Isovanhemmuus Mökkielämää

Pieni on kaunista

Pieni on kaunista. On oltava aikaa katsoa, on osattava katsoa, on pysähdyttävä. Läheltä moni asia näyttää eriltä kuin kauempaa…

Ja niinhän se sitten kävi, että juuri sen puolitoista tuntia, kun olin aamupäivällä – yksin –  pyörällä polkemassa, tunturissa, – juuri silloin satoi vettä. Mutta minähän en ole sokerista (kertakäyttösadetakkki ei ole ollenkaan hassumpi juttu. 😀 )

Muutoin leppeä elokuun keli. Niin lämmin, että lounas nautittiin ulkona ja iltapäivä oltiin pihapiirissä. Minulla lasten ulkoilun ohessa, välissä ja jälkeen kolmen pienen pihlajan alun suojaus. Saapa nähdä, josko rakentelemani verkkoviritykset pitävät porot ja puput pois pienten taimien ääreltä. Toivottavasti, vaikka eivät nuo hökötykseni mitään design-puutarhatuotteita olekaan.

Mutta so what? – Tärkeämpää on se, mitä puuhailtiin pienten kanssa. Oltiin purolla, katseltiin oravaa (jonka Apsu on nimittänyt Martiksi), heitettiin tikkaa, Mölkkykin oli  esillä, yhdessä siivottiin puron pohjaa, paistettiin makkaraa notskilla, saunottiin.

Ja illansuussa pottuvoita ja käristystä. Lapsille ei kyllä kovin tarkkaan kerrottu, mitä kastikkeen liha on. Eeville maistui, Apsulle ei niinkään.

Ja sitten taas mökin lattialle pelaamaan, lukemaan, kutomaan, ristikoita täyttämään…  Mökkielämäää parhaimmillaan.

Isovanhemmuus Mökkielämää Niitä näitä

Pienen pienet kalaasit Hangasojan varrella

Hangasojan rannalla on tänään vietetty synttäreitä, etten sanoisi pienimuotoisia kalaaseja.

Pehtoori & Poika olivat vuokranneet tälle päivälle fatbiket, ja lähtivät aamusella kohti Rautulampea. Pakkasin päivänsankarille ja Juniorille eväät reppuun ja lähdin pienten kanssa ulos ja kauppaan. Luontoihminen Eevis harrastaa hänkin maastopyöräilyä; kulkee niiden välissä ja ihastelee varpusia Kuukkeli-kaupan parkkipaikalla. 😀

Mökkipihassa poimimme (lue: pienet söivät suoraan mättäiltä, mummi poimi) mustikat papan synttäripiirakkaan. Ja tienatakseen pienen parin euron lelun (Transformers joku [minusta sarja muistuttaa Power Rangersia noin 25 v. sitten]) Apsu halusi ehdottomasti imuroida. Pieni rikkamari-mallinen imurihan on kuin joku avaruuslelun härpäke, joten mikseipä pienen mökin imurointi sujuisi vartissa varsin kätevästi lapsityövoimalla. 😉

Ja pienemmän nukkkuessa päikkäreitään ja samaan aikaan Apsun käyttäessä päivän ”ruutuaikansa” autopelin parissa ehdin tehdä juhlasapuskan ja lämmittää rantasaunan. Ei ihan helppo yhtälö näillä vuosilla… 😉 , toisaalta kokemusta on, ja kylläpä meillä oli sitten mukava illansuu ruokapöydässä.

Ja ilon aihe sekin, että Apsu on oppinut puron, iltapuron: ”Mummi, lähdetään vielä iltapurolle.” Ja lähdettiinhän me. Siellä yhdessä mietittiin, että ”miksi hyvät päivät menee niin nopeasti?”

Isovanhemmuus Mökkielämää Ravintolat

Epävakainen sää -> kylpyläpäivä

Vähän on sellainen huijattu olo ollut.

Oli Ilmatieteen laitos meille lupaillut poutasäätä, luvassa piti olla kylmää mutta ulkoiluun kelvollista. Eihän se niin ole tosiaankaan mennyt.

Sateen uhasta ja todellisuudesta huolimatta käytiin aamupäivällä pientä ulkoilua harrastamassa. Eikä Kaunispään munkkikahveilta (yksi iso riitti viidelle) vältytty.

Tunturin laella koetimme Juniorin kanssa Apsulle kertoa jääkaudesta ja sen seurauksista. Kiinnosti ja ei. Hämmästytti ja kummastutti.

