Tuulestatemmattua

Keskikesän juhla, Suomen lipun päivä

Tänään on Suomen lipun päivä. Juhannuspäivä on myös Suomen lipun päivä. Näin päätettiin 1920-luvulla kun alettiin – vastikään itsenäistyneessä Suomessa – kiinnittää huomiota kansallislipun käyttöön ja suunnitella sitä, mitkä päivät ylipäätään olisivat kansallisia liputuspäiviä.

Vuonna 1926 järjestettiin sen ajan ”julkkiksille” kiertokysely siitä, mikä heidän mielestään olisi sopivin Suomen lipun juhlapäivä. 1920-luvun tilanteessa oli tärkeää, ettei päivä olisi poliittisesti värittynyt. Kyselyn jälkeen kirjailija Maila Talvion ehdotus juhannuspäivästä voitti, ja nyt juhannuspäivän vastaisen yönkin lippu saa liehua (tai levätä) salossa. Viralliseksi liputuspäiväksi juhannus tuli vuonna 1934.

Nyt meidän lippu on laskettu, ja keskikesän juhla alkaa hiljalleen hiipua. Tänään vasta oikein tajusin, että kesäloma on alkanut. Vähemmän touhotusta kuin eilen, – tosin hyvin tänäänkin porukalla syötiin. Perämeren lohesta on nyt tullut minun uusi herkkuni, sille sitten tykötarpeita monen sorttisia, ja jälkkäreitä. Koko ajan taustalla soi Novan juhannuslista.

Ja melkein koko ajan paistoi aurinko. Kesältä tuntui. Omenapuut kukassa, rodot kukassa, kesäkukat kukoistavat, nurmi on kaunis vihreä matto – ja sitten vain vähän sääskiä, mutta kylläkin ihan kerroksina männyn siitepölyä.

Aamulla lenkillä Meri-Toppilan Teletappikukkuloilla ei ollut ketään muita. Merenrannassa melkein tyven. Tuntui hyvin hyvältä kävellä. Kuvailla. Kuunnella linnunlaulua. Olla lomalla.

City-juhannus

Juhannusaatto.

Vietettiinpä se taas Oulussa, aurinkoisessa Oulussa. Oleellista oli, että perhe oli täällä. Siksi mekin. Lappiin ehtii myöhemminkin.

Pikku perhe, tytär ja Oulusta yksi kaverinsa, joka on meillä ollut usein ennenkin, olivat ruokapöydässä, jossa viihdyimme viisi tuntia. 😉

Sen jälkeen Pehtoori ja tytär tekivät mitä ovat kauan aikoneet: lähtivät käymään yhillä Ykän pubissa. Yhet olivat riittäneet. 😉

Vähänkö Tahvoa täti kiinnostaa… ensimmäinen kohtaaminen.

Nyt on väsy.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Publiikissa

Jollei se olisi mitään olisi ollut, niin ei se yhtään liikuttaisi.

Olin tänään publiikissa. Humanistisen tiedekunnan publiikissa, jossa valmistuneet kandidaatit ja maisterit ja pari tohtoriakin saivat todistuksensa. Valmistuminen julkistetaan, virallistetaan, tehdään tiettäväksi juuri publiikissa. Oulun yliopistossa humanisteilla on virallinen publiikkitilaisuus, kaikilla tiedekunnilla ei ole.

HuTk:ssakin vasta vuodesta 1998 lähtien, joten en aikanani päässyt kandi- tai maisteripubliikkiin, kunhan vain hain todistuksen ”tiedekunnasta”, joka vielä silloin oli Torikadulla ihan erillään mistään yliopiston laitoksista tai yksiköistä. Ei ollut juhlapukeutumista yhteiseen juhlaan, ei ystäviä tai vanhempia mukana, ei yleviä puheita, ei kuohuviinikilistelyä, ei valokuvaamista. Mutta tohtoriuduttuani minäkin pääsin publiikkiin, kesäkuussa 2004. Sisareni publiikissa ja muutaman opiskelijan publiikassa olen joskus ollut mukana. Nyt olin erikseen ilmoittautunut tulevaksi mukaan. Sadan valmistuvan joukossa kun oli toistakymmentä ”omiani”, – ja tuntui hyvältä päättää tämä lukukausi Gaudeamus Igituriin, akateemiseen perinteeseen, kevätjuhlaan.

