asiaa, vastustamista, puolustamista, yritystä, selitystä, taas selittämistä, kääntämistä. Lopulta luopumista ja ehkä myös pieni voitto. Olikohan? Yritin kuitenkin.

Kuitenkin. Kummallisen tyhjä olo. Kummallisen helpottunut.

Ilta sitten vain toipuessa. Huomenna lauantai. Paistaisipa.