Niitä näitä

Sähköistä postinodotusta

Heti aamulla salilta tullessa, ennen suihkuun menoa käynnistän tietokoneen, kärsimättömänä odotan että sähköpostiohjelma aukeaa ja katson äkkiä viestit: Agricolan listalta kaksi minulle tarpeetonta viestiä (valtakunnallinen historia-alan tiedotuslista: ”Taidehistorioitsijan lomasijaisuus Suomen Pankissa” ja ”Cities in a Globalising World, Helsinki 20.05.2010”), yksi yöllä prosemmaa väsännyt opiskelija kyselee neuvoja (lue: kaipaa tsemppiä), kommentti-ilmoitus blogista (Kiitos, Irma)  ja yksi kokouskutsu (professorien valintatoimikunta). Siis ei vastausta eiliseen viestiini.

Töissä heti kone käyntiin, odotus, että sähköposti aukeaa. Ei mitään uutta vielä. Sitten joka välissä tarkistan viestit: ne ovat vain tavallista höpinää ja tavallista työasiaa. Sentään yksi ystävän lounaskutsu ensi viikolle. Taas opiskelijoiden loppukevään huoliposteja, kokousmuistioita, ilmoituksia koulutuksesta ja sen sellaista. Eikä kirjeeseeni vastausta, jota  odotan.

Ennen maapostin aikaan saattoi vain kerran päivässä pettyä ja sitten oli vain siirrettävä odotus seuraavan päivän postinjakoon, mutta sähköpostin kanssa olet koko ajan vähän varppeilla. Ja petyt sata kertaa päivässä.

Ja sitten kun tuletkin palaverista onkin ruudulla odottamaton, ennalta-arvaamaton pieni kirje. Se on oikein mukava pieni kirje. Se ei ole se, jota odotin, mutta tämä pieni kirje teki olon oikein mukavaksi.

Pienen mukavan kirjeen jälkeen meni monta tuntia ennen kuin muistin taas odottaa sitä vastausta, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä.

Sekavaako? No niin ollut tämä päiväkin.

Niitä näitä

Töisevä toukokuu tulossa

On kovin kylmää. Yöksi lupasi vielä pakkastakin. Yleensä olen vapulta aloittanut rullaluistelun. Nyt ei tulisi pieneen mieleenkään moinen.

Yleensä vapulta työtahti hidastuu, tai ainakin opetus vähenee, tutkimus lisääntyy. Ei siltäkään osin pidä tänä vuonna paikkaansa. Opetusta riittää: tiedossa kandiseminaaria joka maanantai  ja jatkotutkijaseminaaria yksi pitkä lauantai. Tenttisuma tietysti.

Aiemman lisäksi olen tänä vuonna mukana aineenopettajakoulutukseen valittavien haastatteluissa, joihin kuluu hyvinkin muutamia päiviä. Sitten on vielä pääsykokeet: tänään tuli luettelo hakijoista. Hiukan yli 300 hakijaa! Onhan siinä lukemista – 300 vastausta.  Jotta sellainen toukokuu tiedossa.

Ylenpalttisen duunaamiseen lisäksi on tulossa myös iltamenoja. Valokuvauskurssi loppuu, mutta ruoka-viini-harrastuksen merkeissä kaikenlaista häppeninkiä tiedossa. Eipähän käy aika pitkäksi. 🙂

Ruoka ja viini

Mielettömän pitkä sunnuntai

Miten tänään on niin pitkä päivä ollutkin!

Aurinko on näyttäytynyt vain hetkisen, mutta siitä huolimatta pitkä sauvakävelylenkki aamusella. Lounaaksi värkkäiltiin juhannusruokaa (enemmän juhannus- kuin vappuruokaa): korvasienikeittoa, tuoretta leipää eturuoaksi, pehtoori avasi savustuskauden ja saimme siikaa, tein sille kaveriksi salaattia ja tsatsikia. Jälkkärinä toscanalaista sitruunapiirasta.* Resepti alla.

Ei jaksanut murmeli tulla syömään, eikä tytär päässyt kun oli töissä, mutta onneksi systeri ajoi Iistä seuraksemme lounaalle.

Kesäruoka ja toscanalainen piiras toivat sen verran kevätoloa, että sain vihdoinkin aikaiseksi istutella yrttejä. Rosmariinia, oreganoa, timjamia – basilikaa tietysti. Sitruunamelissaa tai minttua pitäisi vielä laitella.