Työni on ollut opettamista ja ohjaamista, ja sen taustalla olevana tavoitteena on tietysti ollut saada nuoret valmistumaan, – tänään sain nähdä konkreettisesti työni tuloksia. 😉 Nuoria, kauniita, ahkeria, tulevaisuus edessä olevia opiskelijoita. Aurinko paistoi, eikä huoli akateemisesta työttömyydestä saanut varjostaa päivää. Iloa ja valoa oli publiikissa. Kiitoksia puolin ja toisin, haikeutta taas kerran.

Publiikki ei ollut se syy, miksi emme tänään lähteneet ajelemaan mökille, kuten niin usein juhannukseksi teemme. Syy on se, että tyär tulee huomenna Ouluun ja kotikotiin ja pikkuperhe on myös juhannuksen Oulussa, olisi ollut turhan pitkä matka parin päivän vuoksi Tahvon kanssa mökille ajella. Olemme siis kaikki huomenna täällä. Ja nyt minun onkin mentävä jatkamaan mustikkapullien tekemistä. Heti kerralla heittäydyin pullantuoksuiseksi kotiäidiksi kun työt loppuivat. 😀

Yliopistoelämää

Viimeinen taisto

.. tai ehkei nyt ihan niinkään.

Mutta periaatteessa viimeinen ”virallinen” työpäivä oli tänään.

Toki huomennakin käyn Linnanmaalla – kerron sitten…

Ja elokuussakin menen vielä, tekemään papereita, luovuttamaan puhelimen, avaimet, tietokoneeni, loputkin työni, omaopelaiseni, autopaikkani, tenttimappini, loputkin kirjani – mutta tänään oli viimeinen, ainakin periaatteessa tämän (pitkähkön) jakson viimeinen, varsinainen työpäivä.

Ja miten se kahdeksantuntinen kului? – Kahdessa kokouksessa, oppiainekokouksessa ja koulutusneuvostossa. Siinä välissä vihoviimeinen vastaanotto, jolla nyt ei varsinaista ruuhkaa ollut, muutama sentään ilahdutti piipahtaessaan, ja sain viestin joka alkoi näin:

Suunnittelin tulevani käymään tänään viimeisellä vastaanotollasi, mutta tyydyn nyt vain lähettämään viestin. Sitäpäitsi olisin luultavasti heittäytynyt tunteelliseksi, kun nytkin on tippa linssissä.

Ja se jatkui niin, että pistän sen pitkäksi aikaan talteen, ja sen sisällön muistan kauan… Yksi ihanimmista ”jäähyväiskirjeistä”, joita olen näinä viikkoina saanut. Vaikka itse sanonkin niin sellaisen kirjeen jälkeen – ei, ei ole korvaamaton olo -, mutta on olo, että opiskelijat tarvitsevat ”jonkun”. Jonkun, jolta kysyä, jolle kertoa, jonka kanssa jutellessa itse löytää vastaukset kysymyksiinsä ja jota kiinnostaa, mitä kuuluu.

Oppiainekokouksen jälkeen tyhjensin – kylmäverisesti, liekö joskus moista rohkeutta katuen – kymmenen mappia, joiden selkämyksissä luki: Opetuksen kehittäminen, Väikkärin (vir.)paperit, Väestöhistorian perusteet, Kandien arviot, Muistiinpanoja (kolumnit), Julkaistut artikkelit, Selkosilla, … Eikä tehnyt tiukkaakaan. En paljon jäänyt fiilistelemään.

