Oulu

Marraskuussa toivoo lunta

Sulaa, jäätyy, sulaa, jäätyy. Pakkasta, nollakeliä, muutama lämpöaste, tyyntä, tuulta, ei lunta.

Juuri nyt on sitten 60 vuoteen näin vähän lunta! Vähän, tai ei ollenkaan, lunta Lapissakin. Juuri tänä vuonna!  Mitäkö väliä sillä nyt on?

Noku. No kun tyttären kavereita tulee (tai siis menee) itsenäisyyspäivänä Hangasojan mökille. Tytär tietysti myös. Kaksi hänen Meksikon vuosiensa kaveria Pauline (jonka mekin tapasimme Mexico Cityssä) ja Gloria sekä Enrique, jota kuului myös porukkaan. Nämä kolme meksikolaista ovat avioituneet/avoliittoutuneet Eurooppaan – Wieniin, Pariisiin ja Berliiniin, ja nyt monen vuoden suunnittelun, aikataulujen ja raha-asioiden onnistuneen järjestelyn jälkeen ovat tulossa Suomen Lappiin katsomaan kaamosta, revontulia ja lunta.

Kaamos on varmasti, revontulia ei ole heille varmaksi luvattukaan, mutta kyllä lähes puoli metrinen hanki yleensä (ks. viime vuotinen tilanne)  joulukuun alussa Koilliskairassa on. Nyt hieman huolettaa.

Ja kyllä saisi tulla Ouluunkin lunta. Minullahan ei mitään kaamosmasennusta tai syksyn alavirettä ruukaa olla, mutta lumenkaipuu kyllä marraskuussa tulee aina. Se toisi ääriviivoja maisemaan, pehmeyttä arkeen, ulkona liikkumisen iloa uudella tavalla. Joskin tänäänkin melkein parituntisen pitkin jokisuiston kävelyteitä ja kaupungin katuja taapertelin.

Kirjastoon piti mennä, mutta unohdin. Olisiko kirjasuosituksia?

Isovanhemmuus Ruoka ja viini

Marraskuinen sunnuntai

Marraskuussakin auringonpaiste! Keli on kuivunut, taivas revennyt ja ulkoilma houkutellut ulos. Lumesta ei tietoakaan.

Värkkäilin sitten ruokaa vähän pidemmän kaavan mukaan: sushia, sushia, sushia. Kun Miniäkin saa nyt syödä raakaa kalaa. 🙂 Tilauksessa on myös blinejä. Ja jälkkäriksi semi-freddoa. Vähän joulutwistillä (voin huomenissa kirjoitella reseptin tähän).

Minulle paras ”jälkkäri” oli kun sain syötyämme tunnin istuskella vauva sylissä kun Pehtoori laitteli tiskejä pois ja pikkuperhe höpötteli ja vietti aikaa pöydän ympärillä…

Isovanhemmuus

Tauno Tyttö kuvissa

Sen että tänään normaaleja lauantairutiineja (kauppa, halli, Caritas, lenkki, kuvauksia, ruoanlaitto, pieniä kodinhoidollisia toimenpiteitä) niin eilisen kuvaussession työstämistä.

Ja vanhempiensa luvalla, tässäpä meidän pienen, toisen lapsenlapsen kuvia kuudennen päivän illaltaan. Vajaan viikon ikäinen on Tauno Tyttö näissä kuvissa …

Mestaripiirros.

 ”Näiden lamppujen alla on mukavan lämmin… ”

”Onko mummin luona aina tällaista valojen säihkettä? Haluan kotiin! ”

”Olenhan minä ihana. Mestaripiirros… 😉 ”

 

Tämä soi nyt …

 

 

Hautausmailla Isovanhemmuus Niitä näitä

Perjantaina puuhia

Onhan tämä vähän noloa, mutta kyllä on kuulkaa ollut kiire päivä!!

Ensinnäkin nukuin taas ponniin valvottuani yöllä turhanaikaisten asioiden takia. Mutta aamupäivän aikana ehdin kuitenkin Jääliin kuten suunnitelmani oli: vein kynttilän apen haudalle ja kiertelin Jäälin hautausmaalla. Se on merkillisen idyllinen, etten sanoisi nurkkakuntainen, ihanan metsäinen. Ja lämpö jatkuu edelleen, eikä tänään satanutkaan. Hyvä oli siellä kulkea.

