Tuulestatemmattua

Olipa kiva lauantai.

Kiva? – Sehän kuuluu mummin elämään. Kivaa on nimenomaan lasten kanssa. Ja pitkästä aikaa heidän kanssaan ja heitä varten olen saanut tänään olla paljon.

Heti aamusta pullataikina kohoamaan, ehdin pullat paistaa ennen kuin Juniori ja A & E tulivat hakemaan minua: mentiin Nallikariin. Siellä avautui tänään Talvikylä, jossa meillä on monena vuonna ollut tapana käydä ja siellä oli tänään Nallikari Snow Festin jääveistokset valmiina. Kansainvälinen veistoskilpailu alkoi tiistaina ja tänään ne olivat valmiit. Palkintojen jako menossa kai parhaillaan (la klo 18… ).Me olimme siellä  helmikuisessa pakkaskeskipäivässä, aika varhain, joten oli tilaa kulkea ja kuvailla.

Muksut laskivat tuubimäet, pyörivät hoijakoissa, katselivat poroja, pohtivat, olisiko nakkien vai Tazza-kaakaon aika, porukalla oltiin piilosilla labyrintissä, ja sitten ykskaks tuosta vaan, Eepi päätti, että hänhän se koettaa ajella pikku mönkkärillä.

Kuusi vuotta ja kypäräpakko olivat kriteerit, eikä Eepillä ollut mitään niitä vastaan: siitä vaan lyhyen opastuksen jälkeen valmiina radalle! Eikä mitään ongelmaa.

Parituntisen jälkeen palauduin kotiin editoimaan kuvia ja tekemään sapuskaa. Illansuussa talvikyläkaverit tulivat syömään. Poronkäristys ja muusi upposivat, ja Nutella-pullat tietysti. Sitten vielä piilosilla, ristikoita tehden (A. ja minä, pappa ja A., iskä ja A. ja Eepikin. Mutta Eepillä meni taas oma show´nsa: akrobatiaa, jumppaa ja joogaa.

Kuten sanottu: kiva lauantai.

Ystävänpäivä tänä vuonna. Mitenkäs ystävänpäivä tänä vuonna toteutuukaan? Mitenkäs minullakin, joka en näistä uusista vuotuisjuhlista paljoakaan perusta. Halloween ja ystävänpäivä kun ovat vanhalle sielulleni edelleen vähän vaikeita juttuja. Minä kun edelleen olen kekri-ihmisiä ja ystävyyteen päivittäin luottavia. Ja kuitenkin, vuosi vuodelta herpaannun: kun aihetta iloon ja juhlaan, niin mikseipä!

Tänään siis niiden lähimpien kanssa jo aamupäivällä viesteilyä, toivotuksia, ajatuksia.

Ja jo aamupäivällä riensin asioille. Käsilaukussa nippu ystävänpäivätarjousvinkkejä ja kauppalappu ja muistilappu. [Erityismaininnan ansaitsee se, että olen AINA tarvinnut sekä kauppa- että asioiden toimittamislapun. Ei siis liity ikään. Ainakaan vielä.] Ja kuinka olinkaan tyytyväinen, kun parissa tunnissa hoitelin kaikki tarvittavat jutut. Niitä olikin aika paljon. Koska: ajatuksena on taas lähteä piakkoin kohti pohjoista.

Tässä blogiyhteydessä, näinä aikoina, on erikseen mainittava hankkimani samppanja. Ostin bestiksen kanssa nautittavaksi. Montbra Champagne Brut

Halpissamppanja yli puolivuosisataa kestäneen ystävyyden kunniaksi. Bestikseni (= Pehtoorin) kanssa sen nautimme. Ja uskokaa pois: samppanja ja pihvi ovat ihan hyvä makupari.

Pitkästä aikaa pihviä, ”kotimainen premium ulkofile”, astetta parempi kuin entrecote. Kuulemma on, – ja minähän uskoin ja ostin.

Lihamestarilla (= vaimollaan 🙂 ) oli tällaista herkkua tiskissä ja on vielä huomenna. Jos kohdalle sattuu ja on pihvin tarvetta, niin kyllä!

