Historiaa Niitä näitä

Talven selkä taittuu myrskyssä

Heikkinä taittuu talven selkä, ja alkavat härkäviikot. Härkäviikot eivät suinkaan tarkoita pihviaterioihin siirtymistä, kuten Pehtoori on joskus koettanut esittää. Sanonta liittyy siihen, että pitkin pyhien, joulun, vuodenvaihteen ja loppiaisen jälkeen oli aika palata työntekoon, oli otettava vetojuhtina käytetyt härät toimeen ja oli ryhdyttävä puun tai jäänajoon.

Näitä pitkiä, arkipyhättömiä, työntäyteisiä viikkoja loppiaisesta pääsiäiseen kutsutaan myös selkäviikoiksi. Ne ovat vielä talvea, vaikka ”pahimman yli” mennään juuri nyt – talven selän taittuessa tässä tammikuun puolivälin tienoilla eli Heikistä Paavaliin (25.1.)

Vanhan kansan sääkalenterin mukaan Heikki ja Paavali ovat yleensä parina: jos Heikkinä on leutoa, niin Paavalina paukkuu pakkanen tai toisinpäin. Ja sitten vielä, jollei Paavalina pauku, ei kesällä helli helle. Tämänpäiväinen reilusti plussalla ollut keli ennustelee siis helteistä kesää. Joskin myrsky on mitä melkoisin, vieläkin. Puuskissa lienee yli 20 m/s. Päivällä ajelin ompelijalle viimeiseen sovitukseen (minun 20-luku pukuni valmistuu kuin valmistuukin lauantaille), tuntui, ettei auto tahdo Silloilla pysyä.

Mutta valoa jo on!

Aamulenkillä kävelin kauppaan, ja toin ison kasan maa-artisokkia kotiin. Niihin liittyy se minun luova ideani, josta tiistaina kirjoitin, enkä maltakaan odottaa sen julkistamista ensi viikkoon, vaan huomenna jo avaan. Olen kovasti kehitellyt asiaa, – ja kovasti olen jo innostunut.

Tässä vihje!

Isovanhemmuus Niitä näitä Valokuvaus

Pieniä asioita

Tällä viikolla on ollut vähän sellainen olo kuin joskus isojen kirja- tai artikkeliprojektien kanssa tuppasi olemaan: kun päämäärä on verraten kaukana, kun ei ole ihan pakko tehdä, eikä oikein tiedä, miten jatkaisi tai mistä edes aloittaisi, niin sitten ei tee oikein yhtään mitään. Tai tekee kaikenmoista sijaistoimintaa. Jos sitäkään.

Niin kuin nyt vaikka tekee uuden bannerikuvan blogiin. Kuva on Iin Haminasta viime tammikuulta, ja kokeilin, osaisinko tehdä korttikuvia vanhoista, ei-niin-hyvistä-otoksista. Tässä artikkelissa on se versio, josta tuon tein.

Ja voi ajankuluksi avata Netflix-tilin! Vihdoin. Jokohan tänään aloitan Crownin? House of Cards -sarja aloitettiin tyttären kanssa jo pari vuotta sitten, sekin on vielä kesken ja Netflixin tarjonnassa olevan paljon ihania leffoja. Onko suosituksia, mitä kannattaisi katsoa? Saapa nähdä, ehdinkö enää iltaisin blogia päivittääkään tai lukemaan, kun vain istuskelen telkkarin ääressä.

Tänään oli sitten aika Apsun ensimmäiselle museokäynnille. Pohjois-Pohjanmaan museon alakerrassa on iso, monen sadan nuken ”Koiramäki”-kylä, ja Aapelihan on herra Hakkarais-fani ollut melkein koko pienen ikänsä, joten olihan se ilo! Museolla olisi illalla ollut kutsuvierastilaisuus Kalevala-korun 80-vuotisjuhlanäyttelyn avajaisiin, mutta eipä historioitsija sinne viitsinyt; olen varma, että Aapelin kanssa aamupäivällä oli mukavampaa. Me mennään varmaan aika pian uudelleen, luulisin. Apsulla kun on Koiramäkeen sopivat kamppeetkin! 😀

Klikkaa isommaksi.


