Yliopistoelämää

Hyvä päivä tänään

Tytärkö toi lämmön tullessaan? Molemmat (tyttären paluu ja lämpö) asiat hyviä.

Paljon muutakin hyvää tänään. Sain kukkakimpun. Opiskelijoilta (tarkkaan ottaen Humanistiselta Killalta). Kukkiin liittyi kaikenlaista muutakin,  niinkin paljon, että jutusta tehtiin tiedote yliopiston ”Suureen jakeluun”. Tarkoittaa sitä, että tänään iltapäivällä  koko yliopiston yli kymmentuhantinen opiskelija- ja henkilökuntaväki sai linkin, jonka takana kerrotaan, että jään tänä vuonna eläkkeelle. Sama juttu on yliopiston etusivulla (nyt jo sentään korjattuna) kaikkien luettavissa vieläkin. Työkaverit ehtivät kuitenkin jo onnitella eläköitymisestä.

No eihän se ihan noin mene. .. Se kukkakimppu ja pokaali (malja) ja muu kyllä lämmittivät ja saivat tuntemaan, etten sittenkään ole aikaani hukannut työssäni. Että joku (lue: opiskelijat) tajuaa, miksi käytän ison osan viikostani puhumiseen. Hyvä hyrinä (tiedättehän maailmankirjallisuuden klassikkoteoksen, jonka A. A. Milne on kirjoittanut? siinä puhutaan hyvästä hyrinästä, paljon) tähän kohtaan. Oikein hyvä hyrinä. 🙂

Duuniin liittyvää hyvää on myös, että olemme saaneet yhden isohkon projektin valmiiksi. Historiatieteiden opiskelijoiden työstämä julkaisu Havina ehti juuri kolmanteen vuosikertaansa; aihepiirit liikkuvat antiikista nykypäivään ja Suomesta maailmanhistorian mittaan. Samalla julkistimme uuden ulkoasun joka on kyllä klikkaamisen väärti.  Teille, hyvät blogini vakiovieraat, lehden (kansi)kuvituksessa saattaa olla jotain tuttua 🙂

Hyvää tänään on ollut myös se, että ensi kevään lomamatkan kohde alkaa hahmottua, että olen ehtinyt lukea lauantain (katsotaan vain: lauantai on hurjan lämmin ja hieno päivä koska meitsi viettää duunia, sisätiloissa tutkijaseminaarissa) seminaarin kaikki työt.

Hyvä päivä? Söimme – ottaen huomioon, että on torstai – vallan hyvin. Hyvää, että tytär oli ruokapöydässä. Alan toistaa itseäni. Nyt lähden ulos. Hetkeksi. Tekee hyvää.

 

Niitä näitä

Ilon kautta: Toppilansaaren ilokivet

Ilokivet! Olen kirjoittanut täällä Temmatussa ja laittanut niistä  kuvia jo monta kertaa (eka kerran Valokuvatorstain ilo-haasteeseen tein kollaasin, klik). Vappuaattona  kun olin taas lenkillä Toppilansaaressa ja aallonmurtajalla ja ilokivet toivat iloa, päätin vihdoin ottaa selvää, kuka ne paikoilleen laittanut, kuka ne on tehnyt…

Tässä kivet kuvattuna kaukaa, Meri-Toppilasta, mantereelta käsin. Vappuna ja helmikuussa.

 

Soittelin kaupungin infoon, puutarha- ja jostain syystä kadunrakennusosastolle ja sitten joku vinkkasi, että ”soita Taidemuseoon”. Minähän soitin. Kukaan ei tiennyt. Ei tiennyt heti, mutta asiakasapalveluvastaava lupasi ottaa selvää. Ja parin tunnin päästä sainkin sähköpostin, jossa oli tiedot.

Ilo on kuvanveistäjä Minna Kangasmaan teos vuodelta 2005.  Enpä ollut aiemmin tästä oululaisesta kuvataiteilijasta kuullutkaan, ja olihan heti kuukkeloitava. Kotisivulla on kuvia muistakin minua viehättävistä tilateoksista ja veistoksista. (klik, klik)

Niiden luona tulee hyvälle tuulelle, rannoilla on rauhoittavaa kävellä. Voimakiviä ne ovat, ilokiviä minulle.