Luontoelämäyksiä tänään monta muutakin. Mökkitiellä iso porohirvas käveli auton rinnalla ja ikkunoiden avaamisen jälkeen lapsetkin saivat sitä haastatella: ”Miltä tuntuu olla poro?” 🙂 Ja jo aamiaispöydässä ilona oli orava, joka lintulaudalla vietti omaa brunssiaan. Varsinkin Eevis oli haltioissaan…

Muurahaispesät, lapintiaiset, Kaunispään Huipun täytetty karhunpentu ovat nekin olleet luontotarkkailussa. Ikkunan läpi ja likietäisyydeltä.

Pientä lenkkiä ja metsässä samoamista lasten päivälevon aikana, ja sitten …

Iltapäivällä vihdoin Apsun loman kohokohta! Aika kylpylälle. Ja hänelle oli tärkeää, että me kaikki lähdettiin mukaan, Eeviskin. Ja olikin kyllä kiva. Me Eeviksen kanssa enimmäkseen keskenään, ja alun arastelun jälkeen, ilo ja nauttiminen lillumisesta, kellumisesta, veden liplatuksesta, potkimaan oppimisesta… ja ihan omin päin eteenpäin pääsemisestä. Vain pieni mökötys kun piti kahden tunnin jälkeen lähteä pois.

Ja olinpa luvannut lapsille (ja itsellenikin) että mennään kylpälän jälkeen ”ulos syömään”: Holiday Clubin Rakka-ravintola oli niitä, jotka olivat jo auki ja kun se on siinä kylpylän yhteydessä ja kun emme ole aiemmin käyneet, oli sille nyt hyvä mahdollisuus osoittaa osaavuutensa. Ja oltiinhan me kaikki tyytyväisiä pizzoihimme. Ja mökille jälkkärille: suklaaruutuja oli vielä pakkasessa.

Ilta pelaten ja lukien. Niin että se huijattu olo? – Hyvin paljon voiton puolella tänään kelistä huolimatta.

Mökkielämää

Mökkisunnuntai

Kun mökkielossa on mukana pari pientä, ei ole tyhjiä hetkiä, ei turhia oleiluja. Tekemistä ja touhua on riittänyt koko päiväksi. Mökillä kun on saatava tehdä kaikkea mahdollista.

Aamiaispöydästä melkein hoppu ulos, koska sääkartat näyttivät ukkosmyrskyn saapuvan puolenpäivän aikoihin. Oli ehdittävä ennen sitä ulkoilla. Pakkauduimme autoon ja kohti Kutturaa. Tien alkupäässä on lanssipaikka, jonne parkkeerasimme ja siitä sitten korien ja sieniveitsien kanssa kohti mäntykankaita.

Apsulle oli tärkeää, että mukana oli oma uusi puukko, jonka sai 5-vuotislahjaksi. Viime kesänä Marttiinin tehtaanmyymälästä sen ostin, ja nyt eka kertaa käytössä. Lasten puukko oli hyvä sieniveitsi ja sillä opeteltiin vuolemista (ja varovaista käyttämistä). Kuinka sitä verrattiinkaan mummin, papan ja iskän puukkoihin: ”Mun on hienoin”.

Ja kuten kuvasta näkyy: sieniäkin löydettiin koko korillinen. Kaiken kaikkiaan kymmenen kangastattia tunnin samoilun tuloksena. Mutta pääasia olikin olla metsässä, kulkea ja kokea löytämisen riemu. Toki olisin ilahtunut edes muutamasta herkkutatista.

Kun palauduimme mökille, päätinkin lähteä vielä käväisemään pyörällä Ahopään tienoilla katselemassa josko sieltä jotain löytyisi: ei löytynyt. Mutta metsässä on hyvä pyöräillä, kävellä, olla. Ja kyllähän minun kehoni nykyisin melkein vaatii vähän pyöräilyä melkein joka päivä. 😉 Eikä hetki yksikseenkään tee pahaa.

Tummiakin tummempien ukkospilvien kertyessä tuntureiden ylle katsoin parhaaksi lähteä takaisin mökille, ja isot raskaat vesipisarat alkoivat tipahdella juuri kun käännyin Alahangan risteyksestä kohti mökkiä. En siis kastunut. Sade ja ukkonen olivat jykevät. Sateella mökin katto yleensä ropisee mukavasti, nyt kuulosti melkein hakkaamiselta. Ja ukkonen! Se tuli päälle juuri kun olin nukuttamassa Eevistä päikkäreille. Salamoi ja räiskyi rajusti, lopulta ukkosrintama loittoni ja uni sai tulla.

