Tuulestatemmattua

Perjantaita ja guacamole

Luentoa tehdessäni, yhtäkkiä tajuan, että se riojalainen viini, jota joskus syksyllä täällä kehuskelin, viini, joka on nimeltään QP, tarkoittaa äpärän äitiä.

Siis mitä ihmettä?

Minäpä kerron: 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla aviottoman lapsen synnyttäneiden naisten kohdalle merkittiin kirkonkirjoihin qp (kvinnperson = ”naisihminen”? ja avioton lapsi sai kirkonkirjaan merkinnän oä (=oäkta = avioton), mikä pysyi hänen statuksenaan – kuten ehkä nykykielenkäyttö sanoisi – aina ripille pääsyyn asti.

Avioliiton ulkopuolisen ”äpärän” [kuten 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirkollinen kirjaamistapa kuului] synnyttäneen naisen kohdalla kirkonkirjoissa merkintä qp tai yleisimmin gp säilyi vaikka hautaamiseen asti, jollei nainen avioitunut. Kirkollinen vihkiminen ”pelasti” qp-merkinnältä. Ja miten merkittiin aviottoman lapsen siittäneen lapsen isä? No ei yhtään mitenkään, tietenkään.

Mutta siis: gp tai QP, joka tapauksessa kirjoitusasu vanhoilla käsialoilla näyttää hyvin samalta… siitä se assosiaatio kai tuli… Edelleenkin viini on hyvää. Suosittelen.

Päivä on siis mennyt aamupäivällä (kotona!) luentoa tehdessä ja iltapäivällä kaupungilla kahdessa palaverissa: kanditöiden tilaustöiden merkeissä.

Kahden kokouksen välissä oli 40 minsaa aikaa ja niinhän minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja ampaisin Stockan Herkkuun kuvitellen, että olen siellä jotenkin ”off-season”. Mutta siellähän oli about sata muutakin töistä karannutta, kokousten välillä piipahtajaa, vuorotyöläistä, eläkeläistä, muuten vain perjantai-iltapäivänä vapaana olevaa… Siinä ja siinä että ehdin sieltä ajoissa arkistolle.

Kokouksen jälkeen olin kotona poikkeuksellisen ajoissa, hyvissä ajoin ennen neljää, ja nälkä hirmuinen.

Ainekset lohi-avokado-wasabi -salaattia (ohje täällä) varten olivat hankittuina (lue: pehtoori oli myös käynyt kaupassa) mutta kun salaattiin kuuluu laittaa avokadoa viipaleina, ajattelinkin tällä kertaa hieman varioida.

Löysin Safkaa-kirjasta myös nopean guacamole-ohjeen, ja kun tytär nyt on Meksikossa, on minun jo paluutaan varten harjoiteltava meksikolaisen keittiön herkkujen kokkaamista (tai ihan muuten vain ;)), joten aloitin tekemään ko. ohjeen mukaan salaatille lisuketta, mutta niinhän siitä sitten tuli oma variaatio. Tämä oli jo aika lähellä sitä jumalaista guacamolea, jota saimme neljä vuotta sitten Rosa Mexicano -ravintolassa NY:ssä.

Tätä voin suositella erityisesti paistetulle lohelle; leikkaa lohi ohuiksi viipaleiksi, kuumenna paistinpannu todella kuumaksi, ”vuoraa” pohja suolalla ja paista lohiviipaleita minuutin verran puoleltaan. Tarjoa em. salaatissa, tai muuten ja oheen tätä:

Nopea guacamole a la Rantapelto

1 valkosipulinkynsi
½ punaista chiliä (siemenet poistettuina)
1 tl karkeaa merisuolaa
2 kypsää (kaupassa on ready to eat -merkinnällä varustettuna, osta niitä) avokadoa
2 rkl oliiviöljyä
1 limetin mehu

Pilko mortteliin valkosipuli ja chili, lisää joukkoon suola. Pusertele tahnaksi ja lisää joukkoon yksi paloiteltu avokado, oliiviöljy ja limetin mehu. Murskaa ja sekoita tasaiseksi.

Leikkaa toinen avokado palasiksi ja sekoita massaan. Jätä palaset ”sattumiksi”, älä soseuta. Maistuu leivälläkin, mutta sopi erinomaisen hyvin paistetun lohen kumppaniksi.

Huomenna on – tehtävä töitä – mutta myös antiikkimessut ja pääsee ulos syömään!! Ja skype!!