Klikkaamalla kuvat suurenevat

Niitä näitä

Katseet tulevaan kauteen

Tällaisena päivänä kun työ on oikeastaan enemmän rasite, enemmän taakka, enemmän ahdistus kuin ilon, tekemisen, onnistumisen, intohimon, kohtaamisen, haasteiden riemusaatto – kuten sentään useimmiten on -, on mukava, kun kotona on odottamassa valmis ruoka (savustuskauden ensimmäiset siiat, pehtoorin oma! soosi niille, salaattia ja maanantaina vielä jälkkäriäkin) ja nuoriparikin syömässä.

Minä, joka olen vuosikymmenien aikana (pilalle?) hemmoteltu miehen tuomilla kukkakimpuilla, pidän vieläkin siitä, että keittiössä on kimppu syvänpunaisia ruusuja ja olohuoneessa on orkideakimppu. Tällaisena päivänä minulle – Facebookin käytössä kovin kömpelölle  – on ilo ja ihmetys kun tasaisin välein tulee ilmoituksia viesteistä. Ja tänä maanantaina, juuri nyt, olen tavattoman iloinen muutamasta erityisestä tekstarista.

Kaksi yötä, 29 työpäivää, reilut kaksi kuukautta, puolisen vuotta ja  vajaa vuosi.  Nämä ovat ajanlasku, virstanpylväitä eteenpäin. Näillä mennään, pysykäähän völjyssä.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Ensimmäinen äitienpäivä näin

Äitienpäivän aamuna herään aikaisin niin kuin aina äitienpäivinä, niin kuin yleensä aina. Mutta tänään ei ole yhtään lasta kotona. Nyt on eka kertaa elämässä tämä päivä loppuelämästä; ei tahmaisia suukkoja, ei tarhassa tehtyjä kortteja, ei hellyttäviä haleja, ei koulussa kirjailtuja vohvelikangaspyyhkeitä, ei ikimuistoisia aamulauluja (joita ennen olin jo ehtinyt käydä lenkillä), ei murkkujen taskurahoillaan ostamia pikkulahjoja (en unohda niitä Nalle Puh -kyniä ja terottimia koskaan!) ja hurjan hyviä juttuja aamukahvipöydässä. Ei perheen yhteisiä aamubrunsseja…

Urheasti kestin tämän uuden elämäntilanteen ja pehtoori oli kuitenkin ehtinyt keittää kahvin, joten hieno aamu oli. Ja aurinko paistoi.

Merenrannassa olikin paljon kylmempi kuin oli ajatellut, ja kirosin kun olin jättänyt hanskat kotiin, mutta toisaalta meri oli kaunis. Ja ilokivet! Ne ilahduttivat tänäänkin. Kerron niistä vaikka huomenissa tai ylihuomenna. Olen ottanut niistä selvää.

Yhden kandityön lukemisen jälkeen totesin tehneeni tarpeeksi ja päätin katsella ensi viikoksi töihin jotain keväisempiä kamppeita. Kun kerran lupaa jo lämpimämpää.  Loputkin talvivermeet varastoon ja sen sellaista. Sitten tyttäreltä tekstareita. Mietin hetken, miksen soita. Sitten tiedän. Jokaisen puhelun jälkeen kun talven ja kevään jälkeen olemme puhuneet on ikävä ollut sellainen, ettei se ole järjellä käsitettävissä. Parempi ettemme enää soittele… on enää niin vähän aikaa kun näemme. Ja sitten tuleekin jo kuopus. Sehän on puolet siitä, miksi olen äiti. Hyvä niin. Hyvin hyvä. Puolet on enemmän kuin paljon sekin. Tässä asiassa.

Sitten äitienpäivälounaalle (myöhäinen lounas, tarkoituksella olin varannut vasta kolmeksi,  – ei ollut kaikki yhtä aikaa, ja ehti tulla edes vähän nälkä). Mummu oli taas kutsunut meidät lapset perheineen, ja sehän meille sopi. Naurua ja ääntä. Puistola dining ei pettänyt tälläkään kertaa.

