Tänä harmaana ja sateisena aamuna maailma on kaunis!
Meistä on tänä aamuna tullut pienen tytön isovanhempia.
Apsu, joka on sinnikkäästi nimennyt vauvan Taunoksi,
ilmoitti juuri äsken isovelin vakaalla äänellä: ”Se on tyttö!”
On se.
Pikkuperhe on nyt nelihenkinen perhe,
ja meidän pojalla on kaksi lasta.
Me olemme enää ole yksinkertaisia isovanhempia.
Maailma on kaunis!
Pitkästä aikaa perjantai on tuntunut perjantailta.
Tänään on ollut ”suihkepullo-keli” kuten kuulin tänään päivää sanotuksi. Juuri sellainen ilma: kuin suihkepullolla olisi suihkuteltu.
Niinpä onkin ollut sisällä kuvailun ja kaupoissa käynnin päivä. Ja kalentereiden toimitusta kotioville. 😉
Ja tänään sitten vihdoin!! Minäkin kävin Puuilossa. Kun Puuilo avattiin Ouluun (about 6 – 8 v. sitten?) niin yksi työkaverini, rintamiestalon uudelleen rakentaja, puhui kaupasta lämmöllä ja ilolla. Usein kahvipöytäkeskusteluissa M. tuli maininneeksi Puuilon. Ja myöhemmin myös Pehtoori on löytänyt kaupan. Siinä missä minä tykkään käydä Digitarvikkeessa ja Bauhausissa, niin Pehtoori käy usein Puuilossa – mielummin siellä kuin K-Raudassa.
Olihan minulla asiaakin: öljykynttilöitä, edelleen tontun etsintää, valkoista taustamateriaalia, – – ja löysin kaiken tuon ja paljon muuta. Mm. oivallisen pussukallisen tarpeita joulukalenteria varten. Tänä vuonna en tee erikseen kalenteria kuten viime vuonna, vaan palaan aiempien vuosien tapaan, että kalenterikuva (ja ehkä juttu) on tavallisen postauksen alla täällä Tuulesta-juttujen alla.
Kyllä oli Puuilo edullinen ja monipuolinen kauppa. Ja siellä oli sellainen mukava koti- ja rakentajaihmisten meininki.
Ja lähimarketissa oli kampasimpukoita! Ja tuoretta tonnikalaa. Jos viikolla onkin ollut jotenkin epäonnisia ja mauttomia kokkailuja, niin kyllä tänään oli hyvää. …
Ohessa oleva kurkkumössö ei ole tsatsikia vaan eka kertaa tein tuollaista: kurkkuhakkelusta, purjoa, ruohosipulia, (kevyt)majoneesia, valkopippuria ja ripaus suolaa. Se oli hyvää tonnikalan kanssa. Lisukkeena oli vielä paistettua nuudelia. Vasta viime aikoina olen oppinut, että siihen pitää käyttää nimenomaan munanuudelia. Silloin tulee hyvää, vähän rapeaa ja makoisaa.
Hyvä cava meillä oli. Juuri kun eilen olin Juniorin asiakkaana Alkossa totesin kuohuviinipullohyllyn edessä, että mitä värikkäämpi, erikoisempi pullo, etiketti ja väritys on, sitä skeptisemmin suhtaudun, vahvasti epäilen, että kauniilla pullolla peitetään huono maku. Ja samaan hengenvetoon sitten kuitenkin pistin koriin tämmöisen uutuuden: Vilarnau. Alkon luonnehdinta on ”erittäin kuiva”, mutta Pehtoori epäili puolikuivaksi. Siis makua on.
Heti kohta herättyämme saimme Apsun meille. Olihan äidillään kutsu äitipolille. Tekstarilla tuli eilen kutsu täksi aamuksi. Tänään rv 41+0. Siis viikko yli. Olikohan tämä nyt kolmas vai neljäs vai jo viides kerta viikon sisällä kun oli vierailu neuvola/äitipoli/labra. No tokihan olin jo ajtellut, että tänään sitten Apsu on mummin ja papan ilona vähän kauemmin kuin edellisillä kerroilla.