Niitä näitä Oulu

Luova tauko

Kotoilulta on olo tänään tuntunut. Hyvällehän se on tuntunut.

Aamulenkillä tutuilla huudeilla, pitkästä aikaa Möljällä, tai vielä oululaisemmin, Mölijällä (= laituri, rantakiveys).

M/S Alpo oli tukevasti jo jäässä, mutta silti se on jotenkin hyvin sympaattinen. Vähän sen jonkun piirretyissä elokuvissa olevan pikku purtilon näköinen. Alpo on tehty New Yorkin Bronxin telakalla, ja sillä on kunniakas menneisyys, sillä se on ollut osallisena Normannian maihinnousussa ja sitten sodan jälkeen se ostettiin Suomeen ja se oli miinanraivaushommissa Suomenlahdella. Ouluun se on tullut satamahinaajaksi ja on nyt perinneyhdistyksen hallinnassa ja parkissa Toppilan satamassa (tai siinä mitä siitä nyt on enää jäljellä), Möljällä siis.

Lenkin ja kauppareissun lisäksipä en juuri muuta olekaan tänään saanut aikaiseksi, vaikka olisihan noita kirjallisia hommia ollut odottamassa.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että joutilaisuus ja laiskottelu ovat luovia vaiheita, silloin on tilaa uusille ajatuksille ja ideoille. Ja kyllä, kyllä minulle tuli tänään yksi ajatus joka kantanee vuoden eteenpäin. Sellaista pientä haastetta itselleni taas suunnittelen, – ja koskee teitä Tuulestatemmatussa kävijöitäkin. Ensi viikolla sitten palaan asiaan…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Viikkokuvat 2016


Valokuvaus

Viikkokuvahaasteista

Valokuvaajille viikko- ja päivähaasteita on somessa jos jonkinlaisia. Ja minulla vielä kouluun tietysti etätehtävät ja näyttötehtävät. Ja olihan Tuulestatemmatussakin viime vuonna kuvahaaste, joka hiljalleen on kyllä nyt hiipunut.

Blogini kuvahaasteen aiheet valitsin osin koulun viikkohaasteista, osin keksien ”tyhjästä”, ja aika moni niistä oli sama kuin oli siinä haasteessa, johon FB:ssa osallistuin koko viime vuoden.

Sen primus motor, ideoija ja moderaattori oli Amerikan serkkuni I. Facebookin suljetussa ryhmässä latasimme joka viikko annetun aiheen mukaan kuvia albumeihin; kommentoimme ja tykkäsimme kuvia, annoimme kritiikkiä ja kehuimme kovasti. Kaiken kaikkiaan meitä taisi vuoden aikana ryhmässä olla puolensataa kuvaajaa: kännykkäkuvaajista kaltaisiini ”vakavasti” harrastajiin. Osa porukasta vaihtui vuoden aikana, mutta parikymmentä oli mukana ainakin noin 40 viikon kuvissa. Kommentoitavaa siis riitti, ja oppia sitäkin kautta.

Viikkohaasteissa oli kolme ”teemaa”: potretti, maisema ja taide. Joka kolmas viikko annettu aihe piti olla potrettikuva, joka kolmas viikko maisema ja joka kolmas taide.

Esimerkiksi jos aiheena oli punainen ja sen viikon teema oli taide, oli ideana ottaa taidekuva punaisesta. Olette nähneet täällä blogissa melkein kaikki nuo viikkokuvani (sain otetuksi 50/52). Potrettikuva vanhuksesta (#43) jäi ottamatta kun olimme mökillä enkä nähnyt yhtään ketään vanhusta. Ja toinenkin minulta väliin jäänyt kuva oltiin reissussa, eli Japanin matkalla jäi yksi, potrettiotos sekin (#46), ottamatta.

Olen keräillyt nuo viime vuoden viikkokuvat yhteen kansioon,
joka on täällä.

