Tuulestatemmattua

Kaikki muuttuu – blogia paremmaksi

Koetin muistella, minkä merkkinen ja millainen oli ensimmäinen oma tietokoneeni? – En muista varmasti, mutta ehkä se oli vuosi 1987 ja IBM PS. Netistä hain kuvia, ja hyvin tämän kaltainen lerppukone se oli, tuota alla olevaa laajennusosaa työkoneessani ei kylläkään ollut.

Kotona taisi olla Amiga? – En ole varma. Kaikki muuttuu ja muistitieto on epävakaata. No mutta, olen tänään taas tovin tämän internetin ihmeellisen maailman kanssa touhuillut ja blogiremppaa jatkanut.

Blogieditorin vimpaimia kokeillakseni, sekä tietysti vierailijoille ulkoasun miellyttäväksi tekemiseksi, tein pienen kyselynkin. JOS kyselyn teko ja esiin saaminen onnistuu näin, niin onpa paljon helpompi kuin aiemmissa versioissa.

Siis, onko mielestäsi aloitussivun layout parempi tällaisena kuin se nyt on (eka vaihtoehto) vai sellaisena kuin se oli tässä muutaman viikon: artikkeli on klikattava auki kuvan takaa (toka vaihtoehto) vai eikö ole mitään väliä? Tai kenties jotain muuta?

Tässä layout-versiossa voit scrollailla alaspäin ja näet samalla aukaisulla suunnilleen viikon postaukset teksteineen kuvineen, eikä tarvitse klikkailla päiviä auki. Onko tämä hyvä vai onko parempi, että postauksista näkyy vain kansikuva?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä uudessa ulkoasussa on minusta sellainen huono juttu, että postauksissa ei välttämättä näy postauspäivä, vaan päivityspäivä (updated). Parasta olisi, että näkyisi molemmat. Aika harvoin päivittelen vanhoja juttuja, mutta joskus käy niin, että kun syystä tai toisesta käyn jossain vanhassa postauksessani, hoksaan, että kuva/kuvat ovat korruptoineet/hävinneet, ja silloin poistan tyhjät paikat tai kun huomaan jotain oikeakielisyyssotkuja, lyöntivirheitä, välimerkkien puutteita tms. saatan korjata ne. Ja silloin esim. vaikka 10 vuotta vanhaan postaukseen tulee updated-päiväys, mikä ei ole hyväksi. Se ei kerro postausajankohdasta, mikä taas tähän päivittäin vuosikausia jatkuneeseen postausvirtaani ei sovi.

Uusi juttu on postauksen alareunassa oleva ”Rated”. Se tulee näkyviin kun avaat esim. kommenttikentän.

Toki vaikka päivittäiset ”tähdittämiset” ovat tervetulleita, mutta erityisesti silloin, jos kohdallesi sattuu joku mukava aihe, ehkä sellainen, josta sait uutta tietoa, hyviä ajatuksia, vinkkiä, ideaa ja varsinkin, jos joku ruokajuttu menee kokeiluun, niin tähdittämisestä olisi minulle iloa ja tähdet saattaisivat jopa vaikuttaa tuleviin postauksiin. Vähän sellainen win-win -juttu.

Artikkeleiden alareunassa näkyy myös punaisella linkit vanhoihin artikkeleihin, jotka algoritmi laskee, mikä olisi samankaltainen kuin se auki oleva postaus. Minusta se on laskenut aika usein ihan päin seiniä, ja muutenkin haluaisin tuon elementin pois näkyviltä, mutta en ole editorista löytänyt sitä ruksia, joka pitäisi klikata päälle (tai pois), jotta nuo linkit häipyisivät.

Uusi on myös ”Jaa” -painike. Sitä klikatessa aukeaa Whatsapp- ja sähköposti-ikonit. Voit halutessasi klikata whatsappin auki, lähettää itsellesi viestinä postauksen linkin ja sitten tallentaa sen puhelimen kansioon: hyvä reseptipostaus löytyy siten helposti. Tai joku ravintolavinkki tai kirjalista.