Ennen puolta päivää lähdin kohti kampusrakennuksen toista päätä, jonne olin jo aamulla vienyt jemmaan kakun. Matkalla väitössali: kymppi! Jotenkin herkillä tällaisten asioiden kanssa? Olenko vuosikausiin nähnyt koko salia? No tänään ”déjà – vu” siitä tunteesta, joka oli tuohon saliin kävellessä 22.5.2004 klo 12.15. … Kaikkea sitä.

Yksi kollega sanoi joku viikko sitten, että pitäisi nyt yrittää tehdä kaikkea, mitä en ole aiemmin tehnyt. No tänään sitten tuli taas yksi sellainen ”etappi” suoritetuksi: kävin Unirestan keittiössä ”kokkaamassa”. Eli levittelin mansikat Pinocchio-kakun ympärille.

Viimeiset yliopistoviran viisi tuntia vietin koulutusneuvoston kokouksessa, joten oli mukava viettää se niin, että läsnäolijat söivät tekemääni kakkua. Ja vieläpä tykkäsivät siitä. (Tuo valkoinen läntti vas. alar. on tarkoitettu pähkinäallergikoille, joita ei sitten ollutkaan yhtään. ;))

Kokouksen ”teknisen tauon” aikana hoksasin, jotta ulkona paistaa, ja jo mietin, että jos sittenkin lähtisin kesken, miksi enää mihinkään kokoukseen palaan? – Palasin kuitenkin. Miksihän?

Kotiin palatessa Pehtoori odotti piccolosamppanjan kanssa (ja pelon sekaisin tuntein ”mitä tästä nyt eteenpäin” 😉 ). No, aika näyttää seuraavat siirrot.

Kohti tulevia haasteita.

Niitä näitä

Elmeri lähti

Toinen ovi auvautuu, toinen sulkeutuu… Näitä juttuja on tässä viime aikoina tuntunut olevan yllin kyllin. Eilenkin yksi sellainen. Eikä ihan pienimmästä päästä.

Eilen Elmeri lähti.

On tässä kevät jo mietitty, mitä sen kanssa tehtäisiin. Tytär ei sitä kaverikseen Helsingin kaksioon halunnut ja me olemme vastaisuudessa yhä enemmän mökillä, reissuissakin ehkä. Ja toisaalta vierashuoneella tullenee olemaan käyttöä, kun tytär Helsingistä käy kotikotona, kun Tahvo alkaa toivon mukaan käydä täällä yökylässä, kun saadaan ehkä pitkämatkalaisia yövieraita… Ja yhdelle pienelle konnulille vierashuoneen käyttö ”terraariona” on ollut melkoisen hassua.

On puskaradion kautta kyselty tietäisikö joku jonkun, joka haluaisi Elmerin, yritettiin netinkin kautta, mutta kun ei ole sirutusta, niin eivät Herppi.net -sivustoille ota edes ilmoitusta. Se on kuitenkin ollut meillä (tyttärellä varsinaisesti) joulusta 2003 lähtien. Ja vaikkei sen kanssa oikein aikaa ole vietettykään, niin on se kuitenkin osa meidän huushollia ollut. Niinpä ajatus nukuttamisesta ei todellakaan tuntunut hyvältä.

Kunnes sitten pari viikkoa minun läksiäispiknikilläni yksi työkaverini, jota voisi lievästi ottaen sanoa eläinrakkaaksi, kiinnostui Elekusta. Myös miehensä, joka tuli illan lopulla hänkin piipahtamaan meillä, tykkäsi kovasti konnulista ja aikoivat miettiä yön yli, josko kilpurin ottaisivat. Ja seuraavana päivänä jo sanoivat, että ottaisivat mielellään uuden asukin koirien ja akvaarioiden joukkoon kotiinsa.