Kommentointi, kritiikki ja kehut ovat aina tervetulleita, opettavia, auttavat näkemään. Jollei muuta, niin tähdittele mieleisiäsi.

Nyt serkku on aloittanut toisen kierroksen: ”vilmaajat kakkonen” -ryhmä on jo täydessä vauhdissa, vähän erilaisin aihein ja toteutuksin. Kutsui minutkin taas mukaan, mietin kauan, lähdenkö, mutta lopulta kyllä. Kyllä minulle kaikki harjoittelu on hyväksi, tuleepahan ”pakosta” kuvatuksi.

Tämän viikon aiheena on ”kuvaa yhtä kohdetta, kokeile eri kuvakulmia, muokkaa…” En ole ihan varma, mitä haettiin, mutta otinpa asiakseni putsata leivinuunin päällisen ja asettelin sieltä kaikki mariskoolini kuvattavaksi. Tämän kuvakulman ja muokkauksen sitten valitsin.

Klikkaa isommaksi…

Ja nyt kysymys kuuluu: mitenkäs tehdään Tuulestatemmatun kuvahaasteen kanssa? Olisiko innostusta jos vielä sen herättäisin henkiin?
Tai laittaisinko joka kuukausi haastesivulle avoimen kansion, johon te blogini lukijat, innokkaat kuvaajat, voisitte otoksianne laittaa, meidän muiden kommentoitaviksi, ihaltaviksi, nähtäviksi? Kertokaahan.

Jokaviikkoinen soppamme Niitä näitä Ruoka ja viini

Soppapäivä

Mikä ero on puolalaisella ja venäläisellä borssikeitolla? – Puolalainen on paljon parempaa. Se on voimakasta, mausteista, maistuvaa, ei pelkkää vegeä, lempeää, sellaista kuin talvinen keitto parhaimmillaan on. Olennainen ero on se, että venäläiseen ei tule lihaa, tähän puolalaiseen tulee (makkaraa, pekonia, naudanpaistia).

Yhteensä seitsemän kiloa kasviksia – punajuuria, porkkanoita, kaalia, sipulia, selleriä, purjoa, valkosipulia ja paljon yrttejä ja mausteita, liha- ja kasvisfondia ja sulatejuustoa ja vähän muita tykötarpeita nostin keittiön työtasolle kunhan olin aamupäivän lenkin saanut tehdyksi. Onneksi oli icebugit jalassa, sillä kyllä oli Möljällä ja Nallikarissa liukas, ja jotenkin ihan tuhottoman nuiva ilma.

Silloin kuin keli on noin väritön ja noin vähän innostava, on keittiössä hyvä touhuta värikkäiden kasvisten kanssa ja tehdä kaksi valtavaa kattilallista soppaa.

Borssikeiton tein vanhan hyväksi todetun ohjeen (se on täällä ja myös Vuorotellen-kirjassani) mukaan, mutta toinen soppa meni soveltaessa.

Porkkana-juustokeitto
(perusohje suunnilleen näin, tein kolminkertaisena)

1 kg porkkanoita
8 dl vettä
3 sipulia
1 purjo
2 valkosipulinkynttä
2 kasvisfondia
½ pkt Koskenlaskijaa
½ prk creme Fraichea (ruokakerma olis ollut varmasti parempi, muttei ollut kaapissa)
mustapippuria
½ prk aurinkokuivattuja tomaatteja silputtuna

Pilko ja keitä kasvikset kypsiksi kasvisliemessä. Soseuta pamixilla, lisää paloiteltu juusto, ranskankerma. Anna juuston sulaa, ja lopuksi lisää aurinkokuivatut tomaatit ja kuumenna vielä.

Kylmäsen poronakit palasina sopivat soppaan sattumiksi, – parempien krutonien puutteessa. 😀

Kasvisten pilkkominen, sopan ”luominen” on terapeuttista puuhaa, hyvin rentouttavaa. Semminkin kun sitä ei tarvitse joka päivä tehdä. Jossain välissä tuli mieleen äitini, joka oli ihan ekspertti tekemään pakastimeen keittoja, erityisesti kesäkeittoja. Noh, hänellehän näitä soppatykkipäiviä nytkin pidän; onpahan taas hyvää ja maistuvaa, ja äitini tuntien tärkeää on myös, että halpaa, täydennystä ja vaihtelua palvelutalon aika ajoin hieman ruokahaluaherättämättömään ateriatarjontaan.