Ajatuksena ja aikeena on tässä ollut myös laitella ”uuden” makkarin seinälle kehyksiin uusia ja vanhoja valokuvia, mutta etsiessä lapsista tarhassa otettuja ”studiokuvia” tulikin eteen muutaman laatikon siivous, ja siivousvälineitä hakiessa hoksasin, että allaskaappi oli putsattava, minkä jälkeen olikin imuroitava kun kaapista tuli roskia, ja siinä samalla kun imuri kerran oli esillä, oli järkevää siivoilla kilpikonnan terraa ja  sitten aloinkin olla jo taas suihkun tarpeessa ja siinähän oli sama tehdä vähän pedikyyriä, ja tästä oli enää hyvin lyhyt matka pyyhepyykin hoitelemiseen. Tätä rataa! Ja kello ei ole vielä seitsemääkään! Haluan jo nukkumaan!

______________________________________________________________

Toscanalainen sitruunakakku

Pohja
200 g vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
100 g sokeria
2 munaa
100 g voita

Täyte
5 dl lämmitettyä maitoa
3 keltuaista
100 g sokeria
50 g vehnäjauhoja
1 sitruuna kuori
tomusokeria

Tee ensin täyte: laita (teflon)kattilaan keltuaiset, sokeri ja raastettu sitruunankuori. Kuumenna hiljalleen ja lisää jauhot ja maitoa. Sekoittele koko ajan ja keitä kymmenisen minuuttia tai niin kauan, että kastike sakenee. Jätä jäähtymään ja tee taikina. Sekoita kuivat aineet, ja sekoita niihin voi nokareina, lisää munat yksitellen.

Ota puolet taikinasta ja painele voideltuun piirakkavuokaan. Kaada jäähtynyt täyte pohjan päälle ja kauli lopputaikinasta kansi kakulle. Paista noin 200-steisessa uunissa puolisen tuntia. Toscanassa tämän kanssa ei tarjota suklaakastiketta, mutta kannattaa kokeilla vaikka valmiskastiketta tämän rinnalla. La Dolce Vita! Miten makeaa elämää!

Niitä näitä

Uuteen nousuun

Kello oli kolme aamuyöllä kun olimme kotona. Kolme! Vappuyönä. Enpä muista milloin on viimeksi juhlittu noin myöhään. Siis viihdyimme ystävien luona vallan mainiosti, mihin ei vähäisimpänä syynä ollut nauru. Nauroimme eilen illalla ja yöllä niin paljon, että jos nauru pidentää ikää, saimme ainakin puoli vuotta lisää elinaikaa. Söimme ja joimme ruhtinaallisesti. Mutta parasta olivat hervottoman hyvät jutut. Ja musiikki. Ystävämme olivat saaneet vieraakseen meidän vakiporukan lisäksi ystävänsä Espoosta. Ammattimuusikko nosti illan musiikillisen annin konsertin tasolle! Piano ja kitarat soivat, viini virtasi, laulu raikui. Oli Vappu!

Yollä lähtiessämme esitimme porukalle kutsun tulla meille  ”ylläpitokuohuvalle” – ennen vappulounaalle kaupunkiin menoa. Pikkubrunssikutsuumme vastasi myöntävästi kuusi henkeä. Miehet tulivat taksilla, naiset usvaisesta, pilvisestä vappusäästä huolimatta, kävellen. Alkuiltapäivästä pääsimme uuteen nousuun: kuohuvat ja tapakset La Festassamme palauttivat elämän. Nauru palasi.

Vaikka olimme jo aamusta pehtoorin kanssa lenkkeilleet (merestä on sentään lähteneet jäät! vaikka kylmää ja sateista on vieläkin) päätimme pikaisen minibrunssin tarjottuamme ja vieraiden lähdettyä innostua vielä pyöräilemään: tavoitteena tervehdyskäynti eksnaapureiden luona. Vuosikausia on heidän kanssaan Vappupäivänä kuohuva nautittu, niin tehtiin tänäänkin.  Perinteistä on parasta pitää kiinni!

Äsken lapset kävivät syömässä, tytär tuli haalareissa  :D.  Kaikenlaista vappuruokaa (eikä todellakaan nakkeja ja perunasalaattia) kokkailin. Uupunutta oli nuorisokin. Mutta neljästäänkin nauru jatkui… On vaan niin hyvä nauraa välillä. Nauru on hyväksi.

Niitä näitä

Perinteistä vappuaattoa

Aamupäivä töissä, ja häthätää ehdittiin katsomaan Franzenin lakitusta, jonne opiskelijat olivat taas selvinneet. Tai no, selvinneet ja selvinneet. Muutaman tiedän rillutelleen viikon putkeen.