Eilen sitten oli Elmerin muuttopäivä, ja minä vähän jo nieleksin kun kamoja pakkailin ja ajelimme toiselle puolen kaupunkia. Mutta kun näimme millainen terra Elmeri Konradille oli valmistumassa ja kuuntelimme, kuinka paljon uudet ”ottovanhemmat” kilpurin hoidosta ja elämänmenosta tiesivät, saatoimme hyvillä mielin konnan uuteen kotiin jättää. Melkein täysikäinenhän (about 15 – 16 v) tämäkin muuttaja lähtiessään oli, joten ei auta enää roikkua kiinni. 😉

Täällä on Elmerin vaiherikkaan tähänastisen elämän tarina. Ja tässä videoklippi viime kesältä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Viinejä maisteltua

Virtuaaliviinipruuvi kakkosessa oli kaksi italaista, kohtuuhintaista viiniä, joista Passimo on tämän kevään tulokkaita Alkon hyllyillä ja Mezzacorona on ollut siellä kauan.

Mezzacorona on 100 prosenttinen gewurztraminer-rypäleestä tehty viini. Rypäle on yleensä (Saksassa ja Ranskan Alsacessa tuotettuna) aika mausteinen, liki parfyyminen, – hyvässä ja pahassa, mutta tässä viinissä rypäleen ominaispiirre ei ole kovin voimakas. Tosin erottuu italialaisista Trebbiano tai Pinot Grigio -viineistä täyteläisyydellään. Ja minusta tämä sopii erinomaisen hyvin aasialaisen ruoan kanssa. Kiinalaiset hapanimelät wokit tai thaimaalaiset nuudelikeitot pitävät tästä viinistä. Minun mielestäni ainakin. Poikkeuksellisen hapottomalta tuo viini kyllä eilen maistellessa tuntui. Vähän lässähtänyt?

Entäs sitten Passimo? Yhdeksän euron viiniksi se on kyllä hyvä. Me molemmat löysimme tuoksusta kirsikkaa, itse asiassa kirsikan kivien tuoksua ;)!, ja muutenkin se tuoksu eteläiseltä Italialta, lämpimältä, maanläheiseltä. Maussa on lämpöä ja makeutta, ei kuitenkaan niin paljon (ei liikaa) niin kuin joissakin apassimento-menetelmällä tehdyissä viineissä on. Sopii kesän buffet-pöytiin, grillin äärelle ja vaikka pizzaviiniksi. Ei suuria tunteita, mutta kelpo viini.

Juhannusjuhliin tai muutoin vain kesän juhlaviin ruokahetkiin tässä vielä pari muutakin vinkkiä. Ainakin Oulun Stockan Alkossa oli toista punaista apulialaista viiniä, josta olen ennenkin maininnut: Wanted Zin. Toinen tilausvalikoiman tuote, jota kuitenkin oli sitäkin hyllyssä, on prosecco Perlage Sgàjo. Ja tilausvalikoimaa on kyllä helppo ja hyvä käyttääkin, jollei omassa Alkossa satu mieluisia olemaan.

Oulu Ruoka ja viini

Joku voisi kutsua työpäiväksi …

… minä en.

Suven sunnuntai, aamu ihanan aurinkoinen. Pihalla ja puutarhassa tekemistä, sisällä siistimistä, järjestelyä ja touhuamista. Ei ruoanlaittoa, eikä virtuaali-viininmaistiaisen raportointia (teen sen huomenna), mutta lähdin pyöräillen kohti Pikisaarta hyvissä ajoin. Nallikarin kautta. .. Olin siellä tovin. Auringosta, hiljaisuudesta, tyvenestä, kesästä kuitenkin, nauttien.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Ja tietysti – pitkästä aikaa – piipahdin Ilokivillä. Olin jo kymmenen jälkeen ilokivillä ja Nallikarissa kuvailemassa. Eihän se mikään lämmin ollut, mutta kesältä näytti.

Olisin voinut jäädä sinne istuksimaan, miettimään…

Mutta oli jatkettava.