Niin odotti Apsukin, ja olikin kovin pettynyt, kun vanhemmat olivat häntä hakemassa kotiin, kun palasimme puistosta. Tauno kun ei vielä tahdo tulla maailmaan ja kun hepatoosikaan ei nyt enää vaivaa, ei sitten tänään vielä käynnistettykään. Tarkastus vain ja määräys huomisiin verikokeisiin ja toteamus, että vauva voi oikein hyvin.
No Apsun ei sitten ehtinyt syödä meillä eikä päikkäreillekään päästy. Mutta olimmepa sentään ehtineet olla puistossa. Kuvauskierroksillani olen löytänyt ”Hugo-puiston” uudelleen. Tuiranpuistossa on lasten leikkipuisto, jossa omieni kanssa tapasin joskus käydä leikkimässä. Käytiin siellä (piti erikseen autolla lähteä), koska siellä oli sellaisia puolen metrin korkuisia puutolppia, – ihan kuin telkkaripelissä (ja Nintendossakin?) Hugo hyppii tolpalta toiselle, minä hyppyyttelin mutikaisia puistossa. Hugo-puisto taisi olla Oulun paras puisto lasten mielestä? Huolimatta, että juuri näin rospuuttoaikaan siellä oli nilkkoihin asti mutainen maa ja vain ne tolpat, kiikut, liukumäki, hiekkalaatikko ja joku kiipeilytelin. Mutta siis ne tolpat. Ne oli se juttu! Ei taida kukaan oululainenkaan meidän lisäksi tietää sitä Hugo-puistoksi.
Silloin ei ollut ”tartani-mattoja” ja ties mitä vempaimia. Mutta tänään oli, ja oli lämmin. Ja meillä oli kyllä oikeinkin mukavaa. Apsu juoksutti mummia mäen päälle ja takaisin. Matokiikku oli meidän yhteinen lemppari. Siinä me vastakkain kiikuttiin ja juteltiin pitkät tovit.
Aamukuudelta Koskelantiellä ihan hiljaista. Epätodellinen, ajaton tunne. Satoikin, ei paljon, mutta satoi. Lämmin, autoliikkeen mittari näytti + 7 C. Toppilansuoralle päästyä alkoi erilaisia isoja PekkaNiskoja, Hongistoja, Caterpillareita ja kaikkia työkoneita liikkua vähän joka suuntaan. Menivät työmaalle. Atsovärisiin vaatteisiin pukeutuneet raksamiehet olivat jo monella kerrostalotyömaalla, joita matkalla meiltä kaupunkiin on monia. Ja minä tepastelen. Kaupunkiin asti. Sitten alkaa jo olla liikennettäkin.
Jos herää viideltä, eikä unta enää tule, on sama nousta ylös ennen kuutta ja lähteä ulos. Kaikenkaikkiaan olin melkein 2½ tuntia ulkona. Pimeässä löysin ”valmiiksi”, varastoon, hyviä pimeä/valaistu -maisemakohteita kuvattavaksi. Sitten joku kerta kun on jykevä jalusta mukana, ettei tarvitse sillankaiteita käyttää alustana.
Iltapäivän aluksi kauppareissu ja ajelin kaupungille asti: Taito-puoti joka on rautatieaseman vieressä oli kohteena, sillä oli tarkoitus ostaa äidille laamapaitoja, ja sieltä niitä olen ennenkin löytänyt. Ei ollut enää. Mistä niitä Oulussa saisi? – No etsin Taitoshopista myös uutta tonttua – joulukorttikuvaan kun on idea – mutta en löytänyt. Kauniin kranssin kuitenkin pongasin, ja päätinpä, että se olkoon se tämänvuotinen uusi joulukoriste.
Joka vuosi ostan (ainakin) yhden uuden koristeen. Tälle montaakin vaihtoehtoista paikkaa ja käyttötarkoitusta, joten päätinpa avata sen hetimmiten! Ja niinpä tietysti!