Pressen hommia ja kotitöitä… kirjeenvaihtoakin. Kotisunnuntai. Ei hassumpaa.

Ruoka ja viini

Sushi-päivällinen eikä muuta

Juniori lupasi tuoda samppanjan (Palmer @ Co 2008), Pehtoori hakea sushia, minä tehdä jälkkkärin ja Miniä tulla töistä suoraan ja Apsu oli tietysti oma valloittava itsensä ilman mitään paineita osallistuessaan lauantai-iltapäivän päivälliseen.

Kyllähän meidän elämänmenoon vaikuttaa nämä lasten tekemiset, elämiset, – nyt kun Miniä on taas säännöllisesti epäsäännöllisessä vuorotyössä, eletään mekin vähän hänen työvuorolistojensa mukaan. Perinteinen yhteinen sunnuntaisapuska olikin siis tänään.

Ja se oli Pehtoori, joka ehdotti sushia. Hanko Sushista haki pari isoa paketillista …

Jälkkäritoiveena oli ollut ”jotain tosi herkkua”, – nuoret kun aloittavat maanantaina taas jonkun herkkulakon. Perinteisestihän tähän aikaan vuodesta on (katolisessa maailmassa) laskeuduttu paastoon, ja sitä ennen rasvaiset blinit ovat olleet mitä oivallisin ruoka. Kun alkuruokana oli misokeittoa ja pääruokana sushia oli rasvaiseksi jälkiruoaksi hyvä tehdä, ei blinejä vaan Crepes Suzette (niilläkin on historiansa, ja reseptikin tuon linkin takana). Siis appelsiiniräiskäleitä pitkästä aikaa. …

Lettuja joissa sisällä appelsiinivoita Cointreau-liköörillä ja vielä liekitys konjakilla ja oheen vielä appelsiinimaustettua kermavaahtoa. Joten ei mitään rajaa kalorien määrällä. Ja kyllähän vieläkin on kylläinen ja erinomaisen hyvin syönyt olo.

Enkä minä sitten ole tänään muuta saanutkaan aikaiseksi, en juuri muuta tehnyt. Yhdet lentoliput sentään tilasin. Muutaman studiokuvan olen ottanut, siinä kaikki. Aina ei jaksa, aina ei tarvi.

Niitä näitä

Loppuviikon perjantai

Eihän se ollut tarkoitus. Sorry vaan itselleni. Ei ollut tarkoitus herätä viideltä, mutta jos nukahtaa ennen kymmentä, eikä ole kunnolla ulkoillut/liikkunut moneen päivään, niin mitä muuta voi odottaa. Oma vika.

Viideltä heräämisessä on tietysti puolensa. Ehtii tehdä kaikenmoista pitkin aamua. Aloittaa suorittamisen, vaikkei edes isommasti haluaisi. Tänään oli sellainen päivä, että meidän S. tuli siivoamaan joulun jäljet, itse koetin sentään koristeet, liinat, valot kerätä pois. Ja tänään oli päivä, jolloin äitini sanoi, ettei olekaan hyvä tulla luonaan käymään (”nyt haluan pärjätä, tuut sitten maanantaina”) ja että en sittenkäään ollut luvannut promootiotoimikunnalle ryhtyväni mukaan talkoisiin. Olin siis aika ”vapautettu” monista jutuista, ja se tuntui kyllä hyvälle, juuri tänään, edeltävän viikon jälkeen.

Kävinpä kuitenkin asioilla kaupungissa, ja kävin heittämässä hyvästit Oulun Stockalle. Onhan se vähän säälittävää, että tulee kauppaa ikävä. Akateeminen on instituutio, ja sen olen Oulussa jo joutunut aika päiviä sitten unohtamaan, mutta että koko muukin Stocka. En vieläkään tunnusta olevani mikään shoppailija, mutta kyllä, kyllä minä olen tykännyt viikonloppuisin mennä Stockan Herkkuun ja ostaa jotain spesiaalia, – ja ne tavalliset.