Sitten ajeltiin Kauppahalliin, jossa innostuin ostelemaan kaikenlaista, vaikkei meillä mitään vappukestejä olekaan, eikä edes kotona syödä, kun lähdetään kohta perinteiseen vapunaaton kyläpaikkaan. Tiedossa on kilpailuja, kuohuvaa, ruokaa ja juoma- ja muuta yhteislaulua. Minähän vaan en laula. Parempi niin.

Jotta rullaati, rullaati vaan kaikille!

Yliopistoelämää

Palautetta Pyhännällä

Tämänvuotinen historiatieteiden opiskelijoiden ja henkilökunnan yhteinen palautepäiväretki suuntautui Pyhännälle. Hyvä reissu, hyvä palaute. Ja hyvä palaute ei tarkoita hymistelyä. Keskustelimme monista uusista asioista, joita voisimme yrittää ja monista vanhoista hyvistä käytänteistä, ja keskustelimme asioista joita olisi tarpeen ja hyvä muuttaa. Mieltä lämmittävää oli työllistymistiistain saama kiitos.

Ja kuinka me nauroimmekaan! Maalla on mukavaa! Paikalliset olivat nähneet vaivaa meidän tuloamme varten: kylätalolla oli ruhtinaalliset aamukahvit, lounas maistui, kunnantalolla saimme johdon tervehdyksen kuin parempikin väki, teollisuusvierailulla meille oli kahvit, kirjat ja paakkelsit, esittelyt – ihan parhain voimin – järjestetty. Kävimme tutustumassa Pyhännän esihistoriallisen ajan asutuspaikkaan, tutustuimme 1500-luvulta periytyvän tien varren kulttuurimaisemaan.

Ja minun on vaan niin mukavaa olla opiskelijoiden kanssa.  Omieni.

Niitä näitä

Minä ja Facebook

Olen jo aiemminkin tainnut täällä avautua, etten ole oikein sinut Facebookin kanssa. Olen jo aika päiviä, itse asiassa kai jo pari vuotta, sitten luonut sinne oman profiilini tai miksi sitä sanotaankaan. Silloin tarvitsin Facebookia yhden Kiinassa asuneen kollegan kanssa kirjeenvaihdossa. Keskustelimme muutaman kerran suomalaisen ruokakulttuurin historiasta ja sen kirjoittamisesta Facebookin avulla akselilla Oulu – joku Sanghain läheinen ”pikku”kaupunki. Se oli vähän outoa, oikeastaan. Mutta toimi.

Sitten muutamat opiskelijat ja meidän nuorten kaverit esittivät minulle Facebook-kaveripyynnön, eikä minulla tietenkään ollut mitään sellaista vastaan. Jossain vaiheessa Juniori on yhyttänyt minut ja sukulaisia ja tuttuja kavereiksi. Olenkohan itse bongannut ketään, tai siis esittänyt oma-aloitteisesti kaveripyyntöä. Enpä taida, en ainakaan muista. Mutta se kertoo vain siitä, etten  osaa toimia ko. sosiaalisessa mediassa. Hyvä esimerkki kömpelyydestäni oli kun yritin tässä kuukausi, pari sitten päivitellä profiiliani ja merkitä Juniorin ja Esikoisen omikseni, mutta sörssin ja onnistuinkin kirjaamaan poikamme tyttärekseni. Muutamia kertoja olen kommentoinut, joidenkin ”tilaa” ja onnistunut siinäkin häsläämään.

Muutamien – lähinnä Juniorin tai opiskelijoiden – vinkkien jälkeen piipahtelen Feissarissa, katsomassa kuvia, yleensä. Mutta kaiken kaikkiaan olen melkoisen surkea Facebook-tyyppi.

Ja sitten tänään yksi opiskelija sähköposteili, että hän oli  ilmoittautunut huomiselle palauteretkelle Facebookissa, jotta onkohan se voimassa? 🙂  Töissä olen omasta mielestäni aika joviaali ja joustava kun annan opiskelijoiden palauttaa isojenkin kurssien (70 opiskelijaa) harkat liitetiedostoina. Hoitelen usein myös vierailevien luennoitsijoimme matskut, otan vastaan ilmoittautumisia sähköpostitse, mitä suinkaan kaikki eivät tee, mutta että olisi edes pieneen mieleeni välähtänyt laittaa palautepäiväretken ilmoittautumismahdollisuus Facebookiin… Taidan sittenkin olla aika vanhakantainen näissä jutuissa…

Minä vaan bloggailen ja webbailen. Tämä on  856:es postaukseni tässä sosiaalisessa mediassa.