En osaa tehdä sellaista toimintoa niin kuin monissa reseptipalveluissa on, että tulosta vain resepti. Se olisi kyllä kätevä, mutta ehkä tämä ”Jaa”-toiminto edes vähän auttaa.

Ehkä minä senkin opin ja sitten tehdään taas muutoksia. Kehitys kehittyy. Jos saan kyselynkin toimimaan!

Historiaa tilauksesta

Projektin loppusuoralla – historioitsija on työnsä tehnyt, historioitsija saa mennä.

Olenhan täällä aika ajoin, puolentoista vuoden ajan kertoillut, että olen ollut mukana historiaprojektissa, käynnistämässä sitä, asiantuntijana, historiatoimikunnan jäsenenä, käsikirjoituksen eri vaihessa kommentoijana, kuvatoimitushommissa, kuvaajana, reproajana, kokouksissa kulkijana. Tänään oli viimeinen historiatoimikunnan kokous ja viimeinen kuvaustoimksianto tässä hommassa. Kirja on nyt enää taittamista ja painamista vaille valmis.

Ja projekti on nyt jo julkinen: LähiTapiola Pohjoinen, jonka juuret ulottuvat 160 vuoden taakse paloapuyhdistyksiin, pääsee julkistamaan uuden historiateoksen toukokuun lopussa. On ollut tekemistä, ihan mukavasti paluuta historioitsijahommiin, sopivasti – enhän missään tapauksessa halunnut itse ryhtyä kirjaa kirjoittamaan, vaikka sitäkin mahdollisuutta tarjottiin. Mielelläni ja vakaasti luottaen suosittelin opiskelijaani, sittemmin kollegaani tekemään varsinaisen tutkimus- ja kirjoitustyön. Luottamus kannatti. 🙂

Nyt kun tämäkin historiaprojekti omalta osaltani on ohitse, samoin rinnalla kulkenut äidin evakkomatka-kirja, näyttää siltä, että minulla on tyhjä aukko ”historiallisella” työsarallani. Tällä hetkellä tuntuu tietysti hyvälle. Vaikka mielekästä ja mukavaa tekemistä on tämäkin ollut.

Niitä näitä

Hyvä päivä tänäänkin

Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide! (Davvisámi/pohjoissaameksi).
Pyeri säämi aalmugpeeivi puohháid! (Anarâškielân/inarinsaameksi).
Šiõǥǥ saa´mi meersažpeei´v pukid! (Nuõrttsää´m/koltansaameksi).

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille!

Kuva (tai siinä on kaksikin kuvaa) on neljän vuoden takaa retkeltäni Ivaloon.

Saamen lipussa olevan ympyrän punainen osa symboloi aurinkoa ja sininen kuuta.
Punainen, sininen, vihreä ja keltainen väri ovat peräisin saamelaisten kansallispuvusta.
Vihreä väri symboloi luontoa, sininen vettä, punainen tulta ja keltainen aurinkoa.

Niin että onko jo – taas – ikävä Lapinmaahan, Saamenmaahan. Onhan se. Yleensä aina kun noin kuukausi on kulunut mökiltä paluusta, alan hieman levottomasti selailla kalenteria ja etsiskellä sopivaa välämää sinne taas siirtyäksemme. Ja nyt näyttäisi siltä, että kahden viikon päästä jo ollaan siellä tai ainakin jo hyvinkin auto pakattuna. Mutta eipä siitä sen enempää, minulla on edelleen opettelemista siinä, että en odottaisi kaikkea tulevaa liikaa. Vielä on paljon oppimista vain tässä hetkessä -olemiseen ja elämiseen. Sitä paitsi tänään oli täälläkin niin kaunis helmikuinen päivä.