Kävin myös anoppia tervehtimässä, kuvia viemässä – ja lappapuuroa, joululimppua ja sen sellaista. Ja sitten olikin jo kiire kotiin. Olihan minulla edessä elämäni ensimmäinen newborn-kuvaus. Onneksi ihan tuttu ja turvallinen juttu. Tauno Tyttö ja isoveljensä Apsu tulivat kuviin,… olipa kyllä jännä.

Että unohdat mummin roolin, ja yrität kotistudiossa ottaa kuvia vajaan viikon vanhasta pienestä! Ei kuulkaa ole mikään helppo juttu. Nyt pikaisesti vilkaistuani kuvasatoa, voin huokaista helpotuksesta, ei mikään katastrofi.

Ja siinä välissä puheluita suuntaan jos toiseenkin.

Niin ja Pehtoorin paluu pohjoisesta. Oli aika laittaa oikeaa ruokaa, merikrottia oli meidän lähikaupassa. Siispä sitä.

Nyt vielä kuvailemaan kun kerran olohuone on studioksi taas rakennettu. 😉

Oulu Valokuvaus

Oulua ja välipaloja

Vaikka tämä tihkusateinen, kiiltävän asfaltin ja pimeyden marraskuu ei lenkkeilijää riemastuta on siinä puolensakin. On tässä ollut puolensakin: on lämmin. Niinpä tänä aamunakin taas liian aikaisin herättyäni päätin lähteä pimeään kaupunkiin kameran kanssa.

Byströmin talo on vihdoin saanut jo viime talveksi luvatut valot, ja tavoitteeni oli kuvata se. Lumettomuus ja vasemmalla meneillään ollut remppa kuorma-autoineen ja valoineen heikensivät kuvaustilannetta. Palaan vielä asiaan…

Ranta-aitat ne aina vetävät minua puoleensa, ja olihan taas idyllistä niiden tienoilla. Panoraamaa koetin kuvailla.

Päivän valjetessa olikin Caritaksen vuoro; ehei ei suinkaan äidin luo, vaan äidin pakastimen luo. Sekin on pragaamassa, kuten ovat jo liesituuletin ja rollaattori tehneet, puhelin on tekemässä. Samoin meidän lämminvesiboileri ja mökin vesipumppu ja minun Canonin alkuperäissalama. Mikä näitä kaikkia yhdistää? Miksi kaikki tuntuvat hajoavan juuri nyt. Ne ovat kymmenvuotiaita. Kaikki vempaimet tunnuteaan tehtävän kestämään kymmenen vuotta… Aika tarkkaa on ajoitus.

Toinenkin säännönmukaisuus on tänään taas tullut todennetuksi: kun ei tee kunnon aamiaista [lähtee Cupsolo-kahvin voimalla kuuden jälkeen ulos] eikä tee kunnon lämmintä ruokaa [itselle ei tänään huvittanut köksätä], niin tulee syötyä ihan hirmuisesti pitkin päivää. Nyt on sellainen leipä-hedelmä-viili-jätski!!-leipä-juusto-piparkakku-rahka/mysli-leipä -pöhö. Mitä opimme tästä: säännöllinen hyvä aamiainen ja oikean lämpimän ruoan (olkoon vaikka vain nuudelisoppa höystettynä) ”kuri” on tarpeen. Napostelu on kivaa joskus, mutta…

Miksikö tuossa on noin monta ”leipä”-osuutta? – Siksi että minä pidän leivästä. Tykkään vaaleasta höttöleivästä, tykkään ruisleivästä, tykkään rieskasta, tykkään limpusta, tykkään näkkäristä, tykkään sitkeästä rustiikkisestä italialaistyyppisestä leivästä yli kaiken, tykkään jopa riisikakuista niiden stroxisuudesta huolimatta. Mutta tänään myös siksi, että leivon ensimmäisen satsin joululimppuja. EIhän lämmintä leipää voi jättää syömättä, eihän?

Varsinkaan jos on jo aamuseitsemältä ollut kuvailemassa tämmöisiä…

. 

 

Porvoolla on aittansa, mutta niin on meilläkin!