Eikä kovin montaa sateetonta hetkeä sitten ole ollutkaan: siispä vietimme päivän mökissä. Kokkaillen, syöden, toki saunoen, pelaten (Othello-oppia isältä pojalle), lukien (Apsu luki meille muille äänen Apo Apposta! Ja hyvin lukikin!), tanssien (pienillä kahden hengen tanssitreenit, Eevis hallitsee moshaamisen vaikka hiuksia juuri vielä olekaan 🙂 ), herkutellen ja höpötellen. Olennaista, että koko ajan tehtiin jotain… 🙂

Isovanhemmuus Mökkielämää

Lappi hellii ja huolehtii

Kuten täällä tapana on, tänäänkin verraten myöhäinen, runsas aamupala. Jokaisella mieluista syömistä ja juomista. Aamiaispöydässä aikaa viettäen . . . Melkein brunssiksi voisi sanoa. Mökkielämä on lepoa myös aamulla.

Yhteistuumin kohti Saariselkää ja patikointia. Sopiva reitti oli Eeviksen ”nimikkoreitti” –  toisen nimensä mukaan. Aurorapolku oli just sopiva lämpimssä elokuun aamupäivässä, pieni lisämutka oli tehtävä, jotta Apsu pääsi näkemään Kummituskämpän. Muisti sen viime vuodelta, ja nyt jännitti, mutta toisaalta pettymys suuri kun kämpä ovi oli ruuvattu kiinni.

Mutta Kuukkeli-kauppa! Eihän se ihan Tivolia tai Tuuria vastaa, mutta onhan se viisivuotiaalle Lapin kävijälle elämys. Lupa ostaa jätskiä, lehti ja karkkipäivän herkut sekä valita välipalaherkut tuleville päiville.

Purolla. Ohdake, ja bokeh-pallerot! Ja kuvan ulkopuolella Apsu, joka on tänään sanonut noin 150 kertaa  ”mummi”. Hyvällehän se tuntuu, vaikka välillä sanomisen nuotti on imperatiivissa. 😉

Ja sauna. Sitä lämmitettiin isolla porukalla. Pientä saunaa, monta lämmittäjää.

Samoin ruokaa: poron fileetä ja Barbera d’ Albaa, jälkkäriksi hilloja ja Fazerin maitosuklaajätskiä… Ei aihetta valituksiin.

Iso toive olisi, että tämä tyven, sääsketön, helteinen (+26 C) keli jatkuisi…

Isovanhemmuus Mökkielämää Niitä näitä

Lappiin lepoon

Oulussa on helle, viikonlopun kestävä musiikkitapahtuma (ent. Rotuaaripiknik, nyt Varjo 2020), vehreä puutarha, ystäviä,  lisäksi on perinteinen kalaasiviikonloppu … paljon houkuttelevia syitä pysytellä kotosalla ja Oulussa. Mutta vielä enemmän houkutuksia oli lähteä pohjoiseen, Hangasojan hyvään huomaan, elokuiseen Lappiin.

Semminkin kun oli parasta mahdollista seuraa: rakkaat pienet ja kesälomalla oleva isänsä tulivat samaa matkaa. Nyt on hyvä. Lepo, levollinen olo.

Varsinkin kun mökkipihassa on mustikoita, purolla hyvä heitellä kiviä, paistella makkaraa notskilla, heittää tikkaa, juosta poluilla, miettiä mitä kaikkea tehdäänkään tulevina päivinä, jo nyt katsella ja ihmetellä kaikkea: uusia hammasharjoja, sitä että purosta voi juoda vettä, että saa valvoa,  …

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Kyllä tämä tästä

On irrottava lapsistaan, sanoi isoäiti.
Se on vaikeampaa kuin vanhemmista
irtoaminen,
koska vastuu siirtyy eteenpäin
ja kulkee mukana hautaan saakka.

On suojeltava lapsuutta lapsissaan,
heidän viattomuuttaan
joka vajoaa aikuisuuden kerrosten
alle.

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät
maailmalla
ikäistensä kanssa

ja sinä ihmettelet
mihin aika meni,
miksi he muuttuivat
kun itse pysyit samana:
lapsena joka tarkkailee maapallon
elämää
vanhuutensa periskoopilla.

Eikä kukaan tiedä
että tähystäjä on
pikkutyttö,
vanhentumaton,
jolle yhä tapahtuu mullistavia
asioita,
jonka maailma yhä järkkyy.