Nyt tässä hetkessä on parasta, että loppuillan voin käyttää uuden neuleen kauluksen neulomiseen ja Kirsi Kunnaksen elämäkerran kuunteluun. Molemmat ovat hyviä asioita. 🙂

Isovanhemmuus Liikkuminen

Pieniä iloja

Kun ei ole paljon tekemistä, ei tule tehtyä paljon mitään.

Tähän kiteytyy koko päiväni syvämietteinen yhteenveto.

Noh, joka tapauksessa, kun Vävy yövyttyään kotikotonaan tuli aamukahdeksan aikaan hakemaan Tyärtä ja lähtivät sitten ajelemaan melkein kahden kuukauden Oulu – Hangasoja – Oulu -oleskelunsa jälkeen kohti kotiaan, kohti Järvenpäätä, mie lähdin hiihtelemään. Oulun latupalvelun nettisivuilta olin löytänyt tiedon, että Pyykkärin (Pyykösjärven) latukin oli nyt avattu, enkä ole siellä koskaan ennen käynyt, päätin ajella autolla lähtöpisteeseen. Mukavahan se taas oli…

Aamupäivällä kun Apsu ja isänsä lähtivät sählytreeneihin, Eevis tuli – koska eilen oli ilmoittanut niin tekevänsä – kanssani askartelemaan ja pelaamaan. Luettiinhan me myös. Ja yhtäkkiä kesken kaiken hän toteaa pöllön kuvia katsellessamme: ”unohin eilen sanoa, että ossaan jo sanoa ”pallo” ja ”suklaa”!

Tytöllä on L-kirjan ollut hukassa, korvattuna ässällä. Yleensä muksuille vaikeampi ässä vaatii kypsyttelyä kauemmin kuin ällä, mutta Eeviksellä se on ollut toisin päin: nyt tuli pöLLökin ihan oikein, eikä ollut kuvakirjassa enää pössöjä.

Eilen jäi postaamatta – vaikka tarjolla olikin – uudesta pikkuherkusta, – karkin korvikkeesta. En ole kovinkaan paljon karkkien ystävä, enkä todellakaan sellainen suklaansyöjä kuin Pehtoori 🙂 , vaikka toki joskus ostankin irtiksiä: persikoita, vanhoja autoja (salmiakki), lehmätoffeita, englannin lakritsia tms. ja melkein jokaisella kaupppareissulla yhden turkinpippurilakun. Yksi riittää. Tuoreus on olennaista.

Eilinen ”Lauantaikarkki”, josta muut eivät paljon perustaneet, olivat kuivatut karpalot, joita olin pyöritellyt raakalakritsijauheessa (vrt. lapsuuden apteekin salmiakkipulveri). En muista, mistä moinen vinkki on tullut tietooni, mutta kun kaapissa on taas ollut johonkin jälkkäriin tarvittua raakalakritsijauhetta (jo yliaikaista 🙁 ) ja aina myös kuivattuja karpaloita (kreikkalaisen jukurtin sekaan niitä ja pähkinöitä), niin päätin kokeilla tätä. Näillä voisi koristella vaikka täytekakkua tai jotain rahkajälkkäriä. Ja kyllä minä saan nämä napsittua ihan tällaisenaan, ihan itseksenikin.

Historiaa Luettua Reseptit Ruoka ja viini

Fredrikan päivän aattona

Porvoosta – Fredrika on varmasti tästä kulkenut …

Huomenna on Runebergin päivä. Tänä vuonna minä vietän nimenomaan Fredrika Runebergin päivää. Kaikki ansaittu kunnia miehelleenkin, mutta kyllä nyt pieni (eikä niin pienikään) feministi minussa kehottaa nauttimaan Runebergin torttuja nimenomaan Fredrikan muistolle ja kunniaksi. Hänen arvostuksensa nousi entisestään, kun kuuntelin viikolla Fredrikan kirjoittaman romaanin ”Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä” (1858).