Ja usein ennen Herkkuun menoa käydä hakemassa yläkerrasta kukat, ehkä tarpeellisen keittiötarpeen, katsomassa, olisiko keittiötarvikeosastolla jotain, mitä ihan tuhannen välttämättä tarvitsisin (pari ylimääräistä creme brulée -vuokaa, kun tulee tavallista enemmän vieraita tai ainakin kauniita lautasliinoja, ehkä jonkin pienen kastikekulhon ”kun kerran on se uusi kastike kuvattavakin…”).

Kakkoskerroksessa oli hyvä tsekata, olisiko itselle – tai tyttärelle – joku kaunis kevätneule-, -paitis tai -huivi työkamppeeksi hankittavana. Kempparissa oli vakkarimyyjä, joka tiesi, millaisen huulipunan seuraavaksi tarvitsisin.

Ja sitten vielä se Herkku! Sinnehän minä olen tilini viimeisten kymmenen, viidentoista vuoden aikana kantanut. No en ihan kokonaan, mutta mistä minä enää Oulusta löydän niitä spesiaalijuttuja tai uusia kokeiltavia… En mistään, en ainakaan vielä ole löytänyt. Noh, hyvä syy (sekin!) lähteä piipahtamaan Helsingissä. Joka tapauksessa Stockmann Oulussa on nyt ohi. Kaipaamaan jään.

Iltapäivällä, palattua kotiin, rauhoituttua, oli tovi aikaa olla. Sitten Juniori tuli Apsu mukanaan käymään. Pari kuukautta edellisen leikkituokion jälkeen vaatehuoneessa ”aikaansa odottanut” School Bus oli nyt ihan huippujuttu: ”vuosikymmenet kuluvat, Tupperware pysyy”. Isänsä onnikka oli tänään Apsulle melkein tunnin ajan Suuri Kiinnostuksen Kohde. Dösää rakennettiin ja purettiin, ja kaikki matkustajat tunnistettiin… Tänne pappa, tänne äittä, tänne munmummooooo.. ja sitten katto paikoilleen ….

Kyllähän siinä mummilla muutama deja´vu -tuokio häivähti mielessä…

Sitten aika kahden hengen kynttiläperjantaipäivälliselle. 😉 Koskapa Pehtoori oli käynyt kaverinsa kanssa lounaalla, meille riitti safkaksi minun herkkuni ”Toast Skagen”.

On kai niitä parempiakin ruokia. Aika harvoja kylläkin.

Niitä näitä VAT

Aika kotiutua

Kyllä se nyt riittää tämä Torniossa ramppaaminen. Ainakaan kahteen viikkoon en lähde lähellekään sitä! Sitten onkin taas lähiopetusviikonloppu. Ja kaksi viikkoa sen jälkeen kolmas näyttö.

Näyttää olevan niin, että minulle tammikuu on aina enemmän tai vähemmän sellainen toimen kuukausi. Vuosikausia se merkitsi kokonaan tai melkein kokonaan uuden luentosarjan tekoa ja pitämistä, harjoitusten laatimista ja korjaamista, kandiseminaarin käynnistämistä ja palaveri- ja kokoussumaa. Viime vuonna tammikuu täyttyi VATista ja Laanilan historiasta ja nyt VATista ja muutenkin opiskelusta Torniossa. Tammikuu (ja helmikuu) ovat hyviä kuukausia duunailla.

Tänään lähdin Torniosta kahden jälkeen ajelemaan kotiin ja jätin iltapäivän viimeiset tunnit ja huomisen aamupäivän väliin. Lintsasin siis. Päätin, että voin kotona itsenäisesti tehdä kurssin harjoitukset loppuun. Minulle kun tämä InDesign ei ole millään muotoa mikään kurssisuoritus.