Niitä näitä

Menneessä

Olen tänään lounastanut sisareni kanssa (Hanko Sushi – postaus tulee ”Oulun etniset” -sarjaan), käynyt opiskelukaverini (eka vuonna taisi olla paras sellainen) luona teellä (en koskaan aiemmin) ja vielä Cafe Stockholmissa lukioaikaisen ja myöhemmänkin (mm. häidemme ”kanttorin”) ystävän kanssa toasteilla ja teellä. Paljon puhetta elämästä, menneestä, olleesta ja olevasta, yhteisistä muistoista ja tulevista toiveista. Eilen illalla yksi ”elinikäinen” ystävä kävi tuomassa osanotto- ja lapsenlapsikimpun.

Olen vähän hämmennyksissä. Enkä ihan vähänkään. Mietin ja makustelen näitä kohtaamisia vielä usein.

Niinkuin niitä suunnilleen sataa äitini tämänpäiväistä soittoyritystä ja aika montaa keskustelua.

Olen hieman harmissani, etten ole ollut – tänäänkään – kunnolla ulkona, en liikkunut nimeksikään. Sellainen ei ole minulle ihan tavallista. Vaikka tänään olisi ulkona ollut hienoa sumua, tihkua ja sadetta kuvattavaksi. En ole ollut ulkona, – toisaalta: välikö sillä. ”Pikku vikoja, helppo korjata!” – toteaa meidän Juniori aika moneen asiaan. Juuri noin.

Silti: kuinka minä toivonkaan että sataisi lumen!

Niitä näitä

Itsekseni

Mökillä. Pehtoori on mökillä.

Kuva on viime vuoden joulukuulta, juuri sellaisena päivänä kun siellä on parasta. Tai ainahan siellä on parasta. 😉 Mutta nyt kun olen etsinyt, selaillut, säätänyt ja postaillut Vastavaloon viime marras- ja joulukuun kuvia, tuntuu, että juuri tämä kaamoksen alku on siellä kaikkein tunnelmallisinta, ihaninta. Silti en lähtenyt Pehtoorin mukaan. Pääsen kyllä sitten taas joulu-tammikuussa.

Sitäpaitsi siellä on nyt ”remonttireissu”: porakaivon pumppu tuppaa vähällä käytöllä ruostumaan, ja kerta kerralta sieltä on ollut aina vaan ruskeampaa vettä, jota on juoksutettava aika kauan, että sitä voi juoda ja ruoanlaitossa käyttää. Pumpun uusiminen maksaisi muutaman tonnin, joten Pehtoori sai kaverin mukaansa ja aikovat homman hoidella. Ja aikoivat hiihtääkin. SE ei taida nyt oikein onnistua; vesisade on kuulemma vienyt sieltäkin kauniin 10 sentin lumikerroksen. 🙁

En siis niin kovasti menettänytkään. Ja itse asiassa, totta puhuen: olen niin kaivannut yksinoloa, muutamaa päivää ihan itsekseni. En muista, milloin olisin viimeksi ollut. Pari vuotta sitten? En nytkään tietysti voi ja aio linnoittautua kotiin ja vaille kontakteja, mutta kuitenkin, itekseni. Ah, onnea.

Tosin tänään ei ole oikein simahtaneet hommat. Kuvaamisessahan on joku aallonpohjavaihe menossa muutenkin, eikä nyt iltapäivän studiohommat sujuneet. Enemmän sotkin ja särjin kuin sain kunnon otoksia. Kaiken maailman tunnelmakuvavisioita minulla muka oli, mutta pah! Ei mitään julkaisukelpoista.

Ehkä siirryn käsitöiden ja musiikin pariin. Ehkäpä…

Isovanhemmuus

Hiljalleen tasaantumista

Nyt tuntuu, että elämä jotenkin alkaa tasaantua…

Olen jo nähnyt vauvankin, pitänyt sylissä, nuuhkinut vauvan tuoksua, kuunnellut tuhinaa, kuiskannut korvaan ”Tervetuloa, pikkuinen!”. Kahden päivän ikäinen pieni (tai ei nyt hirmu pieni 3540 g/51 cm) tuntuu ihmeelliseltä sylissä. Ihmeeltä. Ihanalta.

Vauvalla on syvänsiniset silmät, paljon veljensä näköinen, mutta minä näen hänessä kyllä samaa kuin isänsä oli vauvana, vastasyntyneenä. Ja onko sillä oikeastaan väliä kenen näköinen – – ihan omanlaisensa suloinen pieni.