Fredrika Runeberg kirjoitti ensimmäisen suomalaisen (tosin ruotsiksi) historiallisen romaanin. Tosin Zachris Topelius, joka oli Fredrikan tukija, opettaja ja kollegakin, ehti saada ensin julkaistuksi oman historiallisen romaaninsa – silloin Fredrikankin romaani oli valmis, mutta julkaistiin myöhemmin. Topeliusta olen lukenut – aika paljonkin – mutta vasta nyt Fredrikan romaanin. Ja kuinka se onkaan hyvä. Isonvihan aikaan sijoittuvassa romaanissa naiset ja heidän asemansa ovat keskeisessä osassa, ”kulissina” on rakkautta ja sotaa. Moni ns. nykykirjallisuuteen luettava rakkaustarina, yhteiskunnallisestikin kantaa ottava teos, jää jälkeen Fredrikan kirjasta.

Ehkä se, että työkseni olen lukenut vanhoja tekstejä, 1800-luvun suomen kieltä, tämä oli minusta oikeastaan ihan herkullinen opus. Siispä suosittelen muillekin: ennakkoluulottomasti kirja lukuun/kuunteluun…

Kahdeksan lapsen äiti, toimittaja, miehensä tukija, ja pitkään miehensä hoitamiselle omistautunyt Fredrika tahdotaan 2000-luvulla muistaa lähinnä (vain) näiden leipomusten mukaan.

Tein niitä perhepäivälliselle. Perhe (aika suppeasti käsitettynä) syömässä tänään: pohjoisesta palannut Tyär ja Juniori, Apsu ja Eevis, sekä me Pehtoorin kanssa.

Kun oli pakkaspäivä (- 22 C aamulla mittarissa) oli hyvä kokkailla ja värkkäillä.

Pääruokana oli cannelloneja. NYT tuli tosi hyviä. Ja paljon. Eka kertaa niitä oli tarjolla muksuillekin, ja aika nopeasti lautaset hupenivat tyhjiksi.

Runebergin – Fredrikan!! – tortut kostutin amarettolla, – siis punssin, rommin tms. sijaan sokeriliemeen mantelikööriä. Muutoin tein Kinuskikissan ohjeella.

Ja lapsia varten ja muutenkin sitten myös laskiaispullia. Tosin Apsu kommentoi hieman kipakasti ”viimeksikin oli jälkkäriksi laskiaispullia”, mutta eipä se lopultakaan tuntunut haittaavan. Hyvin upposi pullat pienille.

Italialais-suomalaista Runebergien (huom. monikko) päivän aattosta ja perheen yhteisestä ajasta on nautittu.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Ruoan parissa taas

Eilen ja tänään. Arki ja juhla. Ruokapöydässä siis.

Eilen salviapestopasta ja tänään madetta Michelin-tähtiravintolan keittomestarin ohjeella. Kumpi voitti?

Salviapestopasta

Miksi tämä kuva on näin petroolinen?? Eikä muutenkaan tee oikeutta ruoalle.
Jossa siis väritön, huomaaton, herkullinen made todella hyvässä kastikkeessa!
ja snack-sitruunoita. Kuvausreksvisiittaa, ei olisi kannattanut lautaselle asetella. Paitsi että ovat kivan näköisiä. 😀

Siis eilen meillä oli Liemessä-blogista vohkittu ohje Salviapestopasta. Kyllä se oli hyvää, mutta ehken tee toiste. On niin monia muitakin hyviä pastaohjeita. Tässä taas ja edelleen suosittelen Harri Syrjäsen Onepot -postauksia. Nytkin siellä on mielenkiintoinen klassikkoruoka Cacio e Pepe -sovellutus (Sovellutus? onko ollenkaan oikea sana?!) Joka tapauksessa aion tuonkin kokeilla.

Ja tänään madetta! Viimeisen päälle sesonkiruokaa. Ja sellaista, joka ei ole minulle ihan ykkösvalinta. Tosin jo muutamana vuonna meillä on syöty madekeittoa, jota sitäkin voin suositella. Ja samalla suositella oman kalakauppiaan luona käymistä. Pehtoori kävi taas kerran kälyltään kalaa hakemassa: valmiiksi nyljetty made oli helppo ruoaksi tehdä. Yksissä tuumin totesimme mateen kuhaa paremmaksi kalaksi; ja meillä kuhaa tehdään ja siitä tykätään aika lailla. Siispä..