Vanhemmuus

Terveisiä Meksikosta

Nyt kun tytär on ollut reilun viikon Monterreyssä ja kolme työpäivääkin jo takana, kyselin lupaa, jotta saanko postailla tännekin kuulumisia. Lupasi. Oman Meksiko-bloginsa perustamista on kyllä harkinnut, mutta sitä odotellessa tässä jotain kuulumisia.

Asunto on siis San Pedrossa, joka on kaupunki kaupungissa. Koko Monterreyn alueella on yli neljä miljoonaa asukasta ja San Pedro, joka on isojen vuorten (Cerro de la Silla) juurella, on miljoonakaupunki (kaupunginosa) sekin.

Tyttären kaksi vuotta sitten Strassburgin vaihtokeväänä tapaama, samassa Business Schoolissa opiskellut monterreyläinen Alice (joka on tyttären kanssa samanikäinen, siis 23-vuotias) hommasi asunnon, jonne siis myös itse muutti. Alice muutti nyt vasta pois kotikotoaan; kuusilapsisen perheen kuopus sai tyttärestämme kaverin ja sitä kautta mahdollisuuden muuttaa vanhempiensa luota pois.

Lopultakin vuokra-asunnon hommaamisessa taisi Alicen isällä olla osuutensa; ymmärtääkseni hän kun on jotenkin asuntokauppojen/vuokraamisten kanssa töissään tekemisissä. Vanhempien vaikutukseen viittaa myös se, että tyttöjen vuokrakämppä on vain parin korttelin päässä Alicen vanhemmista [mikä kummasti minuakin ilahduttaa].

Kalustettu vuokra-asunto on toisessa kerroksessa, alakerrassa asuu amerikkalainen ja brittiläinen opiskelija, poikia molemmat. Tyttöjen toisen kerroksen 120-neliöisen, ihan kelpo, asunnon vuokra on 703 euroa kuukaudessa – mitä ei voi pitää pahana kun on kyseessä Monterreyn alueen ”turvallisin, siistein, varakkain asuinalue”. Noin ainakin haluan uskoa, paino sanalla turvallisin.

Työpaikka on neljän, viiden kilometrin päässä, ja kun tyär viime viikolla oli kysellyt bussiyhteyksiä, oli Lucy (Alicen sisko) kertonut, että ei siellä onnikoilla ajele ”kuin köyhät ja huonot ihmiset”, että jollei ole autoa tai kimppakyytiä töihin, on mentävä taksilla. Meidän harjoittelijaksi lähtenyt esikoinen oli vähän kauhistellut ja kysellyt, kuinka kalliiksi mahtaa duunissa kulkeminen tulla ja oli saanut kuulla, että alle kolme euroa on taksikyyti suuntaansa. Ja sitten oli vielä selvinnyt, että pääsee kimppakyytiin.

Työaika on puoli kymmenestä iltakuuteen – virallisesti ainakin, vaikka kuulostihan tuo, että ”aamuisin voi jo etukäteen mennä”. Toimistossa on S:n lisäksi kaksi muuta nuorta naista, markkinoinin kandi ja graphic designer. He ovat paikallisia. Työnkuvasta meidän MMM (markkinoinnin melkein maisteri) kirjoitti näin:

Ensimmäinen isompi task oli miettiä, että minkälaista dataa yks prosessoituja ruokia valmistava yritys vois tarvia segmentointia varten ja minkälaisia työkaluja me sen datan analysointiin tullaan käyttämään. Koska Weston Mack on näillä alueilla vasta alkamassa on tämmöset asiat vielä kehitysvaiheessa, eikä hyväksitodettuja käytäntöjä varsinaisesti vielä ole olemassa. Vaan ne pitää kehittää. Ja sitä kehittämistä oon minä tekemässä. Vähän kyllä jänskittää että mitä tästä tulee, mutta syteen tai saveen.

Tässä on kännykkäkameralla otettu kuva officesta, joka on melkoisen lasipytingin toisessa kerroksessa.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ja tässä on toimistorakennuksesta kuvia, jotka minä Googlen street view -näkymistä kroppasin…

Kavereita tuntuu jo löytyneen, lauantaina tyär oli jo käynyt jossain synttäribileissäkin ja ”kaikki on edelleen ihan tosi mukavia ja avuliaita”. Aika hyvinhän kaikki on siis lähtenyt käyntiin. Mitä nyt viime viikonloppuna simahti yhtä aikaa läppäri, kännykkä eikä Visa-korttikaan pelitä, joten pientä säätämistä on täällä ja siellä ollut, mutta asiat alkavat olla kunnossa.