Lähdin vähän kesken tuntien siksikin, että halusin ajella suht valoisaan aikaan. Ja hyvä että lähdin: oli todella paha keli. Iihin asti pyrytti, oli kova, puuskainen, melkein myrskyinen tuuli, välillä tuulilasiin satoi alijäähtynyttä vettä, tien oli pinta jäinen ja palteinen. Tiistaina aamulla mennessä oli melkein samanlainen keli, ja yksi oikeasti paha tilanne, kun auto lähti heittelehtimään. Enkä kyllä voi leuhkia, että olisin itse sen hanskannut, jotenkin vain onnistuin pysymään tiellä. Se muistissa oli tänään halu lähteä valoisaan aikaan kohti kotia.

Kaiket päivät (ja iltaisinkin vielä) koneella ja muutamia satoja kilometrejä, – itseasiassa yli tuhat kilometriä – ratissa parin viime viikon aikana, ovat jumiuttaneet niskat niin, että oli merkillinen repsahdus kotiin tultua. Simahdus suorastaan.

Mutta jopas piristyin kun Aapeli, joka reilussa viikossa! oli kasvanut ihan hirmuisesti, tuli heippaamaan mummia. Mikä väsymys?

VAT Yliopistoelämää

Opintiellä

Kyllä tämä ammattikoululaisten (tai -opistolaisia kai keskiasteen opiskelijat nykyään ovat) kanssa muutaman päivän samassa luokassa viettäminen on ollut hyvin avartavaa ja opettavaista. Ja heistä hyvin monet nimenomaan viettävät aikaa luokassa.

Joskus yliopistonlehtorina meinasi hermostuttaa opiskelijoiden piittaamattomuus luento- ja seminaariajoista, useat luennoilta poissaolot, saatikka muistiinpanojen tekemättömyys ja muutamien totaalinen piittaamattomuus opetuksesta. Mutta täällä ollaan vielä ihan eri levelillä. Ihan eri.

Ryhmässä on 20 opiskelijaa, joista paikalla on enimmillään ollut 14. Ja se ohikiitävä hetki oli eilen alkuiltapäivästä. Opiskelijoista suurin osa tulee ajoissa, mutta monet tippuvat luokkaan milloin sattuu: vartin yli, tunnin myöhässä, ehkä vasta ruokiksen jälkeen, – tai niin kuin tänäänkin yksi tuli kahdelta todeten ”mie vähä nukuin”. Hän oli ainoa, joka yleensä edes mutisi syyn sille, miksi tuli jotenkin outoon aikaan – tai siis ainakin minun mielestäni outoon aikaan.

Kymmeneltä ja puoli kahdelta on kahvitauko, ja puolikahdeltatoista ruokkis. Mutta oppilaat saattavat lähteä kahville milloin vain ja on sellaisiakin, jotka eivät koko päivänä poistu luokasta. He vain viettävät aikaa luokassa.

InDesignin opiskelu on ollut pääosin itsenäistä työskentelyä koneen ääressä, jolloin osa tekee harjoituksia,  – ja osa ei. Ne pätkät, ne tunnit, kun opettaja opettaa, nämä nuoret ovat aika hiljaa, mutta muun aikaa eivät. Kuulokkeet saa olla tunnilla, mutta ope on huomauttanut jos jollakin on puhelimesta youtube auki, leffa tai peli tai musiikkivideo pyörimässä.

Ja juttujen aiheet? – 16–20-vuotiaat puhuvat elokuvista ja kirjoista, – erityisesti jostain fantasiajutuista, tatskoista, tietskapeleistä, lävistyksistä, vaatteista, pääkalloista, noidista, musiikista, rahasta, tai paremminkin sen puutteesta ja vanhemmistaan – ilahduttavan ´lempeästi´ kylläkin. Tai vähän kuin kehuskelevat kavereilleen isäänsä tai äitiään. Moni on tietysti ollut ihan hiljaa tuijotellen ruutua, mutta moni on liki huutanut motivaationsa puutetta, sitä, että ”elämä on ihan paskaa”,”mulla on taas masis tulossa”… ”tää on niin vaikeeta”, ja sitten se loputon …tuttelu (ks. eilinen postaus).