Ohje Vottosen kuhaan oli jo viime vuonna Kalevassa. Sellaista fine dining -ainesta (onhan Vottonen kahden Michelin tähden ravintolassa keittiömestari), mutta sopii kotikeittiöönkin. Hyvinkin sopii.

Huomenna, kun saamme tänne muksut, on aika arpoa ”reseptejä hukassa”- postauksessa julistetun arvonnan voittajat. Siis vielä ehdit osallistua.

Vottosen maderesepti tässä:

Madetta Vottosen tapaan

400 grammaa kuutioitua madefileetä
30 grammaa vehnäjauhoa
30 grammaa voita
300 grammaa kalalientä
300 grammaa kermaa
1/2 punttia tilliä
3 oksaa persiljaa
30 grammaa piparjuurta
1 sitruuna

Lisäksi tarvitset suolaa, mustapippuria ja ruskistettua voita.

Valmistusohje:

Valmista kastike sulattamalla voi ja lisää vehnäjauho joukkoon.
Kypsennä hetki ja lisää joukkoon kiehuva kalaliemi ja kerma.
Kypsennä 20 minuuttia ja mausta.
Lisää kalat joukkoon ja hauduta noin viisi minuuttia miedolla lämmöllä.
Lisää lopuksi joukkoon hienonnetut yrtit, raastettu piparjuuri, sitruunan kuori ja mehu.
Viimeistele muutamalla lusikalla ruskistettua voita. Tarkista lopuksi vielä maku.

Liikkuminen Valokuvaus

Maadoittavaa

Ladulla Risuniitystä kohti Auranmajaa mietin, että ehkä postaan tänään jotain vuosikymmenien jälkeen uudelleen löytämästäni hiihtämisen ilosta, siitä, kuinka sille on ihan eri lailla aikaa ja mahdollisuuksia sen jälkeen, kun en enää ole viettänyt talvia yliopiston kampuksella.

Päätinkin sitten ottaa tunnelmasta ladulla muutaman kuvan, pienen videoklipinkin. Toiveena, että siten välittyisi lumisen taipaleen rauhallinen tunnelma ja tunne.

Nyt kun katson tuota muutaman sekunnin harmaata välähdystä, tulee mieleen kaksi juttua: Juniori on aivan oikeassa, kun hän on todennut, että minun kannattaisi ostaa uusi kännykkä (”kun kerran järkkäriä et enää joka paikkaan raahaa”), jossa olisi videokuvaamisessa apuna vakain. Ja jossa olisi muutenkin parempi kamera.

Pojalla itsellään on joku aika uusi IPhone, ja sekä ottamansa videot että kuvat ovat kyllä hyviä. Mihin tietysti vaikuttaa sekin, että Juniori osaa kuvata, myös järkkärillä. Yhteen aikaan ihan harrastikin kuvaamista. Mutta minähän en – ainakaan ihan heti – puhelimen vaihtoon ryhdy. Reilun kolme vuotta vanha Huawei pelittää ihan hyvin viestimenä ja äänikirjojen kuuntelussa.

Mutta tosiasia on, että kun muutama vuosi sitten ryhdyin hiihtämään myös kaupungissa, pitkät kävelylenkit Oulujokisuistossa ja merenrannoilla, sekä keskustassa taloja ja puistoja kuvaamassa, ovat jääneet. Ne ovat jääneet myös siksi, etten enää niitä kuvatoimisto Vastavaloon kuvaile. Kuvatoimistossa on jo satoja kuviani Oulusta, – enkä enää innostu niistä, ja tuskin myyntivolyymi enää lisääntyisi. Uusia korttejakaan en ole pariin vuoteen tehnyt. Tämä kaikki tietysti näkyy myös tämän blogini kuvittamisessa: kuvia lenkeiltä on vähemmän kuin vielä pari vuotta sitten, siis ei juuri ollenkaan. Joku päivä otan järkkärin ladulle!