Puolelta päivin oli tarkoitus aloittaa paistinkääntäjien kapitulin workshoppi, ja aloitettiinkin. Ja oikeasti tehtiin hommia monta tuntia. Työpäivän verran. Ja kun on paistinkääntäjistä kyse, on ruokatunnilla merkityksensä. Arkkitehtikillan talolla on pihapiirissä tulipaikka, ja siinä paisteltiin nyhtöpossua hampurilaisiin…

Minustahan ei paljon selfieitä näillä sivuilla yleensä näy, mutta tässä nyt tulee! 😉

Ja koskapa tämmöinen workshop tehdään yhteistyössä ravintoloitsijoiden kanssa, oli meillä jälkkäriksi vallan erinomainen mutakakku, jonka totta puhuen ajattelin ensin jättää väliin, ihan viime metreillä vasta kävin palaseni hakemassa. Onneksi kävin!!

Tätä kirjoittaessani maistelen Gewurtztramineria Alto-Adigesta… hmmm. Huomenna viiniarvioita ja juhannusviinisuosituksia. Huomiseen, ystävät!

Isovanhemmuus

Tärkeä vieras

Kesä on jo näin pitkällä….

Vaikkei se siltä tunnu. Eikä oikein voi sellaisia puuhailla kuin tähän aikaan kuuluisi, haluaisi.

No vapaalauantai on silti kulunut hopusti. Ison osan on vienyt ruoan hankkiminen, valmistaminen ja nauttiminen. Pikku perhe kun tuli jo tänään syömään, sillä minulla menee huominen paistinkääntäjien ”workshopissa”. Rotissöörien vuosittainen suuri juhla ”kapituli” on vuoden päästä Oulussa, ja 300 – 400 hengen kolmipäiväistä tapahtumaa on jo hyvinkin ryhdyttävä järjestämään. Siispä huominen niissä merkeissä.

Mutta tänään aikaa tehdä sapuskaa. Risotto (alla milanese) kyllä onnistui erinomaisen hyvin. Pehtoorin grillaukset samoin. Jälkkäriksi ei sittenkään mansikkalappapuuroa vaan mansikkarahkaa mini-vaahtokarkeilla, Meksikon vaniljalla ja marengeilla. Ja huom. pieni marsipaanirusetti! Ensimmäinen ”koevedos”. Suunniteltiin tänään samalla myös kastajaisia, ja silloin tarvittaneen marsipaani-rusetteja.

Nuoret pyysivät jo joku viikko sitten, josko kastajaiset voitaisiin järjestää meillä. Josko? – Iloa ja elämäähän se sellainen on. Joten meillä pidetään Tahvon kastajaiset! Eikä sankaria itseään voisi vähempää kiinnostaa. 😉

Kova poika haukottelemaan. 😉

Tässä seuraavassa kuvassa on enemmän isänsä näköinen kuin koskaan ennen…

Jossain välissä kuitenkin vähän osallistui keskusteluun… Ja silmistään on niin äitinsä näköinen.

Mutta vähän epäillen katseli mummia, joka koko ajan katselee, ja välillä vielä räpsii kameran kanssa.

Niinpä kun isänsä ehdotti kotiin lähtöä…

… pojanpoika osoitti hallitsevansa some-kielen ja peukutti kotiinlähdön puolesta.

Onni on. Onni on tuo lapsi.

Ja moni muu asia.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Pienistä jutuista tulee iso ilo

Tälle päivälle monta erinomaista asiaa. Ei isoja mutta ilahduttavia, elämänlaatua nostavia juttuja. Pieniä iloja, joista kannattaa nauttia, muistaa, ja tehdä ne näkyviksi.

– En mennyt tänään töihin. Lintsasin. Ihan tuosta vaan: en mennyt töihin. Enkä tehnyt mitään töihin liittyvää kotonakaan. Tuosta vaan. Enkä edes selittele asiaa itselleni enkä kenellekään. Lintsasin ja sillä hyvä. 😉

– Muistin, kuinka touko-kesäkuu 1991 olivat ihan yhtä kylmiä kuin tämäkin kesänalku on ollut. Silloin meillä oli vauva, Pehtoori oli töissä 12 t/7 (lakko, jolloin päällikkötaso joutui tekemään lakkoilevienkin duunit/vuoroja). Vauvan ja puolitoistavuotiaan kanssa mietin, että haluaisin lämpöä, vähempää pukemista, enempi ulkoilua, aiottua yhdessäoloa, unta, —

Ja tänään hoksasin Stockalle mennessä, että siellä ihan ensimmäisenä suuntaan lastenvaateosastolle: Tahvolle alesta pöksyt ja body. Ja samalla kauppareissulla etsin itselleni Converseja. Vaaleanpunaisia.