Niin ja lämmintä siellä on: ”parikymmentä ja yli, helle välillä.”

Ruoka ja viini Valokuvaus

Ruoka-asiaa ja vähän muutakin

Ensi syksynä järjestetään Oulussa Pohjoiset maut -seminaari, jonka järjestelyissä olen murusen verran mukana. Ja osallistumassa koko ruokaharrastuneisuuteni innolla, sikäli kuin syyslukukauden aloitus ei aseta esteitä. Tämän tapahtuman www-sivut on avattu ja markkinointi ja mainonta on alkanut. Järjestäjät kysyisivät, josko saisivat linkittää blogini www-sivuilleen, nimenomaan ruokaan liittyviä juttujani haluttiin. Hmmm .. ja minähän lupailin, eikös se vähän ole tämän bloggaamisen ideakin, että julkisia juttujen kuuluu olla ja että lukijat ovat ilo.

Uuden linkityksen vuoksi tuossa oikeassa palkissa olevista kategorioista vaihdoin vanhan ”reseptit” uudeksi ”ruoka ja viini”- kategoriaksi. Noita viiniarvioita, vinkkejäkin kun on viime aikoina tullut kirjoiteltua, ja nyt voisi ne harvat ravintola- ja keittokirja-arviotkin linkittää tuohon. Jos klikkaat ruoka ja viini -kategoriaa, aukeavat blogistani VAIN ne postaukset, joissa on näitä teemoja käsitelty. Siis myös ruokaohjeet. Ruokakolumnit pidän edelleen myös erillisenä aihealueena.

Arctic flavours – tapahtumastakin tulet varmasti vielä täällä näkemään juttuja.

Pohjoiset maut – Arctic Flavours -seminaari 4.-6.9.2013 Oulussa

http://www.arcticfla.fi/

Pohjoiset maut – Arctic Flavours -seminaari on kansainvälinen ruokamatkailualan tapahtuma, jossa ovat esillä terveellinen ja turvallinen ruoka, pohjoiset maut ja raaka-aineet, uusimmat alan tutkimukset sekä slow food – kiireetön ruoan valmistus ja nauttiminen paikallista ruokaperinnettä kunnioittaen. Tapahtuman tavoitteena on tuoda yhteen elintarvikkeiden tuottajat ja jalostajat, matkailupalveluiden tuottajat ja kaikki seminaarin aihepiiristä kiinnostuneet.

”Uuden julkaisufoorumin” innoittamana kuvailin pätkän kirjahyllystäni, Ehkä neljännes kaikista keitto-, ruoka- ja viinikirjoistani on tässä.

Joululahjaksi sain systeriltä Oulu – a la carte -kirjan. Se on aika hieno, kuten saman sarjan kirjat yleensäkin. Vielä en ole sen ohjeilla mitään tehnyt, vain kuvia ihaillut, tutuista ja tuntemattomista oululaisista ravintoloista ja ravintoloitsijoista lukenut.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja sitten muutama otos viime lauantaisista tulppaaneista. Ihan vaan osoittaakseni (Katrille, joka kommenteissa hieman epäili … 😉 ) että perunajauhot ja vähän veden -kikka toimii. Varret varsin ryhdikkäinä, eikö?

Pyryttää. Ihan valkoisena on ikkunasta näkymä.
Lähden sytyttämään takkaan tulen, ja yritän olla nukahtamatta lukiessani…

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Minä ja maailman väestöhistoria

Elämää tunnit täynnä. Innostusta niin paljon, että muistan, millaista oli opiskeluaikana kun sai päivät istua luennoilla ja oppia kaikenmoista historiasta ja ihmisistä, ihmisten historiasta. Ihan yhtä mukavaa on ollut oppia opiskelijoiden tekemistä harjoitustöistä ja oppia tekemällä luentoa. (Tulinpa tehneeksi sitä äsken digikurssillakin; huono oppilas kun puuhailee omiaan. Mutta kun jo osaan tehdä photarila panoraamakuvia. :))

Olen vuosikausia opetuksessani ja tutkimusaiheissani pysynyt 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa, mutta nyt on ollut edessä koko maailman historia: esihistorian hämäristä, homo sapiensin pyyntikulttuurin ajan pienistä populaatioista 2000-luvun globaalin demografisen kehityksen kiihtyvään (vai sittenkin tasaantuvaan?) vauhtiin.