Toinen juttu, jota mietin kännykällä kuvaillessa, oli se, että laitan kuvatekstiksi ”Tämä maadoittaa”. Ryhdyin kuitenkin pohtimaan, onkohan tuo ”maadoittaa” sittenkään ihan paras ilmaus sille, miltä minusta tuntui. Ja mitä sillä ylipäätään käsitetään… Ja eiku googlettamaan! Wikipedia kertoo tällaista:

Maadoittuminen (grounding, earthing) on filosofiaan, mietiskelyyn ja itsetutkiskeluun liittyvä termi, jolla pyritään kuvaamaan tilaa, jonka ihminen saavuttaa tietynlaisen meditaation avulla. Maadoituksen pohjana usein on luontomystiikkaan sekoittunut idealistinen käsitys maailmasta, jossa meditoija uskoo pääsevänsä mietiskelyn ja mentaaliharjoitusten avulla yhteyteen luonnon kanssa. Luonnon voimien nähdään rauhoittavan ihmistä ja antavan tämän käyttöön luonnossa virtaavia energioita. Näillä energioilla voidaan uskoa olevan myös parantavia vaikutuksia. Ilmiöstä ei ole tieteellistä näyttöä.
Maadoittuminen on käsitteenä yleistynyt 2010-luvulla ja sen taustalla vaikuttava luontomystinen ideologia voidaan nähdä vastareaktiona kaupungistumiselle.

Eihän minulle hiihtäminen pikkupakkaspäivän valoisimpana hetkenä hiljaisilla laduilla helmikuisena torstaina sentään ihan meditaatiosta käy. Vielä vähemmän taustalla vaikuttaa luontomystinen ideologia!

Jospa vain pysyn endorfiini- ja ehkä vähän myös dopamiini-fiiliksissä.

Tai sittenkin yksinkertaisesti vain, että hirmu hyvä olo hyvästä hiihtolenkistä tulee, hyvä mieli tulee, ja kroppakin tykkää. Tuo kertoo paremmin ja paremmasta kuin maadoittuminen. 🙂

Ruoka ja viini

C-vitamiinit ja muuta terveellistä

Jos ruokavaliossani on jotain, mitä syön nimenomaan sen takia, että tiedän (tai ainakin uskon 🙂 ) sen olevan terveellistä, ovat appelsiinit. Ja nimenomaan tammi-helmikuun veriappelsiinit.

No ja salaatit, tai siis, että teen aina meille salaatin ruoalle. Aina. Vuodenajan ja pääruoan mukaan salaatin ainesosat vaihtelevat, mutta yleensä aina jotain vihersalaattia (ja rucolaa) alle, ja sitten päälle milloin mitäkin kasvista, vihannesta, hedelmää, – usein myös jotain juustoa (feta, mozzarella, raastettu pecorino, raejuustoa), ja joskus, jos on kalaruokaa niin kananmunia. Ajatuksena on, että tämä edesauttaa ruokavalion pysymistä monipuolisena. Ja saahan siinä samalla kuituja ja vitamiineja ja ties mitä antioksidantteja. Sitä paitsi tykkään salaateista. Pehtoorille ja muille satunnaisemmin ruokapöydässämme viipyville salaattikulho sopii myös vallan mainiosti.

Mutta täsmävitamiinit hankin veriappelsiineista (ja D-vitamiinit pillereistä).

Veriappelsiineissa (ihan sama, onko ne vain vähän punertavia vai eivät, ovatko isoja tai pieniä, Taroccoja tai muita) on kaksi kertaa niin paljon C-vitamiineja kuin tavis appelsiineissa. Siis yksi pieni appelsiini täyttää päivän tarpeen. On vahinko, ettei C-vitamiini varastoidu, minulla olisi tälle vuodelle varastoa jo nyt ainakin pääsiäiseen asti. Ja veriappelsiinisesonki on vasta puolessa.