Ei löytynyt, ja mustathan minulla jo onkin, ja Tahvollakin on omansa. Ostin ne – silloin vielä syntymättömälle – jo maaliskuun Helsingin reissulla… Mutta tänään, koskapa minulla jo on mustat, niin eihän se haitannut, vaikka pinkit jäi ostamatta. Ja sitä paitsi pinkin T-paidan löysin ja sen ostin 😉

– Ja tänään löysin itselleni myös hupparin, – mökkielämää varten. Ja monia pieniä herkkuja huomista ja juhannusta varten.

– Tytär viesteili ilouutisia töihinsä liittyen.Onnea, lapsi!

– Alkukesän vihreä on liki päällekäyvä. Tämä valo ja vihreys ovat niin hienoja juttuja!

– Kaksi viikkoa vanha krysanteemi jaksaa olla reipas!

– Äidin luo mennessä, Caritaksen pihassa, unikkoja!! Ihania, punaisia, kauniisti (kylmässä) auringonvalossa kukkivia unikkoja.

– Söimme kaksin karitsan kyljyksiä ja maistoimme viikonlopun viinipruuvin Passimon.

– Lopultakin on tullut liikuttua aika lailla.

– Perjantai tuntuu lerppuilusta huolimatta perjantaille. (enkä sano että tuntuisipa kesältäkin… En nyt urputa säästä kun kerran aika lailla muutoin kaikki hyvin.)

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Mansikkaa ja raparperia ja kaikkea siltä väliltä

Tämä päivä alkoi raparperipiirakalla (ja mansikoilla), jotka vein koulutustoimikunnan kokoukseen. Enhän minä tiennyt, että kokoukseen tulivat myös koulutusrehtori delegaatioineen, enkä sitä, että koulutusdekaani halusi pitää minulle puheen. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä oli mukava, että minulla oli raparperia ja mansikoita tarjottavaksi. Sain allekirjoituksin mukavan valokuvaushistoriaan ja Turun historiaan liittyvän kirjankin. Aika hyvä valinta kirjalahjaksi tässä minun elämäni risteyksessä…

Aamun – aamupäivän – kokouksen jälkeen en paljon muuta ehtinytkään. Tarkastelin kypsyysnäytteitä, kirjailin suorituksia, tein illaksi powerpointeja. Ja iltapäivällä sitten tohtoriopiskelijan kanssa tapaaminen. Minulla on elokuun jälkeenkin sidos yliopistoon; yksi tohtorikoulutettava vielä minun elämässäni, mikä edesauttaa vaiheittaista siirtymistä pois yliopistomaailmasta, pieni säie vielä kiinni.

Illansuussa sitten ihan erilainen ”koulutustilaisuus” Nallikarissa: olin luvannut pitää tervetuliaisinfon uusille paistinkääntäjäjäsenille. Pidinkin. Ja sitten nautimme kelpo illallisen.

Ja sattuipa pöytäämme melkein kaikki uudet jäsenet. Ja mukavaa oli. Ei pysähtyneitä, vaivaantuneita tuokioita. Ruoka – ja viini – yhdistävät kummasti. Meillä riitti hyvin neljä tuntia keskustelua ruoasta. ”Ajattelemattomuus” on hyväksi.

Ja kuinka ollakkaan ilta päättyi siihen, mistä päivä oli alkanut: mansikkaa ja raparperia.Mansikkalappapuuro! Minä ainakin aion kokeilla, – kokeileeko joku muukin?

Joka tapauksessa. Nallikariin kannattaa mennä.

Ja muistattehan että on virtuaalipruuvi viikonloppu! ks. testattavat viinit täältä KLIKS