Ja netti on tarjonnut jos jonkinmoista asiallista apua ja kaikkea asian vierestäkin. Väestötieteilijöillä näyttää olevan hurjasti nettisaitteja, luentoja, tilastoja, pelejä, kaikkea mahdollista asiallista tutkimustietoa ja hieman vähemmän vakavaa.

Olen mm. oppinut, että kun synnyin, olin elossa olevista ihmistä 2 921 441 374:s. Ja että minua ennen oli elänyt (syntynyt) jo yli 76 miljardia ihmistä. Ja vaikuttavinta ja tämän kaavion käyttökelpoisin ”opetus”, tai hyvä keino havainnollistamiseen on se, että maailman väkiluku on yli kaksinkertaistunut puolessa vuosisadassa.

Monesko sinä olit syntyessäsi? Katso täältä.

http://www.bbc.co.uk/news/world-15391515

Niitä näitä

Tallessa

Sikäli merkillinen päivä, että minulla ei ole mitään hukassa. Niin auton, kodin, työpaikan ulko-oven ja oman huoneen oven, lämpöpaikan, mökin kuin äidin asunnon avaimet ovat tallessa. Kameran objektiivien suojaläpät ja vara-akku ja kaikkien digitaalisten/sähköisten vempaimieni piuhat ovat paikoillaan tai muutoin tallessa. Myös molemmat rannekelloni, sekä vihkisormus että muut sormukset, samoin rannekoru, kaulukoru, -ketju sekä kelta- että valkokultainen ovat tallessa.

Kalenteri ei ole hukassa, tiedän myös missä minun lukuisat sormikkaani ja tumppuni ovat. Ne kaikki ovat eteisen vaatehuoneessa juuri siinä korissa, jossa niiden kuuluukin. Samoin huulipuna, allergiasumute ja rillien pesusuihkepullo ovat repussa pienessä pussukassa kuten kuuluukin. Lompakkoahan minä en – juuri koskaan – kadotakkaan ja sekin on visusti tallessa. Myös digikurssin ja luennon muistitikujen olinpaikat tiedän takitilleen.

Mitäkö näitä luettelemaan? On kuulkaa sen verran harvinainen juttu minun elämässäni tällainen kaikkinaisen pienen, jos kohta myös rahallisesti aika arvokkaan, irtohärpäkkeen tallessaolo – kaikkien yhtä aikaa! – että kun sellaista tapahtuu niin siitä kannattaa erikseen kirjoittaa. Kerrassaan hämmentävää.

Olen usein miettinyt, että kuinka monta viikkoa, tai jopa kuukautta, niistä kaikista hetkistä, jolloin etsin jotain minulta hukassa olevaa – ehdottomasti liki aina löydän ne, kertyisi jos ne etsintähetket pantaisiin peräkkäin. Ja minua kuulkaa pidetään aika järjestyksen ihmisenä. Aika monet ainakin pitävät. Minä en niinkään.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Oltiin taas pojan kans photarikurssilla, ja nyt on kyllä sanottava, etteipä minulle juuri mitään uutta, mutta mukavahan se oli treenailla vanhojakin juttuja.

Tällaiseen kesäkuvaan tiedostoissani törmäsin … siihen jäin kiinni.

Pyry, joka ehkä jatkunee aamuyöhön asti, hieman huolettaa, mutta poika lupasi ajaa varovaisesti.

Niitä näitä

Kovin pientä

Yöntuuli vielä kuuden jälkeen kuului talonnurkissa, heilutteli pihan lyhtyä. Lauhtunut oli ja luntakin oli tullut, vielä siinä aamusella vähän lisääkin tuli. Mutta pian tyveni. Eikä luntakaan niin paljoa, että olisi isommasti häirinnyt lenkillä, vaikkei auraa vielä ollut täällä päin näkynytkään. Koivut olivat tuulelle joutuneet lumipitsinsä luovuttamaan, mutta havupuissa vielä lumi. Palatessa jo valkeni, sunnuntain hieman samea aamu.

Päivä kulunut enimmäkseen kirjoituspöydän ääressä, mistä on se hyvä seuraus, että jotain olen saanut aikaiseksikin. Luennossa on jo muutakin kuin raamit; hiljalleen sisältökin alkaa hahmottua… 🙂 Kuva on syksyllä arkistoekskulla otettu, Kansallismuseosta, aika lailla stailasin…

Ja toki olen siis myös kuvieni kanssa touhunnut. Vaatehuolto ja pientä keittiön siivousta. Mutta kovin pieniä ovat tänään käänteet ja olemiset olleet.