Pääsivät tosiaan jo tänään kotiin, kun kaikki oli sekä äidillä että vauvalla kunnossa. Apsun kanssa olivat viisi yötä sairaalan perhehuoneessa, josta Juniori kävi välillä pääsykokeissa AMKiin, ja jonne sitten pääsikin.

Kun tänään menimme käymään heillä kotona Apsu pomppi silmät loistaen eteisessä: tulkaa kattomaan, vauva on täällä, tulkaa pian! – Isoveli oli vähintäänkin ylpeä ja iloinen sisarestaan. Ja lähes yhtä iloinen, että isänsä on viikon isyyslomalla eikä mene töihin illallakaan.

Caritas-sairaalassakin jo parempi tilanne, vaikka sieltä äiti ei vielä kotiin päässytkään. Ja Pehtoori ja sisaruksensa ovat saaneet apen poismenon jälkeen monet asiat ja anopin olot paljolti hoidetuksi ja järjestykseen.

Melkein voisi lähteä mökille. …

 

 

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Juhlan aikaa…

Tuntuu että eilisestä aamusta on aikaa kauankin… Eilisestä, jolloin me saimme toisen lapsenlapsemme.

Toissayönä kolmen aikaan Juniori pudotti poikansa meidän eteiseen ja sanoi, että ”me mennään nyt”. Lähtivät synnyttämään – vihdoinkin. Apsu seisoi kalpeana, ruskeat suklaasilmät suurina ja ihmetteli tilannetta, vaikka tilanteesta oli jo etukäteen hänelle kerrottu. Menimme yhdessä nukkumaan, mutta eihän siitä tahtonut mitään tulla. Apsu nukahti kuitenkin paljon ennen mummia, mutta molemmilla yöunet jäivät paljon normaalia lyhemmiksi. Minulla ehkä neljään tuntiin.

Kahdeksalta – taas kerran – puhelinta vilkaistessani, totesin, etten enää haluakaan nukkua, … jäimme odottamaan …

Ja klo 9:23 tuli kuva vauvasta! Terve tyttövauva! Ja kuvan nähdessään isoveli ilmoitti ykskantaan, että se on tyttö! Tauno Tyttö Satokangas.

Vielä emme ole pientä nähneet, mutta Apsu, joka jo eilen isänsä kanssa kävi illansuussa sairaalassa katsomassa pikkusiskoaan, ilmoitti palatessaan, että ”se on ihana”. Ja että ”äitillä ei oo enää iso maha, kun äiti on ollut siellä vauvavarastolla [osastolla] ”!   😉

Eilinen päivä meni ”kiireessä”, enimmäkseen Apsun kanssa, ja sitten illalla meillä oli hyvin pienimuotoiset ”varpajaiset” – vähän pikaisesti kyhäilin sapuskaa jota tulivat sitten nauttimaan myös Juniorin bestis avokkinsa kanssa. Kuinka ollakkaan nautimme pullollisen vaaleanpunaista samppanjaa, ja sellainen hyvä hyrinä (Nalle Puhia lainatakseni) oli ilmassa.

Sairaalasta sain lisää kuvia vauvasta. Ketään ei yllättäne, että minusta hän on tavattoman ihana.

Synnytys oli mennyt verraten (esim. Apsun syntymään) aika nopeasti ja vauvan äiti voi hyvin, isäkin on jo nukkunut.

Apsu oli eilen sairaalasta lähtiessä ollut kovin pahoillaan kun äidin ja Taunon oli pitänyt vielä jäädä sinne, mutta oli jo tänään toipunut, ja tuli reippaana isänpäiväpäivälliselle.

[Jo eilen kävimme Apsun kanssa hakemassa autotallin jemmasta isänsä legoja… tänään sitten kolme sukupolvea niiden parissa… ]

 

Kolmen sukupolven miehille tein ruokaa, ei niin kummoista, mutta kakku oli perinteinen. Meidän perheen ”perinnekakku” ~ italialainen suklaakakku, jota on ollut molempien lasten kastajaisissa, rippijuhlissa, lakkiaisissa ja kymmenissä juhlissa siinä välissä. Nyt vähän eri tavoin koristelin.