Niitä näitä

Päivitystä

Tiistai. Valokuvakurssi. Ja lumisadetta!!! Ja tyär kotikotona lukemassa tenttiin. Ja pulputtamassa. Mahottoman mukavaa.

Ei olla paljon nähty, joten nyt oli tatkin ja tiltin (taloustieteen ja tilastotieteen) luentojen ongelmakohdat ja Hesen hampurilaistyöntekijän viime aikojen highlightit päivitettävä. Tiedättekös paljonko yhdessä Hesessä yhdessä päivässä kului Stockan Hullujen Päivien aikana majoneesia, jota käytetään 30 g per hampurilainen? Sitä kuluu seitsemän kiloa! Tenttitulokset ja opiskelu, poikaystävän toiveissa olevan Italian matkan toivekohteet ja kaikki muukin tähellinen on nyt tiedoksitehty.

Valokuvaus

Muokattuja ja muokkaamattomia

Sen sijaan, että olisin tänään töiden jälkeen lähtenyt ostamaan itselleni kevätpuseron ja jonkun jakun tai muun sellaisen vappuna, rotissöörien illallisella,  äitienpäivänä ja muilla kevään kekkereillä pidettävän paremman vermeen, ajelinkin postiin. Ehdottomasti tarvitsisin pari uutta kampetta, enkä ihan välttämättä olisi tarvinnut uutta kuvankäsittelyohjelmaa, sillä minullahan on jo Photoshop (töistä lisenssillä) ja Elements, joita osaan jotenkuten käyttääkin, mutta silti tilasin itselleni viime viikolla Corellin Paint Shop Pron. Ja sitä sinne postiin ajelin hakemaan, pusero ja jakku ovat edelleen hankkimatta. Nyt olen tunnin ehtinyt uuden ohjelmalla värkkäillä, eikä ole riemulla rajaa!

Pehtoori on ehdottomasti sitä mieltä, että kuvien käsittely on feikkaamista, epäreilua ja  kaikinpuolin fuskua, mutta eikö ”vanha” pimiötyöskentelykin ollut sitä?  Digikuvilla kuvien säätömahdollisuudet ovat vaan niin paljon monipuolisemmat kuin oli kuvavedosten teossa, kuin  kehitteillä ja kiinnitteillä altaissa läträämisessä … Kyllä minäkin olen ylenpalttista muokkaamista vastaan, mutta toisaalta digikuvilla on kiva leikkiäkin, käyttää tehosteita. Itse asiassa harvoin kikkailemalla kikkailen kuvilla;  yleensä muokkatessani vain rajaan kuvaa ja säädän histogrammia, valotusta parantelen.

Viime kerralla valokuvauskurssilla meidän oli jokaisen kerrottava omista ongelmista, sellaisista jutuista, joihin saisi sitten huomenna apuja. Ja sitten meistä jokainen sai kotiläksyn sen mukaan, mikä oli oma ongelma. Ja kun minä (yhdeksi monista kuvaamiseen liittyväksi ongelmakseni) sanoin, etten saa koskaan punaista punaiseksi kuvissa. En kesällä kukkiin, enkä talvella sisällä tomaatteihin oikean väristä punaista,  niin opehan antoikin minulle läksyksi – ei, ei kuvata ruusuja eikä chilejä – vaan kuvata punaviini lasissa, saada viinistä puna esiin. No sillä töinhän tässä on nyt viikko viiniä lipitelty ja kuvia räpsitty… Ei vaiskaan, viikonloppuna yhden lasillisen kanssa, eri laseissa ja valoissa, yritin  sitä punaista löytää ja kuvata. Ja punaista ei tietenkään saa tehdä kuvankäsittelyllä, vaan luomua olla pitää.

Yksi hailakka versio, josta itse jostain syystä pidän, on tämä
(klikkaamalla suurenee)

Toinen, pehtoorin ”kuvausideologian” mukainen, täysin muokkaamaton kuva on tämä.

Kolmannessa punainen on ehkä onnistunein

Tämä viimeinen on graafisin? Mainoskuvamaisin?

Olen siis huomiset läksyt tehnyt, katsotaan mitä niistä sanotaan…

Nyt voin ryhtyä taas leikkimään PSP:llä. Jos jaksatte blogini liepeillä roikkua, ette voi välttyä vielä näkemästä hyvinkin monin tavoin muokattuja otoksia. … 😉