Kaliumin tarpeen turvaamiseksi minulla on oikein reseptikin (sydämen rytmihäiriöön, eteisvärinään, lisälyöntisyyteen pitäisi kuulemma auttaa), mutta olen kyllä koettanut pitää kaliumini viitearvoissa ruokavaliolla: entistä tarkemmin huolehdin siitä, että lohta on ainakin kerran viikossa. Ja onhan sitä, ja jotain muuta kalaa jonain toisena päivänä, jollei kolmantenakin.

Silmänruokaa ja toki makuakin on herneenversoissa. Eka kertaa olen ”viljellyt” niitä sisätiloissa. Liotin muutaman desin kuivattuja herneitä, laitoin pariin kukkapurkkiin pari senttiä yrttimultaa pohjalle, idätin liotettuja siemeniä pimeässä ja kelmun alla pari päivää, ja sitten kelmu veks ja purkit ikkunalaudalle. Tässä tulos viikon päästä. Tuosta riittää sopan tai salaatin päälle monena päivänä. On niissä ainakin kuitua ja proteiinia, mutta ennen kaikkea ne ovat mukava pieni saareke keittiössä. 😀

Ruoasta puheenollen: perjantai-iltaan asti on vielä mahdollisuus osallistua arvontaan ja kertoa, onko joku tai jotkut blogin ruokajutut tuoneet iloa ja hyviä makuja sinunkin ruokapöytääsi?

Reseptien kokoamispostaus ja osallistuminen arvontaan on täällä.

Niitä näitä

Postausaihe hukassa

Tänään oli vihdoin aika kampaajalle. Nyt on niin lyhyt tukka, ettei varmaan koskaan.

Olisinpa kansakouluaikoina saanut näin lyhyen tukan, olisi sopinut minun varsin poikamaiseen lookkiini (jalkapallokengät, sinivalkoiset verkkarit ja vihreä reppu), mikä minulle sallittiin ymmärttääkseni ja mukisematta aika helposti, mutta leteistä ja lettinauhoista äiti piti kiinni.

Pitkä tukka, ja aina – juhlapäiviä lukuunottamatta – tiukat letit ja ne hiton silkkiset lettinauhat! Äiti kävi ostamassa Nappikauppa Kikasta metritavarana silkkisiä valkoisia ja sinisiä-valkopalloisia nauhoja, joista leikattiin sopivia pätkiä rusetteja varten. Nauhoja kului, koska minä hukkasin niitä. Ne jäivät aina jonnekin kiinni, tarttuivat oksiin metsässä, nelskapelissä tippuivat. Mutta ei hätää, äidillä oli ompelukoneen laatikossa lettinauharulla, josta voitiin leikata uudet. Huoh!

Olisinpa saanut poikatukan kuten kaverillani Anitalla oli. Ja Raijalla, Merjalla ja Aijallakin oli lyhyt tukka. Mutta minulla ja muilla tytöillä oli letit (kuvassa olen 8 v.).

Ja tänään minulla on harmaat hiukset, harmaammat kuin koskaan. Ja uskokaa pois, se on enimmäkseen purkista se harmaa. Vastoin tapojani tähän selfie, kännykällä otettu omakuva, automaattifiltteri, joka näyttää jättävän heijasteet rilleihin, mutta peittää aika hyvin mustat silmänaluset! 😀

Tammikuu on taputeltu, tukka hyvin, kaikki hyvin!

(Kuten huomaatte: todella oli vaikea keksiä mitään postattavaa! Todella! )

Historiaa Reseptit Ruoka ja viini

Paljon vuosia ja onnistunut kakku

Jos vähennät omasta syntymävuodestasi tämän hetkisen ikäsi, niin mihin päädyt?