Paketissa oli vain tarvikkeet ja ohje! No ei muuta kuin tekemään ihan itse! Itse asiassa aloitin jo, ja saattaapa olla että onnistunkin.
Kalenterit ovat tulleet, ja tänään ensimmäisiä sitten toimittelin, laskuttelin ja postittelin. Ja mietin kovasti, tekisinköhän joulukorttipaketteja myyntiin. Tämäkin on kumman jouluinen, vaikka on mustaa, kiiltävää asfalttia.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ennalta-arvaamatonta ja odotettavaa. Kiirettä, odottelua, melkein myöhästelyä, kireitä kommentteja, tyytyväistä myhäilyä. Sairaalasta sairaalaan. Omaishoitoa. Yhtä aikaa lasketun ajan laskua. Viestejä, puheluita, sähköposteja, laskuja ja niiden perumisia, seesteinen hetki vanhan lääninhallituksen tiloissa. Sukupolvien välissä, työmuistoja, sieltäkin taas suru-uutisia. Rahan menoa ja säästöä. Kyyti kotiin, ja tekemätön lenkki. Poikkeuksellisen huonoa ruokaa (ihan itse tein). Ja päätös että huomenna teen oikean, pitkän kävelyn. Kameran kanssa. Oikeasti on palattava ruotuun. Seesteinen arki on toiveissa…
Marraskuu on ollut minulle perinteisesti mitä mainioin työ-, opiskelu-, kirjoittamis-, ajattelu- ja jopa luova kuukausi. Tänä vuonna se ei tunnu käynnistyvän sellaisena. Kummallista junnaamista kaikkinensa.
Monelle maaliskuu tai yleensä kevät on sisustamisen aikaa, mutta usein, niin kuin nytkin, minulle sitä on marraskuu. Ei mitään uusia huonekaluja, ei talviverhoja vaan jotenkin vain kodin ”ryhdistämistä”. Entistä enemmän ”raivaamista”, vaakapinnoilta ne vähäisetkin romppeet pois, kukat ja kynttilät kohdilleen, toki olen hankkinut ruokahuoneen isolle pöydälle uuden vaalean liinan, ja tänään vielä Pentikin kaitaliinan. Tulette vielä näkemään monissa ruokakuvissa ja joulu- yms. kuvassa.
Joulukuviin liittyen löysin myös tonttuovelle uutta reksvisiittaa: jo eilen me Apsun kanssa kävimme katselemassa olisiko Festan keittiössä tonttuovi näkyvissä. Ei ollut. Mutta ehkä jo ensi viikonloppuna.
Jouluvaloja, -lyhtyjä ja -kynttilöitä on – luonnollisesti – jo nyt pihalla ja sisällä, eikä niitä suinkaan vähennetä.
Tänään ei ole onnistunut oikein mikään.
Paitsi Apsun kanssa ensimmäisen joulurompelaatikon tutkiminen ja ensimmäisten tonttujen nostelu päivänvaloon! ”Voi mitä ihmettä!” , ”Onpa hieno!”, ”Mummi, mikki täällä on tämmösiä mukeja [Hakkarainen-joulumukit]?”
Aamupäivän melkoisen lämpimässä, mutta niin sietämättömän ankean näköisessä maisemassa kulkeminen ei muodostunut mitenkään liikkumisen ja ulkoilun riemuvoitoksi. Oli jotenkin – etten sanoisi – harmaata.
Kun Tauno ei kerran vielä ole päättänyt – toisin kuin tontut – tulla päivänvaloon, oli koko pikkuperhe syömässä. Ja minulla oli kyllä ideat tuhannen hukassa koko kokkailun suhteen. Possupataa lisukkeineen ja jälkkäriksi kirsikkahillotorttuja, jotka nekään eivät olleet läheskään niin hyviä kuin joskus, sitten tein.