Olipahan makoisa pihvi. Pihvistä on usein vaikea saada herkullista kuvaa. Niin nytkin. Joten enpä pilaa makumuistoa huonolla otoksella. Erikseen on mainittava yhdestä lisukkeesta: paahdetut maa-artisokkanapit. Niitähän voisi syödä pellillisen ihan pääruokana.

Tänä vuonna, helmikuun ollessa aika lempeä, ystävänpäivään kuului myös hiihto. Enpä olisi itsestäni sellaista 10 vuotta sitten uskonut. Olisi kannattanut. Hiihtäminen on hyväksi!  Ainakin tänään.

Koko eilinen päivä meni erinäisissä sovituissa jutuissa. Huitelin täyden työpäivän verran kaupungissa ja tapaamisissa. Parasta oli lounaskahvittelu ystävän kanssa. Meillä on viime vuosina ollut vuosittain joulun tienoilla tavata ”joulukahveilla”, mutta nyt ne olivat jääneet väliin, ja eilen päätimmekin, että vastaisuudessa tapaamme ”laskiaisen/runebergin tienoilla”. Keskikouluvuosista lähtien jatkunut ystävyys on ollut välillä vuosiakin vailla tapaamisia, mutta eipä se koskaan ole haitannut jutun jatkamista sitten kun on tavattu. Eilen oli itse asiassa vaikeaa saada jutut loppumaan. Pari tuntinen vierähti Joossa.

Nimenomaan siitä pitikin kertomani. Joo. Hetki. Joo-kahvila on pari vuotta ollut meidän K-Supermarketin kanssa saman tien varressa, vastakkain ne ovat. Eikä meiltä kotoa ole kahta kilometriäkään sinne. SILTI, en ole kertaakaan ko. kahvilassa käynyt. Pyörälenkeillähän (oululaisittain) ruukaan käydä joskus lounaskahveilla, mutta tämähän onkin pyöräiltäväksi ihan liian lähellä. Kempeleeseen on 20 km, ja se on sopivan matkan päässä. Pehtoori ja kaverinsa käyvät Joossa säännöllisesti (- kerran kuussa?), joten olen kyllä kuullut paikkaa kehuttavan, mutta silti jäänyt käymättä. Nyt kävin, ja olen aika varma, että käyn toistekin.

Sehän olikin mukavasti sisustettu ja rauhallinen – ainakin oli  helmikuisen tiistain iltapäivällä. Paikassa on lehtiä, lautapelejä, pienen pieni pallomeri lapsille, herkullisia kakkupaloja, täytettyjä croissanteja ja mitähän vielä. Lemmikit saavat tulla sisälle ja selvästikin se oli vauva-arkea viettävien äitien kohtauspaikka, samoin harmaantuneiden kävelijäpapparaisten. Juttelurauhaa luovia loosseja ja iso pöytä seurueitakin varten. Yhteisöllistä toimintaa, pyöränkorjausta, peli-iltoja, valokuvausta ja kirpparia olen nähnyt mainostettavan. Ne eivät ehkä ole mun juttuja, mutta just iltapäivän rupatteluhetkeen oikein hyvä paikka. Mango-passionhedelmä-kakkupala oli oikein hyvä.

Tässä kun opettelen tätä täyspäiväisen eläkeläisen elämää, niin ehkä otan oikein tavakseni käydä kahviloissa tiistai-iltapäivisin.

– Eikö ookki hienon näköne?, huuteli pieni tyttö kahdelle kaverilleen ja opelleen.

Ja kyllä oli! Noin eskari-ikäisellä tytöllä ja saman ikäisillä kavereillaan sekä opella/mukana olleella aikuisella oli fosforin vihreät huomioliivit toppakamppeiden päällä, joten ehkä läheisestä koulusta/päiväkodista olivat lähteneet hiihtelemään.

He olivat pysähtyneet ladulla kohtaan, jossa Kuivasjärvelle avautuu laaja näkymä. Koko järvenselkä oli pakkashuuruinen ja takana kirkas talviaurinko. Koetin kännykällä kuvailla, mutta ei tullut ”hienon näköne”.

Parasta hetkessä oli tämän pikku tytön ihastunut sepustaminen ja luonnosta nauttiminen. Hän selitti pitkään, kuinka huuru oli vähän kuin saduissa, ja sitten, kuinka hassua kun aurinko tuli suoraan ihan kohti naamaa, ja että sekin on hassua, kun valkoinen lumi onkin sinistä..