       (Eeva Kilpi, Kuolinsiivous)

Syvällä sisimmässä ollut möykky on jo saatu sulatettua pieneksi lätäköksi ja ahdistus tungettua etäälle, nurkan taakse, vaikka kovin hankalaa on ollut ja syvästi kipeää tehnyt. Tuli käperryttyä ahdistuksen ja itkun pieneen mökkyrään, tuli eristäydyttyä enemmän kuin koronakevät koskaan olisi vaatinut. Tuntuu, että korona on ollut pienin ongelma tänä surkeana vuonna, jolloin yhtäaikaa on ollut ja on edelleen paljon, monia eri tummia sävyjä, joita blogin rivien välistä on ollut luettavissakin. Mutta onhan tässä samassa turbulenssissa onneksi ollut Pehtoori, – tukena ja tuettavana.

Kaipaus, suru, ahdistus, kiukku, oppiminen itsestä, voimattomuus, pettymys, suuren suuri huoli ovat kuukausien kuluessa velloneet ja vuorotelleet, mutta nyt vihdoin hiljalleen haalistuneet, kun aika monet asiat ovat hiljalleen asettuneet uusiin uomiinsa.

Varsinkaan huoli ei ole hävinnyt mihinkään, mutta olen jo hyväksynyt sen tosiasian, joka on ollut nähtävissä aika kauan…  Nyt alan olla sentään vähän vahvempi, öisin nukkuva, tästä jo puhumaan (ja postaamaan) pystyvä ja päivä päivältä vakuuttuneempi, että näin pitikin käydä ja että tämän kautta on mahdollisuus parempaan tulevaan. Tulevaan kuuluu se, että nyt meidän pienet asuvat kahdessa eri kodissa; heillä on koti sekä äidin luona että isin luona.

Ja merkityksellistä, turvallista, pysyvää ja hyvää elämää tulevaan on myös se, että he käyvät edelleen paljon myös mummilassa!

Niitä näitä

Uusia juttuja

Tänään aamulla tein sen, minkä Pehtoori tekee melkein kerran viikossa: poljin Haukiputaan Seolle. Minä en mennyt pannarille kuten hän ja kaverinsa tekevät, mutta kahvit ja pannarin veroisen korvapuustin nautin. Ei ole ko. pullan maine turha! Ja pyöräilyreitti on mitä paras: ei niinkään maisemaltaan, mutta asfaltiltaan. 🙂 Ajelin Kellosta Virpiniemen kautta Haukiputaalle ja sitten palatessa Takkurannan tien kautta; sekä meno- että paluumatkan voisi tehdä vähän lyhyempänä, mutta nämä reitit on juuri hyvät. Voin suositella. Tulipahan samalla täyteen 3000 kilometriä tälle kesälle! 🙂

Illansuussakin vielä pyörällä liikkeelle: oli hammaslääkäri iltaseitsemältä ja kesällä. Vaikka hammaslääkärikäyntien mestari (ainakin määrissä ja mitä erilaisimmissa operaatioissa ja ongelmissa) olenkin, en muista koskaan ennen käyneeni illalla, enkä juuri kesäisinkään. Mutta ei kellon- tai vuodenaika tehnyt moisesta yhtään entistä mukavampaa. Noh, tämä on vain hoitosuunnitelman päivitystä (- lykkäämistä, jee!), joten ei mitään karseaa tällä kertaa. Siis Seon korvapuustin lisäksi toinenkin uusi kokemus samalle päivälle!

Että näin railakasta menoa!

 

 

Luettua Niitä näitä

Merkillinen kirjajärkäle

Viime vuosi oli äänikirjoihin hurahtamisen vuosi, tämä vuosi on ollut jotain ihan muuta, mutta kymmeniä niitä nytkin on tullut kuunneltua, puolenkymmentä luettuakin. Ja muutama lopetettua kesken. Kesken meinasin jättää myös Markus Leikolan järkälemäisen ”Teidän edestänne annettu”- opuksenkin.  Mutta niin se vain puolet heinäkuun kirja-ajasta kului tuota kirjaa kuunnellen ja ihmetellen.

Ja nyt heti on sanottava, että ilman Antti Virmavirtaa kesken olisi jäänyt. Virmavirta on äänikirjojen lukijana mun ehdoton suosikkini, mm. siksi, että hän EI näyttele kirjoja, ei tee niistä mitään monologeja tai yhden hengen kuunnelmia, vaan oikeasti ”vain” lukee, MUTTA … tämän nimenomaisen kirjan kohdalla hän ehkä sittenkin myös (ääni)näytteli. Ja teki sen tavattoman hyvin. Kirjan henkilöt ja heidän tunnetilansa, jopa luonteensa saivat äänestä tulkinnan, lisäarvon kirjan tekstille.