Niitä näitä Oulu

Lauantaita koko päivä!

Ihan hurjan touhukkaasti tein aamulla lähtöä, ja silti myöhästyin sinisestä hetkestä. Vasta yhdeksältä olin Nallikarissa, jossa rantaremontti ei suo erityisen kaunista kuvattavaa ja jossa silloin jo usvaa, nousevia pilviä, sinisestä enää häivähdys. Ajelin sitten Linnansaareen ja aloitin pitkän kävelylenkin rannoilla ja puistoissa.

Pilvisestä (täydenkuun jälkeisestä, huoh – kuka voi nukkua levollisesti kun kuu on täytenä taivaalla?) säästä huolimatta, tavattoman kaunis kuvaussää… (ehdottomasti kannattaa klikata kuvat isommiksi)

Jokisuistossa kiertelin, kaartelin.

Kaupassa ja Caritaksessa ja sitten haudalla höpöttelemässä [olihan käytävä kertomassa että tyttären tytär on nyt kaukana opettelemassa/harjoittamassa markkinoinin meininkiä].

Kotona loputkin jouluvalot pois, ja joulutähdet vaihtuivat tulppaaneihin…

Miksikö noin samea vesi? Tulppaanit pitää laittaa vähään, huoneenlämpöiseen veteen, jossa on vähän perunajauhoja. Siten pysyvät ryhdikkäinä kauemmin, usko pois.

Hassua miten kuvassa näyttävät keltaisilta, oikeasti ovat valkoisia…

Eikä rivikään kirjoitettuna töitä, ei sivuakaan luettuna … Silti kieltäydyn huonosta omastatunnosta!

Valokuvaus Vanhemmuus Yliopistoelämää

Talviperjantai

Kolminkertainen hurraahuuto Internetille, Skypelle, WhatsAppille! Lähetän lämpimät, kiittävät, ylenpalttisen hyvät terveiset jokaiselle nettiyhteyksien kehittäjälle, joka on mikrosirun puolikkaankaan verran osallistunut Meksikon (Monterreyn) ja Oulun (Rantapellon) välisten netti-, skype-, tekstariyhteyksien luomiseen.

Olen juuri palannut Virtual Tourilta tyttären San Pedron asunnolta. Hyvältä näytti. Ilmeisen lämmintä siellä on, ja kaikki ok. Kämppiksen parin korttelin päässä asuva ”hieman” hösöttävä, ruoasta huolehtiva äiti (ja muutoin vain huolehtiva isä) sekä isosiskomaisesti päsmäröivä isosisko Lucy kuulostivat siltä, että minun ei tarvitsisi niin tavattoman paljon huolehtia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja sitten asioita Rantapellon näkökulmasta:

Keskimmäinen postilaatikko on meidän. Kaikissa kolmessa on kaunis kristallisointi.

Rantapellossa talvi. Ihan hurjan kaunis talvi jatkuu.

Ainoa vaan, että työ pahimmoilleen häiritsee kauniista talvesta nauttimista.

Juuri NYT fiilis, että ei haittaisi vaikka olisin vuorottelulla…
voisi kuvailla, ulkoilla.. ja vaikka varata matkan Meksikoon!

Perjantaista huolimatta ihan tolkuttoman työteliäs päivä,
jolloin jäi luvattoman paljon aioituista hommista tekemättä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kiisseleistä ja mascarponekastike

Suureen Kiisselikyselyyni (täällä) vastaili (ainakin) 28 henkilöä, ja vain yhdellä oli niin epämieluisia muistoja lapsuuden jälkiruokakiisseleistä, etteivät ne maistu vieläkään.

Puolet vastaajista ilmoitti syövänsä/tekevänsä kiisseliä (ainakin/suunnilleen) kerran kuussa, ja hieman alle puolet tekee muita jälkkäreitä. Vain kolmen huushollissa ei kotitekoisia kiisseleitä tai muitakaan jälkiruokia tai ”perämakeita” kuten asia murteella ilmaistaan, juuri harrasteta.

Kolmannes vastaajista tiesi, mitä on kuutamokiisseli. Maitokiisselihän se on, suurusteena joko vehnä- tai perunajauhoja. Olennaista – ainakin minusta – on kunnollinen vaniljan maku.