Ajelimme sitten vielä kolmistaan Jäälin mummulaan. Turhan harvoin siellä käyn.

Nyt jo mietin ensi viikkoa. Ei pitäisi ennakkoon murehtia, mutta paljon on edessä.

Niitä näitä

Lauantaina

– Aamulla oli kyllä hyvä treeni. Zumba on niin mun juttu.

– Mä en tiiä… ehkä ei mulle paras. Syke ei ole mulla kohillaan, ja ehkä sitten tykkään enemmän salilla olosta. Heltex on mulle sopiva… ja sitku siellä on se yks ihan huippu kundi aina yhtä aikaa mun kans..

Kuuntelen kun kolme naista juttelevat ja juoksevat ohitse kun olen ottamassa noita kahta kuvaa (varsinkin alempi kannattaa klikata isommaksi). Oli aika viileä, tulimme pyöräilemästä, pehtoori polki edellä kotiin kun minä jäin aina muutaman sadan metrin välin kuvaamaan.

Kuvasin ja jatkoin pyörällä matkaa ja ohitin kolme hoikkaa, mustiin kropanmyöntäisiin lenkkivermeisiin pukeutunutta hyväkropppaista minua jotensakin 10 vuotta nuorempaa naista, jotka juoksivat ja pystyivät juostessaan juttelemaan … minä en pystyisi … menin sentään pyörällä ohitse.

Minulla täysi, kylläinen olo – hieman tunsin itseni huonoksi ihmiseksi: toiset lenkkeilee lauantai-iltana, vaikka ovat aamullakin olleet zumbassa, ja minä tulen viininmaistajaisista Karjasillalta. Olimme maistelleet hyviä, erinomaisia viinejä, jutelleet mukavia, syöneet (isäntäväki kutsui iltapalaksi, me illalliseksi), ja siellä puhuttu tulevasta.

Ennen kuin menimme kylään kävimme taidemuseolla. Eivät olleet uuden, tänään avatun näyttelyn taulut meidän makuumme. Irina Krohnin muutamat grafiikkatyöt viehättivät, samoin Perttu  Saksan voimalliset valokuvat, mutta esimerkiksi Löppösen maalaukset olivat minusta pelottavia, ahdistavia.

Ihmeen lähellä -näyttely nyt avoinna Oulun taidemuseossa!

IHMEEN LÄHELLÄ

Samuli Heimonen, Antti Immonen, Pekka & Teija Isorättyä, Ville Löppönen, Perttu Saksa

Oulun taidemuseo 7.5. – 11.9.2011

Taiteen jälkeen ehdimme piipahtaa ”etkoilla” Voxissa. Lasillisen valkoviiniä. Pehtoorin tilaama Nugan Chardonay oli PALJON parempaa kuin minun valitsemani espanjalainen Gigalesin valkoviini. Mutta kaikkiensa maistuivat.

Muutoinkin päivä kului kaupungilla: pojat kävivät ostamassa Juniorille puvun, jollei omia lakkiaisia tule, niin onhan serkun ja kavereiden kesteihin komea tumma puku valmiina. Kengätkin olivat löytäneet. Minä olin yksikseni, löysin lähinnä urheilukamppeita ja ruokaa. Niitähän sitä tarvitaan, vaikka zumbassa en käykään….

Niitä näitä

Mistä tietää, että on kevät?

Tennareista! Ainakin pentuna tiesi siitä, että on kevät, kun  sai uudet valkoiset tennarit (kollaasin oikeassa alanurkassa meillä veljen kanssa. Kuva suurenee klikkaamalla), ja sai testata uuden jätskimaun. Tai ainakin sai jätskiä.  Nyt on uudet tennarit, ja uutta jätskiä.

Ilkka Lappalaisen kolumnissa Kalevassa todettiin tennareista …

Tennarit olivat kovaa huutoa. Niiden piti olla valkoiset. Ehdottomasti valkoiset. Kaikilla kun oli. Vaikka eivät ne kauan valkoisina säilyneet. Juuriharjalla ja mäntysuovalla jynssättiin vähän väliä, jotta saatiin alkuperäistä väriä näkyviin.