Kaverit kehottivat jo jatkamaan hiihtämistä, mutta tämä selvästikin luonnon tarkkailua ennenkin harrastanut ja siitä nauttinut tyttö, ilmoitti, että ei kannata enää jatkaa hiihtämistä, vaan voitaisiin kääntyä takaisin: ”Ei ennää kuitenkaan nähä mittää näi hienua”.

En jäänyt seuraamaan, miten tilanne jatkui, vaan jatkoin rannan suuntaisesti kohti Ahvenojaa. Maisema todellakin oli kaunis, ja jo siitä tuli hyvä mieli, mutta lapsen ihastunut selittäminen ja selvä luontorakkaus saivat hymyn huulille pitkäksi aikaa. Sympatiseerasin asennettaan kovastikin: liike on hyväksi, mutta luonnossa oleminen vielä parempaa.

Tänään aika verenluovutukselle. Heti aamupäivän aurinkoisen, nolla-asteisen hiihtolenkki kympin jälkeen kaupungille.

Hassua, kuinka minä nykyisin oikein odotan, etsin sopivaa välämää, luovutukseen pääsemiselle. Oikeastaan niin on ollut ”aina”. Nyt luovutus siirtyi reissun ja hammasoperaation vuoksi. Ei ole ensimmäistä kertaa näin. Tuntuu, että vuosien, vuosikymmenten varrella juuri matkat tai joku ”sairastaminen” [ml. lapsettomuushoidot, raskaus, imetys tai hammasoperaatiot/leikkaukset, satunnaiset ja säännöllisetkin lääkitykset] ovat pitäneet minut pois Veripalvelun lepotuoleilta.

Ja  nythän on tullut (kaltaiselleni suorittajalle) joku merkillinen tavoitteen asettaminen tähänkin juttuun: aattelin, että siihen asti kun voin luovuttaa (= 70 vuotta) olisi mahtava saada keskiarvo luovutus/vuosi). Mutta eihän se nyt onnistukaan kun luovutusrajoja on muutettu: naiset saavat luovuttaa enää vain 2 – 3 krt/vuosi. Minulla on luvallisia kertoja enää 11 kertaa, tarvitsisin kaksi kertaa lisää. Sitä paitsi: SPR:n tilastoissa eivät mielestäni ole kaikki luovutuskertani!

Luulen, että kestän sen, että luovutan vain ne kerrat kuin on mahdollista. Voihan tähän tulla kaikenmoisia tauteja, hammasremppoja ja reissuja, jotka tekevät toiveeni turhiksi, enkä edes toivotut eivät ole mahdollisia, mutta silti: mielelläni luovutan. Hyvä mieli niistä tulee. Ainakin Oulun SPR:n Veripalvelussa tuntee olonsa (ja verensä!) tervetulleeksi. Joten ehkä toivun numeraalisten lukujen täsmäämättömyydestä, täysin kymppien saavuttamattomuudesta, ja jatkan hyvää harrastusta ilman isompia laskutoimituksia. Mutta: taas kerran suosittelen luovuttajaksi ryhtymistä. Se tekee hyvää. Itselle ja muille.

Kaupunkireissulla piipahdin systerin luonakin. Ehdittiin tovi jutella. Mukava oli nähdä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja tänään vielä blinikausi avattu. Hain Hallista blinejä. Ei mitään intoa meille kahdelle ryhtyä kärtsäämään keittiötä rasvaiseksi, joten hain 2 x 2 valmista, uunissa kuumennettavaa bliniä, vähän lohta ja vähän savuporoa Hallista ja nyt on kylläinen olo. Lisäksi smetanaa ja silputtua sipulia sekä itävaltalaista grüner veltlineriä.

Perjantai-iltaan jälkkäriksi vielä pieni pala jotain merkillistä cheddaria ja lasilliset moldovalaista bastardoa. Hyvä viini, jossa luonnehdinnan mukaan on ”Georgian sydän, Moldovan terroir ja Ukrainan vapaa henki”.  Tänä perjantaina, helmikuussa 2025 haluan uskoa, että niin on. Huolimatta siitä, että maailmantuskaa on. Unissakin. Paljonkin. Välillä. Eihän ne pahat unet ketään auta. Silti.

Hyvää viikonloppua.