Maitokiisselin sukulainen on suklaakiisseli, josta minulla on kansakoulusta niin karseita muistoja, ettei mistään muusta ruoasta siellä. No, ehkä rössypottu oli kuitenkin vielä enempi inhokkiruoka. Koulun suklaakiisseli oli sellaista ruskeanharmaata, yleensä haaleaa niljakasta vellin ja kiisselin välimuotoa, johon oli kertynyt limainen ketto kulhon tai lautasen päälle. uuuuuh. Vieläkin puistattaa. Monien mielestä se oli herkkua, pojat saattoivat kinuta keittolan tädeiltä kolmannenkin lautasellisen samaan aikaan kun meitsi yritti saada niellyksi sen ensimmäisenkään.

Postauksen kommenttilootaan tuli paljon, ennätyspaljon, kommentteja ja kiisselimuistoja: Esterin kertoma kaljavelli (kaljaa, rusinoita, leipäjuustoa) ja Annen kodissa nautittu yhdistelmä – perunamuusi ja mustikkakeitto – eivät kyllä saaneet minullekaan vettä kielelle.

Kyselyn kommentteihin oli tullut tällaiset:

– Työpaikan ruokalassa on kerran viikossa kiisseliä, harmi vaan kun on klimppistä.

– Karpalokiisseli on ihanaa, sekaan vadelmia ja päälle nokare kermavaahtoa! 😉

– viikonloppuisin näitä tulee tehtyä

– Lapsuuteni k:t: Maito-, suklaa- ja marjakiisseli. Hyviä. Kamalaa ei ollut.

– Maitokiisselin osasin jo koululaisena tehdä

Kun kiisseleiden menneitä vaiheita viime viikolla hieman koetin etsiä, selvisi mm., että Helsingin Kasvatusopillisen talouskoulun kursseilla ei sotien välisenä aikana opetussuunnitelmaan kuulunut kiisseleiden tekoa, vaikka kaikkea tavallista ja tavatonta siellä näyttiin opetettavan. Sitten kun selailin ja muistelin tietoja kansainvälisistä keittiöistä niin eihän niitä kiisseleitä juuri ranskalaisesta, italialaisesta, kiinalaisesta, thaimaalaisesta tai mistään muustakaan keittiöstä löydä. Skandinaviassa niitä on tarjolla. Meidän hienot marjat ovat tietysti yksi syy siihen, että ”kiisselikulttuuri” on niin vahva.

Viime sunnuntaina meilläkin oli pitkästä aikaa kiisseliä. Tyttären läksiäissapuskalle tein lakkakiisseliä, siilasin jopa kivet pois, ja kermavaahdon sijaan tarjosin sen kanssa mascarpone-kastiketta (vaahtoa). Se on hyvä jälkiruokakastike milloin vain. Ja JOS sitä sattuu jäämään niin loput pakkaseen, seuraavana päivänä on mascarpone-jäädykettä.

Mascarpone-kastike

250 g mascarponea
2 dl kuohukermaa
3 kananmunaa
6 rkl sokeria
12 rkl Amaretto-mantelilikööriä

Amarettoa myydään minipulloissakin, ettei tarvitse isoa yhtä jälkiruokaa varten ostaa. Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaaleaksi, ilmavaksi vaahdoksi. Lisää mascarpone-juusto. Lisää vaahdoksi vatkattu kerma. Mausta liköörillä. Vatkaa valkuaiset
vaahdoksi ja sekoita kevyesti käännellen juustomassaan.

Niitä näitä

Mennyttä ja olevaa

Kovin intensiivisen alkuviikon jälkeen nyt vajottaa. On merkillisen voipunut olo. Eikä yhtään piristänyt kun töiden jälkeen lueskelin pari tuntia kirjaa ”Mao. Kiinan suuri nälänhätä 1958 – 1962”. Tämä meneillään oleva luentosarjani ei ole mitenkään mieltäylentävä aiheeltaan. Mieletön, mieletön maailmanhistoria! Neljässä vuodessa 40 – 50 miljoonaa kiinalaista kuoli Maon ”Suuren harppauksen” jaloissa. Kiinan arkistojen avautuminen on tuonut karmaisevaa uutta tietoa…

No mutta, jotain piristävämpää…

Kun tiedän kiinnostuneita olevan, niin laitanpa tähän kuvan tyttären Monterreyn kotikadulta. Vasemmalla olevan keltaisen kaariovellisen talon toisessa kerroksessa on iso kolmio, josta äsken sain tietää, että ”Mun (!) vaatekaappi täällä on isompi kuin Ranskan asunto”. (Vaihtarikeväänä lapsi asui pienen laivahytin kokoisessa opiskelijasuntolan boksissa.)