Kun minä vähennän syntymävuodestani tämän hetkisen ikäni, olen vuodessa 1895. Ei siis ainoastaan viime vuosituhannella, vaan paljon yli vuosisadan takana, ihan 1800-luvun lopussa.

Silloin Aleksanteri III oli Suomen suuriruhtinas, elettiin autonomian viimeisiä vuosikymmeniä, Venäjä ei ollut sodassa millään suunnalla (erinomaisen poikkeuksellista Venäjän historiassa), rautatieliikenne Suomessa oli jo hyvällä alulla, päästäkseen opiskelemaan yliopistoon naisten tuli hakea ja saada vapautus sukupuolestaan, vuosi 1895 oli paha katovuosi, hätäaputyöt ja pettuleipä olivat osalle väestöä elannon lähde ja myöhempi nobelisti A. I. Virtanen syntyi.

Me pohdittiin tänään ajan kulumista, kun oltiin Jäälissä Pehtoorin kanssa äitinsä synttärikahveilla. Kun M-mummun ikä vähennetään hänen syntymävuodestaan ollaan vuodessa 1839!! Häthätää Ruotsinvallan aika on takana, … Menneistä ja tulevasta, kivuista ja iloista juttua, hiihtämisestä, lotista ja lääkkeistä.

Ja kakku oli ihan hyvää, päivänsankarikin tykkäsi.

Kakku on mehevää, eikä kovin rasvaistakaan, kun ei ole ollenkaan voita.

Italialainen mascarpone omenakakku

4 omenaa (n. 700 g)
sitruunamehua
4 kananmunaa
2 dl sokeria
250 g mascarpone-tuorejuustoa
4 ½ dl vehnäjauhoja
4 tl leivinjauhetta
1 tl kanelia
2 tl vaniljauutetta tai vaniljasokeria

tomusokeria

Kuori kaksi omenaa, poista siemenkota ja leikkaa omenat noin 1-1,5 cm kuutioiksi. Laita kulhoon odottamaan ja sekoita omenakuutioiden joukkoon hieman sitruunamehua tummumista estämään.

Pese kaksi omenaa ja poista siemenkota. Leikkaa ne muutaman millimetrin paksuisiksi siivuiksi, jotka ohenevat sisusta kohti. Laita nekin kulhoon ja pirskottele niille sitruunamehua ja laita syrjään odottamaan.

Rutista leivinpaperista pallo, avaa se ja vuoraa sillä kakkuvuoka.

Sekoita keskenään jauhot, leivinjauhe ja kaneli. Vaahdota kulhossa munat ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lusikoi joukkoon mascarpone ja lisää vaniljauute. Sekoita vatkaten ainoastaan sen verran, että ainekset sekoittuvat tasaisesti.

Siivilöi jauhoseos joukkoon ja kääntele lastalla tasaiseksi taikinaksi. Älä sekoita enempää kuin on tarpeellista. Kääntele lopuksi joukkoon omenakuutiot. Levitä taikina tasaisesti vuokaan.

Asettele omenasiivut taikinaan kakun pinnalle hieman limittäin sisäkkäisiksi kehiksi, jolloin pinnalle syntyy ruusumainen kuvio. Paloja voi laittaa hieman tiiviimmin ja enemmän kuin itselläni tässä kuvassa.

Omenalohkoista syntyy kakun pinnalle kaunis ruusukuvio.

Paista uunin alaosassa noin 45 minuuttia 170 C, kunnes tikulla koitettaessa siihen ei enää jää taikinaa. Mikäli pinta alkaa ruskistua liikaa paiston aikana, peitä vuoka höllästi foliopalalla.

Anna kakun jäähtyä ja vetäytyä ennen tarjoilua.

Alkuperäisohje on Kulinaari-blogista (jossa on usein mielenkiintoisia ruokajuttuja) ja siinä kakun oheen suositellaan italialaista makeaa, mietoa kuohujuomaa Moscato d´Astia ja varmasti sen ja/tai vaniljakastikkeen kanssa vieläkin parempaa.