No lähti se nälkä kuitenkin. Ja olipahan ruokapöydässä istuskelu ja sitten sen jälkeen höpöttely ajankulua odottaville. Kyllä minä muistan, kuinka pitkiä olivat päivät raskauden loppupuolella, juurikin ne päivät yli lasketun ajan. Esikoinen 11 päivää ja Juniori 10 päivää ”yliaikaisia”. Juniorin raskauden kanssa olin kyllä aika ovela, kun heti aluksi ilmoitin kaikille (ja yritin itsekin ajatellla niin), että laskettu aika on viikkoa myöhemmin kuin oli. Sain edes vähän siirrettyä niitä päivittäisiä kyselyjä (ei ollut whatappeja, messengeriä tai tekstareita, vaan puhelin soi tiuhaan) kyselyjä: ”VIELÄKÖ sinä siellä yhtenä kappaleena liikut?”
Marraskuu … kyllä tämä tästä.
Pyhäinpäivänä on sellainen välitilaolo. Aikalisä, alakulo, pinnan alla kutkuttava odotus, lepo, väsy, mutta myös seesteisyys.
Aamulla saattelin tyttären lentokentälle, ja sitten ajelin hautausmaalle, jossa välillä aika rutkasta sateesta huolimatta kuljeskelin kauan…
Isän haudalle kynttilä… Tasan neljätoista vuotta sitten oli isän hautajaispäivä. Se oli pyhäinpäivänaattona, ihan niin kuin eilen oli miehen isän, appeni, hautajaispäivä. Eilen ja 14 vuotta sitten oli samanlainen sumu, sade, harmaus, tärisyttävä kylmä syvällä sisällä.
Appi eli 20 vuotta vanhemmaksi kuin isäni. Mutta kuinka paljon tässä on näinä päivinä tullutkaan mieleen, muisteltu yhdessä ja erikseen, minä erityisesti, isän kuolemaa ja hautajaisia. Ihan samalla lailla kuin oman lapsen saadessa lapsen tulvahtaa mieleen se oman äitiyden alku, kaikki vauvajutut ja ne tunteetkin.
Ja niin erilaiset kuin nämä meidän isiemme hautajaiset – ja elämäkin – olivat. Vielä tänään hautausmaalla muistoja, kipeitäkin, ja muistot siitä sekavuudesta… Oli niin paljon. Mutta tänään kuitenkin päällimmäisenä ehkä sana ”lepo”.
Kunhan olin eiliset kuvat saanut työstetyksi lähdin käymään sairaalassa, ja sen jälkeen minulla oli treffit kaupungissa Pehtoorin kanssa. Viime päivät olen kotosalla laittanut aika lailla runsaasti juhlaruokaa tai noh, tavallista parempaa ja enemmän, joten nyt oli mukava mennä ulos syömään. Hagia Sofiassa kävimme, – kuuluu sarjaan ”Oulun etniset”, joten teen joku päivä siitä postauksen.
Tämä kuva on jotenkin niin monimerkityksinen, siinä on jotain hyvin symbolista.
(ks. oikean reunan Insta-kuva. Klikkaa isommaksi. Siinä olen vielä stilisoinut lisää… )
Apelle, lastemme papalle, mieheni isälle, isomummun puolisolle…
Kiitos ja hyvää matkaa!
Eilisen rankan vesisateen ja pimeyden jälkeen oli vaikea uskoa tähän valoon ja melkein lämpöön, joka tänään on vallinnut. Aamupäivällä ehdin tovin käveleskellä kaupungissa kameran kanssa, ja sitten hiusten leikkuuta…
… ja mitä muuta tänään? Mihin päivä taas humahti.
Illansuussa tyttären kanssa selailtiin vanhoja kuvakansioita, sekä paperikuvia albumeista että digiversioita viimeisen 10 vuoden ajalta (etsimme papan muistopöydälle kuvaa) ja miten valtava muistojen tulva hulmahti. Kuvat ovat tärkeitä. Omassa elämässä, – ja omasta elämästä. Tänään eri merkityksessä kuin minun arjessani tavallisesti.