En muista lukeneeni Markus Leikolalta aiemmin yhtäkään kirjaa, jotain kolumneja, artikkeleita kylläkin. Jo ennakkoon tiesin miehen oppineeksi ja teksteissään sarkastiseksi, mutta siinä kaikki. Heti alkumetreillä, kirjan alkusivuilla (ensimmäiset 100 sivua! 😉 ) tekstin nokkelat sanavalinnat, sanojen kaksoismerkitysten hauskuus, älykkäät viittaukset menneisiin ja nykyisiin maailman merkkihenkilöihin, historiaan ja biologiaan, tieteisiin ja taiteisiin toivat mieleen kirjailijan isän, Anto Leikolan, jonka luennoista darwinismista ja tieteenhistoriasta sain 1970-luvun lopulla nauttia ja joka oli myöhemmin yliopistollamme aate- ja oppihistorian professuuria hoitamassa samaan aikaan kun minä aloittelin tuntiopettajana. Sarkasmi, sukkeluudet, älykkyys, papereitta luennoiminen ja silti hillitön tietomäärä vyörytettynä jokaisella luentokerralla – tuosta vaan isä-Leikola luennoi. Ja samalla lailla tuntuu poika kirjoittavan.

Teidän edestänne annetussa minua viehättivät ja ilostuttivat erinomaiset nimivalinnat kirjan liki kahdellesadalle henkilölle ja hahmolle (mm.  Donald, alfaurossimpanssi, joka on viettänyt nuoruutensa Amerikassa ja Trump, alfaurossimpanssi, joka on viettänyt nuoruutensa Afrikassa). Keskeisimpiä (!) romaanihenkilöitä ja -eläimiä on kaikkiaan 196. Keskeisimpiä siis. Näistä on luettelo kirjan FB-sivustolla, jossa on paljon muutakin mielenkiintoista asiaan liittyen: mm. se että Markus Leikola on 13.8. Oulussa puhumassa kirjansa syntyhistoriasta. JOS vain mahdollista, menen ehdottomasti kuuntelemaan. Ehdottomasti haluan kuulla, miten tällainen kirja voi syntyä, miten sellaisen voi kirjoittaa! Miten faktan ja fiktion rajat on olleet sekoitettavissa ja erotettavissa näin.

Miksi sitten olin keskeyttämässä kirjan, eikö se ollutkaan hyvä? Juutalaisuuden historia ja holokausti, Lähi-idän sodat, simpanssit, Euroopan luostarilaitos, rutto ja bakteerien (ei virusten) maailmanvalloitus (, mikä teki kirjan, jonka alkusanat on päivätty koronamaaliskuussa 2020, hyvin ajankohtaiseksi) kyllä kiinnostivat, semminkin kun niistä oli kirjoitettu erinomaisen hyvin, välillä hyvin, paikoin ääneen naurattamiseen asti hauskasti ja Virmavirta luki, eläytyi, erinomaisesti, mutta kyllä välillä puudutti. Jossain viimeisen kolmanneksen kohdalla erityisesti. Vielä  kun Sherlock Holmes ja erityisesti neiti Lemon ryhtyvät ratkaisemaan Codex Grandiorin vaiheita, olen innostunut, mutta ”vaihtoehtoisten evankeliumien vaalijoiden” vuosisatainen historia läpi keskiajan hurahti äänikirjassa paljolti kuuntelematta. Poljin pitkin Oulujokivartta tai kohti Haukipudasta ja kristilliset vuosisadat Leikolan kertomana hurahtivat tietoisuuteni ohi. Kyllä, kyllä välillä mietin, miksi kirja on (venytetty?) tuhatsivuiseksi? Olisihan näistä aineksista voinut julkaista kaksikin opusta?
Kirja on rankka (eikä vain Adolf Eichmannin ja Lähi-idän sodan vuoksi), mutta se on myös haaste, joka kannattaa ottaa vastaan. Tulee todellakin oppineeksi. Ja tulee miettineeksi, miettineeksi paljon. Miettineeksi, mitä seurauksia tekemisillämme on, tässä maailmassa, tässä ajassa. Miettineeksi, mikä on totta, mikä ei. Ja miettineeksi, millä yhdellä sanalla tätä kirjaa luonnehtisi? – Merkillinen. Se se on. Hyvässä ja pahassa.