Mutta olen minä oppinut, paitsi jotain 15-20-vuotiaiden ajatusmaailmasata myös, InDesignia. Kyllä tässä nyt vaikka paistinkääntäjien vuosikertomus tai VAT-koulutukseen kuuluva liiketoimintasuunnitelma komeasti InDesignilla onnistuu. Itseasiassa nuo tulevat olemaan oikein hyviä harjoituksia tämän viikon opintojen jälkeen.

Alkuillan olin koulun studiolla harjoittelemassa näyttöä varten, tekemässä korttikuvia. Yksikseen muutaman tunnin isossa studiossa hääräsin.

Kyllähän se kunnon tilassa on ihan erilaista kuvailla kuin kotosalla tyttären entisessä, pienessä huoneessa tai olohuoneeseen rakennetussa kotistudiossa. Vähän tuli mieleen, jotta taitaa olla ihan yliarvostettua pitää autoa tallissa koko aikaa. Ihan vaan tuli tuo mieleen, kun mietin, mistä kotona saisi kunnon studiotilan… Merkillistä mutta luulenpa, että Pehtoorin tähän asti varaukseton tuki valokuvausharrastukselleni hiipuisi nopeasti, jos moiseen ryhtyisin.



Niitä näitä

”You´re life You´r Tsois”

– voi   …, … huomenna kakskyt, … mä oon … yhtä lähellä … neljääkymppiä kun mun syntymää …

– ei … nii ootki .. aika kamalaa …

– … en ikinä haluu tulla … niin vanhaks. mä haluun pysyy kauniina enkä … ruttusena ja olla … raihnanen. … Mä haluun … vaikka kuolla ennen sitä. … Sairastus … vaikka syöpään … tai vaikka johonki … mitä näitä … nyt on. Vesirokko? …

– no et … sentää halua … kuolla. … eikä vesirokkoon … kuole.

Ette ehkä usko, mutta oikeasti ylläoleva dialogi (joka polveili vielä kauas) käytiin kahden nuoren feminiinin kesken tänään iltapäivällä takanani, samalla kun tehtiin koulussa InDesign-harjoitusta. Ja kuten arvaatte (vähintään) jokaisen kolmen pisteen … kohdalla on nuorison varsin runsaasti käyttämä v-alkuinen yleissana. Joka on nominatiivi, verbi, adjektiivi, adverbiaali, ja taipuu kaikissa sijoissa ja välillä myös kääntyy englanniksi.

Englannin kielestä puheenollen tämän postauksen otsikon teksti (”You´re life You´r Tsois”) lukee yhden torniolaisen kerrostalon seinässä. Sehän on oikeastaan aika positiivinen slogan. Siinä on jotain mattinykäsmäistä elämän filosofiaa, joskin hieman vaikea äkikseltään hahmottaa.

Kauniimpi seinä on (edelleen) lauantaina kuvaamani Haaparannan Rantakadun aamuauringon hyväilemä talokaunotar (sama kuin bannerissa).

Koulupäivä päättyi kolmelta, ja melkein heti sen jälkeen lähdin ulos; oli mitä mainioin ilma. Pikkupakkanen, eikä satanut. Kävelin Haaparannan puolelle ja kiersin kaikki siellä olevat urheiluvaatekaupat/outletit (Fjällräven, Haglöfs, Intersport, Rusta), mutten löytänyt itselleni hyviä toppahousuja. Kävin ruokakaupasta hakemassa aamiaistarpeita ja vaihteeksi Golden FLowerissa (kiinalainen) syömässä sekä jatkoin tepastelua pitkin Suensaarta (= Torniojoen keskellä oleva saari, jossa Tornion keskusta on).

Kuvassa Hedvig Eleonoran kirkon (Tornion kirkon) kellotapulin ovi. Kirkko on rakennettu 1680-luvulla, ja se on yksi merkittävimpiä Suomen 1600-luvun puuarkkitehtuurin monumentteja. Se on tässä Seminaarikadulla, melkein näkyy ikkunasta. Äsken palatessa ohi kävelin.