Tennareiksi kutsuttiin matalia, varrettomia, nauhallisia, kumipohjaisia ja farkkukankaisia tossuja. Maksoivat vain kympin tai jotain. Markoissa.

Juuri noin se meni. Nyt ei vain ole Nokian valkoiset kympin tennarit, vaan on kultaiset, pyöreäpohjaiset citytennarit. Maksoivat enemmän kuin kympin, mutta löytyi meitsin kokoa! Ah, onnea! Nyt tuntuu keväälle.

Ja sitten jätskiä. Sortolan ”Maatalon jäätelöä” tehdään Ylikiimingissä, tuossa Oulun naapurissa. Ja luomuherkkua saa ainakin Linnanmaan Prismasta ja Oulun (ei muista, kuulin tänään, kerrankin näinkin päin!) Stockalta.  Lämpimästi suosittelen. Nautitaanpa näistä!

 

Niitä näitä

Ei mitään kirjoitettavaa

Tällaisenä päivänä kun

syöminen on repsahtanut ylenpalttiseksi välipaloista nauttimiseksi,

pojasta ei ole kuulunut mitään, ei ole käynyt eikä soittanut, mikä on aika harvinaista,

kaikki opiskelijat ovat olleet kovin väsyneitä, kovin huolestuneita siitä ja tästä ja monesta muusta,

löydän itseni useamminkin kuin kerran Interhomen sivuilta surffailemasta

pehtoori on saanut nurkkahuoneen lattian parketin asennuksen valmiiksi,

olen maksanut laskuja enemmän kuin kuukausipalkkani edestä,

aamulla istuimme aamukahvilla ja pehtoori omaksi hämmästyksekseen totesi, etteihän kello ole kuuttakaan,

olen kirjoittanut 16 sähköpostia, minä laskin ne äsken: 16!,

kuulin, että Oulussa on avattu uusi italialainen trattoria (Barolo),

on enää kuusi yötä siihen että tytär tulee kotiin,

olen aika levollinen ja tuntuu kuin olisin löytänyt jotain mitä talvisydännä kadotin,

kaipaan uutta kirjaa luettavaksi, jotain ylivertaisen lälläriä ja romanttista,

minulla on paljon aikeita ja paljon sanoja tulevasta.

 

Tällaisena iltana ei ole mitään kirjoitettavaa, mistään.

Niitä näitä

Ja äkkiä on ilta…

Duunipäivän venähdettyä taas liki kellonympäriseksi oli hyvä lähteä vähäksi aikaa ulos hakemaan makrohaasteen vastauksia (ks. edellinen postaus).  Ja ehkä vielä enemmän hetkeksi huohtamaan. Ja olihan tuossa lähimetsässä taas ihana iltavalo.

Vähän aikaa tuolla tepastellen alkoivat päivän monet, minua koskettaneet jutut asettua oikeisiin suhteisiinsa ja muuttua muistoiksi. Mietin, miten ne muistot syntyvät, voiko jo yhdessä päivässä tapahtuneista asioista tulla muistoja? Vaatiiko muiston syntyminen pidemmän kypsymisajan? Tietysti muisti koko ajan suodattaa ja valikoi ja  vaatii ja väistää… mutta – –

Äkkiä on ilta,

– – ja muistan aamun erittäin hyvän keskustelutentin opiskelijoiden ja kollegan kanssa. Onko se jo muisto?

Päivän aikana on muutama minuun sattuva (hyvässä ja pahassa) keskustelu, joista selvästikin suodatan paljon tarpeetonta pois. Prosessoin asioita, sanoja ja teen niistä itselleni muistoja. Sellaisia muistoja kuin minulle sopii. Mutta vaikka haluaisin jotain jo jättää pois muististani niin se ei onnistu. Noup.

Ja sitten illan seminaarissa joudutaankin keskustelemaan juuri tästä historiantutkijoiden tärkeästä kysymyksestä, mitä muistetaan, miten ja miksi. Tietoisesti tai tiedostamatta. Metsässä käveleskellessä näitä  mietin. Näitäkin.